Part 11

Keskustelijat nousivat pian kannelle. Turjun, panthan, hiipi lähelle hytteihin vievää ovea, ja hänen jäntevät sormensa puristivat lujasti tikarin kahvaa. Voisiko hän surmata heidät molemmat, ennenkuin hänet nujerrettaisiin? Hän hymyili. Ollessaan nykyisessä sieluntilassaan hän kykenisi surmaamaan kokonaisen utanin vihollisiaan.

Nyt he olivat melkein hänen kohdallaan. Astok puhui parhaillaan.

"Ota mukaan pari omia miehiäsi, Vas Kor!" hän kehoitti. "_Thurialla_ on miehistöä liian vähän; lähdimme niin äkkiä."

Panthanin sormet heltisivät tikarin kahvasta. Nopeajärkisenä miehenä hän oivalsi, että hänelle kenties tarjoutuisi tilaisuus päästä Ptarthin Thuvian avuksi. Hänet voitaisiin valita toiseksi seuraamaan murhaajia, ja saatuaan tietää, missä vanki virui, hän voisi toimittaa Astokin ja Vas Korin pois tieltä yhtä hyvin kuin nytkin. Jos hän tappaisi heidät, ennenkuin oli saanut tietää, mihin Thuvia oli piilotettu, merkitsisi se yksinkertaiset sitä, että hän jättäisi neidon saamaan surmansa muiden kädestä. Sillä ennemmin tai myöhemmin saisi Nutus tietää hänen olinpaikkansa, ja Nutus, Dusarin jeddak, ei voinut jättää häntä henkiin.

Turjun sijoittui Vas Korin tielle, ettei tämä voisi olla häntä huomaamatta. Ylimys herätti kannella nukkuvat miehet, mutta aina keksi tuntematon panthan, jonka hän oli pestannut samana päivänä, keinoja pysytelläkseen etualalla hänen näkyvissään.

Vas Kor puhutteli alapäällikköään, antaen tälle määräyksiä _Kalksuksen_ viemisestä Dusariin ja rekryyttien kokoamisesta. Sitten hän viittasi kahdelle aivan padwarin vieressä seisovalle sotilaalle.

"Te kaksi seuraatte meitä _Thuriaan_", hän määräsi, "ja ilmoittaudutte aluksen dwarin käskettäviksi."

_Kalksuksen_ kannella oli pimeätä, joten Vas Kor ei kunnolleen nähnyt valitsemiensa miesten kasvaja. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään merkitystä, sillä hehän olivat vain tavallisia sotilaita, joiden tuli olla apuna tavallisissa tehtävissä aluksella ja taistella tarvittaessa.

Toinen näistä kahdesta oli Kar Komak, jousimies. Toinen ei ollut Carthoris.

Heliumilainen oli mielipuolena raivosta. Hän tempasi tikarin varustuksistaan; mutta Astok oli jo ehtinyt poistua _Kalksukseen_ kannelta, ja hän tiesi, että ennenkuin hän pääsisi käsiksi prinssiin surmattuaan sitä ennen Vas Korin, surmaisivat hänet dusarilaiset sotilaat, joita nyt tungeksi kannella. Ja jos näistä kahdesta miehestä jompikumpi jäisi henkiin, niin Thuvia oli yhtä suuressa vaarassa kuin jos molemmat eläisivät — hänen täytyi saavuttaa molemmat.

Kun Vas Kor laskeutui maahan, seurasi Carthoris häntä rohkeasti, eikä kukaan koettanutkaan estää häntä, sillä epäilemättä kaikki arvelivat, että hän kuului seurueeseen.

Hänen jäljessään tulivat Kar Komak ja dusarilainen, joka oli komennettu _Thuriaan_. Carthoris asteli viimemainitun vasemmalla puolella aivan lähellä miestä. Nyt he olivat _Thurian_ kyljen luomassa synkässä varjossa. Siellä oli hyvin pimeä, niin että heidän oli hapuiltava löytääkseen tikkaat.

Kar Komak meni dusarilaisen edellä. Kun jälkimäinen kurkotti käsiään ylhäällä heiluvia puolapuita kohti, tarttuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet ja terässäilä lävisti hänen sydämensä.

Viimeisenä kiipesi _Thurian_ laidan ylitse Turjan, panthan, vetäen nuoraportaat perästään ylös.

Hetkistä myöhemmin alus kohosi nopeasti suunnaten keulansa pohjoista kohti.

Kaiteen äärellä kääntyi Kar Komak puhuttelemaan sotilasta, joka oli määrätty hänen toverikseen. Hänen silmänsä menivät levälleen, kun hänen katseensa osui saman nuoren miehen kasvoihin, jonka hän oli kohdannut salaperäistä Lotharia suojaavien graniittivuorten juurella. Kuinka oli hän tullut dusarilaisen tilalle?

Pieni merkki vain, ja Kar Komak pyörähti uudelleen ympäri etsimään _Thurian_ dwaria ilmoittautuakseen palvelukseen. Hänen perässään seurasi panthan.

Carthoris siunasi sitä sattumaa, että Vas Kor oli valinnut juuri jousimiehen, sillä jos hänen toverinsa sijassa olisi ollut joku dusarilainen, olisi hän saanut vastata kyselyihin ja selittää, mihin oli joutunut sotilas, joka lepäsi niin rauhallisesti eteläisen viertotien dwarin Hal Vasin asunnon takana olevalla kentällä. Ja siihen kysymykseen ei Carthorisilla ollut muuta vastausta kuin miekkansa kärki, joka yksin olisi tuskin riittänyt saamaan koko _Thurian_ miehistöä uskomaan.

Kärsimättömästä Carthorisista tuntui matka Dusariin loppumattomalta, vaikka se tosiasiallisesti suoritettiin nopeasti. Ennen määräpaikkaansa saapumistaan he kohtasivat erään toisen dusarilaisen lentoaluksen ja keskustelivat sen kanssa. Siltä he saivat tietää, että pian tapahtuisi suuri taistelu Dusarin kaakkoispuolella.

Dusarin, Ptarthin ja Kaolin yhtyneiden laivastojen etenemisen Heliumia kohti oli keskeyttänyt viimeksimainitun maan mahtava laivasto — Barsoomin peloittavin, ei ainoastaan lukumäärältään ja aseistukseltaan, vaan myöskin senjohdosta, että sen sotilaat olivat paremmin harjoitettuja ja uljaampia ja useilla sen taisteluhirviöillä oli zitidariset mittasuhteet.

Pitkästä aikaa voitiin nyt toivoa sellaista taistelua. Neljä jeddakia oli omakohtaisesti komentamassa laivastojaan — Kaolin Kulan Tith, Ptarthin Thuvan Dihn ja Dusarin Nutus toisella puolella ja Heliumin jeddak Tardos Mors toisella. Viimeksimainitun mukana oli John Carter, Marsin sotavaltias.

Kaukaisesta pohjolasta purjehti vielä yksi laivasto reunavuorien yli etelää kohti — Okarin jeddakin Talun uusi laivasto, joka riensi saapumaan sotavaltiaan kutsusta. Tuhoauhkaavien sota-alusten kannella silmäilivät mustapartaiset keltaiset miehet kiihkeästi etelään. He olivat upeata väkeä orlukin- ja aptinnahkaisine loistavine vaippoineen, rajuja, peloittavia taistelijoita hyisen pohjolan kääpiökaupungeista.

Ja etäisestä etelästä, Omeanin järveltä ja kultaisilta kallioilta, thernien temppeleistä ja Issuksen puistoista kiiti raivoissaan pohjoista kohti vielä tuhansia sotilaita saatuaan sen suuren miehen kutsun, jota he kaikki olivat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan. Tätä mahtavaa laivastoa, jota mahtavampaa ei ollut muilla kuin Heliumilla, ohjaavan lippulaivan kannella asteli mustaihoinen Xodar, sydän rajusti sykkien hänen odottaessaan lähestyvää hetkeä, jolloin hän päästäisi tuimat sotilaansa ja rusentavan valtavat aluksensa sotavaltiaan vihollisten kimppuun.

Mutta ennättäisivätkö nämä liittolaiset sotanäyttämölle hyvissä ajoin auttamaan Heliumia? Tai tarvitsisiko Helium niitä?

_Thurian_ muun miehistön mukana kuuli Carthoris huhut ja aprikoimiset. Heliumilaisten avuksi saapuvista kahdesta laivastosta, joista toinen tuli pohjoisesta ja toinen etelästä, ei kukaan tietänyt mitään, ja kaikki dusarilaiset olivat varmoja siitä, ettei mikään voisi nyt pelastaa Heliumin ikivanhaa valtaa, vaan että se suistuisi iäksi Barsoomin yläilmoista.

Myöskin Carthoris, niin harras Heliumin poika kuin olikin, tunsi, ettei edes hänen kotimaansa ihailtu laivasto kykenisi menestyksellisesti pitämään puoliaan kolmen suurvallan yhtyneitä voimia vastaan.

_Thuria_ laskeutui Astokin palatsin katolla olevalle lentoasemalle. Prinssi ja Vas Kor poistuivat kiireisesti aluksesta ja menivät hissiin, joka veisi heidät palatsin alempiin kerroksiin.

Aivan sen vieressä oli toinen hissi, jota tavalliset sotilaat käyttivät. Carthoris kosketti Kar Komakia käsivarteen.

"Tule!" hän kuiskasi. "Olet ainoa ystäväni viholliskansan keskuudessa. Tahdotko auttaa minua?"

"Kuolemaan saakka", vastasi Kar Komak.

He lähestyivät yhdessä hissiä. Sitä käyttämässä oli orja.

"Missä ovat lupalippunne?" kysyi hän.

Carthoris kopeloi taskuaan muka niitä etsien ja astui samalla hissikoriin. Kar Komak seurasi häntä, sulkien oven. Orja ei pannut koria liikkeeseen. Jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Heidän täytyi päästä mahdollisimman pian Astokin ja Vas Korin perästä alas, jos he mielivät nähdä, minne ensinmainitut menivät.

Carthoris pyörähti äkkiä orjaan päin ja sinkosi hänet hissikorin vastaiseen seinään.

"Sido hänet ja pane hänelle kapula suuhun, Kar Komak!" huudahti hän.

Sitten hän tarttui käyttövipuun, ja hissi syöksyi huimaavan vinhasti alaspäin jousimiehen painiessa orjan kanssa. Carthoris ei voinut jättää käyttövipua auttaakseen toveriaan, sillä jos he olisivat hissin silloin kulkemaa vauhtia saapuneet pohjakerrokseen, niin he kaikki olisivat murskautuneet kuoliaiksi.

Nyt hän näki Astokin hissikorin katon alempaa viereisestä aukosta, ja hän hiljensi nopeuttaan. Orja alkoi kirkua.

"Vaienna hänet!" komensi Carthoris.

Hetkisen kuluttua lysähti hervoton ruumis lattialle.

"Hän on äänetön", virkahti Kar Komak.

Carthoris pysähdytti hissin äkkiä erään yläkerroksen kohdalle. Avattuaan oven hän tarttui orjan ruumiiseen ja työnsi sen käytävän lattialle. Sitten hän pamautti oven kiinni ja pani hissin jälleen liikkeeseen.

Uudelleen hän sai Astokin ja Vas Korin hissikorin katon näkyviinsä. Vähän ajan kuluttua se pysähtyi, ja seisautettuaan oman hissikorinsa hän näki miesten poistuvan eräästä takakäytävän ovesta.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kulan Tithin uhraus

Toisen päivän aamuna sen jälkeen kun Ptarthin Thuvia oli teljetty Astokin, Dusarin prinssin, palatsin itäiseen torniin, istui neito turtuneen välinpitämättömänä, odottaen murhaajan saapumista.

Turhaan hän oli koettanut keksiä paon mahdollisuuksia, tarkastanut moneen kertaan oven ja ikkunat, lattian ja seinät.

Vankkoihin ersitelevyihin hän ei saanut edes naarmua; ikkunoiden sitkeä barsoomilainen lasi ei olisi murtunut muuten kuin voimakkaan miehen moukarin iskusta. Ovi ja lukko olivat järkkymättömiä. Pako oli mahdoton. Ja häneltä oli ryöstetty aseet, joten hän ei voinut kuolla ennen määräaikaa ja siten riistää murhaajilta sitä nautintoa, jonka hänen viimeisten hetkiensä näkeminen heille tuottaisi.

Milloin he tulisivat? Tekisikö Astok sen omin käsin? Thuvia ei uskonut, että hänellä olisi siihen rohkeutta. Hänellä oli pelkurin sydän — sen oli neito tietänyt jo siitä asti, kun hän oli ensi kerran kuullut isänsä hovissa silloin vierailevan Astokin kerskuvan, koettaen vaikuttaa häneen uljuudellaan.

Hän ei voinut olla vertaamatta Astokia erääseen toiseen mieheen. Ja keneen vertaa kihlattu morsian hyljeksittyä kosijaa? Sulhaseensako? Ja mittasiko Ptarthin Thuvia Dusarin Astokia käyttämällä mittapuunaan Kulan Tithia, Kaolin jeddakia? Hän oli kuoleman kynnyksellä; hänellä oli oikeus antaa ajatustensa kulkea minne tahansa; ja Kulan Tithistä ne olivat hyvin kaukana. Sensijaan väikkyi kookkaan ja solakan heliumilaisen kuva hänen mielessään tunkien sieltä pois kaiken muun.

Hän uneksi Carthorisin jaloista kasvoista, hänen rauhallisen arvokkaasta käyttäytymisestään, hymystä, joka kirkasti hänen kasvojaan, kun hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja myhäilystä, joka väikkyi hänen huulillaan, kun hän taisteli vihollistensa kanssa — hänen virginialaisen isänsä taisteluhymystä.

Ja Ptarthin Thuvian, Barsoomin oikean tyttären, hengitys kävi kiihkeämmäksi ja sydämen sykintä rajummaksi, kun hän muisteli tätä myhäilyä, jota ei enää koskaan saisi nähdä. Päästäen pienen voihkauksen vaipui neito silkki- ja turkispeitteille, jotka oli viskattu sekavaksi läjäksi itäisen ikkunan alle, ja painoi kasvot käsiinsä.

Hänen vankeushuoneensa kohdalle oli käytävään pysähtynyt kaksi kiivaasti keskustelevaa miestä.

"Sanon sinulle vielä kerran, Astok", selitti toinen, "etten tee sitä, jollet sinä ole saapuvilla huoneessa."

Puhujan äänensävy ei kuulostanut lainkaan niin kunnioittavalta kuin kuninkaallista henkilöä puhuteltaessa olisi pitänyt. Toinen huomasi sen ja punastui.

"Älä koettele liiaksi sinua kohtaan tuntemaani ystävyyttä", ärisi hän. "Kärsivällisyydelläni on rajansa."

"Nyt ei ole kysymys kuninkaallisista etuoikeuksista", vastasi Askor. "Sinä vaadit minua tekemään murhan puolestasi vastoin jeddakisi ankaraa määräystä. Sinulla, Astok, ei ole oikeutta käskeä minua. Pikemminkin pitäisi sinun ilomielin suostua kohtuulliseen pyyntööni, että sinun on oltava saapuvilla ja siten jakaa vastuunalaisuus kanssani. Miksi pitäisi minun ottaa koko syy niskoilleni?"

Nuorempi mies rypisti otsaansa, mutta meni lukitulle ovelle, ja kun se kääntyi auki, astui hän Vas Korin rinnalla huoneeseen.

Huoneen toisessa päässä istunut neito kuuli heidän tulonsa, nousi seisomaan ja kääntyi heihin päin. Hänen hienot kuparinväriset kasvonsa kalpenivat hieman, mutta katse oli rohkea ja rauhallinen, ja pienen, lujapiirteisen leuan ylpeä asento kertoi kaunopuheisesti hänen tuntemastaan halveksimisesta ja inhosta.

"Pidätkö vieläkin kuolemaa parempana?" kysyi Astok.

"Kuin sinua, pidän", vastasi neito kylmästi.

Dusarin prinssi katsahti Vas Koriin ja nyökkäsi päätään. Ylimys vetäisi esille lyhyen miekkansa ja meni huoneen poikki Thuviaa kohti.

"Käy polvillesi!" komensi hän.

"Mieluummin kuolen seisoallani", vastasi neito.

"Kuten tahdot", virkkoi Vas Kor, tunnustellen säilänsä kärkeä vasemmalla peukalollaan. "Nutuksen, Dusarin jeddakin nimessä!" hän huudahti ja syöksähti neidon luokse.

"Carthorisin, Heliumin prinssin nimessä!" kuului hiljaa ovelta.

Vas Kor pyörähti ympäri ja näki panthanin, jonka hän oli pestannut poikansa talossa, juoksevan lattian poikki itseään kohti. Mies sivuutti Astokin sähähtäen tälle: "Hänen jälkeensä sinä — kalot!"

Vas Kor kävi asentoon torjumaan hyökkäystä.

"Mitä merkitsee tämä kavallus?" hän kiljaisi.

Paljas miekka kädessään riensi Astok Vas Korin avuksi. Panthanin ja ylimyksen miekat kalahtivat vastakkain, ja jo ensimmäisistä sivalluksista huomasi Vas Kor saaneensa vastaansa mestarimiekkailijan.

Ennenkuin hän aavisti muukalaisen tarkoitusta, oli tämä hänen ja Ptarthin Thuvian välissä, puolustautuen molempien dusarilaisten miekkoja vastaan. Mutta hän ei taistellut puolustusasemassa olevan miehen tavoin. Hän oli aina hyökkäävänä puolena, ja vaikkakin hänen välkkyvä säilänsä pysyi poikkeamatta neidon ja tämän vihamiesten välillä, kykeni hän kuitenkin pakottamaan heitä peräytymään huoneessa sinne tänne, aina kehoittaen neitoa pysyttelemään likellä takanaan.

Vasta liian myöhään Vas Kor ja Astok oivalsivat mihin panthan pyrki. Vasta kun mies seisoi selin oveen päin, käsittivät he sen — heidät oli teljetty omaan vankilaansa, ja nyt voisi tunkeutuja surmata heidät mielensä mukaan, sillä Ptarthin Thuvia sulki parhaillaan miehen käskystä ovea, ensin otettuaan avaimen pois ulkopuolelta, mihin Astok oli sen tullessaan jättänyt.

Tapansa mukaan Astok huomattuaan, ettei vastustaja heti sortunut heidän miekkoihinsa, jätti uuvuttavan taistelemisen Vas Korin tehtäväksi. Ja kun hän nyt katseli panthania tarkasti, kävivät hänen silmänsä yhä laajemmiksi, sillä hän alkoi vähitellen tuntea Heliumin prinssin piirteet.

Heliumilainen pani Vas Korin ahtaalle. Ylimyksestä vuoti verta yli kymmenestä haavasta. Astok tajusi, ettei Vas Kor voisi enää kauan kestää muukalaisen peloittavan oikean käden taitoa.

"Rohkeutta, Vas Kor!" kuiskasi hän toisen korvaan. "Minulla on suunnitelma. Pidätä häntä vain hetkinen vielä, ja kaikki käy hyvin." Mutta lauseen loppua, "Astokille, Dusarin prinssille", hän ei virkkanut ääneen.

Vas Kor ei aavistanut petosta ja nyökkäsi päätään. Hetkisen hänen onnistuikin pidättää Carthorisia puolustusasemassa. Sitten heliumilainen ja neito näkivät Dusarin prinssin juoksevan nopeasti huoneen toiseen päähän, painavan erästä kohtaa seinästä, mikä sai laajan levyn painumaan sisäänpäin, ja katoavan siten syntyneestä aukosta pimeään holviin.

Kaikki kävi niin ripeästi, että heidän oli mahdotonta ehtiä häntä estämään. Carthoris pelkäsi, että Vas Kor saattaisi samalla tavoin pujahtaa hänen käsistään tai Astok palata tuoden lisävoimia, ja kävi tuimasti vastustajansa kimppuun. Hetkisen kuluttua kierähti dusarilaisen ylimyksen ruumis päättömänä ersitelattialle.

"Tule!" huudahti Carthoris. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään. Astok tulee pian takaisin mukanaan tarpeeksi väkeä nujertaakseen minut."

Mutta Astok ei ajatellutkaan sitä, sillä silloinhan olisivat palatsin juorukellot päässeet heti levittämään tietoa siitä, että Ptarthin prinsessa oli vankina itäisessä tornissa. Pian olisi puhe saapunut hänen isänsä korviin, ja vaikka hän sitten olisi koettanut kieroilla kuinka hyvänsä, ei hän olisi voinut selittelyillään saada tyhjäksi jeddakin toimituttaman tutkimuksen paljastamia tosiseikkoja.

Sensijaan Astok riensi hurjasti pitkin pitkää käytävää ehtiäkseen tornihuoneen ovelle, ennenkuin Carthoris ja Thuvia poistuisivat sieltä. Hän oli nähnyt neidon ottavan ovesta avaimen ja pistävän sen laukkuunsa, ja hän tiesi, että avaimenreikään ulkopuolelta tungettu tikarinkärki sulkisi heidät salakammioon siihen asti, kunnes kahdeksan elotonta taivaankappaletta kiertäisi jäähtyneen, kuolleen auringon ympärillä.

Astok juoksi minkä jaksoi tornihuoneelle vievään pääkäytävään. Ennättäisikö hän ovelle ajoissa? Entäpä jos heliumilainen olisikin jo tullut pois ja tupsahtaisi hänen eteensä käytävässä? Kylmät väreet kulkivat pitkin Astekin selkäpiitä. Häntä ei missään nimessä haluttanut joutua Carthorisin kamalan säilän eteen.

Nyt hän oli jo melkein ovella. Se oli käytävän seuraavan mutkan takana. Ei, he eivät olleet vielä poistuneet huoneesta. Ilmeisesti pidätti Vas Kor yhä heliumilaista!

Astok voi tuskin pidättyä virnistämästä ajatellessaan, kuinka ovelasti hän oli saanut ylimyksen petetyksi ja samalla kertaa päässyt hänestä eroon. Mutta kääntyessään mutkasta hän joutui vastakkain ruskeatukkaisen, vaaleaihoisen jättiläisen kanssa.

Tämä ei pysähtynyt kyselemään hänen tulonsa syytä, vaan karkasi pitkä miekka kädessään hänen kimppuunsa, niin että Astokin oli väistettävä kymmenkunta vaarallista iskua, ennenkuin voi livahtaa tiehensä ja paeta kiertoportaita alaspäin.

Hetkisen kuluttua ilmestyivät Carthoris ja Thuvia salakammiosta käytävään.

"Onko kaikki hyvin, Kar Komak?" tiedusti heliumilainen.

"Olipa onni, että jätit minut tänne, punainen mies", selitti jousimies. "Juuri äsken yllätin erään, joka näytti kovin kiihkeästi pyrkivän tälle ovelle — se oli hän, jota nimitetään Astokiksi, Dusarin prinssiksi."

Carthoris hymyili.

"Missä hän nyt on?" hän kysyi.

"Hän pääsi pakoon ja juoksi tuonne alaspäin", vastasi Kar Komak.

"Sitten meidän on kiiruhdettava!" huudahti Carthoris. "Hän tuo vartioston kimppuumme."

Kolmisin he riensivät pitkin koukertelevia käytäviä, joita myöten Carthoris ja Kar Komak olivat seuranneet dusarilaisten jälkiä niiden merkkien avulla, joita viimeksimainittujen sandaalit olivat jättäneet näiden harvoin käytettyjen käytävien lattialle laskeutuneeseen ohueen tomukerrokseen.

He pääsivät siihen huoneeseen saakka, jossa hissien ovet olivat, kohtaamatta vastarintaa. Mutta siellä oli kourallinen vartiosotilaita ja upseeri, joka huomattuaan että he olivat muukalaisia tiedusti, millä asioilla he liikkuivat Astekin palatsissa.

Taaskin täytyi Carthorisin ja Kar Komakin turvautua säiliinsä, ja ennenkuin he olivat saaneet raivatuksi itselleen tien hissille, oli ottelun melske varmaankin hälyttänyt koko palatsin, sillä he kuulivat huutoja ja kiitäessään nopeasti useiden kerrosten läpi lentoasemalle he näkivät aseistettuja miehiä juoksentelevan sinne tänne ottamaan selvää hälinän syystä.

Lentoasemalla lepäsi _Thuria_, jota vahti kolme sotilasta. Jälleen taistelivat heliumilainen ja lotharilainen kylki kyljessä, mutta taistelu oli pian lopussa, sillä Heliumin prinssi olisi yksinkin kyennyt selviytymään kenestä kolmesta dusasarilaisesta hyvänsä.

Tuskin oli _Thuria_ kohonnut ilmaan, kun vähintään sata sotilasta syöksähti lentoasemalle. Heidän etunenässään oli Dusarin Astok ja nähdessään niiden molempien henkilöiden, joiden hän oli niin varmasti luullut olevan vallassaan, luisuvan hänen kynsistään, hän hyppi vimmoissaan raivosta, pudisteli nyrkkejään ja syyti heidän jälkeensä sadatuksia ja halpamaisia herjauksia.

Keula suunnattuna huimaavan jyrkästi ylöspäin kiiti _Thuria_ meteorin lailla taivasta kohti. Kahdestatoista kohdasta lähti nopealentoisia vartioaluksia ajamaan sitä takaa, sillä Dusarin prinssin palatsin lentoasemalla tapahtunut näytelmä ei ollut jäänyt huomaamatta.

Toistakymmentä laukausta raapaisi _Thurian_ kylkeä, ja kun Carthoris ei voinut poistua ohjausvipujen luota, tähtäsi Ptarthin Thuvia aluksen pikatykkien suut vihollisia kohti, itse vaivoin pysytellen jyrkästi viettävällä, livettävällä kannella.

Lento oli uljasta ja samoin oli taistelu. Nyt oli yksi pariakymmentä vastaan, sillä uusia dusarilaisaluksia oli liittynyt takaa-ajoon. Mutta Dusarin prinssi Astok oli _Thuriaa_ rakennuttaessaan rakennuttanut hyvin. Koko hänen isänsä laivastossa ei kellään ollut sitä nopeampaa lentokonetta. Ei ainoakaan alus ollut niin hyvin varustettu ja aseistettu.

Toinen toisensa jälkeen jäivät ahdistajat jälkeen, ja kun niistä viimeinenkin hävisi näkymättömiin, laski Carthoris _Thurian_ keulan vaakasuoraan ja suuntasi aluksensa, vauhtivipu viimeiseen pykälään painettuna, kuolevan Marsin ohuen ilman halki itää ja Ptarthia kohti.

Ptarth oli kolmentoista ja puolen tuhannen haadin päässä — runsaasti kolmenkymmenen tunnin matka nopeimmallekin alukselle — ja Dusarin ja Ptarthin välillä saattoi olla puolet Dusarin laivastosta, sillä juuri tällä suunnalla oli se paikka, missä suuren, kenties parhaillaan käytävän ilmataistelun oli kerrottu tapahtuvan.

Jos Carthoris olisi täsmälleen tietänyt, missä sotaakäyvien kansojen laivastot olivat, niin hän olisi viipymättä kiiruhtanut sinne, sillä kun Thuvia palautettaisiin isälleen, olisi rauhan syntymisestä mitä parhaat toiveet.

He olivat lentäneet puolet matkasta näkemättä ainoatakaan sotalaivaa. Sitten Kar Komak kiinnitti Carthorisin huomiota kaukana olevaan alukseen. Se lepäsi laajan kuivuneen merenpohjan keltaisella sammalella, jonka yläpuolella _Thuria_ kiiti.

Aluksen ympärillä näkyi parveilevan ihmisiä. Voimakkaalla kaukoputkella heliumilainen erotti, että ne olivat vihreitä sotilaita, jotka yhä uudelleen hyökkäsivät haaksirikkoisen ilmalaivan miehistön kimppuun. Aluksen kansallisuudesta hän ei niin kaukaa voinut saada selvää.

Heidän ei tarvinnut muuttaa _Thurian_ suuntaa lentääkseen aivan taistelupaikan ylitse, mutta Carthoris ohjasi aluksensa muutamia satoja metrejä alemmaksi voidakseen nähdä selvemmin ja lähempää.

Jos alus oli ystävällisen kansan, ei hän voinut olla pysähtymättä ja suuntaamatta tykkejään sen ahdistajiin, vaikka hän ei katsonutkaan voivansa laskea maihin alustaan, jolla oli niin kallisarvoinen lasti, sillä eihän hänellä ollut tarjottavana avuksi muuta kuin kaksi miekkaa — minkä nojalla tuskin voisi panna vaaraan Ptarthin prinsessan turvallisuutta.

Tultuaan vahingoittuneen laivaa kohdalle he näkivät, ettei voinut kestää kuin muutamia minuutteja, ennenkuin vihreä lauma tunkeutuisi panssaroitujen rintasuojusten ylitse, ja tyydyttäisi hurjan verenhimonsa surmaamalla puolustajat.

"Olisi hyödytöntä laskeutua", selitti Carthoris Thuvialle. "Alus voi lisäksi olla dusarilainen — siinä ei ole merkkejä näkyvissä. Emme voi tehdä muuta kuin ampua vihreätä laumaa." Puhuessaan hän siirtyi tykin ääreen ja käänsi sen suun laivan kupeella hääriviä vihreitä sotilaita kohti.

Alhaalla olevasta aluksesta huomattiin _Thuria_ ilmeisesti vasta silloin, kun sen ensimmäinen laukaus pamahti. Heti nostettiin sotalaivan keulaan vaakunalippu liehumaan. Ptarthin Thuvia pidätti henkeään ja vilkaisi Carthorisiin.

Vaakuna oli Kulan Tithin, Kaolin jeddakin — sen miehen, jolle Ptarthin prinsessa oli kihlattu!

Kuinka helppoa olisikaan heliumilaisen ollut jatkaa matkaansa ja jättää kilpakosijansa odottamaan kohtaloaan, jota oli mahdoton enää kauan torjua! Ei yksikään ihminen olisi voinut syyttää häntä pelkuruudesta eikä petollisuudesta, sillä Kulan Tith kävi sotaa Heliumia vastaan, ja lisäksi ei _Thurialla_ ollut tarpeeksi väkeä viivyttämään vähäksikään aikaa kaikkien mielestä jo auttamattomasti menetetyn taistelun tulosta.

Mutta mitä teki Carthoris, Heliumin prinssi?

Tuskin oli heikko tuuli levittänyt vaakunalipun, kun Thurian keula suuntautui jyrkässä kulmassa maata kohti.

"Osaatko ohjata alusta?" kysyi Carthoris Thuvialta.

Neito nyökkäsi päätään.