Part 13

Toisen kerran näki hän näyn. Suuren valoautereen keskessä hän näki lavean tien, puroja ja puutarhoja. Tietä pitkin karauttivat täyttä neliä Aristobulos ja Chereas syrialaisten hevosten selässä ja iloisen ratsastuksen into hehkui molempien nuorukaisten poskilla. Eräässä pilariholvikossa Kallikrates lausui runoja. Tyytyväinen ylpeys värähteli hänen äänestään ja loisti hänen silmistään. Puutarhassa Zenothemis poimi kultaisia omenoita ja hyväili taivaan sinisiipistä käärmettä. Valkoisiin puettuna ja säkenöivä otsaripa kulmillaan Hermodorus istui mietteissään pyhän persean alla, joka kantoi oksillaan kukkien asemesta pieniä puhdaspiirteisiä päitä, kaikki koristetut niinkuin Egyptin jumalattaret korppikotkin, varpushaukoin tai kuun välkkyvin sirpein, jota vastoin syrjemmässä lähteen reunalla Nikias taivaan pallosta tutki tähtien sopusointuista liikuntaa.

Sitten hunnutettu nainen lähestyi munkkia kädessään myrtin oksa. Ja hän sanoi:

-- Katso, toiset etsivät iankaikkista kauneutta ja johtavat siten ikuisuuden jo lyhkäiseen elämäänsä. Toiset elävät suuriakaan ajattelematta. Mutta jo sen vuoksi, että he antautuvat kauniin luonnon johdettaviksi, he ovat onnellisia ja kauniita, ja pelkällä elämällään he jo kunnioittavat olioiden ylintä mestaria, sillä ihminen on kaunis hymni Jumalalle. Ja kaikista heistä on onni viatonta ja ilo sallittua. Paphnutius, jos he sentään olisivatkin oikeassa, mikä tyhmyri silloin olisit?

Ja näky hävisi.

Tällaisissa ruumiin ja sielun kiusauksissa eli Paphnutius lakkaamatta. Saatana ei sallinut hänelle hetkenkään rauhaa. Haudan yksinäisyys oli kansoitetumpi kuin suuren kaupungin markkinatori. Perkeleet päästelivät siellä kauheita naurunrämäköitä ja tuhannet madot, nilviäiset ja sala-saivertajat hoitelivat ympärillä elämän jokapäiväisiä toimituksia. Ja kun hän iltaisin meni kaivolle, tanssivat satyyrit ja satyyrittaret hänen ympärillään houkutellen häntä mukaansa irstaihin hyppyihinsä. Pahat henget eivät peljänneet häntä enää. He ahdistivat häntä pilkkapuheilla, sikamaisilla haukkumasanoilla ja iskuilla. Eräänä päivänä muuan piru, joka oli vain käsivarren korkuinen, varasti häneltä köyden vyötäisiltä. Hän ajatteli:

-- Ajatus, minne oletkaan minut johdattanut?

Ja hän päätti ruveta tekemään työtä käsillään hankkiakseen sielulleen rauhan, jota hän tarvitsi. Lähteen ääressä kasvoi palmujen varjossa leveä-lehtisiä banaanipuita. Hän leikkasi niistä oksia ja kantoi ne hautaan. Siellä hän ruhjoi ne kivellä murskaksi eritellen ne sitten hienoiksi kuiduiksi, niinkuin oli nähnyt köydenpunojain tekevän. Sillä hän tahtoi tehdä itselleen uuden köyden sen sijaan, jonka piru oli häneltä varastanut. Tästä paholaiset vähän perettyivät; he lopettivat metelinsä ja itse kitaransoittajatyttökin luopui lumoamistempuistaan ja pysyi paikallaan maalatulla seinällä. Muserrellessaan banaaninvarsia kasvoi taas Paphnutiuksen rohkeus ja usko.

-- Taivaan avulla, sanoi hän itselleen, olen pitävä kurissa lihani. Mitä sieluun tulee, niin on se säilyttänyt sentään toivon. Turhaan pirut ja tuo kirottu nainen koettavat herättää minussa epäilystä Jumalan olemusta vastaan. Olen vastaava heille apostoli Johanneksen sanoilla: "Alussa oli sana ja se sana oli Jumala." Siihen minä vakaasti uskon ja jos se, mitä uskon, on mieletöntä, uskon vielä lujemmasti. Ja totta puhuakseni, sen pitää ollakin mieletöntä. Muuten en uskoisi siihen, vaan tietäisin sen. Mutta se, minkä tietää, ei anna elämää, usko yksin voi pelastaa.

Hän levitti auringonpaisteeseen ja kasteeseen varsista irroitetut kuidut, ja joka aamu käänsi hän ne estääkseen niitä mätänemästä, ja hän iloitsi suuresti tuntiessaan itsessään jälleen lapsen yksinkertaisuuden heräävän. Kun hän oli punonut köytensä, leikkasi hän kaisloja tehdäkseen niistä mattoja ja koreja. Hautakammio oli nyt korinpunojan työpajan kaltainen ja Paphnutiuksen oli helppo siirtyä työstä rukoukseen. Kuitenkaan ei Jumala ollut hänelle leppeä, sillä eräänä yönä heräsi hän ääneen, joka sai hänet kauhusta kivettymään: hän oli arvannut sen vainajan ääneksi. Ääni oli nopea ja kutsuva niinkuin hiljainen huohotus:

-- Helena, Helena, tule kylpemään kanssani pian, pian!

Ja nainen, jonka huulet hipoivat munkin korvaa, vastasi:

-- Ystävä, en voi nousta: mies makaa minun päälläni.

Äkkiä Paphnutius huomasi, että hänen poskensa lepäsi naisen povella. Hän tunsi kitaransoittajattaren, joka puoleksi vapautuen hänen painostaan kohotti rintaansa. Mutta silloin hän epätoivon vimmalla pusersi syliinsä tämän lämpimän, sulotuoksuisen, kukoistavan ruumiin ja kadotuksen himon palaessa hänen veressään hän huusi:

-- Jää luokseni, jää, minun taivaani!

Mutta nainen oli jo seisaallaan kynnyksellä. Hän nauroi ja kuun säteet hopeoivat hänen hymyään.

-- Miksi jäisin? hän sanoi. Varjon varjo jo riittää rakastajalle, jolla on noin vilkas mielikuvitus. Sitä paitsi olethan jo tehnyt syntiä. Mitä tahdot vielä?

Paphnutius itki yön pimeydessä ja kun aurinko nousi, työntyi hänen rinnastaan esille rukous, liikuttavampi kuin valituksen huokaus:

-- Jesus, minun Jesukseni, miksi minut hylkäät? Sinä näet vaaran, joka minua uhkaa. Tule minun avukseni, lempeä Vapahtaja. Koska sinun isäsi ei enää rakasta minua, kosk'ei hän enää kuule minua, niin tiedä, ettei minulla ole enää muuta kuin sinä. Hänen ja minun välini ovat mahdottomat, en voi häntä ymmärtää eikä hän sääli tuskaani. Mutta sinä, sinä olet vaimosta syntynyt ja siksi panen toivoni sinuun. Muista, että olet ollut ihminen. Minä rukoilen ja huudan sinua, en siksi, että olet Jumala Jumalasta syntynyt, valo valosta, oikea Jumala oikeasta Jumalasta kotoisin, vaan siksi, että elit köyhänä ja heikkona tämän saman maan päällä, jossa minä nyt kärsin, siksi että Saatana tahtoi kiusata lihaasi, siksi että kuolemantuskien kylmä hiki nousi sinunkin otsallesi. Sinun inhimillisyyttäsi minä rukoilen, minun Jesukseni, minun veljeni Jesus!

Kun hän näin oli rukoillut väännellen käsiään tuskasta, vyörähti kammottava naurunremahdus haudan seinillä ja sama ääni, joka oli kuulunut pylvään harjalle sanoi ilvehtien:

-- Se oli todellakin Markus Vääräuskoisen messun arvoinen puhe. Paphnutius on areiolainen. Paphnutius on areiolainen!

Kuin salaman satuttamana kaatui munkki tiedottomana kivilattialle.

* * * * *

Kun hän avasi silmänsä, näki hän ympärillään mustiin kaapuihin puettuja munkkeja, jotka valelivat vedellä hänen ohimoitaan ja lausuivat manauslukuja. Toiset seisoivat ulkona palmunlehviä käsissä.

-- Kun me kuljimme erämaan poikki, sanoi eräs heistä, niin kuulimme huutoa tästä haudasta ja astuessamme sisälle, näimme sinut makaavan tiedottomana lattialla. Varmaankin perkeleet paiskasivat sinut maahan ja pakenivat meidän lähestyessämme.

Paphnutius kohotti päätään ja kysyi heikolla äänellä:

-- Veljeni, keitä olette? Ja minkätähden on teillä palmunlehviä käsissänne? Tuletteko kenties minua hautaamaan? Hänelle vastattiin:

-- Veli, etkö sinä tiedä, että isämme Antonius, joka on sadan ja viiden ajastajan vanha ja on saanut Jumalalta ilmoituksen läheisestä lopustaan, laskeutuu nyt alas Colzinus-vuorelta, jonne hän oli maailmaa paennut ja tulee siunaamaan henkensä lukemattomia lapsia. Palmut käsissä menemme siis vastaanottamaan henkistä isäämme. Mutta kuinka sinä, veli, et tiedä mitään niin suuresta tapahtumasta? Kuinka on mahdollista, että enkeli ei ole tuonut sinulle siitä ilmoitusta tähän hautaan?

-- Voi minua, vastasi Paphnutius, minä en ansaitse sellaista armon-osoitusta, ja ainoat tässä paikassa käyvät vieraat ovat perkeleet ja vampyyrit. Rukoilkaa minun puolestani. Minä olen Paphnutius, Antinoen apotti, viheliäisin kaikista Herran palvelijoista.

Paphnutiuksen nimen kuullessaan, kaikki leyhyttivät palmun-oksia sopottaen ylistyslauseita. Ja hän, joka jo oli puhunut, huudahti ihaillen:

-- Onko mahdollista, että sinä olet se pyhä Paphnutius, joka on kuuluisa sellaisista töistä, että luullaan hänen vielä vetävän vertoja itse suurelle Antoniuksellekin! Sinä suuresti kunnioitettava, sinä olet siis se, joka on kääntänyt Jumalan puoleen kurtisaani Thaiksen ja jonka vihdoin serafit korjasivat korkealta pylväältä. Ne, jotka yöllä valvoivat patsaan juurella, näkivät autuaan ylösnousemuksesi. Enkelien siivet ympäröivät sinut valkealla utupilvellä ja oikea kätesi laskeutui siunaten ihmis-asuntojen ylle. Seuraavana päivänä, kun kansa ei enää nähnyt sinua, kohosi kaikkialta syvät huokaukset pilarin puoleen, jonka kruunu oli poissa. Mutta Flavius, sinun opetuslapsesi, julisti ihmeen kansalle tiettäväksi ja otti sinun jälkeesi käsiinsä munkkien johdon. Ainoastaan eräs vähämielinen mies, nimeltä Paulus, tahtoi panna vastaan yhteistä tunnetta. Hän vakuutti nähneensä unessa, miten paholaiset sinua lennättivät. Kansa tahtoi kivittää hänet, ja ihmeeksi on katsottava, että hän pelasti nahkansa. Minä olen Zozimus, näitten munkkien apotti, jotka näet polvillaan edessäsi. Samoin kuin he notkistan minäkin polveni edessäsi, jotta siunaisit isää lapsien mukana. Sitten voit meille kertoa niistä ihmetöistä, jotka Jumala sinun välitykselläsi on suvainnut tehdä.

-- Kaukana siitä että Herra olisi osoittanut minulle armoaan, kuten luulet, sanoi Paphnutius, hän päinvastoin on koetellut minua hirvittävillä kiusauksilla. Enkelit eivät minua noutaneet. Mutta pilvipatsas nousi silmäini eteen ja kulki minun edessäni. Olen elänyt unessa. Ilman Jumalaa on kaikki pelkkää unta. Aleksandrian matkallani kuulin muutaman tunnin ajan kaikenlaisia puheita ja minä huomasin, että erehdysten sotajoukko on ääretön. Se ajaa minua takaa ja paljastetut miekat ympäröivät minua.

Zozimus vastasi.

-- Arvoisa isä, ota huomioon, että pyhät miehet ja etenkin pyhät erakot ovat aina saaneet kestää hirmuisia koettelemuksia. Jos eivät serafien käsivarret kantaneetkaan sinua taivaaseen, niin on sentään varma, että Herra on suonut tämän armon sinun kuvallesi, koska Flavius, munkit ja kansa ovat ylösnousemuksesi todistajia.

Kuitenkin päätti Paphnutius lähteä vastaanottamaan Antoniuksen siunausta.

-- Veli Zozimus, sanoi hän, anna minulle yksi noista palmunlehvistä ja menkäämme isämme eteen.

-- Menkäämme, vastasi Zozimus, sotainen järjestys sopii munkeille, jotka ovat juuri etupäässä sotilaita. Sinä ja minä, jotka olemme apotteja, marssimme etunenässä. Ja nuo muut saavat seurata laulaen psalmeja.

He lähtivät matkaan ja Paphnutius sanoi: -- Jumala on yksi, sillä hän on totuus, joka on yksi. Maailma on moninainen, sentähden että se on erhettä. Kaikista luonnon näytelmistä on käännyttävä pois, yksin näennäisesti viattomimmistakin. Niiden moninainen kirjavuus, joka tekee ne viehättäviksi, on merkki siitä, että ne ovat pahoja. Sentähden en voi nähdä edes papyrus-kaislikkoa uinuvan lammen rannalla, ilman että sieluni tulee murheelliseksi. Kaikki, minkä aistit voivat havaita, on inhoittavaa. Pienin hiekkajyvänen uhkaa vaaroilla. Jokainen kappale on meille kiusaus. Ja naisessa on kaikki kiusaukset, mitä voi olla keveässä ilmassa, kukkivassa maassa ja kirkkaiden vesien silmissä. Onnellinen se, jonka sielu on suljettu astia! Onnellinen se, joka voi tehdä itsensä mykäksi, kuuroksi ja sokeaksi ja joka ei ymmärrä mitään maailmasta voidakseen ymmärtää Jumalan!

Mietittyään näitä sanoja vastasi Zozimus seuraavasti:

-- Arvoisa isä, on soveliasta, että minäkin tunnustan sinulle syntini, koska sinäkin olet näyttänyt minulle sielusi. Siten me ripitämme itsemme toisillemme apostolisen tavan mukaan. Ennenkuin minusta tuli munkki, vietin maailmassa kauhistavaista elämää. Madauran kaupungissa, joka on kuuluisa ilonaisistaan, hain kaikenlaatuista rakkautta. Joka yö aterioitsin nuorten irstailijoiden ja huilunsoittajattarien parissa ja vein sitten kotiini heistä sen, joka oli minua eniten miellyttänyt. Sellaisen pyhän miehen kuin sinä olet on mahdotonta kuvitella, mihin saakka nautinnonhimon raivo saattoi viedä minut. Sanonpa vain sen, että se ei säästänyt edes naituja vaimoja eikä nunnia, vaan purkautui aviorikkomuksiin ja pyhäinhäväistyksiin. Kiihotin viinillä aistieni pyyteitä ja minut mainittiin, syystä kyllä, Madauran suurimmaksi juomariksi. Kuitenkin olin minä kristitty ja säilytin erehdyksissänikin uskon ristiinnaulittuun Jesukseen. Olin jo hukannut omaisuuteni irstailuissa ja köyhyys odotti ovella, kun näin voimakkaimman iloveikkoni äkkiä kuihtuvan pois hirmuisen taudin kalvamana. Hänen polvensa eivät enää kantaneet häntä, hänen vapisevat kätensä kieltäytyivät häntä palvelemasta, hänen lasittuneet silmänsä painuivat umpeen. Ja hän sai kurkustaan esille ainoastaan kamalia mölähdyksiä. Hänen henkensä rampautui vielä enemmän kuin ruumis ja nukkui tylsään uneen. Sillä kurittaakseen häntä siitä, että hän oli elänyt kuin eläin, oli Jumala muuttanut hänet eläimeksi. Omaisuuteni kadottaminen oli jo herättänyt minussa terveellisiä mietteitä, mutta ystäväni esimerkki oli vielä kallisarvoisempi. Se teki sellaisen vaikutuksen sydämeeni, että jätin maailman ja vetäydyin erämaahan, jossa jo kaksikymmentä vuotta olen nauttinut häiriytymätöntä rauhaa. Harjoitan munkkien kera köydenpunojan, arkkitehdin, puusepän ja kirjurinkin ammatteja, vaikka totta puhuakseni, minulla on sangen vähän halua kirjoitustyöhön, koska olen luonteeltani toiminnan enkä ajatuksen mies. Päiväni ovat täynnä iloa ja yöni vailla unia. Ja minä uskon Herran armon paistavan ylleni, siksi että keskellä kauhistavimpia syntejäkin aina säilytin toivon.

Kuullessaan nämä sanat kohotti Paphnutius silmänsä taivasta kohden ja mumisi:

-- Herra, tätä miestä siis, joka on niin monella rikoksella itsensä tahrannut, tätä avionrikkojaa, pyhäinhäväisijää sinä katsot lempeydellä ja käännät itsesi pois minusta, joka aina olen pitänyt käskysi! Kuinka sinun oikeutesi on hämärä, oi minun Jumalani, ja kuinka sinun tiesi ovat tutkimattomat!

Zozimus levitti käsivartensa:

-- Katso, arvoisa isä: miten taivaanranta joka puolella mustottaa, niinkuin muurahaislaumoja vaeltaa ihmisiä. Ne ovat veljemme, jotka tulevat kuten mekin Antoniuksen eteen.

Kun he saapuivat kokouspaikalle, kohtasi heidän silmiään valtava näky. Munkkien armeija muodosti kolmessa rivissä seisten äärettömän puoliympyrän. Ensimäisessä rivissä seisoivat erämaan vanhimmat paimensauva kädessä, ja heidän partansa ulottui maahan saakka. Apotti Ephremin ja Serapionin johtamat munkkikunnat ja kaikki Niilin luostariveljet muodostivat toisen rivin. Heidän takanansa seisoivat vihdoin kaukaisilta kallioiltaan saapuneet askeetit. Toisien mustia ja kuivuneita ruumiita peittivät kurjat repaleet, toisilla oli pukuna köynnöskasvien varsilla yhteennidottuja kaisloja. Useimmat olivat alasti, mutta Jumala oli verhonnut heidät karvaisella villalla, joka oli paksua kuin lammasten turkki. He kantoivat kaikki kädessään viheriäisiä palmunoksia ja muodostivat ikäänkuin smaragdisen taivaankaaren, jota saattoi verrata valittujen kuoroon, Jumalan kaupungin elävään muuriin.

Kokoontuneiden joukossa vallitsi niin täydellinen järjestys, että Paphnutius vaivatta löysi munkit, jotka kuuluivat hänen yliherruutensa alle. Hän asettui heidän viereensä, varovaisuuden vuoksi ensin verhottuaan kasvonsa kaapupussillaan pysyäkseen tuntemattomana ja ollakseen häiritsemättä heidän hurskasta odotustaan. Äkkiä nousi äänekäs meteli.

-- Pyhimys! huudettiin joka taholta. Pyhimys, tuolla on se suuri pyhimys, tuolla on hän, jota ei helvetti ole voinut voittaa, Jumalan valittu! Isämme Antonius!

Sitten syntyi suuri hiljaisuus ja kaikkien otsat painuivat hiekkaan.

Vuoren harjalta äärettömän erämaan keskeltä näkyi Antonius astuvan alas rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen tukemana. Hän kulki hitain askelin, mutta hänen vartensa oli vielä pysty ja hänen hahmonsa todisti, että hänen yli-inhimillinen voimansa ei vielä ollut aivan lopussa. Hänen valkea partansa valui tuuheana hänen leveälle rinnalleen ja hänen paljas päälakensa säteili valoa niinkuin Moseksen otsa. Hänen silmissään oli kotkan katse. Mutta lapsen hymy leikki hänen pyöreillä poskillaan. Siunatakseen kansaa hän kohotti ilmaan käsivartensa, joita kokonaisen vuosisadan kestänyt äärettömän työn paljous painosti ja vielä viimeinen kajastus menneistä voiman päivistä väreili hänen äänessään, kun hän sen korotti näihin rakkauden sanoihin:

-- Kuinka sinun majasi ovat ihanat, oi Jakob! Kuinka sinun asuinsijasi ovat suloiset, oi Israel!

Heti kajahti vastaan elävän muurin valleilta sulosointuisena ukkosen jyrinänä psalmi: _Autuas on se, joka Herraa pelkää!_

Sillä aikaa Antonius, Makariuksen ja Amathakson saattamana, kulki vanhimpien, anakoreettien ja zenobiittien rivien ohitse. Tämä henkien näkijä, joka oli nähnyt taivaan ja helvetin, tämä erakko, joka vuoren onkalosta oli hallinnut koko kristittyä Kirkkoa, tämä pyhimys, joka oli pysynyt marttyyri-uskossaan pahimpien vainojen aikana, tämä jumaluusoppinut, joka kaunopuheisuudellaan oli musertanut harhaoppisuuden, puheli nyt lempeästi jokaiselle lapsistaan ja jätti heille isälliset jäähyväiset ennen autuasta kuolemaansa, jonka rakastava Jumala oli hänelle vihdoin armossaan luvannut.

Hän sanoi apotti Ephremille ja Serapionille:

-- Te johdatte lukuisia sotajoukkoja ja olette molemmat taitavia sotapäälliköitä. Niinpä teidät taivaassa myös puetaan kultavarustuksiin ja arkkienkeli Mikael on antava teille Kiliarkin arvon sotajoukossaan.

Huomatessaan Palemon-vanhuksen, syleili hän häntä ja sanoi:

-- Tämä on lempein ja parhain minun lapsistani. Hänen sielunsa levittää ympärilleen tuoksua, joka on yhtä makea kuin ne hernekukat, joita hän joka vuosi kylvää.

Ja apotti Zozimukselle puhui hän näin:

-- Et ole epäillyt taivaallista hyvyyttä, sen tähden on Herran rauha sinun päälläsi. Hyveitten lilja on puhjennut kukoistukseen turmeluksesi tunkiolta.

Kaikille lausui hän ikipäteviä viisauden sanoja.

Vanhimmille hän sanoi:

-- Apostoli on nähnyt Jumalan valtaistuimen ympärillä kaksikymmentäneljä vanhusta, jotka istuvat valkoisissa vaatteissa ja kruunu päässä.

Ja nuorille:

-- Olkaa iloisia; jättäkää surullisuus tämän maailman onnellisille.

Täten hän kulkien pitkin uskollisten poikainsa armeijarintamaa kylvi kehoituksia. Paphnutius, nähdessään hänen lähestyvän, lankesi polvilleen pelon ja toivon raatelemana.

-- Minun isäni, minun isäni, huusi hän tuskissaan, minun isäni! Tule minun avukseni, sillä olen kadotuksen partaalla. Olen antanut Jumalalle Thaiksen sielun, olen asunut pylvään päässä ja haudan kolossa. Minun otsani, joka lakkaamatta on maata matanut, on tullut käsnäiseksi kuin kameelin polvi. Ja kuitenkin on Jumala luopunut minusta. Siunaa minua, isäni, ja minä olen pelastettu, viittaa iisoppisauvallasi, ja minä olen puhdas ja valkoinen niinkuin lumi.

Antonius ei vastannut. Hän upotti vain Antinoen munkkiparveen katseensa, jonka läpitunkevaa luistoa ei kenkään kestänyt. Vihdoin pysähtyivät hänen silmänsä Paulukseen, joka myös kutsuttiin Yksinkertaiseksi, hän katsoi häneen kauan, sitten antoi hän hänelle merkin lähestyä. Kun kaikki hämmästelivät sitä, että pyhimys näin kääntyi puhuttelemaan mielipuolta, sanoi Antonius:

-- Jumala on antanut tälle enemmän armoa kuin kenellekään teistä. Nosta silmäsi ylös, poikani Paulus, ja sano mitä näet taivaassa tapahtuvan.

Paulus Yksinkertainen kohotti silmänsä, hänen kasvonsa säteilivät ja hänen kielensä paulat irroittuivat.

-- Minä näen, sanoi hän, taivaassa purppuralla ja kullalla koristetun vuoteen. Ympärillä kolme neitsyttä pitää valpasta vahtia, ettei sitä kukaan muu sielu saa lähestyä kuin se valittu, jolle vuode on määrätty.

Luullen, että tämä vuode oli hänen autuutensa vertauskuva, Paphnutius jo alkoi ylistää Jumalaa. Mutta Antonius antoi hänelle merkin vaieta ja kuunnella Yksinkertaista, joka haltioituneena sopotti:

-- Nuo kolme neitsyttä puhuvat minulle, he sanovat minulle: "Pyhä nainen on jättämäisillään maailman. Thais Aleksandrialainen kuolee. Ja me olemme valmistaneet hänen kunniakseen tämän leposijan, sillä me olemme hänen hyveensä: 'Usko, Pelko ja Rakkaus'."

Antonius kysyi:

-- Armas lapsi, mitä sinä vielä näet?

Paulus kuletti katseensa turhaan zenithistä nadiriin ja lännestä itään, kunnes yhtäkkiä hänen silmänsä kohtasivat Antinoen apotin. Pyhä kauhistus kalvensi hänen kasvonsa ja hänen silmänsä syöksivät näkymättömiä salamoita.

-- Minä näen, mutisi hän, kolme perkelettä, jotka jo iloisina lähestyvät kaapatakseen tuon miehen. He ovat näöltään niinkuin torni, nainen ja noita. Kaikissa kolmessa näkyy poltinraudalla painettu nimi; ensimäisellä se on otsassa, toisella vatsassa, kolmannella rinnassa, ja ne nimet ovat: Ylpeys, Irstaus ja Epäilys. Minä olen nähnyt.

Näin puhuttuaan Paulus taas harhailevin katsein ja huuli lerpallaan palasi entiseen yksinkertaisuuteensa.

Ja kun Antinoen munkit katsoivat levottomina Antoniukseen, sanoi pyhimys ainoastaan nämä sanat:

-- Jumala on ilmoittanut oikean tuomionsa. Meidän tulee ylistää häntä ja vaieta.

Hän meni eteenpäin siunaten kaikkia mennessään. Taivaan rannalle painuva aurinko ympäröi hänet sädekehällä ja hänen varjonsa, jolle taivas armossaan antoi yliluonnollisen pituuden, jäi hänen jälkeensä niinkuin loputon matto merkiksi siitä pitkästä muistosta, jonka tämä suuri pyhimys oli jättävä itsestään ihmisille.

Seisten paikallaan muserrettuna Paphnutius ei nähnyt, ei kuullut enään mitään. Nämä ainoat sanat kaikuivat vain hänen korvissaan: "Thais kuolee!" Sellainen ajatus ei ollut koskaan edes juolahtanut hänen mieleensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän tuijottanut muumion päähän ja nyt tuo ajatus, että kuolema sammuttaisi Thaiksen silmien valon, löi hänen mielensä hämmästyksellä ja epätoivolla.

"Thais kuolee!" Käsittämätön lause! "Thais kuolee!" Miksi siis on olemassa aurinko, kukkaset, purot ja koko luomakunta! "Thais kuolee!" Mitä hyödyttää sitten koko maailma? Äkkiä hän hypähti paikaltaan. Ah nähdä, nähdä hänet vielä kerran! Hän alkoi juosta. Hän ei tiennyt, missä hän oli, ei minne hän meni, mutta vaisto johti häntä erehtymättömällä varmuudella; hän suuntasi kulkunsa suoraan Niiliä kohti. Lukemattomat purjeveneet liukuivat Niilin tulvavesiä myöten. Hän hyppäsi erääseen nubialaisten miehittämään laivaan ja heittäytyi pitkäkseen keulapuoleen. Siinä hän silmät avaruutta syleillen huusi ääneensä tuskasta ja raivosta:

-- Minä hullu, hullu, kun en ottanut Thaista silloin, kun vielä olisi ollut aikaa! Minä hullu, joka uskoin, että mailmassa olisi jotakin muuta kuin hän! Oi mielettömyyttä! Olen ajatellut Jumalaa, sieluni pelastusta, iankaikkista elämää, ikäänkuin se muka olisi jonkin arvoista sen jälkeen, kun on nähnyt Thaiksen. Kuinka en heti huomannut, että yksi ainoa tämän naisen suudelmista sisälsi jo iankaikkisen autuuden ja että ilman häntä ei elämällä ole mitään tarkoitusta, vaan on se ainoastaan paha uni! Voi sinua tyhmyriä, sinä näit hänet ja tavoitit kuitenkin toisen maailman hyvyyttä! Oi sinua kurjaa, sinä näit hänet ja pelkäsit Jumalaa! Jumala, taivas, mitä se on? Mitä olisi näillä sinulle tarjottavana, joka olisi edes puoleksi sen arvoista, mitä hän olisi sinulle antanut? Voi sinua viheliäistä raukkaa, joka etsit jumalallista hyvyyttä muualta kuin Thaiksen huulilta! Kenenkä käsi pimittikään silmäsi? Kirottu olkoon hän, joka sinut silloin sokaisi! Kadotuksen hinnalla olisit sinä voinut ostaa yhden hetken hänen rakkauttaan, etkä sinä sitä tehnyt! Hän levitti käsivartensa, joiden hipiä oli kuin silkkiä ja kukkasten tuoksua, etkä sinä antautunut hänen paljastetun povensa sanomattomalle lumoukselle. Sinä kuuntelit kateellista ääntä, joka sanoi sinulle: "Kieltäydy!" Hölmö, hölmö, surkea hölmö! Voi surun suuruutta! Voi katumuksen katkeruutta, voi epätoivon ylenpalttisuutta, kun ei voi viedä mukanaan helvettiin edes yhden ainoan unohtumattoman hetken muiston eikä huutaa Jumalalle: "Polta lihani, kuivaa kaikki suonteni veri, ruhjo luuni, et kuitenkaan voi ottaa minulta pois sitä muistoa, joka on henkeni hurmio ja virkistys iankaikkisesta iankaikkiseen! Thais kuolee! Naurettava jumala, jos sinä tietäisit kuinka vähän minä pelkään sinun helvettiäsi! Thais kuolee eikä hän ole koskaan oleva omani, ei koskaan, koskaan!"