Part 9

Heliumin Carthorisilla oli jänteret kuin jättiläismäisellä jumalalla, mutta näiden näkymättömien otuksien käsissä holvin sysimustassa pimeydessä hän oli avuton kuin heikko nainen.

Mutta hän jatkoi kuitenkin ottelua, antaen tehottomia iskuja karvaisiin rintoihin, joita hän ei saattanut nähdä, hapuillen sormineen lyhyitä, paksuja kauloja syljen räiskähdellessä hänen kasvoilleen ja kuuman inhoittavan hengityksen tunkeutuessa hänen sieraimiinsa.

Hän tiesi myöskin, että häntä uhkaamassa oli torahampaita, valtavia torahampaita, eikä voinut käsittää, minkävuoksi ne eivät uponneet hänen ruumiiseensa.

Vihdoin hän huomasi, että eräät hänen vastustajansa nykivät voimakkaasti hänen kahleitaan, ja pian kuului samanlainen ääni kuin se, jonka hän oli kuullut jonkun matkan päästä, vähää ennen kuin hänen kimppuunsa hyökättiin — hänen kahleensa oli katkennut ja sen kirvonnut pää kalahtanut kiviseinää vasten.

Sitten häneen tartuttiin kahden puolen ja häntä raahattiin vinhaa kyytiä pimeissä käytävissä aavistamatonta kohtaloa kohti.

Aluksi hän oli luullut ahdistajiensa voivan olla Torkvasin heimon väkeä, mutta karvaiset ruumiit osoittivat tämän olettamuksen vääräksi. Nyt hän vihdoin oli varma siitä, keitä hyökkääjät olivat, mutta ei voinut aavistaa, minkä tähden häntä ei oltu heti tapettu ja syöty.

Kun oli puoli tuntia ripeästi kiidetty maanalaisissa käytävissä, jotka ovat Barsoomin kaikkien kaupunkien, niin hyvin nykyaikaisten kuin muinaistenkin, luonteenomaisena piirteenä, kohosivat hänen vangitsijansa äkkiä kuutamoiselle pihalle, kauaksi keskusaukiosta.

Carthoris näki heti joutuneensa Barsoomin isojen valkoisten apinain valtaan. Tähän asti oli hänet pannut sitä epäilemään yksinomaan se seikka, että hänen ahdistajillaan oli karvaiset rinnat, sillä valkeat apinat ovat aivan karvattomia lukuun ottamatta päässä törröttävää tuuheaa hiustupsua. Nyt hän oivalsi, mikä häntä oli pettänyt — jokaisen apinan rinnan yli oli kiinnitetty karvainen nahkakaistale, useimmilla banthinnahkainen autiossa kaupungissa usein majailevien vihreiden sotilaiden varustusten jäljittelynä.

Carthoris oli lukenut, että oli olemassa sellaisia apinaheimoja, jotka näyttivät hitaasti kohoavan korkeammalle älylliselle tasolle. Juuri sellaisten valtaan hän'tajusi joutuneensa. Mutta mitä ne aikoivat hänelle tehdä?

Vilkaistessaan ympäri pihan hän näki, että siellä kyykötteli näitä kamalia petoja ainakin viisikymmentä, ja vähän matkan päässä hänestä oli tarkasti vartioituna toinen ihmisolento.

Kun hänen katseensa osui vankeustoverin silmiin, levisi tämän kasvoille hymy ja hänen huuliltaan pääsi: "Kaor, punainen mies!" Hän oli Kar Komak, jousimies.

"Kaor!" huudahti Carthoris vastaan. "Kuinka olet joutunut tänne, ja miten kävi prinsessan?"

"Sinun kaltaisiasi punaisia miehiä laskeutui maihin valtaisista laivoista, jotka purjehtivat ilmassa samoin kuin minun aikani alukset muinoin purjehtivat viidellä valtamerellä", vastasi Kar Komak. "He taistelivat vihreitä torkvasilaisia vastaan ja surmasivat Komalin, Lotharin jumalan. Luulin heitä sinun ystäviksesi ja olin iloinen, kun ne heistä, jotka olivat elävinä selviytyneet taistelusta, lopuksi veivät punaisen neidon yhteen laivoistaan ja kohosivat turvaan korkealle ilmaan.

"Sitten vihreät sotilaat vangitsivat minut ja kuljettivat minut asumattomaan suurkaupunkiin, kahlehtien minut siellä pimeän holvin seinään. Myöhemmin saapuivat nämä ja kiskoivat minut tänne. Entä sinä itse, punainen mies?"

Carthoris kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, ja heidän puhellessaan isot, kyyröttävät apinat Tarkastelivat heitä kiinteästi.

"Mitä meidän on nyt tehtävä?" kysäisi jousimies.

"Asemamme näyttää melkein toivottomalta", Valitti Carthoris. "Nämä otukset ovat ihmissyöjiä. En jaksa käsittää, minkä vuoksi ne eivät vielä ole meitä syöneet; Kas tuonne!" kuiskasi hän. "Näetkö? Loppu on käsissä."

Kar Komak katsahti Carthorisin osoittamaan suuntaan ja näki tavattoman kookkaan apinan lähestyvän heitä valtava nuija kädessä.

"Tällä tavoin ne mieluimmin surmaavat saaliinsa", selitti Carthoris.

"Onko meidän kuoltava taistelematta?" kysyi Kar Komak.

"Minä yritän", vastasi Carthoris, "vaikka tiedänkin, kuinka turhaa kaikki puolustautumisemme on näitä voimakkaita petoja vastaan. Oi, jospa minulla olisi pitkä miekka!"

"Tai hyvä jousi!" lisäsi Kar Komak. "Ja utan jousimiehiä!"

Sen kuullessaan Carthoris melkein ponnahti seisoalleen, mutta vartijat kiskaisivat hänet heti takaisin alas.

"Kar Komak!" huusi nuorukainen. "Miksi et sinä voisi tehdä samoin kuin Tario ja Jav tekivät? Ei heilläkään ollut muita jousimiehiä kuin omat luomansa. Sinun täytyy tuntea heidän salaperäinen kykynsä. Kutsu esiin oma utanisi, Kar Komak!"

Lotharilainen silmäili Carthorisia silmät hämmästyksestä levällään, kun nuorukaisen ehdotuksen kantavuus hänelle täydelleen selveni.

"Miksipä en?" hän mumisi.

Mahtavaa nuijaa kantava villi apina hiipi Carthorisia kohti. Heliumilaisen sormet nytkähtelivät, ja hän piti teloittajaansa valppaasti silmällä. Kar Komak tähtäsi läpitunkevan katseen apinoihin. Hän pinnisti sielunvoimiaan, niin että hiki kihosi hänen rypistyneelle otsalleen.

Otus jonka oli surmattava punainen mies, oli jo saapunut melkein käden ulottuville uhriaan, kun Carthoris kuuli kimeän huudon pihan vastaiselta laidalta. Yhtä aikaa kyyröttävien apinain ja nuijahirviön kanssa hän kääntyi katsomaan sille suunnalle, mistä ääni kuului, ja näki osaston uljaita jousimiehiä syöksyvän esille viereisen rakennuksen ovesta.

Raivoisasti kiljuen hypähtivät apinat pystyyn torjumaan hyökkäystä. Nuolisade kohtasi ne puolitiessä, ja toistakymmentä apinaa kellahti hengetönnä tantereita. Sitten olivat apinat käsikähmässä vastustajiensa kanssa. Niiden huomio oli kokonaan kiintynyt hyökkääjiin — yksinpä vartijatkin olivat poistuneet vankien luota liittyäkseen taisteluun.

"Tule!" kuiskasi Kar Komak. "Nyt voimme päästä karkuun, kun jousimiehet ovat kääntäneet apinain huomion pois meistä."

"Ja jättäisimmekö nuo urheat miehet johtajatta?" kivahti Carthoris, jonka uskollinen luonne kimmastui, kun sellaista vain ehdotettiinkaan.

Kar Komak naurahti.

"Unohdat", hän huomautti, "että he ovat pelkkää ilmaa, aivojeni kuvitelmia. He katoavat ehein nahoin, kun emme heitä enää tarvitse. Ylistetty olkoon ensimmäinen esi-isäsi siitä, että ajattelit tätä mahdollisuutta ajoissa! Mieleeni ei olisi ikinä juolahtanut uneksiakaan, että minä voisin käyttää samaa voimaa, jota saan kiittää olemassaolostani."

"Olet oikeassa", myönsi Carthoris, "minusta on yhtäkaikki vastenmielistä jättää heitä yksin, vaikka muuta emme voikaan tehdä."

Sitten he molemmat poistuivat pihalta, pujahtivat leveälle kadulle ja hiipivät hyvin varovasti rakennusten varjossa suurta keskusaukiota ja sen varrella olevia taloja kohti, joissa vihreät sotilaat kaupungissa oleskellessaan majailivat.

Kun he olivat päässeet aukion laidalle, pysähtyi Carthoris.

"Odota tässä!" hän kuiskasi. "Minä menen noutamaan thoateja, sillä jalkaisin on meidän toivotonta yrittääkään selviytyä näiden vihreiden paholaisten kynsistä."

Päästäkseen sille pihalle, jossa thoateja säilytettiin, Carthorisin oli aukiolle päästyä kuljettava erään rakennuksen läpi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä taloissa asuttiin, missä ei, joten hänen oli pakko varsin suuressa määrin uskaltautua sattuman ohjattavaksi tullakseen suljetulle pihalle, jossa hän saattoi kuulla rauhattomien eläinten kiljuvan ja kirahtelevan toisilleen.

Sattumalta hän joutui pimeästä ovesta tilavaan huoneeseen, jossa lepäili ainakin parikymmentä vihreätä sotilasta kietoutuneina makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa. Tuskin oli Carthoris sivuuttanut lyhyen eteisen, joka oli rakennuksen oven ja taempana olevan avaran huoneen välissä, kun hän huomasi, että eteisessä, jonka läpi hän juuri oli tullut, oli jotakin tai joku.

Hän kuuli ihmisen haukottelevan ja sitten hän näki takanaan erään vahdin nousevan seisomaan. Mies oli torkkunut, ja nyt hän ojensihe ja alkoi taaskin vahtia valppaasti.

Carthoris oivalsi, että hänen oli täytynyt hiipiä vahdin sivuitse korkeintaan askelen päästä, ja epäilemättä hän oli herättänyt miehen torkkumasta. Nyt olisi palaaminen mahdotonta. Mutta melkein yhtä mahdottomalta näytti myöskin mennä huoneen läpi, jonka lattia oli täynnä nukkuvia sotilaita.

Carthorista kohautti leveitä hartioitaan ja valitsi pienemmän pahan. Hän astui varovasti huoneeseen. Hänen oikealla puolellaan oli seinää vasten nojallaan useita miekkoja, pyssyjä ja keihäitä — ylimääräisiä aseita, jotka sotilaat olivat sijoittaneet sinne valmiiksi siltä varalta, että heidät yöllä äkkiä hälytettäisiin hereille. Kunkin nukkujan vieressä olivat hänen omat aseensa — ne eivät olleet milloinkaan kaukana omistajastaan tämän lapsuudesta kuolemaan saakka.

Miekkojen näkeminen pani nuorukaisen kädet syyhymään. Hän meni reippaasti niiden luokse ja valitsi kaksi lyhyttä miekkaa — toisen Kar Komakille, toisen itselleen; samoin hihnavarustuksia alastomalle toverilleen.

Sitten hän lähti suoraan huoneen poikki nukkuvien torkvasilaisten keskitse.

Ei ainoakaan mies liikahtanut, ennenkuin Carthoris oli päässyt lyhyen, mutta vaarallisen matkansa puoliväliin. Sitten eräs suoraan hänen tiellään oleva sotilas kääntyi rauhattomasti silkki- ja turkisvuoteellaan.

Heliumilainen pysähtyi hänen kohdalleen toinen miekka kohotettuna iskemään, jos nukkuja heräisi. Nuoresta prinssistä tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus vihreän miehen rauhattomasti heittelehtiessä tilallaan. Sitten tämä äkkiä hypähti ikäänkuin joustimen sinkauttamana pystyyn ja katsoi punaista sotilasta silmiin.

Carthoris iski vitkastelematta, mutta sitä ennen ehti villi päästää rajun karjahduksen. Heti oli koko huone yhtenä mylläkkänä. Sotilaat hypähtivät seisaalleen, tarttuen noustessaan aseisiinsa ja kiljuen toisilleen kysymyksiä hämmingin syystä.

Carthoris erotti selvästi kaikki huoneessaolijat ulkoa heijastuvassa himmeässä valossa, sillä kaukaisempi kuu oli suoraan keskellä taivasta. Mutta vasta heränneiden vihreiden miesten silmissä eivät esineet vielä olleet saaneet tutunomaisia muotojaan — he näkivät vain epäselvästi sotilaiden hahmoja, jotka liikkuivat heidän makuuhuoneessaan.

Nyt yksi heistä kompastui Carthorisin surmaaman miehen ruumiiseen, kaatui pitkälleen ja satutti kätensä halkaistuun kalloon. Hän näki ympärillään toisten vihreiden miesten jättiläiskokoiset vartalot, ja hänen mieleensä välähti ainoa mahdollinen johtopäätös.

"Thurdit!" hän kiljaisi. "Thurdit ovat kimpussamme! Ylös, Torkvasin sotilaat, ja antakaa miekkojenne punertua Torkvasin ikimuistoisten vihollisten sydänverestä!"

Heti paikalla alkoivat vihreät sotilaat ahdistaa toisiaan paljastetuin miekoin. Heidän raju taisteluhimonsa oli herännyt. Taistella, tappaa, kuolla kylmä teräs sisuksissa! Oi, se merkitsi heille Nirvanaa!

Pian Carthoris käsitti heidän erehdyksensä ja käytti sitä hyväkseen. Hän tiesi, että taisteluhimossaan vihreät sotilaat voivat jatkaa ottelua kauan senjälkeen, kun olivat huomanneet erehtyneensä, jollei heidän huomionsa kiintyisi jupakan todelliseen aiheuttajaan. Vitkastelematta hän senvuoksi puikki edelleen huoneen poikki vastaisella puolella olevalle ovelle, joka vei sisäpihalle, kiljuvien ja keskenään tappelevien villien thoatien säilytyspaikalle.

Sinne päästyäänkin hän sai suorittaa koko vaikean tehtävän. Suotuisimmissakaan oloissa ei ollut suinkaan lasten leikkiä ottaa kiinni joku näitä tavallisestikin raivoisia ja vaikeasti käsiteltäviä eläimiä ja nousta sen selkään. Ja nyt, kun hiljaisuus ja nopeus olivat niin tärkeitä, olisi se hyvinkin saattanut tuntua aivan toivottomalta vähemmän keinokkaasta ja optimistisesta miehestä kuin suuren sotavaltiaan pojasta.

Hänen isänsä ja Tars Tarkas, kun hän oli vieraillut tämän suuren jeddakin luona Tharkissa, olivat opettaneet hänet varsin paljon tuntemaan näitä valtavien eläinten ominaisuuksia. Ja nyt hän keskitti tehtäväänsä kaikki muilta saamansa tiedot ja omat kokemuksensa, sillä myöskin hän oli useita kertoja ratsastanut thoateilla ja käsitellyt niitä.

Torkvasilaisten thoatit osoittautuivat vielä ärtyisemmiksi kuin niiden pahankuriset serkut, joita tharkit ja warhoonit käyttivät, ja vähän aikaa näytti siltä, ettei Carthoris voisi välttää parin vanhan, hänen ympärillään kiertelevän urosotuksen rajua hyökkäystä. Mutta vihdon hänen onnistui päästä toista eläintä niin lähelle, että hän yletti siihen käsin. Tuntiessaan nuorukaisen kosketuksen sileällä ihollaan thoat rauhoittui ja laskeutui polvilleen, totellen punaisen miehen telepaattista käskyä.

Tuossa tuokiossa Carthoris oli sen selässä, ohjaten sitä isoa porttia kohti, joka vei pihalta sen toisessa päässä olevan ison rakennuksen läpi kadulle.

Toinen uros seurasi perässä, yhä kiljuen raivoissaan. Kummallakaan ei ollut suitsia, sillä näitä kummallisia otuksia ohjataan yksinomaan suggestionin avulla — milloin niitä ensinkään voidaan ohjata.

Jopa jättiläiskokoisten vihreiden miestenkin käsissä olisivat suitset mitättömän turhia vehkeitä thoatien hurjaa raivokkuutta ja mastodonttimaisia voimia vastaan. Ja niinpä niitä ohjataankin omituisen telepaattisen voiman avulla, jolla marsilaiset ovat oppineet jossakin määrin saattamaan ajatuksensa tähtensä alempien olentojen tajuttaviksi.

Vain vaivoin sai Carthoris molemmat eläimet portille, jonka ha’an hän aukaisi alaspäin kumartuen. Sitten hänen ratsastamansa thoat työnsi jykevillä lavoillaan skeelpuisista lankuista tehdyn portin auki, ja seuraavalla hetkellä mies ja molemmat eläimet kiiruhtivat meluttomasti katua myöten aukion laidalle, jossa Kar Komak piileskeli.

Täällä oli Carthorisilla melkoisesti puuhaa, ennenkuin hän sai toisen thoatin alistumaan, ja kun Kar Komak ei ollut ennen kertaakaan ratsastanut tällaisella eläimellä, näytti se melkein toivottomalta. Mutta vihdoin onnistui jousimiehen kiivetä otuksen sileille lautasille, ja pian kiitivät molemmat eläimet pehmeästi sammalen peittämiä katuja pitkin kaupungin laidassa alkavalle avoimelle merenpohjalle.

Koko sen yön, seuraavan päivän ja vielä toisen yön he ratsastivat koillista kohti. Takaa-ajosta ei näkynyt merkkiäkään, ja toisen päivän aamuna Carthoris näki kaukaisen aaltomaisen viivan korkeita puita, jotka osoittivat, että siellä kulki yksi Barsoomin pitkiä vesiväyliä.

He päästivät heti thoatinsa valloilleen ja lähestyivät viljeltyä aluetta jalkaisin. Carthoris irroitti myöskin varustuksistaan merkit, erittäinkin kaikki sellaiset, joiden nojalla hänet olisi voitu tuntea heliumilaiseksi ja hallitsijasukuun kuuluvaksi henkilöksi, sillä hän ei tietänyt mille kansalle tämä vesiväylä kuului ja Marsissa on aina hyvä pitää jokaista ihmistä ja jokaista kansaa vihollisina, kunnes on saanut tietää, että asianlaita on toisin.

Aamupäivä oli puolivälissä, kun vaeltajat saapuivat yhdelle niistä teistä, jotka aina säännöllisten välimatkojen päässä katkaisevat viljellyn alueen, liittäen sen kummallakin puolella olevat karut arot pitkän, nauhamaisen alueen keskellä kulkevaan ja sen toisesta päästä toiseen ulottuvaan valkeaan valtatiehen.

Peltojen ympärillä oli korkea muuri suojana ryöstäväin vihreiden heimojen yllätykseltä ja maatilojen kotieläimille ja ihmisille turvana villejä bantheja ja muita raatelevia vastaan.

Carthoris pysähtyi ensimmäiselle portille ja kolkutti. Avaamaan saapunut nuorukainen tervehti tulokkaita ystävällisesti, vaikkakin hän koko lailla ihmeissään katseli jousimiehen valkeata ihoa ja kastanjanruskeata tukkaa.

Kuunneltuaan hetkisen, kun he osittain selostivat hänelle pakoaan torkvasilaisten kynsistä, hän kehoitti heitä astumaan sisään, vei heidät kotiinsa ja käski palvelijoiden valmistaa heille ruokaa.

Sillä aikaa kun he odottelivat talon matalassa, viihtyisässä arkihuoneessa, Carthoris antautui keskusteluun isännän kanssa saadakseen tietää hänen kansallisuutensa ja siten myöskin sen, minkä kansan hallussa oli tämä vesiväylä, jolle tapahtumat olivat hänet saattaneet.

"Olen Hal Vas", selitti nuorukainen, "Dusarin prinssin Astokin seurueeseen kuuluvan ylimyksen poika. Nykyisin olen tämän alueen viertotien dwar."

Carthoris oli perin hyvillään siitä, ettei ollut ilmaissut, ken oli, sillä vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siltä, mitä kaikkea hänen Heliumista lähdettyään oli tapahtunut, eikä siitä, että Astok oli hänen kaikkien vastoinkäymistensä pohjimmaisena syynä, niin hän kuitenkin tiesi varsin hyvin, että dusarilainen ei suinkaan hänestä pitänyt ja ettei hänellä ollut odotettavissa apua Dusarin alueella.

"Entä ken olet sinä?" tiedusteli Hal Vas. "Näöstä päättäen olet sotilas, mutta varustuksissasi ei ole minkäänlaisia merkkejä. Lienetkö kenties 'panthan?"

Nämä vaeltavat onnensoturit ovat Barsoomissa tavallisia, sillä sikäläiset miehet rakastavat taistelemista. He tarjoavat palvelustaan mille sotaakäyvälle vallalle hyvänsä, ja silloin tällöin sattuvina lyhyinä väliaikoina, jolloin punaisten kansojen välillä ei ole säännöllistä sotaa, he liittyvät niihin lukuisiin retkikuntiin, joita yhtenään lähetetään vihreitä heimoja vastaan turvaamaan Marsin villien osien läpi kulkevia vesiteitä.

Palvelustehtäviensä päätyttyä he heittävät pois sen kansakunnan merkit, jota ovat palvelleet, ja lähtevät etsimään uutta isäntää. Väliajoilla heillä ei ole minkäänlaisia merkkejä, vaan sodassa kuluneet varustukset ja aseet ovat riittävänä osoituksena heidän kutsumuksestaan.

Viittaus oli tervetullut, ja Carthoris käytti hyväkseen sen tarjoamaa tilaisuutta tehdä tyydyttävästi selkoa itsestään. Siinä oli kuitenkin yksi paha puoli. Sodan syttyessä oli sellaisten panthanien, jotka sattuivat olemaan sotaakäyvän kansan alueella, pakko pukeutua sanotun kansan sotisopaan ja taistella sen sotajoukoissa.

Sikäli kuin Carthoris tiesi, Dusar ei ollut sodassa minkään muun kansan kanssa, mutta mahdotonta oli arvata, milloin joku punainen kansa karkaisi naapurinsa kurkkuun, vaikkakin suuri ja mahtava liitto, jonka ylimpänä miehenä oli hänen isänsä John Carter, oli saanut rauhan säilymään pitkän aikaa suurimmassa osassa Barsoomia.

Tyytyväinen hymy levisi Hal Vasin kasvoille, kun Carthoris myönsi olevansa panthan.

"Olipa hyvä", huudahti nuorukainen, "että satuit tulemaan tänne, sillä täältä voit aivan heti saada tehtävää. Isäni Vas Kor on parhaillaan luonani. Hän saapui tänne värväämään sotajoukkoa Heliumia vastaan äsken julistettua sotaa varten."

KAHDESTOISTA LUKU

Dusarin pelastamiseksi

Ptarthin Thuvia, joka ponnisteli enemmän kuin henkensä edestä intohimon vallassa olevaa Javia vastaan, loi olkansa yli pikaisen silmäyksen metsää kohti, josta raju murahdus oli kuulunut. Myöskin Jav katsoi sinnepäin.

Heidän katseitaan kohdannut näky sai molemmat aavistamaan pahaa. Komal, banth-jumala, karkasi kita auki heidän kimppuunsa!

Kumman se oli valinnut saaliikseen? Vai molemmatko kenties?

Heidän ei tarvinnut kauan olla epätietoisia, sillä vaikkakin lotharilainen koetti pitää neitoa itsensä ja kauheiden torahampaiden välissä, huomasi iso peto hänet kuitenkin vihdoin.

Kirkaisten koetti mies sitten syöksyä pakoon Lotharia kohti tyrkättyään ensin Thuvian päistikkaa vasten ihmissyöjän kuonoa. Mutta hänen pakonsa jäi lyhyeksi. Silmänräpäyksessä oli Komal hänen kimpussaan ja taateli hornamaisen raivoisasti hänen kurkkuaan ja rintaansa.

Seuraavassa tuokiossa oli tyttö hänen rinnallaan, mutta vaivoin hän sai hurjistuneen pedon hellittämään uhrinsa. Yhä muristen ja luoden ahnaita silmäyksiä taakseen Javiin päin antoi banth vihdoin taluttaa itsensä metsään.

Astellen jättiläiskokoisen suojelijansa rinnalla Thuvia lähti etsimään vuorten läpi vievää käytävää yrittääkseen mahdottomalta näyttävää tehtävää, päästä kaukaiseen Ptarthiin kulkemalla yli seitsemäntuhatta haadia pitkän taipaleen villiä Barsoomia.

Hän ei saattanut uskoa, että Carthoris oli vapaaehtoisesti jättänyt hänet yksin, ja sen vuoksi hän lakkaamatta silmäili ympärilleen nähdäkseen nuorukaisen. Mutta kun neito tunnelille pyrkiessään joutui liian kauaksi pohjoiseen, meni hän heliumilaisen ohitse, kun tämä palasi Lotharia kohti häntä etsimään.

Ptarthin Thuvian oli vaikea määritellä, mikä asema Heliumin prinssillä oikeastaan oli hänen sydämessään. Hän ei voinut edes itselleen tunnustaa rakastavansa Carthorisia, mutta kuitenkin hän oli sallinut nuorukaisen puhutella häntä omistavalla hyväilynimellä, jolle barsoomilaisneito pysyi kuurona kuullessaan sen kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa huulilta — "prinsessani."

Kaolin jeddakia, Kulan Tithiä kohtaan, jonka kanssa hän oli kihloissa, hän tunsi kunnioitusta ja ihailua. Oliko hän kenties taipunut isänsä toivomukseen loukkauduttuaan siitä, ettei sorea heliumilainen käydessään vierailuilla hänen isänsä hovissa ollut käyttänyt tilaisuutta pyytääkseen hänen kättään, mitä hän oli varmasti uskonut nuorukaisen aikovan siitä aikoja sitten menneestä päivästä lähtien, jolloin he olivat kahden istuneet Salensus Ollin palatsin sisäpihaa Kadabrassa somistavan Jeddakien puistikon hakatulla penkillä?

Rakastiko hän Kulan Tithiä? Rehellisesti hän koetti uskotella itselleen rakastavansa, mutta samalla hänen silmänsä koko ajan harhailivat keksiäkseen alkavan pimeyden keskeltä kaunisvartaloisen sotilaan — tummatukkaisen ja harmaasilmäisen. Tumma oli Kulan Tithinkin tukka, mutta hänen silmänsä olivat ruskeat.

Yö oli jo melkein käsissä, kun hän löysi tunnelin suun. Häiritsemättä hän pääsi käytävän läpi vuorten toisella puolen oleville kukkuloille, missä hän pysähtyi Marsin molempien kuiden kirkkaassa hohteessa suunnittelemaan vastaista toimintaansa.

Olisiko hänen odotettava täällä toivoen Carthorisin palaavan häntä etsimään? Vai olisiko hänen jatkettava matkaansa koilliseen päin Ptarthia kohti? Minne olisi Carthoris ensimmäiseksi mennyt Lotharin laaksosta lähdettyään?

Hänen polttava kurkkunsa ja kuiva kielensä antoivat hänelle vastauksen — Aaanthoria ja vettä kohti. No niin, myöskin hän menisi ensinnä Aaanthoriin, jossa hän kentiesi tapaisi muutakin kuin tarvitsemaansa vettä.

Kun Komal oli hänen mukanaan, ei hän paljoakaan pelännyt, sillä otus kyllä suojaisi häntä kaikilta muilta villipedoilta. Jopa isot valkeat apinatkin pakenisivat kauhun vallassa valtavaa banthia. Vain ihmisiä tarvitsi hänen pelätä, mutta hänen oli pakko antautua siihen ja moneen muuhunkin vaaraan, ennenkuin voisi edes toivoa uudelleen olevansa isänsä hovissa.

Kun Carthoris vihdoin tapasi hänet ja kaatui heti maahan vihreän miehen pitkän miekan iskusta, rukoili Thuvia, että hän saisi osakseen saman kohtalon.

Nähdessään punaiset sotilaat, jotka hyppäsivät aluksistaan maahan, heräsi hänessä toivo uudelleen — toivo, että Heliumin Carthoris olisi vain huumaantunut ja että lentäjät pelastaisivat hänet. Mutta kun hän huomasi, että heidän varustuksissaan oli dusarilaisten merkit ja että he vain koettivat päästä ahdistavien torkvasilaisten kynsistä, vieden ainoastaan hänet mukanaan, raukesivat hänen kaikki toiveensa.

Myöskin Komal oli kuollut — sen ruumis virui heliumilaisen päällä. Nyt hän oli todellakin yksin. Häntä suojelemassa ei ollut ketään.

Dusarilaiset sotilaat veivät hänet lähimmän aluksensa kannelle. Vihreitä sotilaita virtasi joka haaralta riistämään häntä punaisten käsistä.

Vihdoin pääsivät kaikki punaihoiset, jotka olivat selviytyneet kahakasta hengissä, jompaankumpaan laivaan. Koneet alkoivat täristä ja surista, potkurit pyöriä, ja vinhasti lentävät alukset kohosivat nopeasti ilmaan.

Ptarthin Thuvia vilkaisi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi mies, joka silmäili häntä hymyillen. Hän tunsi miehen, huokaisi ja katsoi sotilasta suoraan silmiin. Sitten hänelle selvisi kaikki, hän päästi pienen pelokkaan valituksen, painoi kädet kasvoilleen ja vaipui aluksen skeelpuiselle kannelle. Mies oli Astok, Dusarin prinssi, joka nyt kumartui hänen puoleensa.

Dusarin Astokin alukset olivat nopeakulkuisia, ja hänen oli kaikin mokomin mahdollisimman pian päästävä isänsä hoviin, sillä Heliumin, Ptarthin ja Kaolin sotalaivastot olivat hajaantuneet laajoille alueille. Eikä Dusarin Astokia olisi hyvä perinyt, jos yksikään niistä olisi saanut tietää, että Ptarthin Thuvia oli vankina hänen omalla aluksellaan.