Part 10

Aaanthor sijaitsee viidennelläkymmenennellä eteläisellä leveysasteella ja neljännelläkymmenennellä pituusasteella itäänpäin Horzista, muinaisen Barsoomin nykyisin autiosta sivistyksellisestä ja tieteellisestä kehdosta, kun taas Dusar on viisitoista astetta päiväntasaajan pohjoispuolella ja kaksikymmentä astetta itäänpäin Horzista.

Vaikkakin matka on pitkä, lensivät alukset sen pysähtymättä. Jo paljoa ennen kuin ne olivat saapuneet määräpaikkaansa, oli Ptarthin Thuvia saanut tietää useita seikkoja, jotka haihduttivat hänen mieltään monien päivien aikana painaneet epäilyt. Tuskin olivat he kohonneet ilmaan Aaanthorin kohdalle, kun hän tunsi erään laivamiehen yhdeksi sen aluksen miehistöstä, jolla hänet oli tuotu isänsä puistosta Aaanthoriin. Kun Astok oli mukana laivalla, oli koko juttu selvä. Hänen ryöstäjänsä olivat Dusarin prinssin käskyläisiä — Heliumin Carthoris ei ollut millään tavoin siihen sekaantunut.

Eikä Astok väittänytkään syytöstä vääräksi, kun Thuvia sen hänelle lausui. Hän vain hymyili ja vetosi rakkauteensa.

"Mieluummin otan puolisokseni valkean apinan", huudahti neito, kun mies tahtoi kiihkeästi jatkaa kosintaansa.

Astok tuijotti häneen synkästi.

"Sinusta tulee puolisoni, Ptarthin Thuvia", hän ärähti, "tai ensimmäisen esi-isäsi nimessä saat sen, jota pidät parempana — saat puolisoksesi valkean apinan."

Neito ei vastannut mitään eikä Astok voinut viekoitella häntä puheisiin kanssansa koko matkalla.

Tosiasiallisesti Astokia hieman peloitti sen selkkauksen laajuus, joka oli aiheutunut Ptarthin prinsessan ryöstöstä, eikä hänestä tuntunut kovinkaan mukavalta ajatellessaan tällaisen vangin hänelle tuottavan raskasta edesvastuuta.

Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä Dusariin ja vierittää siellä edesvastuu isänsä hartioille. Siihen mennessä hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä loukkaisi neitoa, ettei hän, siinä tapauksessa että heidät kaikki pidätettäisiin, joutuisi vastaamaan käyttäytymisestään Thuviaa kohtaan jollekin niistä mahtavista jeddakeista, joiden mielenkiinnon keskipisteenä neito oli.

Niin he vihdoin tulivat Dusariin, missä Astok piilotti vankinsa salakammioon oman palatsinsa itäisen tornin yläkerroksiin. Hän oli vannottanut miehiään pitämään salassa, kuka neito oli, sillä ennenkuin hän oli tavannut isänsä, Dusarin jeddakin Nutuksen, ei hän rohjennut ilmaista kenellekään, kenet hän oli tuonut mukanaan etelästä.

Mutta ilmestyessään vastaanottosaliin, isänsä, julmahuulisen miehen, eteen, hän tunsi rohkeutensa pettävän eikä uskaltanut virkkaa mitään palatsiinsa piilotetusta prinsessasta.

Hänen mieleensä juolahti ottaa selvää, mitä hänen isänsä ajatteli asiasta, ja senvuoksi hän sepitti tälle jutun, että oli muka saanut vangin, joka väitti tietävänsä Ptarthin Thuvian olinpaikan.

"Ja jos niin käsket, isä", hän lisäsi, "lähden minä kaappaamaan hänet ja tuomaan hänet tänne Dusariin."

Nutus rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.

"Olet tehnyt jo tarpeeksi paljon toimittaaksesi Ptarthin, Kaolin ja Heliumin kolmisin kimppuumme, jos siellä saataisiin tietää mitään sinun osuudestasi Ptarthin prinsessan ryöstöön. Se, että sait työnnetyksi syyn Heliumin prinssin niskaan, oli onnellinen ja mestarillinen sotatemppu. Mutta jos neito tuntisi todellisen asianlaidan ja joskus palaisi isänsä hoviin, niin koko Dusar saisi kärsiä rangaistuksen ja jos hän olisi vankina täällä luonamme, niin merkitsisi se sitä, että tunnustaisimme rikoksen, jonka seurauksista ei mikään voisi meitä pelastaa. Se maksaisi valtaistuimeni, Astok, eikä minulla ole vähääkään halua menettää sitä.

"Jos hän olisi täällä käsissämme —", alkoi sitten vanhempi mies äkkiä mietiskellä, toistaen samat sanat useita kertoja. "Jos hän olisi täällä käsissämme", hän huudahti hurjasti. "Oi, jospa hän vain olisi täällä käsissämme eikä kukaan tietäisi siitä mitään! Etkö ymmärrä, mies? Dusarin syyllisyys haudattaisiin iäksi hänen luittensa kanssa." Hän lopetti puheensa hiljaiseen, rajuun kuiskaukseen.

Astokia, Dusarin prinssiä, puistatti.

Hän oli heikko ja turmeltunut, mutta hänen isänsä sanoihin sisältyvä viittaus pani hänet värisemään kauhusta.

Marsin miehet ovat julmia vihollisiaan kohtaan. Mutta sanan "vihollinen" käsitetään yleisesti merkitsevän vain miehiä. Murhaaminen rehoittaa Barsoomin suurkaupungeissa. Mutta naisen murhaaminen on niin kaamea rikos, että paatuneinkin palkattu murhaaja peräytyisi kammoten sen ihmisen luota, joka ehdottaisi hänelle sellaista.

Nutus ei nähtävästi huomannut ilmeistä kauhua, jonka hänen ehdotuksensa oli herättänyt hänen pojassaan. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

"Sanot tietäväsi, missä neito on ollut piilotettuna, sen jälkeen kun hänet ryöstettiin sinun väeltäsi Aaanthorissa. Jos joku näistä kolmesta suurvallasta hänet löytäisi, niin yksin hänen kertomuksensa riittäisi kääntämään ne meitä vastaan.

"On vain yksi keino, Astok", huudahti vanhempi mies. "Sinun on heti lähdettävä hänen piilopaikkaansa ja tuotava hänet tänne hyvin salaa. Ja pane mieleesi. Älä palaa Dusariin ilman häntä, kuoleman uhalla!"

Dusarin prinssi Astok tunsi hyvin isänsä luonnonlaadun. Hän tiesi, ettei tyrannin sydämessä ollut rakkauden hiventäkään ainoatakaan olentoa kohtaan.

Astokin äiti oli ollut orjatar. Nutus ei ollut koskaan rakastanut häntä eikä ketään muutakaan. Nuoruudessaan hän oli koettanut etsiä itselleen morsianta useiden mahtavien naapureidensa hoveista, mutta niiden naiset eivät olleet huolineet hänestä.

Senjälkeen kun kymmenkunta hänen omien ylimystensä tytärtä oli tehnyt itsemurhan mieluummin kuin tullut hänen puolisokseen, oli hän lakannut yrittämästä. Ja sitten hän oli laillisesti ottanut puolisokseen yhden orjattaristaan saadakseen pojan, joka olisi jedien joukossa, kun Nutus kuolisi ja uusi jeddak valittaisiin.

Astok poistui hitaasti isänsä luota. Kasvot kalpeina ja jäsenet vapisten hän meni omaan palatsiinsa. Pihalla hänen harhaileva katseensa osui jykevään itäiseen torniin, joka kohosi korkeana sinistä taivasta vasten.

Kun hän näki sen, kihosi hikihelmiä hänen otsalleen.

Issus! Tämän kamalan teon suorittamista ei voitu uskoa kenellekään muulle kuin hänelle. Omin sormin täytyi hänen kuristaa henki ihanasta kaulasta tai iskeä äänetön säilä helakanpunaiseen sydämeen.

Hänen sydämeensä! Se sydän, jonka hän oli toivonut pursuavan rakkautta häntä kohtaan!

Mutta oliko se tehnyt sen? Hän muisteli ylpeätä halveksimista, joka oli tullut hänen rakkaudentunnustuksiensa osaksi. Se muisto pani hänen poskensa vuoroin kalpenemaan, vuoroin kuumenemaan. Hänen omantuntonsa ääni vaimeni, kun läheisen koston tuottama tyydytys tukahdutti hienommat vaistot, jotka olivat hetkeksi päässeet hänessä valtaan — se hyvä, mitä hän oli perinyt orjattarelta, hukkui taaskin kuninkaalliselta isältä saatuun pahaan vereen, kuten hänelle oli aina lopulta käynyt.

Kylmä hymy syrjäytti kauhun ilmeen, joka oli venyttänyt hänen kasvojaan. Hän suuntasi askeleensa tornia kohti, haluten nähdä Thuvian, ennenkuin lähtisi matkalle, jonka tarkoituksena oli hämätä isältä se tosiseikka, että neito oli jo Dusarissa.

Hän pujahti meluttomasti salaovesta ja nousi kiertoportaita myöten huoneeseen, johon Ptarthin prinsessa oli teljetty.

Astuessaan huoneeseen hän näki tytön nojaavan itäisen ikkunan lautaan, katsellen Dusarin kattojen ylitse kaukaista Ptarthia kohti. Astok vihasi Ptarthia. Pelkkä ajatuskin siitä sai hänet raivoihinsa. Miksipä ei surmata neitoa heti, niin että kaikki olisi ohitse?

Kuullessaan hänen askeleensa Thuvia kääntyi nopeasti häneen päin. Oi, kuinka kaunis neito olikaan! Astokin äkillinen päätös haihtui hänen ihastuttavan kauneutensa huikaisevassa valossa. Hän odottaisi siksi, kunnes olisi palannut pieneltä petosretkeltään — kentiespä sitten ilmaantuisi joku toinen keino. Kenties löytyisi joku toinen käsi iskemään — nuo kasvot, nuo silmät edessään hän ei ikinä kykenisi sitä tekemään. Siitä hän oli ehdottoman varma. Hän oli aina kerskunut luonteensa julmuutta, mutta, Issus! niin julma hän ei ollut. Ei, joku toinen oli löydettävä, sellainen, johon hän voisi luottaa.

Hän katseli yhä neitoa, joka seisoi hänen edessään, kohdaten hänen katseensa rauhallisesti ja pelottomasti. Hän tunsi, kuinka hänen kuuma, intohimoinen rakkautensa kävi yhä kiihkeämmäksi.

Miksipä ei kosia vielä kerran? Jos Thuvia myöntyisi, saattaisi kaikki vielä käydä hyvin. Siinäkin tapauksessa, ettei hän saisi isänsä suostumusta, he voisivat paeta Ptarthiin syytäen kaikki moitteet konnamaisista salajuonista, jotka olivat nostattaneet neljä suurta kansaa sotaan, Nutuksen niskoille. Ja kukapa epäilisi syytöksen oikeutusta.

"Thuvia", hän lausui, "tulen vielä kerran, viimeisen kerran, laskemaan sydämeni jalkojesi juureen. Ptarth, Kaol ja Dusar taistelevat Heliumia vastaan sinun tähtesi. Tule puolisokseni, Thuvia, ja kaikki voi vielä järjestyä niinkuin pitäisi!"

Neito pudisti päätään.

"Odota!" käski Astok, ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään. "Sinun on tunnettava asian todellinen tila, ennenkuin lausut sanoja, jotka saattavat merkitä, ei ainoastaan oman kohtalosi, vaan myöskin tuhansien sinun tähtesi taistelevien sotilaitten kohtalon ratkaisua.

"Jos kieltäydyt tulemasta vapaaehtoisesti puolisokseni, niin Dusar tuhotaan, jos totuus vain tulee tunnetuksi Ptarthissa, Kaolissa ja Heliumissa. Meidän kaupunkimme hävitettäisiin, niin ettei jäisi kiveä kiven päälle. Meidän kansamme hajotettaisiin ympäri Barsoomin jäisestä pohjolasta aina hyiseen etelään saakka, kansamme jäseniä ajettaisiin kuin metsän eläimiä ja surmattaisiin, kunnes tästä kansasta ei olisi jäljellä muuta kuin vihattu muisto ihmisten mielissä.

"Ja samalla kun he hävittävät dusarilaisia sukupuuttoon, täytyy myöskin heidän omia sotilaitaan tuhoutua lukemattomia tuhansia — ja kaikki se yhden ainoan naisen itsepintaisuuden tähden, kun hän ei suostu häntä rakastavan prinssin puolisoksi.

"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin on jäljellä vain yksi mahdollisuus — ei yksikään ihminen saa ikinä tietää kohtaloasi. Kuninkaallisen isäni ja minun itseni lisäksi tietää vain kourallinen uskollisia palvelijoita, että sinut ryösti Thuvan Dihnin puistosta Dusarin prinssi Astok ja että parhaillaan olet vankina palatsissani.

"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin sinun on kuoltava Dusarin pelastamiseksi — muuta keinoa ei ole. Nutus, jeddak, on niin määrännyt. Olen puhunut."

Neito katsoi Dusarin Astokia kasvoihin pitkään ja rauhallisesti. Sitten hän puhkesi puhumaan, ja vaikkakin hän lausui vain muutamia sanoja, niin niiden kiihkottomasta sävystä kuvastui mittaamattoman syvä, kylmä halveksiminen.

"Mieluummin kaikki se, mitä olet uhannut", hän sanoi, "kuin sinä."

Sitten hän käänsi Astokille selkänsä ja meni takaisin itäisen ikkunan ääreen, katsellen suruisin silmin kaukaista Ptarthia kohti.

Astok pyörähti ympäri ja poistui huoneesta, tullen vähän ajan kuluttua takaisin mukanaan ruokaa ja juomaa.

"Tässä", hän selitti, "on ravintoa siihen asti, kunnes palaan. Se mies, joka ensi kerralla saapuu tähän huoneeseen, on pyövelisi. Jätä itsesi esi-isiesi huomaan, Ptarthin Thuvia, sillä muutamien päivien päästä olet heidän luonaan!"

Sitten hän meni.

Puolta tuntia myöhemmin hän puhutteli erästä Dusarin laivastossa palvelevaa korkeata upseeria.

"Minne Vas Kor on mennyt?" hän tiedusti. "Hän ei ole palatsissaan."

"Etelään, suurelle vesiväylälle, joka huuhtoo Torkvasin liepeitä", vastasi upseeri. "Hänen poikansa Hal Vas on siellä viertotien dwarina, ja Vas Kor meni sinne pestaamaan maatilojen työläisiä sotilaiksi."

"Hyvä", virkahti Astok, ja puolen tunnin kuluttua hän kohosi Dusarin yläpuolelle nopeimmassa lentokoneessaan.

KOLMASTOISTA LUKU

Turjun, urhea panthan

Heliumin Carthorisin kasvoista ei näkynyt pienintäkään merkkiä niistä rajuista tunteista, jotka kuohuttivat hänen mieltään, kun hän kuuli Hal Vasilta, että Helium oli sodassa Dusaria vastaan ja että kohtalo oli viskannut hänet vihollisten palvelukseen.

Se seikka, että hän voisi käyttää täten tarjoutunutta tilaisuutta Heliumin hyväksi, riitti tuskin vastapainoksi sille mielipahalle, jota hän tunsi sen johdosta, ettei hän päässyt taistelemaan avoimella kentällä omien kelpo joukkojensa etunenässä.

Dusarilaisista selviytyminen saattaisi olla helppoa, mutta saattaisi olla vaikeaakin. Jos he epäilisivät hänen vilpittömyyttään (ja väkisin pestatun panthanin vilpittömyyttä voitiin aina epäillä), niin kenties hän ei saisi tilaisuutta pettää heidän valppauttaan ennenkuin sodan loputtua, mikä voisi tapahtua muutamissa päivissä tai myöskin vasta pitkien, raskaiden, veristen vuosien kuluttua.

Hän muisti, että historia kertoi sodista, jolloin varsinaisia sotatoimia oli keskeyttämättä jatkettu viisi-, kuusisataa vuotta, ja parhaillaankin oli Barsoomissa kansoja, joiden kanssa Helium ei ollut tehnyt rauhaa koko historiallisena aikana.

Asema ei näyttänyt ilahduttavalta. Hän ei voinut aavistaa, että hän muutamien tuntien kuluttua siunaisi kohtaloa, joka oli heittänyt hänet Dusarin palvelukseen.

"Kas!" huudahti Hal Vas. "Tuossahan isäni onkin. Kaor, Vas Kor! Täällä on mies, jonka tapaaminen on sinulle mieleen — urhea panthan —" Hän empi.

"Turjun", ehätti Carthoris pistämään väliin, mainiten ensimmäisen mieleensä johtuneen nimen.

Sen sanoessaan hän käänsi nopeasti katseensa huoneeseen astuvaan kookkaaseen sotilaaseen. Missä hän oli ennen nähnyt tuon jättiläisvartalon, nuo umpimieliset piirteet ja tuon ohimosta suupieleen ulottuvan sinertävän arven?

"Vas Kor", toisti Carthoris mielessään. "Vas Kor!" Missä hän oli nähnyt miehen aikaisemmin?

Sitten alkoi ylimys puhua, ja välähdyksen tavoin kohosi kaikki jälleen Carthorisin muistiin — tunkeileva palvelija Ptarthin lentoasemalla hänen selittäessään Thuvan Dihnille uuden kompassinsa mutkikasta koneistoa; yksinäinen orja, joka oli vahtinut hänen omaa lentovajaansa sinä yönä, jona hän oli lähtenyt onnettomalle retkelleen Ptarthia kohti, samalle retkelle, joka oli niin salaperäisesti päättynyt Aaanthoriin.

"Vas Kor", toisti hän ääneen, "ylistetyt olkoot esi-isäsi tämän kohtaamisen tähden." Eikä dusarilainen aavistanut, kuinka suuri merkitys piili tässä kuluneessa lauseessa, jota barsoomilainen käyttää tutustuessaan johonkin henkilöön.

"Ja ylistetyt olkoot sinun esi-isäsi, Turjun", vastasi Vas Kor.

Sitten seurasi Kar Komakin esittäminen Vas Korille, ja suorittaessaan tätä pientä muodollisuutta Carthoris keksi jousimiehen valkealle iholle ja kastanjanruskealle tukalle ainoan mahdollisen selityksen, sillä hän pelkäsi, että totuutta ei uskottaisi ja he molemmat joutuisivat siten epäluulon alaisiksi heti alusta alkaen.

"Kar Komak", hän selitti, "on, kuten näet, thern. Hän on vaeltanut kauaksi jäiden ympäröimistä, etelässä olevista temppeleistään hakemaan seikkailuja. Minä tapasin hänet Aaanthorin vankiholveissa, mutta vaikka olenkin tuntenut hänet vain näin lyhyen ajan, voin taata hänen uljuutensa ja uskollisuutensa."

Senjälkeen kun John Carter oli pirstonut thernien valheellisen uskonnollisen rakennelman, oli heistä suurin osa ilomielin sopeutunut uusiin oloihin, joten enää ei ollut tavatonta nähdä heitä vilisevän punaisen kansan ihmistungoksissa ulkomaailman suurkaupungeissa. Senvuoksi ei Vas Kor ollut eikä näyttänyt olevan kovinkaan hämmästynyt.

Koko keskustelun ajan Carthoris tarkasteli Vas Koria kuin väijyvä kissa, odottaen näkevänsä joitakin merkkejä siitä, että dusarilainen tuntisi kolhiutuneen panthanin aikoinaan loisteliaaksi Heliumin prinssiksi. Mutta unettomat yöt, monia päiviä kestäneet marssit ja ottelut, haavat ja verenvuoto olivat ilmeisesti riittäneet haihduttamaan hänestä viimeisetkin rippeet yhdennäköisyydestä hänen entisen olemuksensa kanssa. Ja lisäksi Vas Kor oli nähnyt hänet vain kahdesti eläissään. Eipä ihme, ettei mies häntä tuntenut.

Iltapuolella Vas Kor ilmoitti, että heidän oli seuraavana aamuna lähdettävä pohjoiseen Dusaria kohti ja otettava pitkin matkaa mukaansa sotilaiksi pestautuneita eri asemapaikoilta.

Talon takana olevalla lavealla kentällä oli lentokone — kohtalaisen iso kuljetusristeilijä, johon sopi paljon väkeä, mutta joka samalla oli nopealentoinen ja hyvin aseistettu. Siellä nukkuivat myöskin Carthoris ja Kar Komak muiden pestautuneiden kanssa aluksen miehistönä olevien Dusarin säännöllisiin joukkoihin kuuluvien sotilaiden vartioimina.

Puoliyön seuduissa saapui Vas Kor poikansa asunnosta laivaan ja meni heti hyttiinsä. Carthoris oli erään dusarilaisen kanssa vahdissa. Vain vaivoin sai heliumilainen pidätetyksi kylmän hymyn huuliltaan, kun ylimys meni jalan päästä hänen sivuitseen — jalan päästä hänen varustuksissaan heilahtelevasta pitkästä, purevasta heliumilaisesta säilästä.

Kuinka helposti se olisikaan käynyt! Kuinka helppoa olisikaan ollut kostaa häntä kohtaan tehty kurja temppu — kostaa Heliumin ja Ptarthin ja Thuvian puolesta!

Mutta hän ei liikauttanutkaan kättään tikarin kahvaa kohti, sillä ensin oli Vas Korin palveltava parempaa tarkoitusperää — hän kenties tiesi Ptarthin Thuvian nykyisen kätköpaikan, jos ne, jotka sieppasivat neidon Aaanthorin edustalla taistellun kahakan aikana, olivat todellakin olleet dusarilaisia.

Ja olihan vielä jäljellä koko tämän törkeän konnankoukun virittäjä. Hänen täytyi kärsiä rangaistus. Ja kukapa voisi paremmin kuin Vas Kor viedä Heliumin prinssin Dusarin Astekin luokse?

Pimeästä yöstä kantautui heikosti Carthorisin korviin kaukaisen moottorin surina. Hän tähysti taivasta.

Niin, tuolla se oli kaukana pohjoisessa. Tummaa, rajatonta avaruustaustaa vasten kuvastui himmeästi ja hämäräpiirteisesti lentokone, joka valot sammutettuina kiiti Barsoomin yössä.

Kun Carthoris ei voinut tietää, oliko alus Dusarin vihollisten vaiko ystäväin, ei hän ilmaissut nähneensä mitään, vaan käänsi katseensa toiseen suuntaan, jättäen koko asian hänen kanssaan vahdissa olevan dusarilaisen huoleksi.

Pian mies huomasikin lähestyvän lentokoneen ja antoi hiljaisen hälytysmerkin, joka nostatti koko vahtimiehistön ja päivystävän upseerin makuusijoiltaan kannelle.

Kuljetusristeilijä oli valaisematon, ja kun se lepäsi maanpinnalla, ei sitä mitenkään voitu nähdä saapuvasta lentokoneesta, jonka kaikki pian erottivat pieneksi alukseksi.

Kohta oli ilmeistä, että alus aikoi laskeutua maihin, sillä se lensi parhaillaan hitaissa ympyröissä heidän kohdallaan, painuen jokaisella sirolla kaarroksella yhä alemmaksi.

"Se on _Thuria_", kuiskasi eräs dusarilainen. "Tuntisin sen holvien pimeydessäkin kymmenien tuhansien muiden alusten joukosta."

"Oikeassa oletkin!" huudahti Vas Kor, joka oli tullut kannelle. Sitten hän luikkasi:

"Kaor, _Thuria_!"

"Kaor!" kuului pian vastaus ylhäältä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Mikä laiva?"

"Kuljetusristeilijä _Kalksus_, Dusarin Vas Kor."

"Hyvä!" kajahti ylhäältä. "Onko laivanne viereen turvallista laskeutua?"

"Kyllä, aivan lähelle ylihangan puolelle. Odota, me valaisemme!" Hetkistä myöhemmin laskeutui pikku alus aivan _Kalksuksen_ viereen, ja viimeksimainitun valot sammutettiin heti sen jälkeen uudelleen.

Useita olentoja näkyi liukuvan _Thurian_ laidalta maahan ja astelevan _Kalksusta_ kohti. Aina epäluuloisina dusarilaiset olivat valmiina ottamaan tulijat vastaan ystävinä tai vihollisina, riippuen siitä kummiksi he lähemmin tarkastettuina osoittautuisivat.

Carthoris seisoi aivan kaidetangon vieressä valmiina liittymään tulokkaihin, jos he sattumalta olisivat heliumilaisia, jotka yrittäisivät rohkealla sotajuonella vallata tämän yksinäisen dusarilaisen laivan. Hän oli itsekin ollut johtajana sellaisilla retkillä ja tiesi, että se nytkin saattoi olla varsin mahdollista.

Mutta kaidetangon yli tulleen ensimmäisen miehen kasvot riistivät häneltä äkkiä tämän harhaluulon eivätkä suinkaan vastenmielisellä tavalla — mies oli Astok, Dusarin prinssi.

Tuskin huomaten muita _Kalksuksen_ kannella olevia miehiä Astok meni tervehtivän Vas Korin luokse ja kutsui ylimystä kannen alle. Sotilaat ja upseerit palasivat kääriytymään makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa, ja taaskin oli laivan kansi tyhjänä lukuun ottamatta dusarilaista sotilasta ja Turjunia, panthania, jotka olivat vahdissa.

Viimemainittu käveli rauhallisesti edestakaisin. Edellinen nojasi kaidetta vasten, hartaasti odottaen hetkeä, joka toisi hänelle levon. Hän ei nähnyt, että hänen toverinsa meni Vas Korin valaistun hytin vierelle ja kumartui painamaan korvansa pienen ilmanvaihtoputken suulle.

"Viekööt valkeat apinat meidät kaikki", huudahti Astok tuskastuneena, "jollemme ole niin ilkeässä pinteessä kuin mitä ikinä olet nähnyt! Nutus luulee, että olemme kätkeneet neidon kauaksi Dusarista. Hän käski minua tuomaan hänet sinne."

Hän pysähtyi. Ei yksikään ihminen olisi saanut hänen huuliltaan kuulla sitä, mitä hän oli sanomaisillaan. Sen olisi pitänyt ainiaaksi pysyä Nutuksen ja Astokin salaisuutena, sillä valtaistuimen turvallisuus oli sen varassa. Ken hyvänsä sen tietäisi, voisi kiristää Dusarin jeddakilta mitä vain haluaisi.

Mutta Astok pelkäsi ja tahtoi, että tämä vanhempi mies tekisi jonkun vaihtoehdotuksen. Hän jatkoi.

"Minun on hänet surmattava", hän kuiskasi, vilkaisten arasti ympärilleen. "Nutus vain haluaa nähdä ruumiin tietääkseen, että hänen käskynsä on täytetty. Nyt minun oletetaan menneen siihen paikkaan, johon olemme hänet piilottaneet, noutamaan häntä salaa Dusariin. Ei kukaan saa tietää, että hän on koskaan ollut kenenkään dusarilaisen hoteissa. Minun ei tarvitse selittää sinulle, miten Dusarille kävisi, jos totuus saataisiin tietää Ptarthissa, Heliumissa ja Kaolissa."

Ilmanvaihtotorven luona kuuntelevan miehen leukapielet loksahtivat pahasti kalahtaen vastakkain. Aluksi hän oli vain aavistanut, ketä tämä keskustelu koski. Nyt hän sen tiesi. Ja Thuvia aiottiin surmata. Hänen voimakkaat kätensä kouristuivat nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeniin.

"Sinä tahdot minut mukaasi kuljettamaan hänet Dusariin", arveli Vas Kor. "Missä hän on?"

Astok kallistui kuiskaamaan toisen korvaan. Heikko hymy välähti Vas Korin julmille piirteille. Hän oivalsi, kuinka suuri valta oli hänen kätensä ulottuvilla. Hänestä tulisi ainakin jed.

"Ja miten voin auttaa sinua, prinssini?" kysyi vanhempi mies maireasti.

"Minä en voi häntä tappaa", sanoi Astok. "Issus! En voi sitä tehdä! Kun hän luo silmänsä minuun, niin sydämeni heltyy."

Vas Kor siristi silmiään.

"Ja sinä haluat —" Hän pysähtyi, jättäen kesken kysymyksensä, joka kuitenkin oli täydellinen.

Astok nyökkäsi päätään.

"Sinä et häntä rakasta", hän huomautti.

"Mutta rakastan henkeäni — vaikka olenkin vain alempi ylimys", hän lopetti merkitsevästi.

"Sinusta tulee korkeampi ylimys — pääset suuriarvoisinten joukkoon!" huudahti Astok.

"Haluan tulla jediksi", tokaisi Vas Kor peittelemättä.

Astok empi.

"Jonkun jedin täytyy kuolla, ennenkuin uusi voidaan nimittää", hän esteli.

"Jedejä on kuollut ennenkin", ärähti Vas Kor. "Sinun ei varmastikaan ole vaikea löytää sellaista jediä, josta et pidä, Astok — on paljon niitä, jotka eivät pidä sinusta."

Vas Kor alkoi jo käytellä nuoreen prinssiin nähden saamaansa valtaa. Pian Astok huomasi ja ymmärsi apurissaan tapahtuneen selvän muutoksen. Hänen vennoissa, turmeltuneissa aivoissaan syntyi ovela suunnitelma.

"Kuten sanot, Vas Kor!" huudahti hän, "Sinusta tulee jed, kun teko on tehty." Sitten hän jatkoi itsekseen: "Eikä minun sitten ole vaikea löytää jediä, josta en pidä."

"Milloin palaamme Dusariin?" tiedusti ylimys.

"Heti", vastasi Astok. "Suoriutukaamme matkalle — sinua ei kai mikään pidätä täällä?"

"Olin aikonut lähteä huomenaamulla ja Dusariin palatessamme ottaa mukaan rekryytit, joita viertoteiden dwarit ovat koonneet minua varten."

"Antaa rekryyttien odottaa", virkkoi Astok. "Tahi vieläkin paremmin, tule sinä Dusariin _Thuriassa_ ja jätä _Kalksus_ keräämään rekryyttejä!"

"Niin", myönsi Vas Kor, "se on parempi suunnitelma. Tule! Minä olen valmis." Hän nousi seisomaan seuratakseen Astokia tämän alukseen.

Ilmanvaihtotorven ääressä kuunteleva mies kohosi pystyyn hitaasti kuin vanhus. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja pingoittuneet ja niiden vaalea kuparinväri oli käynyt kalmankalpeaksi. Thuviaa odotti kuolema! Ja hän oli avuton torjumaan turmaa. Hän ei edes tietänyt missä häntä pidettiin vankina.