Part 3

Samassa astuu pirttiin naapurin vaimo ilmoittaen että vanhukselle osoitettu kirje on kirkonkylän postitoimistossa; sitä ei kuuluttu annettavan muille kuin ainoastaan itselleen vanhukselle. Tämän kuultua haihtui osaksi vanhuksen pahamieli ja alkoi miettiä, kuka todellakin on niin hyvä ihminen että hänellekin vielä kirjoittaisi. Arvoitus oli sitten vasta selitetty kun vanhus sai mainitun kirjeen avata. Hänen vanhin poikansa, ensimäistä vaimon, oli parisenkymmentä vuotta ollut tiellä tietymättömällä, mutta kirjeessä ilmoitetaan hänet nyt kuolleeksi ja että poika eläessään oli ottanut henkivakuutuksen tuhannesta markasta, joka nyt tulee vanhuksen hyväksi. Tuo pojan kuolonilmoitus toi tosin vanhukselle paljon surunkin, sillä hän oli hänet miehuutensa päivinä kaikkein hellimmällä rakkaudella kasvattanut. Mutta tuo kerjuulle lähtö ja lapsista eroaminen tämän ilmoitetun perinnön kautta oli nyt poistettu ja sen vanhus sittenkin piti pääasiana.

Siirrymme nyt ainoastaan neljä viikkoa ajassa eteenpäin. Vanhus nytkin, kuten äsken kerrottuna päivänäkin, sahata kitkuttelee puita pirttinsä uunin lämmittämiseksi, sillä eroituksella vain että hän on nyt tuhannen markan omistaja. Hänen eteensä ilmestyy nytkin mies, se sama kylänmies, josta jo edellä kerrottiin, ei nyt häätäjänä, vaan lainan anojana. Häneltä, oli vallesmanni ottanut punttiin ainoan hevosen ja pari parasta lehmää, jotka määrättynä päivänä tulevat huutokaupalla myötäviksi. Kättäpistäen tervehtii mies vanhusta ja tarjona sitten suuhun tupakkaa, jonka jälkeen ilmoittaa asiansa, pyytäen lainaksi ainoastaan vain kolmeasataa markkaa. Vanhus luki heti miehelle rahat ja sanoi sitten: »Elkäämme koskaan enää hätyyttäkö toisiamme».

Suolle taloksi.

Kaitainen välimatka erotti suurimmasta kylän ryhmästä Risulan Villen kovalle karikkokankaalle rakennetun talon huoneineen ja paksulla kiviaidalla ympäröityinä neliskulmaisina peltoineen. Villen Ristiinan muuttaessa ympäröi taloa vanha risuaita, josta talo lienee nimensäkin saanut. Pellot oli kuokittu oikullisen moninurkkaisiksi ja niistä lähteneet kivet kasattu kaikki raunioihin keskelle peltoa.

Tätä kaikkea kauhistuen, miehen tekona kummastellen, ryhtyi Ville heti Risulaan muutettuaan parannuspuuhiin, latoen peltorauniot kaikki aidaksi talon ympärille sekä kuokkien pelloilta saaret ja niemekkeet pois, joten ne heti muodostuivat suorakulmaisiksi. Mutta tuota yhtä, navetantauspeltoa, sitä ei tahtonut mitenkään saada niin nurkilliseksi kuin toiset pellot olivat Yhdeltä kulmalta tuli vastaan syvä notkelma ja toisaalta jylhä kivilouhikko. Mutta täsmällisyytensä vuoksi tahtoi Ville tämänlaiset esteet käsivoimin murtaa rikki.

Oli lämmin ja kirkas kevätpäivä juhannuksen edellä päivänä muutamana, kun Risulan Ville oli navetantauspeltonsa takanurkalla vääntämässä ylös viimeistä alakiveä, jonka kanssa hän oli nujunnut koko kuluneen päivän, varhaisesta aamusta asti ja oli nyt juuri aivan vähällä saada sen kuopastaan maanpäälle, mutta pahaksi onneksi se taas muljahti kuoppaansa takaisin. Villen likisin naapuri, Katiskan Risto oli paluumatkalla, käytyään Nevasuon takana, etsien illalla karjasta poisjäänyttä sonnimullikkata ja sattui nyt poikkeamaan Villen kuokosmaan kautta. Kun muutoinkin oli vähän asiaa, meni Villen luo ja istahtaen kivelle alkoi:

— Kyllä et sinäkään, Ville, leikillä leipää syö, kun tämmöiseen kivilouhikkoon peltoa olet tehnyt.

Villekin rupesi nyt istumaan, vaikka vieraan työmaalle sattuessa se oli harvinaista; istuen Ristoa vastapäätä ja pyyhkien hikeä otsaltaan alkoi vaikeroida, kuinka luomakunnassa ja varsinkin maanviljelyksen alalla ihmisten etuun katsoen on kaikki sattunut nurinpäin. Paras peltomulta ja maa olisi alankomailla, mutta siellä pitää valtiutta hyinen halla, ijänikuinen routa ja turmeleva ruostevesi, jonkavuoksi meidän ihmistenlasten täytyy kiipeillä ylös vaaroille, joille pellon saapi ainoastaan hyvin suurella työllä, niinkuin tämäkin tässä silmiemme edessä. Tätä nyt vaan täytyy jyystää, purkaa ja silittää, saadakseen leivänpalan elääkseen. Katiskon Risto olisi kyllä luonnostaan ollut ehkäpä innokas maanviljelijä, mutta taloudellinen ahdinko oli hänet samoin kuin kylän toisetkin asukkaat syöstänyt sille pohjalle että maanviljelys oli jäänyt takapajulle ja elämä kokonaan riippui nyt satunnaisista työnansioista. Mutta talvella ajaessaan rahtikuormia kaupungista oli hän sattunut kuulemaan matkalla muutamassa kestikievarissa agronoomin kokouksessaan yleisölle esittävän muiden maanviljelysneuvojen ohella myöskin suonviljelystä, että moni suo köyhässä maassamme omaa suuria rikkauksin, jos niitä vaan osattaisiin sieltä oikealla tavalla eloon herättää. Sanoipa kertoneen vielä senkin ennen kuulemattoman seikan, että suonviljelys täyttää tarkoituksensa vasta silloin kun koko talonsa on muuttanut sinne. Näitä kaikkia kertoi nyt Risto Villelle, ei nyt varsin senkään vuoksi että Ville näitä itse käytännössä tulisi toteuttamaan, vaan paremmin lohdutukseksi väsymystä tuntevalle naapurille.

Kuultuaan Riston kertomuksen sai Villen koko muoto erityisemmän värinsä. Hän rupesi nyt ajattelemaan, olisiko tuossa Riston puheessa perää ja oliko agronoomi todellakin sanonut voivan suota niin hyvällä menestyksellä viljellä ja oliko hänellä esittämistään asioista todellakin oma kokemus. Riston pois lähtiessä sanoi Ville vielä: »Tahdon heti ottaa selvän, voipiko suota hyvällä menestyksellä viljellä ja siksi annan tuonkin kiven tuossa haudassaan maata vielä niinkauvan kunnes Novasuo oikein tarkoin on tutkittu ja talon muutto sinne päätelty».

Seuraavalla viikolla olivat kaikki koko Katiskankylän isännät kaupunkimatkalla noutamassa rahtikuormia eräälle vasta paikkakunnalle muuttaneelle suurelle kauppaliikkeelle. Myöskin Risulan Ville matalajalkaisella ruunallaan oli samassa joukossa paluumatkalla, mutta ei samalla asialla kuin toiset. Hänellä oli kaupungissa ollut omia ostoksia ja yksi sellainen asia, josta hän ei puhunut paljon kenellenkään, ajeli vaan jotenkin keveällä kuormalla ja vähän etupuolella toisista kylänsä miehistä, joten aivan vähän yksikään heistä sai matkalla Villeä puhutella. Kuiskailtiin kyllä miesten kesken Risulan Villeltä olevan joku erilaisempi elämän käännekohta tekeillä, vaan mitä laatua sen piti olla, ei yksikään osannut oikein selittää.

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä olivat kaikki Katiskonkylän valttimiehet tapansa mukaan taas kokoutuneet Katiskon Riston avaraan pirttiin juttelemaan tapauksista viikon varrella ja tällä tavalla aikaansa kuluttamaan. Pehkosen Tuomas jutteli ensin kaupunkitapauksista viime käyntikerralla. Kertoi muun muassa aivan varsin ilkeyksissään suututtaneensa siellä yhden kauppaneidin, tinkaamalla kahvikilopuoliskon hintaa, vaan kun ei sekään auttanut, haukkuneensa lopuksi jotenkin hävyttömästi ja menneensä sitten ostamaan toisesta kaupasta. Huonekuntainen Perttu Liepponen esitteli heti sen jälkeen erästä yhteistoimintaa: yhteistä kieltäytymistä rahdinvedosta kauppiaille, jos vaan eivät suostu nostamaan rahtipalkkaa yhdellä pennillä jokaiselta kg:lta, joten siitä ajanpitkään keräytyisi meille rahdinvedättäjille melkoinen summa.

Sillanpään Jussi huomautti, ettei se toimenpide hulluinta olisi, jos vaan se yksistään rahtimiesten vallassa olisi, vaan luuli että kauppamiehillä on kyllä valta puolellaan, valta tilata rahtimiehet muualta, hankkia rautatie tahi muu ilmapallo, jolloin tämän kylän asukkaat jäisivät aivan tyhjäntoimittajiksi, nälkään nääntymään, ja arveli sen vuoksi olevan edullista pysyä liikemiehille uskollisina ilman noita liikoja vaatimuksia, ottaen vastaan sen niitä he mielihyvällä antavat.

Mutta talon toisen pirtin isäntä Katiskon Hermanni tiesi kaikista kummallisimman seikan. Tiesi että Risulan Ville ensi viikon perjantaina tulee pyytämään kylän jokahisen talon miestä hevosineen talkoossa muuttamaan taloansa Nevasuon saarelle ja että juuri tätä hanketta valmistaakseen on Ville viime viikolla kaupungissa kulkenut. Tiesi kertoa että juuri eilen oli agronoomi Villen vaatimuksesta käynyt Nevasuota syynäämässä ja kuulemma on Villen aikomuksen Nevasuon saarelle hyväksynyt. Tämä isännän kertoma uutinen, se se lie herättänyt jokahisen talossa olevan korvan kuulemaan sitä ääntä, joka pirtissä syntyi. He tekivät nyt tästä Villen taloushommasta laskelmia ja päätöksiä monella eri tavalla, kunnes paikalla sattunut kylän kuppari avasi leveän suunsa ja kertoi mitä hän juuri viime yön aikana Risulassa oli nähnyt ja kuullut. Siellä oli emäntä ollut varsin pahalla tuulella. Oli aivan lakkaamatta haukkunut isäntää siitä suolle muuttohommasta, oli sanonut jäsentaudin jo ennestään tarpeeksi suuria pahkoja tehneen nilkkoihin ja käsivarsiin, joten, jos nyt vietäisiin suolle kylmää vettä kahlaamaan, jäytäisi tauti koko ruumiin päästä päähän pilalle. »Ja entäs lapset?» oli emäntä sanonut. Jokaisessa niissä jo entuudestaan on elttataudin oireet. Niihin nyt jos oikea suoeltta tulisi, olisi kait riittämään asti mieliharmia.

Kuppari kertoi isännän illalla narrailleen vain emäntää ja käskeneen kupata leuvan nenään että senkään ajan malttaisi vaiti olla ja lähtisi paha veri pois. Mutta eipäs onnistunut! Emäntä oli saunassakin isäntää haukkua napsutellut ja leuvan nenään kupparin imemä sarvi oli emännän pauhatessa pudonnut aina pois, vaikka kuppari sanoi moneen kertaan varottaneensa olemaan edes hetken ääneti, että veri ennättäisi sarveen keräytyä. Tämä kupparin kertomus antoi yhä vaan lisää vauhtia jo ennestään hyvään alkuun päässeelle ilveilylle, johon talon veitikkamainen poika lisäsi vielä sen seikan, että Risulan Villestä perheineen kuulemma tulee eräs uusi laji suoruippia, joita ei vielä ole yliopiston lintukokoelmassa. Mutta pojan isä tarttui pojan tukkaan molemmin käsin kiini sanoen: »Vai sinä poika nostattelet semmoista juorua, josta uusi rikoslaki varmaan voisi rangaista». Risto pysyi koko ajan totisena ja lopussa vasta sanoi: »Leikkinä te kyllä Villen homman pidätte ja olkoon se vaikka sitä, kuitenkin minä olen ensimäinen Villen jälestä suolle muuttaja ja luulenpa vähän että minun yllytyksestäni Villekin on puuhaan jo ruvennut». Tämä Riston puhe vakautti miesten mielet entiselleen ja heti oltiin taas kiini rahdinveto-tarinassa, jonka nyt oli alkuun pannut Männikön Tahvo.

Seuraavan viikon perjantaina oli suuri liike Risulan ja Nevasuon välillä. Nyt näet oli Villen talkoopäivä talon muuttamisessa, johon kutsun mukaan oli saapunut kaksikymmentäviisi hevosta ja viidettäkymmentä miestä. Muuttomatkaa oli vaan kolme vanhaa paaluväliä, siksi joutui työ niin että muutettiin koko talo yhtenä päivänä, paitsi riihikartanoa, joka jäi vielä vanhalle paikalle.

Lukemattomia vuosia on Ville jo asunut uudella paikallaan Nevasuon saarella, herättäen eloon luonnon kahlehtimia Nevasuon rikkauksia. Siinä työssä Ville ei olekaan pettynyt. Toiset talot kun eivät uskaltaneet heti seurata Villen esimerkkiä, jolloin heillä olisi ollut vielä vähän jälellä taloudellisia voimia, kävi se myöhemmin heille mahdottomaksi, sillä he olivat kaikki sortuneet aina kurjimpaan köyhyyteen. Ainoa taattu elinkeino, joka heillä vielä jälellä oli, johon olivat tottuneet, jolle kaiken elämänsä uhranneet ja voimansa ja aikansa kuluttaneet, oli rahdinveto ja tervankeitto niinkauvan kun metsä viimeiseen asti oli tarkattu. Mutta sitten oli jälellä enää vain rappeutunut talo, lama hevonen ja kädessä rikkinäiset kintaat.

Näin oli Risulan Villen suuremmoinen homma hyvästi onnistunut, samalla kun kylän toiset talolliset olivat epäuskossaan ja suuressa saamattomuudessaan luistaneet kurjuutta kohti.

Tervajoella.

Tervajoki, jota lähdemme nyt ylöspäin matkustamaan, laskee vetensä Pyhännänjoen kautta emäjokeen Ristijärvellä.

Kun lähdemme Tervajokea nousemaan ylöspäin, ei olo alkumatkasta muuta niin huomattavaa kuin että joki nakkaa mutkan puoleen ja toiseen, ikään kuin se oikullisena salomaalaisten kulkureittinä varsin halusta tahtoisi muukalaisena sinua eksyttää. Sanottua vyyhteilyä saat matkustaa pitkälti. Se kuitenkaan ei sinua ikävystytä, mutta paremmin huvittaa nähdä molemminpuolin jokea miellyttävän näköiset niittyniemekkeet Ei kaukana joen vasemmalla sivustalla näkyy sakean metsän peittämänä Luolavaura-niminen maisema luolineen ja kallioineen. Vaaran pohjoispuolisella liepeellä on todellakin varsin kamalan näköisiä luolia ja komeroita, joissa ilvesten on huomattu asustavan ja pitävän pesiään. Joki ikäänkuin uteliaisuudesta on pistäytynyt tuon vaaran alla, sillä nyt se ottaa aivan eri suunnan. Vieläkin niitä kauniita niittyniemiä, kunnes vastaasi tulee koski, nimeltä Pitkäkoski, johon toistakymmentä vuotta sitten raivattiin valtion kustannuksella kulkuväylä, jolla on suuri merkitys tämän perukkakunnan elintarpeiden hankkimiselle kesäpuolella vuotta.

Kosken alla sen vasemmanpuolisella rannalla näkyy pari pientä soutuvenettä. Ylempänä, niin kaukana kuin silmäsi erottaa, on maisema nimeltä Kääriönvaara, jossa lähi toisiaan asuu kolme eri mökkiläistä. Jo useamman vuosikymmenen nämä mökit täällä ovat olleet, nähden aika-ajoin kurjimpaakin kurjuutta, ollen kaukana ihmisten ilmoilta puutteen ja köyhyyden painostamina. Näistä kustakin sanotaan olevan erityisempi historia, joka elämäntarinana olisi mitä hauskin kuulla, mutta nämä pienet rivit eivät siihen tilaa myönnä. Lyhyesti sanottu vain: Jokunen häjyntapainen on paennut tänne erämaan yksinäisyyteen, olemasta rauhallisten ihmisten tiellä ja vastuksena.

Koskenniskasta ylöspäin muuttuu joki virtavammaksi ja kohta ollaan toisen kosken alla. Mutta sitä ennen on mentävä joen pahimmat ja konstillisimmat mutkat. Siinä näyttää joki ikäänkuin hätäyksissään tormelehtaneen puoleen ja toiseen, mieltäpitäen vähän että jos olisikin ryöhältää suoraan Laajanlahden solakkaan Pyhäntäjärvellä, mutta sepä olikin luonnon voimille mahdotonta, sillä vastassa oli lujaperäinen, korkea Hietavaaran maisema.

Nyt on paras vetää vene törmälle ja mennä jalkaisin ylöspäin, vaan sitä ennen sopii käydä vähän ylempänä vaaralla Tuohilehdon talossa, jossa asukkaat ovat toimellista ja uutteraa väkeä ja ystävänä ottavat vieraan vastaan.

Palattuamme joelle takaisin emme löydä mitään merkillistä ylöspäin noustessa ennenkuin Louhenkoskella. Sen yläosassa on kaksi jyrkkää putousta, joista alimmainen on ylimmäistä suurempi, joten ylimmäinen ikäänkuin antaa vauhtia alimmaiselle. Siinä, etenkin tulvan aikana on sellainen vesiputous, jolle Imatralta saapi vertoja hakea. Seisoessasi putouksen luona korkealla törmällä tunnet julkaisi alla maan tärisevän ja tullaksesi toverisi puheen täysin ymmärtämään, täytyy silmilläsi seurata puhujan suunliikettä.

Näin luonnon kauniilla paikalla sopii ottaa vähän lepoa ja istahtaa kivelle joen rannalla. Mutta jos luot silmäsi takapuolelle jokea, nimittäin päivän puolelle, huomaat siellä luonnon valmistamia tyyny-istuimia; ne ovat lempisammalten peittämät kallion kielekkeet ja mättäät, takana varjostava, humiseva kuusikko ja istuintasi ympäröi kukkiva pihlajapensas, jonka tuoksusta nauttien olet kohta tuudittanut mitä sikeimpään uneen, josta herättyäsi utelias mielesi tahtoisi nähdä vieläkin enemmän ja erilaista kuin mitä silmiesi edessä on. Koski loppuu nyt kokonaan ja tulee jotenkin tyyni suvantovesi, molemmin puolin kauniita niittyniemiä, mutta yhä etempää Piettivaara, josta on taruja menneiltä ajoilta, sekä toisaalla laaja Louhenkangas surullisine näytöksineen.

Näillä tienoin jokea kerrotaan erään kerran muutaman miehen nähneen suuren hau'in, jota hän sitten rupesi pyydystämään. Mukanaan olevan jänislangan silmusti mies hau'in kaulaan, jolla aikoi vetää sen maalle. Muita nyt tuli voimain koetus miehen ja kalan välillä. Kalan hyökyillessä topri mies toisella kädellään koivusta kiini, samalla kun toisella kädellään piti langasta. Kala kuitenkin vei voiton ja pelasti kauniin lihansa miehen käsistä, suureksi harmiksi pyydystäjälle.

Kappaleen matkaa alempana olisi eräs tarina ollut kerrottava, joka oli vähällä unhottua. Tarina ei nyt ole niin erähäisen kummallinen, vaan ehkä paremmin harvinainen. Siellä on laaja parrakkoniittyniemeke, jossa niittytyöjye ilman isäntää oli heinän niitossa auringon kuumasti paistaessa heinäkuun alkupäivinä. Tuota kovaa parrakkoheinikkoa ei renki sitten taipunut niittämään muutoin kuin että piian piti juomatuopilla kantaa joesta vettä heinikkoon. Tarina ei kerro missä mielessä tämä tapahtui, mutta meidän ehdottomasti tuo renki täytyy tuomita laiskaksi ja piika taas varsin nöyräksi palvelijaksi.

Palattuamme siihen missä äsken olimme, on edessämme hävitetty Louhenkangas ikävine näytöksineen. Petäjikkö kuin linna kasvoi muinoin kankaalla. Mutta vähää ennen isonjaon käyntiä, ehkäpä kateudesta, osa petäjikköä on maahan kaadettu, jälellä olevista osa sen jälkeen myöty sahayhtiölle aivan polkuhinnasta, viimeiset taas tuuli maahan kantanut ja lopullisen hävityksen tehnyt tuli. Laaja, miljoonia kantava maa-ala, joka jaon kautta joutui kolmen talon osaksi, on näin ikävällä tavalla tullut hävitetyksi. Ulompana joesta kankaan selänteeltä löytyy leveä polkutie, ei kuitenkaan rattailla ajettavaa leveyttä. Kun lähdet tietä ylöspäin nousemaan, voipi sattua että näet kaukaa, silmän kantaman päästä pölisevän mullan tuulispään tavoin pilvenä nousevan ilmaan ja pilven sisästä näet liikkuvan olennon. Meikäläinen ei tuota pidä juuri minäkään ihmeenä, sillä se tietää mikä liike tavallisesti tiellä on. Lähemmäksi tultua näkyykin että se on tervan vedättäjä. Hevonen on valjastettu vasituisten aisain väliin ja aisain alaneniin on kiinnitetty kaksi tervatynnyriä, joitten hevosen vetäessä täytyy pyöriä. Vedettävä matka on niin pitkä että pitkänä juhannuskesän päivänä ehtii yhdellä hevosella tuoda yhden kerran vaan. Suuret vaivat näkee hevonen, vaikka ei helppoa liene miehellenkään. Tällä tavalla tätä tietä ajan pitkään on kuletettu jo äärettömät summat, jotka sitten on käytetty yhtä suuren köyhyyden lieventämiseksi.

Tietä ylöspäin noustessa täytyy kerran vielä mennä joesta poikki, muutoin on sitä pitkälti, kokonaisen nälkärupeaman pituudelta. Vihdoin viimeinkin aukeaa eteen järvi. Sen nimi on Tervajärvi, pituudeltaan noin 4 ja leveydeltään 1,5 km. Istahdat rannalle ja leväytät väsyneitä jalkojasi, samalla kun läikkyvän järven takaa näet kallioita ja vaaroja petäjikkömetsineen, joitten omistaja on kruunu. Maisemia näkyy Kuhmon puolelta asti, jossa latvavesienkin lähtöpaikat ovat.

Pieni silmäys vain nyt tämän kylän-perukan elämänvaiheisiin sen nykyiseltä ajalta. Tosiasia on että kulkuneuvojen huonous on osaltaan lamauttanut näiden talojen ehkä jo entuudestaan häilyvää elämäntoimintaa. Luulen että ne talot ja talojen osat, jotka täällä autioiksi syrjämaiksi ovat joutuneet, ovat sen tehneet edellämainitun seikan vuoksi. Kun viimekesäinen kato antoi aihetta työpalkkain hankkimiseen paikkakunnalla, rohkenivat kylän toimellisimmat miehet esittää läänin hätäapukomitealle hätäaputyönä kyläntien tekopuuhan kylänsä nurkalle. Mutta pyyntöä piti myöskin seurata asianymmärtäväin puoltolause. Vaan kukapa kurjia puolustaisi, onnettomia auttaisi? Tien alkupäälle tosin perukan asukasten mielihyviksi varoja myönnettiin. Pyydettiin keskuskomitealta varoja jatkon rakentamiseen. Myönnettiin, ehkä vieläkään ei perille asti. Ehkäpä tulevaisuus jatkaa tien perille asti, jolloin vaivoissa ja vastuksissa sitkistynyt kylän asujamisto uupumattoman tarmonsa vakauttamana ja tulevaisuuteen luottaen muurahaisen tavalla ja ahkeruudella näyttää vielä jo kauvan valtateiden varrella asuneille, miten kaukaisen Tervajärven ympärillä asutaan ja eletään.

Nyt olemme siis vieläkin Tervajärven rannalla ja kentiesi haluamme pistäytyä taloon. Ehkäpä kävelemmekin nyt kylän takimaiseen taloon, Viitavaaran kruununtorppaan. Sinne pääsemme noin 3:men km matkalla. Sinä aavistat menevämme nyt taloon, jossa silmiinpistävä epäjärjestys ja lika kuuluvat tavallisuuteen, mutta se käypi nyt aivan päinvastoin. Jos kiertelet koko torpan ympäriinsä, et löydäkään muuta kuin järjestystä. Samoin huoneiden sisältä. Kahvi, jota kuparin kirkkaasta ja puhtaasta pannusta saat, maistuu luonnollisen hyvältä. Samoin muukin ruoka. Sinua nyt jo kovasti väsyttää, vaan mieluummin haluat kohteliaan ja leikkiäkin suvaitsevan isännän ja emännän kanssa tarinoida elämän ja tapausten eri aloilta, kunnes viimein uupuneena rupeat vetelemään synkimmän sydänmaan rauhallista unta.

Ruotipoika.

Martinmäen isäntä oli emäntäänsä jo monta monituista kertaa varottanut siitä että talossa piti olla aina huonoa sekaleipää kerjäläisten varalta ja varsinkin ruotipojalle, joka aina talossa oli. Mutta nyt oli emäntä vastoin tavallisuutta ollut huoleton, kun oli sekajauhojen ja ruotipojan leivän antanut loppua viimeiseen kannikkaan asti, isännälle siitä ilmoittamatta.

Oli maanantai-aamu heinäntekoajan alussa, kun työväki puuhaili niitylle lähtöä. Ruotipojan myöskin olisi pitänyt lähteä mukaan, vaan nyt se ei käynyt laatuun sentähden että ruotipojan oma sekaleipä oli loppunut ja tavallista työväen leipää ei sopinut ruotipojalle antaa juuri sen vuoksi, että hän ei kuitenkaan piisannut työnteossa renki Aapelille.

Kelpo nuhdesaarnan sanottuaan emännälle ja työväen niitylle laitettuaan, meni isäntä ruotipojan kanssa aittaan. Aitan nurkkahinkalon pohjalla oli vielä vähän hallavuoden aikuisia ohrankahuja. Niitä pyyhiskeli isäntä sieltä säkkiin ja käski sitten ruotipojan mennä myllyyn jauhattamaan. Niistä emännän pitäisi sitten tehdä ruotipojalle leipää.

Viimeisen sekaleipäkannikan saatuaan evääksi lähti poika kahusäkki selässä myllyyn, johon oli kolmen kilometrin matka.

Isäntä itse aikoi niitylle lähteä vasta tiistaiaamuna, jolloin ruotipoika myöskin jo joutuisi. Tämän maanantaipäivän ajatteli hän uhrata talon järjestämiseen, varsinkin naistehtäväin puolella. Keskellä parasta touhua, päivän helteessä, johtui isännän mieleen myöskin myllymies. »Sitten sen välttää», sanoi isäntä, »jos siellä myllyssä käypi samoin kuin viime syksynäkin, jolloin pussi joutui myllyn navan ympärille ja puolet jyvistä oli vuotanut koskeen.»

Keskellä kaikkea kiirettä lähti isäntä juosten myllyyn ruotipojan jauhattamista katsomaan.

Sulku on vielä auki, myllystä kuuluu jyrinä ja poika jyvätuutin lauteilla selällään kellien laulaa:

»Mylläri itse päältä junttaa.»

— Ääh, mylläri itse, sanoi isäntä. Oletkos sinä ajatellut, jos pussi vuotaa nyt niinkuin teki viime syksynäkin.

— En ole ajatellut, eikähän noista suurta vahinkoa tule, jos jokunen jyvä pirahtaakin, sanoi poika.

Isäntä katsoi tuuttiin ja kun näki siellä vielä parisen kappaa jyviä olevan, sulki myllyn ja meni portaita alas myllyn alle katsomaan, onko myllyn pussi hatara. Poika tuli siihen huomioon, että kun isäntä on mennyt myllyn alle, on mylly pantava pyörimään, jotta isäntä siten paremmin saisi huomion myllyn tilasta. Ei muuta kuin poika painoi sulun auki ja mylly rupesi pyörimään. Mutta ai ja voi, mikä tuli! Poika itsekin jo huomasi tekonsa pahaksi, kun isäntä keikkelehtää kosken aalloissa, milloin käsi tahi jalka, milloin pää vedestä näkyy. Alempana loppuu koski, jossa molemmilla rannoilla kiertää vesi ylöspäin, kulettaen suvannossa leijailevaa vesivaahtoa. Takapuolisella rannalla on pajupehko, siitä saapi isäntä molemmilla käsillään kiini ja vetäytyy törmälle.

Nyt ei ruotipoika tohtinut enää isännän näkyviin tulla ollenkaan, sillä hän arvosi jo edeltäpäinkin mikä rangaistus isännän kädestä olisi seurauksena.

Kun poika ei tullut kotiin eikä lähitienoilta muuallakaan nähty, tultiin kaikkialta siihen vakaumukseen että poika oli menettänyt itsensä.

Uutinen pojan katoamisesta unehtui viimein kaikilta; ei ollut sellaista, joka etsimiseen olisi ryhtynyt. Pojalta oli äiti kuollut ja isää ei ollut olemassakaan.

* * * * *