Part 12
-- Tämä ei ole vielä kylliksi, kaikkivaltias Jumala! Enemmän kiusauksia! Enemmän vain saastaisia ajatuksia! Enemmän vain luonnottomia pyyteitä! Herra, salli koko ihmiskunnan hekuman vieriä minun lävitseni, jotta minä kaikki sovittaisin! Jos onkin valhetta se, että tuo Argoksen narttu otti päälleen maailman synnit, niinkuin olen kuullut eräiden vääryyden julistajain sanovan, niin on tässä tarussa kuitenkin jonkunlainen salainen totuus, jonka vasta nyt ymmärrän. Sillä totta on, että kansojen pahattyöt siirtyvät lopulta pyhimysten sieluihin hukkuakseen sinne niinkuin lähteen silmään. Ja sentähden onkin oikeamielisten sieluissa paljon enemmän lokaa kuin koskaan voisi mahtua tavallisen syntisen sieluun. Ja sentähden minä sinua ylistän ja kunnioitan, minun Jumalani, että olet tehnyt minusta koko maailman lokaviemärin.
Mutta eräänä päivänä levisi pyhässä kaupungissa tärkeä huhu, jonka hälinä ylti yksin askeetinkin korviin. Eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö, maan kuuluisimpia miehiä, Aleksandrian laivaston päällikkö Lucius Aurelius Cotta on tulossa, hän saapuu, lähestyy!
Uutinen oli tosi. Vanha Cotta, joka oli lähtenyt Niilin kanavoita ja laivankulkua tarkastamaan, oli jo pitkät ajat tuntenut halua nähdä pylväspyhimystä ja uutta kaupunkia, jolle oli annettu nimeksi Stylopolis. Eräänä aamuna huomasivat Stylopoliksen asukkaat koko rannan olevan purjeiden peitossa. Kullatussa ja purppuralla verhotussa kaleerivenheessä laivastonsa etunenässä seisoi Cotta. Hän astui maihin seurassaan sihteeri, joka kantoi hänen muistitaulujaan ja lääkäri Aristeus, jonka kanssa hän kernaasti keskusteli.
Monilukuinen saattue kulki hänen jäljessään ja koko rannikko välkkyi virkapukuja ja sotilas-sinellejä. Muutaman askeleen päässä pylväästä hän pysähtyi, kiinnitti katseensa pylväspyhimykseen ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan toogansa liepeellä. Ollen luonteeltaan tietopirteä mies hän oli tehnyt moninaisia huomioita pitkillä matkoillaan. Hän muisteli näkemiään mielellään jälestäpäin ja hautoi päässään aietta kirjoittaa puunilais-historian valmistuttua myös kirjan niistä ihmeellisistä asioista, mitä hän oli nähnyt. Hän tuntui olevan hyvin huvitettu tästä näystä.
-- Onpa tuo ihmeellistä, sanoi hän, hikoillen ja vetäen henkeään. Ja muistiin pantava seikka on lisäksi se, että tämä mies on kestivieraani. Niinpä niin, sama munkki tuli viime vuonna luokseni illallispitoihin ja ryösti senjälkeen erään näyttelijättären.
Ja kääntyen kirjurinsa puoleen:
-- Merkitsepäs tämä muistiin, poikaseni, tauluihin, samoin myös pylvään mittasuhteet, äläkä unohda kapiteelin muotoa.
Sitten pyyhkien taas otsaansa hän jatkoi:
-- Sangen luotettavat henkilöt ovat minulle vakuuttaneet, että munkkimme ei ole hetkeksikään astunut alas pylväältään siitä asti, kun hän vuosi takaperin kiipesi sinne. Aristeus, onko sellainen mahdollista?
-- Se on mahdollista hullulle ja sairaalle, vastasi Aristeus, ja se olisi mahdotonta ihmiselle, joka on terve ruumiiltaan ja sielultaan. Etkö tiedä, Lucius, että joskus ruumiin ja sielun sairaudet antavat uhreilleen sellaisia kykyjä, joita eivät terveet ihmiset ollenkaan omista? Ja totta puhuakseni, todellisuudessa ei ole olemassakaan hyvää tai huonoa terveyttä. On vain olemassa elimien erilaisia tiloja. Tutkittuani niin kauan sitä, mitä sanotaan sairaudeksi, olen tullut siihen lopputulokseen, että pidän niitä vain eräinä elämän välttämättöminä muotoina. On olemassa tauteja, joita ei voi tarkata ilman ihastusta ja jotka näennäisen epäjärjestyksensä alla kätkevät syvän sopusointuisuuden, ja esimerkiksi nelipäiväinen kuumetauti on jotakin hyvin kaunista! Välistä eräät ruumiinvammat vaikuttavat hengenvoimien äkillisen lisääntymisen. Tunnethan Kreonin. Lapsena hän oli sammalkieli ja typerä. Mutta kun hän halkaisi kallonsa pudotessaan alas portailta, tuli hän siksi taitavaksi asianajajaksi, jonka nyt tunnet. Tällä munkilla on varmaan joissakin salaisissa elimissä vika. Sitäpaitsi ei hänen elintapansa ole ollenkaan niin ihmeellinen, kuin miltä sinusta näyttää, Lucius. Muistelepas esimerkiksi intialaisia gymnosofisteja, jotka saattavat olla yhtään liikahtamatta, ei ainoastaan vuoden, vaan kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentäkin vuotta.
-- Kautta Jupiterin, huudahti Cotta, se on suuri harhateko! Sillä ihminen on luotu toimintaan ja laiskuus on anteeksiantamaton rikos, koska se tapahtuu valtion kustannuksella. En ymmärrä oikein, mistä uskonnosta voisi johtaa tämän turmiota tuottavan tavan. Todennäköistä on, että se liittyy johonkin aasialaiseen jumalanpalvelukseen. Siihen aikaan, jolloin olin maaherrana Syriassa, olin tilaisuudessa näkemään Heran kaupungin pylväsportille pystytettyjä phalluspatsaita. Kaksi kertaa vuodessa nousee joku mies sellaisen nenään ja viipyy siellä seitsemän päivää. Ja kansa on siinä luulossa, että tämä mies on kanssakäymisessä jumalien kanssa ja lepyttää kohtalon suotuisaksi Syrialle. Tämä tapa oli minusta peräti järjetön, kuitenkaan en tehnyt mitään hävittääkseni sitä. Sillä minun mielestäni ei virkamiehen tule hävittää kansantapoja, vaan päinvastoin pitää huolta niiden noudattamisesta. Hallituksen tehtävä ei ole perustaa uskontoja, sen velvollisuus on olla mieliksi niille, jotka ovat olemassa ja jotka, olivat ne sitten hyviä tai huonoja, ovat muodostuneet ajan, paikan ja rotuhengen vaatimuksista. Jos se ryhtyy niitä vastaan taistelemaan, osoittautuu se hengeltään vallankumoukselliseksi ja toimenpiteiltään hirmuvaltaiseksi ja saavuttaa silloin yleisön oikeudenmukaisen vihan. Ja sitäpaitsi millä muullakaan lailla voisi kohota rahvaan taikauskojen yläpuolelle kuin ymmärtämällä ja sietämällä niitä. Aristeus, olen sitä mieltä, että tämä ilmoissa-istuja on jätettävä paikoilleen avaruuteen vain lintujen häväistyksille alttiiksi. Pakkokeinot eivät tässä hyödytä mitään, mutta kenties ei ole pahaksi panna muistiin hänen ajatuksensa ja uskonsa.
Hän veti henkeä, yskäisi, laski kätensä kirjurinsa olalle sanoen:
-- Lapsi, kirjoita muistiin, että eräät kristityt lahkokunnat pitävät sopivana ryöstää ilonaisia ja elää pylväitten nenissä. Voit lisätä, että nämä tavat nähtävästi johtuvat siittävän voiman jumalien palveluksesta. Mutta tätä kohtaahan voimme kysyä häneltä itseltään.
Sitten kohottaen päänsä ylös ja varjostaen kädellä silmiään sokaisevalta auringonpaisteelta hän korotti äänensä:
-- Hoi, Paphnutius, jos muistat, että olet ollut kestivieraani, niin vastaa minulle! Mitä sinä teet siellä ylhäällä? Minkätähden olet sinne kavunnut ja miksi et tule alas? Pidätkö hengessäsi tätä pylvästä siitosvoiman vertauskuvana?
Paphnutius, joka Cottassa näki epäjumalanpalvelijan, ei suvainnut vastata. Mutta Flavius, hänen oppilaansa, lähestyi ja sanoi:
-- Korkeasti kunnioitettava Herra, tämä pyhä mies ottaa päälleen maailman synnit ja parantaa taudit.
-- Jupiterin kautta! siinä kuulet, Aristeus, huudahti Cotta. Pilvissä keikkuja harjoittaa lääkärin ammattia niinkuin sinäkin. Mitä sanot niin ylhäisestä ammattiveljestä?
Aristeus pudisti päätään:
-- Mahdollista on, että hän parantaa paremmin kuin minä eräitä tauteja, sellaisia esimerkiksi kuin kaatuvatauti, jota rahvas nimittää jumalalliseksi sairaudeksi, vaikka kaikki sairaudet ovat yhtä suuressa määrin jumalallisia, sillä kaikki tulevat ne jumalilta. Mutta tämän taudin syy on osaksi kuvittelussa ja täytyyhän sinun myöntää, Lucius, että tämä jumalattaren pään päällä istuva munkki vaikuttaa sairaiden mielikuvitukseen paljon voimakkaammin kuin minä huhmareitteni ja lääkepullojeni yli kumartuneena. On voimia, Lucius, äärettömän paljon mahtavampia kuin järki ja tiede.
-- Mitkä ne olisivat? kysyi Cotta.
-- Tietämättömyys ja hulluus, vastasi Aristeus.
-- Harvoin olen nähnyt mitään tämän omituisempaa kuin nyt, jatkoi Cotta, ja minä toivon, että kerran joku etevä kirjailija kertoo Stylopolis kaupungin perustamishistorian. Mutta harvinaisimmatkaan näyt eivät saa liiaksi pidättää vakavaa ja toimeliasta miestä. Menkäämme tarkastamaan kanavia. Hyvästi, hyvä Paphnutius, tai pikemmin: näkemiin! Jos koskaan vielä astut maan päälle ja palaat Aleksandriaan, niin älä unohda, minä pyydän, tulla illalliselle luokseni.
Nämä sanat, jotka läsnäolijatkin kuulivat, kulkivat suusta suuhun, ja uskovaisten tulkitsemina heittivät ne aivan verrattoman loiston Paphnutiuksen maineeseen. Hurskaat mielikuvitukset koristivat ja muuttelivat sanoja ja kerrottiin pian, että pyhimys pylväänsä korkeuksista oli käännyttänyt laivaston päällikön apostolien ja Nikean kirkkoisien uskoon. Uskovaiset antoivat Aurelius Cottan viimeisille sanoille kuvaannollisen merkityksen; heidän suussaan se illallinen, jolle tämä henkilö oli pyytänyt askeettia, muuttui pyhäksi ehtoolliseksi, henkiseksi rakkauden-ateriaksi, taivaalliseksi juhlaksi. Kertomusta tästä kohtauksesta koristettiin ihmeellisillä lisäkuvauksilla, joihin ne, jotka niitä keksivät, itse ensimäiseksi uskoivat. Kerrottiin, että sinä hetkenä, jolloin Cotta pitkän väittelyn jälkeen vihdoin oli tunnustanut totuuden, oli enkeli taivaasta tullut ja pyyhkinyt hien hänen otsaltaan. Lisäksi tiedettiin vielä, että laivaston päällikön kirjuri ja lääkäri olivat seuranneet häntä kääntymyksen tielle. Ja kun ihmetyö oli yleisesti tunnettu tosiseikka, niin liittivät Lybian pääkirkkojen diakonit sen oikeaperäisiin todistuskappaleihin. Silloin voi liioittelematta sanoa, että koko maailma tahtoi nähdä Paphnutiusta ja että sekä Länsi- että Itämailla kaikki kristityt käänsivät häntä kohden häikäistyneet silmänsä. Italian kuuluisimmat kaupungit lähettivät hänen luokseen lähettiläänsä ja Rooman Cesar, jumalainen Constans, joka kannatti kristillistä oikeaoppisuutta, kirjoitti hänelle kirjeen, jonka legaatit hänelle ojensivat suurella juhlallisuudella. Mutta eräänä yönä, kun hänen jalkojensa juurelle puhjennut kaupunki vielä nukkui kastehunnussaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:
-- Paphnutius, sinä olet kuuluisa tekojesi kautta ja mahtava sanasi voimasta. Jumala on tehnyt sinut kunniansa julistajaksi. Hän on valinnut sinut tekemään ihmetöitä, parantamaan sairaita, kääntämään pakanoita, valaisemaan syntisiä sieluja, hävittämään maan päältä areiolaiset ja vahvistamaan Kirkon rauhan.
Paphnutius vastasi:
-- Tapahtukoon Jumalan tahto!
Ääni jatkoi:
-- Nouse Paphnutius, mene etsimään palatsistaan jumalatonta Constantiusta, joka sensijaan, että seuraisi veljensä Constansin viisautta, suosii Ariuksen ja Markuksen harhaoppia. Mene! Ja rautaportit avautuvat sinulle ja sinun sandaaliesi askeleet kajahtavat basilikojen kultalattioilla ja Cesarin valtaistuimen edessä ja sinun peljättävä äänesi on kääntävä Constantinuksen pojan sydämen. Ja sinä olet hallitseva rauhoitettua ja mahtavaa Kirkkoa. Ja samoin kuin sielu johtaa ruumista, on Kirkko johtava valtakuntaa. Sinun paikkasi on senaattorien, kreivien ja patrisien yläpuolella. Sinä olet lopettava kansan nälänhädän ja barbaarin rohkeuden. Ja vanha Cotta saadessaan tietää, että sinä olet hallituksen ensimäinen, on pyytävä kunniaa saada pestä sinun jalkasi. Ja kuoltuasi viedään sinun munkinkaapusi Aleksandrian patriarkoille ja tuo kunniassa harmennut, suuri Athanasius on suuteleva sitä niinkuin pyhimyksen jäännöstä. Lähde!
Paphnutius vastasi:
-- Tapahtukoon Herran tahto!
Ja ponnistautuen seisaalleen hän valmistautui laskeutumaan alas. Mutta ääni, arvaten hänen aikeensa, sanoi hänelle:
-- Mutta älä suinkaan laskeudu alas tuota porraspuuta myöten. Se olisi tuiki tavallisen ihmisen teko ja suurten ominaisuuksiesi halveksumista. Arvioi korkeammaksi voimasi, enkelinkaltainen Paphnutius. Sinunlaisesi suuren pyhimyksen on lennettävä ilmassa. Hyppää alas, enkelit kannattavat sinua. Hyppää siis!
Paphnutius vastasi:
-- Tapahtukoon Jumalan tahto niin maassa kuin taivaassa.
Heilutellen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat ojolla niinkuin suuren, sairaan linnun kynityt siivet, hän oli juuri hyppäämäisillään, kun yhtäkkiä iljettävä naurunräkätys tunki hänen korviinsa.
Kauhistuneena hän kysyi:
-- Kuka noin nauraa?
-- Ha-ha-ha, luskutti ääni, olemme vasta ystävyytemme alkupäässä, vielä olet kerran tekevä lähempää tuttavuutta kanssani. Rakkahin, minä se olen, joka olen nostattanut sinut tänne, ja täytyypä minun suoda sinulle täysi tunnustus siitä kuuliaisuudesta, millä olet toivomukseni täyttänyt, Paphnutius. Minä olen tyytyväinen sinuun!
Pelon tukahduttamalla äänellä Paphnutius sammalsi:
-- Väisty, väisty! Minä tunnen sinut: sinä olet sama, joka veit Jesuksen temppelin harjalle ja näytit hänelle kaikki maailman valtakunnat.
Hän putosi puolipyörtyneenä kivelleen takaisin.
-- Kuinka en tuntenut häntä ennemmin? ajatteli hän. Olen viheliäisempi kuin kaikki ne sokeat, kuurot, halvatut, jotka ovat panneet toivonsa minuun, sillä siihen määrin olen kadottanut kaiken kyvyn käsittää yliluonnollisia asioita, olen turmeltuneempi kuin nuo mielipuolet, jotka syövät multaa ja lähentelevät ruumiita, sillä en erota enää helvetin huutoja taivaan äänestä. Olen kadottanut sen ensimäisen arvostelukyvyn, joka on yksin vastasyntyneelläkin, kun se itkee, jos se vieroitetaan imettäjänsä rinnalta, ja koiralla, joka vainuaa herransa jäljet, kasvilla, joka vaistomaisesti kumartuu aurinkoa kohti. Minä olen perkeleitten leikkikalu. Siis se on Saatana, joka minut on johdattanut tänne. Kun hän hinasi minut tälle harjalle, niin nousivat kanssani rinnan myös hekuma ja ylpeys. Kiusausteni suuruus ei minua kauhistuta. Antonius kärsi vuorellaan yhtä suuria. Ja tahdon kyllä että niiden säilät pistävät puhki lihani enkelien katseitten alla. Olen aivan ruvennut rakastamaan kärsimyksiäni. Mutta Jumala vaikenee ja hänen vaitiolonsa kummastuttaa minua. Hän jättää minut, jolla ei ollut muuta kuin hän; hän jättää minut yksin poissaolonsa kauhistavaan autiuteen. Hän pakenee minua. Tahdon rientää hänen jälessään. Tämä kivi polttaa jalkojani. Pian, pian matkaan, kohti Jumalaa!
Heti tarttui hän tikapuihin, jotka olivat pylvästä vasten pystyssä, asetti niille jalkansa ja laskeuduttuaan yhden portaan oli hän aivan eläimen pään tasalla. Se hymyili omituisesti. Silloin hänelle selveni, että paikka, jota hän oli pitänyt levonsijana, olikin vain hänen levottomuutensa ja tuomionsa pirullinen välikappale. Hän laskeutui kiireesti kaikki portaat ja pääsi maahan. Hänen jalkansa olivat unohtaneet maanpinnan, ne horjuivat. Mutta tuntien yllään tuon kirotun pylvään varjon pakotti hän ne juoksemaan. Kaikki oli unessa vielä. Kenenkään näkemättä kulki hän poikki suuren torin, jota reunustivat kapakat, hotellit ja karavaani-majatalot, siitä hän syöksähti pienelle kujalle, joka hiljalleen kohosi Libyan kukkuloita kohti. Eräs koira, joka haukkuen ajoi takaa häntä, luopui hänestä vasta aro-aavikon laidassa. Ja Paphnutius lähti astumaan asumattoman seudun halki, jossa ei ollut muuta tietä kuin petoeläinten polkemat jäljet. Jättäen taakseen vääränrahantekijäin autioituneet majat jatkoi hän koko yön ja seuraavan päivän epätoivoista pakoonjuoksuaan.
Vihdoin puolikuolleena nälästä, janosta ja väsymyksestä ja tietämättä ollenkaan, oliko Jumala vielä kaukanakin, keksi hän taivaan rannan ruskotuksessa uivan äänettömän kaupungin, joka levisi oikealla ja vasemmalla hänen edessään. Asunnot, jotka olivat pitkän matkan päässä toisistaan ja toinen toisensa kaltaisia, muistuttivat keskeltä katkaistuja pyramiideja. Ne olivat hautoja. Niiden ovipaadet olivat rikkimurretut, holvien pimennoista välkkyi pentujaan ruokkivien hyenojen ja susien silmiä, ja rosvojen ryöstämät, petojen kalvamat raadot viruivat kynnyksellä. Kuljettuaan laidasta laitaan tämän kuolleitten kaupungin vaipui Paphnutius vihdoin voipuneena erään haudan eteen, joka oli vähän syrjässä, palmupuiden varjostaman lähteen juurella. Tämä hauta oli erittäin kauniisti koristeltu ja kun ei siinä enää ollut ovea, saattoi ulkoapäin nähdä maalatun sisäkammion, jossa nyt käärmeet pesivät.
-- Tuossa, huokasi hän, on minun valiopaikkani, minun katumukseni ja sovitusuhrini tabernaakkeli.
Hän vetäytyi sinne sisälle, karkoitti jalallaan pois matelijat ja makasi polvillaan lattialla rukouksessa kahdeksantoista tuntia, jonka ajan kuluttua, hän meni ammentamaan lähteestä vettä kämmenensä kourulla. Sitten poimi hän taateleita sekä muutamia lotuksen varsia, joiden jyviä hän pureskeli. Tuumien että tämänlaatuinen elämäntapa oli hyvä otti hän sen säännökseen. Aamusta iltaan ei hän nostanut otsaansa kivilaatalta.
Mutta eräänä päivänä, kun hän näin siinä makasi polvillaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:
-- Katsele näitä kuvia tullaksesi viisaaksi.
Silloin hän kohotti päänsä ja näki huoneen seinillä maalauksia, jotka esittivät iloisia ja arkipäiväisiä elämäntapahtumia. Se oli hyvin vanhaa ja ihmeteltävän tarkkaa työtä. Siinä saattoi nähdä miten kokit puhalsivat tuleen, niin että posket pullistuivat, toiset kynivät hanhia tai keittivät kattiloissa lampaan neljänneksiä. Kauempana metsästäjä kantoi olallaan nuolien lävistämää kaurista. Tuolla joukko talonpoikia askaroitsi kylväen, leikaten ja korjaten eloa. Toisessa paikassa taas naiset tanssivat viulujen, huilujen ja harpun säestyksellä. Eräs nuori tyttö soitti teorbia. Lotuskukka kimmelsi hänen mustissa, taidokkaasti palmikoiduissa hiuksissaan. Hänen läpihohtoinen pukunsa näytti hänen ruumiinsa puhtaat muodot. Hänen rintansa ja suunsa olivat kuin kukkasten nuput. Hänen suloinen silmänsä osui suoraan katsojaan, mutta muuten näkyi kasvoista vain äärikuva. Ja tämä olento oli vallan viehkeä. Katseltuaan hetken painoi Paphnutius alas silmänsä ja vastasi äänelle:
-- Miksi käsket minun katsella näitä kuvia? Epäilemättä ne esittävät sen epäjumalanpalvelijan maanpäällisiä päiviä, jonka ruumis lepää tässä jalkojeni alla, lähteen pohjalla, mustassa basaltti-arkussa. Ne kertovat kuolleen miehen elämästä ja ovat kirkkaista väreistään huolimatta vain enään varjon varjoja. Kuolleen miehen elämää! Oi turhuutta!
-- Hän on kuollut, mutta hän on elänyt, vastasi ääni ja sinä, sinä olet kuoleva, ilman että olet elänyt.
Tästä päivästä lähtien ei Paphnutiuksella ollut enää hetkenkään rauhaa. Ääni puhui hänelle lakkaamatta. Kitaransoittajatar katseli häntä lakkaamatta pitkien ripsiensä alta. Ja hän puhui taas vuorostaan:
-- Katso: minä olen salaperäinen ja kaunis. Rakasta minua, vuodata minun syliini rakkaus, joka sinua vaivaa. Mitä hyödyttää pelätä minua? Et pääse minua pakoon, minä olen nimeltäni naiskauneus. Minne luulet voivasi paeta minua, sinä mieletön? Sinä näet minun kuvani kukkien loistossa ja palmupuiden soreudessa, kyyhkysten lennossa, gasellien hypyissä, purojen poimuttelevassa juoksussa, kuun pehmeässä hämärässä, ja jos ummistat silmäsi, näet sen omassa itsessäsikin. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun se mies, joka nyt nukkuu tässä mustassa kivivuoteessa käärinliinain sisällä, on puristanut minua sydäntään vastaan. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun hän sai huuliltani viimeisen suudelman, ja hänen unessaan tuntuu yhä vielä sen suloinen tuoksu. Tunnet minut kyllä, Paphnutius. Kuinka et heti tuntenut minua? Minä olen eräs Thaiksen lukemattomista hahmoista. Sinä olet oppinut munkki ja sinulla on jo suuri asioiden tuntemus. Sinä olet matkustellut ja matkoilla oppii eniten. Useinkin yksi ulkona vietetty päivä tuo enemmän uutta kuin kymmenen vuotta, jotka ihminen viettää kotonaan. Ja olet varmasti kuullut kerrottavan, että Thais ennen muinoin on elänyt Helenan nimisenä. Sataporttisessa Thebassa eli hän toisen elämän. Ja Theban Thais, se olin minä. Kuinka et arvannut sitä? Eläissäni otin itselleni valtavan osan maailman synneistä ja nyt vieläkin varjotilaan vaipuneena voin ottaa omakseni sinun syntisi, armahin munkki. Miksi hämmästyt? Olihan päivän selvää, että minne ikinä menisit, löytäisit aina Thaiksen.
Paphnutius löi otsansa kivilattiaan ja kirkaisi kauhusta. Ja joka yö jätti kitaransoittajatar seinänsä, lähestyi häntä, puhuen kirkkaalla, raikkaiden tuulahdusten tuudittamalla äänellä. Ja kun pyhä mies yhä voitti hänen kiusauksensa, sanoi hän hänelle näin:
-- Rakasta minua, antaudu, ystäväni. Niin kauan kuin vastustelet, olen sinua kiusaava. Et tiedä millainen on kuolleen kärsivällisyys. Olen odottava, jos niin on tarvis, vaikka siksi kunnes kuolet. Ollen lumoojatar olen osaava loihtia elottomaan ruumiiseesi hengen, joka sen herättää uudestaan ja joka ei ole kieltävä minulta enää sitä, mitä sinulta nyt olen turhaan pyytänyt. Ja ajattele, Paphnutius, omituista asemaasi silloin, kun autuas sielusi korkealta taivaasta saa nähdä oman ruumiinsa antautuvan syntiin. Itse Jumalakin, joka on luvannut antaa sinulle taas tämän ruumiin takaisin viimeisen tuomion ja ajan kulutuksen jälkeen, on joutuva varmaan sangen pahaan pulaan. Kuinka voi hän johdattaa taivaalliseen ilosaliin ihmishahmon, jossa asuu perkele ja jota hallitsee noitanainen? Et ole ajatellut tätä pulmaa. Ei Jumalakaan kenties. Meidän kesken sanottuna, hän ei ole erittäin hyväpäinen. Yksinkertainenkin lumoojatar pettää hänet helposti, ja jos hän ei omistaisi ukkosta ja taivaan vesisyöksyjä, niin vetäisivät kyläraitin nulikat häntä parrasta. Varma on, että hänellä ei ole yhtä paljon etuja kuin vanhalla käärmeellä, hänen vastustajallaan. Hän on suuremmoinen taiteilija. Olen näin kaunis ainoastaan siksi, että hän on tehnyt minun koristukseni. Hän se on, joka on opettanut minua palmikoimaan hiukseni ja hoitamaan sormeni ruusunpunaisiksi ja kynteni agaatin kaltaisiksi. Olet liian halvaksi arvioinut hänet. Kun asetuit asumaan tähän hautaan, karkoitit jalallasi pois käärmeet, jotka siellä asuivat, tiedustelematta olivatko ne kenties hänen perhettään, ja sinä murjosit heidän munansa. Pelkään, ystävä parkani, että olet hypännyt hulluun pyttyyn. Olihan sinulle sentään sanottu, että hän oli säveltaiteen ja rakkauden suosija. Mitä olet tehnytkään? Rikkonut välisi tieteen ja kauneuden kanssa. Olet kokonaan kurja ja Jahve ei tule avuksesi. Ei ole ainakaan luultavaa, että hän tulee. Ollen yhtä suuri kuin kaikkeus, ei hän voi yhtään liikahtaa tilan puutteessa, ja jos hän, niin mahdotonta kuin se onkin, tekisi pienimmänkin liikkeen, joutuisi koko luomakunta epäjärjestykseen. Kaunis erakkoni, anna minulle suudelma.
Paphnutius ei suinkaan ollut tietämätön salataiteiden ihmeitätekevästä voimasta. Hän ajatteli suurella levottomuudella:
-- Kenties se vainaja, joka on haudattu jalkojeni alle, tietää mitä on kirjoitettu siihen salaperäiseen kirjaan, joka on kätketty kuninkaalliseen hautaan täällä lähellä. Tämä kirja antaa kuolleille voiman pukeutua maanpäälliseen hahmoonsa, niin että he taas voivat nähdä auringon valon ja naisen hymyilyn.
Hän pelkäsi, että kitaransoittajatar ja kuollut voisivat yhtyä taas kuten eläissäänkin ja että hän näkisi heidän rakkautensa. Välistä hän luuli kuulevansa suutelojen keveää maiskutusta.
Kaikki oli hänelle hämärää, ja nyt Jumalan ollessa etäällä pelkäsi hän ajatuksiaan yhtä paljon kuin tunteitaankin. Eräänä iltana, jolloin hän tapansa mukaan makasi polvillaan maassa, puhui hänelle tuntematon ääni:
-- Paphnutius, maan päällä on enemmän kansoja kuin luuletkaan ja jos näyttäisin sinulle kaikki, mitä minä olen nähnyt, niin kuolisit kauhusta. On ihmisiä, joilla on keskellä otsaa vain yksi ainoa silmä. On ihmisiä, joilla on vain yksi jalka ja jotka liikkuvat hyppimällä. On ihmisiä, jotka muuttavat sukupuolta, ja naisia, jotka puhkeavat miehiksi. On puu-ihmisiä, jotka työntävät juurensa maahan. Ja on ihmisiä, joilla ei ole edes päätä ja joiden silmät, nenä ja suu ovat rinnan kohdalla. Uskotko sinä toden perästä, että Jesus Kristus on kuollut kaikkien noiden ihmisten hyväksi?