Part 14
Ja venhe vieri eteenpäin vuolaan virran mukana, mutta Paphnutius makasi päivät pitkään purren pohjalla toistaen itsekseen: Ei koskaan, koskaan, koskaan! Sitten ajatellessaan sitä, että Thais oli antautunut muille eikä hänelle ja että hänen rakkautensa laineet olivat vyöryneet yli maailman, ilman että hän kertaakaan oli saanut kostuttaa niillä huuliaan, hän hypähti pystyyn hurjana, tuskasta mielettömänä ulvoen. Hän raateli kynsillään rintaansa ja iski hampaansa oman käsivartensa lihaan. Ja hän toivoi:
-- Jospa voisin tappaa kaikki ne, joita hän on rakastanut.
Näiden murhien ajatus täytti hänen mielensä ihanalla vimmalla. Hän kuvitteli, kuinka hän kuristaisi Nikiaan hitaasti, kyllältään nauttien, katsoen häntä koko ajan silmiin. Sitten hänen raivonsa äkkiä lauhtui. Hän itki ja nyyhkytti, hän tuli heikoksi ja hentomieliseksi. Outo hellyys valtasi hänen sielunsa. Hänen teki mieli heittäytyä lapsuutensa toverin kaulaan ja sanoa hänelle: "Nikias, minä rakastan sinua sen tähden, että sinä rakastit häntä. Puhu minulle hänestä! Kerro minulle, mitä hän sinulle sanoi." Ja niinkuin tulinen rauta raatelivat hänen sydäntään lakkaamatta nämä sanat: "Thais kuolee!"
Päivän valkeus, yön hopeiset varjot, tähdet, taivaat, huojuvain puiden latvat, petoeläimet, kotieläimet, tuskanankeat ihmissielut, ettekö kuule: "Thais kuolee!" Haihtukaa pois valot, tuulet ja tuoksut! Hävitkää olemattomiin maailman muodot ja ajatukset! "Thais kuolee!" Hän oli maailman kauneus ja kaikki, mikä häntä lähestyi, tuli kauniiksi hänen suloutensa heijastuksesta. Tuo vanhus ja nuo viisaat miehet, jotka Aleksandrian pidoissa istuivat hänen vierellään, miten he olivatkaan miellyttäviä ja miten heidän puheensa oli sopusointuista! Hilpeät kuvat leijailivat heidän huulillaan ja hekuma siivitti heidän ajatuksensa. Ja koska Thaiksen henki varjosti heidät, niin kaikki, mitä he sanoivat, oli pelkkää rakkautta, kauneutta ja totuutta. Huumaava jumalattomuus henkevöitti heidän puheitaan. Inhimillinen äly loisti heidän keveästä keskustelustaan. Voi, kaikki tämä on enää vain unelmaa! "Thais kuolee!" Oi kuinka mielelläni kuolisin hänen edestään! Mutta voitko sinä edes kuolla, sinä kuivettunut itiö, sinä katkeruudessa ja itkemättömissä kyynelissä kidutettu elämänalku? Kurja epäsikiö, luuletko saavasi kuoleman nautinnon, sinä, joka et tuntenut elämää? Jos Jumala on olemassa, niin tuomitkoon hän minut! Sitä toivon, sitä tahdon, sinä Jumala, jota minä vihaan, kuule minua! Syökse minut kadotukseen. Pakottaakseni sinut siihen syljen sinua vasten kasvoja. Minun täytyy saada iankaikkinen helvetti voidakseni purkaa sen iankaikkisen raivon, joka minut pakahduttaa.
* * * * *
Aamun koittaessa otti Albina vastaan Antinoen apotin luostarinsa kynnyksellä.
-- Olet tervetullut rauhan majoihimme, kunnioitettava isä, sillä varmaankin tulet siunaamaan pyhimystä, jonka olet haltuumme uskonut. Sinä tiedät, että Jumala lempeydessään kutsuu hänet luokseen, ja kuinka et tietäisi tätä uutista, jonka enkelit ovat kuljettaneet erämaasta erämaahan. Se on totta: Thais on lähellä autuasta loppuaan. Hänen työnsä ovat täytetyt ja minä tahdon sinulle muutamin sanoin kertoa hänen olostaan meidän keskuudessamme. Kun hän lähdettyäsi oli suljettuna sinun leimallasi merkittyyn kammioon, lähetin hänelle ravinnon mukana samanlaisen huilun, jota hänen tapaistensa naisten on tapana soittaa juhlissa. Tein sen sentähden, ettei hän vajoaisi surumielisyyteen ja että hän ei näyttäisi vähemmän suloutta ja lahjakkuutta Jumalalle, kuin mitä hän oli näyttänyt ihmisille. Olin toiminut viisaasti. Thais julisti joka päivä huilullaan Herran kiitosta ja neitseet, joita tämän näkymättömän huilun äänet viehättivät, sanoivat: "Me kuulemme taivaallisten lehtojen satakielen, ristiinnaulitun Jesuksen joutsenenlaulun." Näin suoritti Thais sovitustyötään, kun kuudenkymmenen päivän perästä, ovi, jonka olit sinetillä sulkenut, avautui itsestään ja savisinetti murtui, ilman että mikään ihmiskäsi siihen koski. Tästä merkistä huomasin minä, että koetus, jonka olit määrännyt hänelle, oli lopussa ja että Jumala antoi anteeksi huilunsoittajattaren synnit. Siitä alkaen otti hän osaa tyttärieni elämään työskennellen ja rukoillen samoin kuin hekin. Hän tuki heitä käytöksensä ja puheensa nöyryydellä ja seisoi heidän keskellään niinkuin puhtauden patsas. Välistä oli hän surullinen; mutta nämä pilvet menivät ohitse. Kun näin, että hän oli kiintynyt Jumalaan uskon, toivon ja rakkauden siteillä, en peljännyt käyttää hänen taitoaan ja kauneuttaan sisarien mielten ylennykseksi. Pyysin häntä tulkitsemaan meille Raamatun mukaan voimakkaiden naisten ja viisaiden neitseitten tekoja. Hän esitti meille Estheriä, Deboraa, Judithia, Mariaa, Lazaruksen sisarta, ja Mariaa, Jesuksen äitiä. Minä tiedän kunnioitettava isä, että sinun ankarat mielipiteesi eivät hyväksy noita näytelmiä. Mutta olisit itse ollut liikutettu, jos olisit nähnyt hänet noissa hurskaissa kohtauksissa vuodattavan todellisia kyyneleitä ja ojentavan kätensä taivasta kohden kuin palmun oksat. Jo kauan aikaa olen johtanut naisia ja tapani on olla vastustamatta heidän luonnettaan. Kaikki jyvät eivät anna samanlaisia kukkia. Kaikki sielut eivät pyhity samaa tietä. Täytyy vielä ottaa huomioon, että Thais antautuu Jumalalle vielä ollessaan kaunis, ja että sellainen uhraus, ellei se olekaan ainoa laatuaan, on ainakin hyvin harvinainen... Tämä kauneus, hänen luonnollinen vaatetuksensa, ei ole häneltä kadonnut, vaikka hän jo on maannut kolme kuukautta kuumeessa, johon hän nyt kuolee. Kun hän sairautensa aikana on alati pyytänyt saada nähdä taivasta, annan viedä hänet joka aamu pihalle kaivon viereen, vanhan viikunapuun alle, jonka varjossa tämän luostarin abbedissain on tapana pitää kokouksiaan. Sinä tapaat hänet siellä, kunnioitettava isä, mutta riennä, sillä Jumala kutsuu häntä ja vielä tänään peittää käärinliina nämä kasvot, jotka Jumala loi maailman pahennukseksi ja parannukseksi.
Paphnutius seurasi Albinaa aamu-auringon valaisemalle pihalle. Tiilikatoilla istuivat kyyhkyset niinkuin helmirivit. Vuoteellaan viikunapuun alla Thais lepäsi aivan valkeana, kädet ristissä. Hänen vieressään seisoi hunnutettuja naisia, jotka lukivat ääneen kuolinrukouksia.
-- _Ole minulle armollinen, minun Jumalani, sinun suuren hyvyytesi tähden, pyyhi pois minun vääryyteni sinun suuren laupeutesi tähden!_
Paphnutius huudahti:
-- Thais!
Hän aukaisi silmäluomensa kääntäen ääntä kohden valkeat silmäteränsä.
Albina antoi merkin hunnutetuille naisille vetäytyä jonkun askeleen taaksepäin.
-- Thais! toisti munkki.
Hän nosti päätään, heikko henkäys huohotti hänen kelmeiltä huuliltaan:
-- Sinäkö se olet, isäni? Muistatko vielä lähdevettä ja taateleita, joita yhdessä poimimme? Sinä päivänä, isäni, heräsin rakkauteen... elämään...
Hän vaikeni antaen päänsä taas vaipua.
Kuolema teki hänessä työtään ja kalmanhiki helmeili hänen otsallaan. Keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden kyyhkykin päästi valittavan äänen. Sitten munkin nyyhkytykset sekautuivat neitseitten virteen.
-- _Pese minut saastastani ja puhdista minut synneistäni. Sillä minä tunnen minun vääryyteni ja minun rikokseni kauhistavat minua._
Äkkiä Thais nousi pystyyn vuoteellaan. Hänen violetti-silmänsä avautuivat ammolleen ja katse, kädet suunnattuina kaukaisia kukkuloita kohden, hän sanoi selkeällä, heleällä äänellä:
-- Tuolla ovat ikuisen aamun ruusut!
Hänen silmänsä loistivat ja keveä puna helotti hänen ohimoillaan. Hän oli suloisempi ja kauniimpi kuin milloinkaan. Paphnutius, joka oli vaipunut polvilleen, sulki hänet mustiin käsivarsiinsa.
-- Älä kuole, huusi hän vieraalla äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut. Minä rakastan sinua, älä kuole! Kuule Thaikseni! Olen pettänyt sinut, olin ainoastaan kurja mielipuoli. Jumala, taivas, kaikki se ei ole mitään. Ei ole muuta todellista kuin maanpäällinen elämä ja elävien olentojen rakkaus. Minä rakastan sinua, älä kuole, se olisi mahdotonta, olet liian kallisarvoinen. Tule, tule minun kanssani! Paetkaamme! Kannan sinut kauas, kauas käsivarsillani. Tule, rakastakaamme toisiamme. Kuule toki minua, minun oma armaani ja sano: "Minä elän, minä tahdon elää." Thais, Thais, nouse!
Hän ei kuullut enää mitään. Hänen silmänsä uivat jo äärettömyyksien hämärissä.
Hän kuiskasi:
-- Taivas avautuu. Minä näen enkelit, profeetat ja pyhät. Hyvä Theodorus on heidän joukossaan, kädet täynnä kukkia; hän hymyilee minulle ja kutsuu luokseen... Kaikki serafit tulevat, ne lähestyvät... miten ne ovat kauniit... Minä näen Jumalan.
Hän henkäisi ilonhuokauksen ja hänen päänsä putosi hervottomana päänalaiselle. Thais oli kuollut. Paphnutius puristi häntä epätoivoisessa syleilyssä, himoiten, raivoten ja rakastaen.
Albina huusi:
-- Pois siitä, kirottu!
Ja hän laski lempeästi sormensa kuolleen silmäluomille.
Paphnutius peräytyi horjuen, silmät lieskana päässä ja tuntien maan avautuvan jalkojensa alla.
Neitseet virittivät Zacharian virren:
-- _Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala._
Äkkiä laulu takertui heidän kurkkuunsa. He olivat nähneet munkin kasvot ja pakenivat kauhun valtaamina parkuen:
-- Vampyyri, vampyyri!
Hän oli tullut niin iljettäväksi, että viedessään kätensä kasvoilleen hän tunsi oman rumuutensa.