Part 4

Jatkaessamme kertomusta siirrymme vuotta kolmisenkymmentä eteenpäin. Martinmäen vanha isäntä vielä elää, mutta emäntä jo aikoja sitten on kätketty maan poveen. Entisessä talossaan Martinmäessä asuu vielä vanhus, ei isäntänä, mutta pientä eläkettä nauttivana. Eräiden sekavain asiain pelottamana rupesi vanhus pojalleen Vilkolle eläkkeelle, mutta pojan taloudenhoito meni kaikki nurinpuolisesti, joten monta vuotta ei poika saanut taloa hallita, ennen kuin se joutui vieraisiin käsiin.

Vieras kun tuli taloa hoitamaan, ei antanutkaan elatusvanhuksen syödä pöydältä työväen kanssa kuten oma poika teki, vaan pakotti tyytymään siihen osaan, joka pojan kanssa oli kirjallisesti määrätty. Nyt alkoivat vanhukselle nuo elätin surulliset päivät; ei ystävällistä sanaa, ei ruokaa riittämään asti ja sekin vähä huonoa. Ikävän, puutteen, vilun ja nälän kuihduttamana koivuiseen keppiinsä varautuneena, syviin mietteihin vaipuneena istuu vanhus pirtin loukossa eräänä huhtikuun päivänä, vieläpä puhkeaa huokauksiin: »Tyhmästi minä sittenkin tein, kun pojalleni möin talon eläkettä vastaan ja pettämättömän toivoni, tyttäreni, annoin lähteä Amerikkaan. Tänä päivänä on talo taas myöty kruununvoudin luona, eikä tiedä minkälainen kiduttaja tähän tulee. Voi jos päiväni olisivat päättyneet!»

Samassa ilmestyi vanhuksen eteen puhtaisiin vaatteihin puettu mies ja nainen, jotka tervehdykseksi vanhukselle ojentivat kätensä. Vanhus epäilevänä nostaa lattiaan luodut silmänsä ylös ja kysyy: »Ketä te olette?» Nainen puristaen lujasti vanhuksen kättä, sanoo: »Eikö isä enää tunne minua. Minä olen tyttärenne Hanna ja tämä on minun mieheni; olemme nyt tulleet Amerikasta teitä hoitamaan vanhalla ijällänne.» Vanhuksen silmät nyt kirkastuvat ja hymyilevänä katsoo hän heihin molempiin, mutta miehen silmiin katsoessaan hymähtää: »Amerikkalainen». Mies toistamiseen tarttuu vanhuksen käteen ja sanoo: »Varmaan ette enää minun tunne, sillä minä olin vielä nuori silloin kun myllyn sulusta laskin vettä päällenne ja olitte vähällä hukkua. Minun täytyi silloin paeta ja nöyrimmästi pyydän nyt sitä teiltä anteeksi. Minä pelkäsin teidän kiuhtuvan vihaanne, että te kostaessanne minulle löisitte luuni murskaksi, sentähden juuri pakenin. Mutta Jumala, joka kaikki asiat kääntää parhain päin, on nytkin toimittanut niin, että pahin hylkyläisenne vanhalla ijällänne on tullut teitä lohduttamaan, elättämään ja hoitamaan. Minä olen nyt rakkaimman tyttärenne mies ja vävypoikannne ja olemme tänä päivänä ostaneet tämän talon; voitte siis nyt olla vakuutettu toimeentulostanne ikänne viimeisinä päivinä.»

Kuinka tämä kaikki on mahdollista! olisi vanhus mielellään tahtonut sanoa, mutta ikävän ja huolen runtelemana oli hänen tajunsa jo niin lahonnut, ettei huomattavaa sanaa tullut sinne eikä tänne päin.

Markkinaturkki.

— Oliko montakin muokattavaa lammasnahkaa siellä Hetteen perällä, josta Jussi nyt tuletkin?

— Ei sen useampaa kuin sille pojan viikarille turkiksi; niistä kuuluttiin aikovan markkinaturkki jouduttaa. No jo siitä talosta hentoo vesittelemättä toiseen paikkaan lähteä. Minullaisella miehellä siinä näkyi oikein tosi ikävä tulevan ja tuntuu ikäänkuin älyn päälle kävisi, kun ne siinä pitävät niin sanomattoman suurta rätinätä.

— Mitä kaikkea ne siinä sitten hommasivat?

— Mitä ne hommasivat. Se alituinen hammaslelu keskenään. Hävyttömät! Yhtenä iltana se sitten kumma oli tulla. Koiranpentu oli ne lammasnahat saanut kynsiinsä hämärätuntia nukuttaessa ja oli repinyt ne pahanpilalle. Itse ukko julmistui silloin kovasti koiranpennulle ja olisi tainnut antaa heti kukakäski, vaan poika äitinsä kanssa joutui väliin, eikä paljoa puuttunut silloin ettei ukolta niskoja muserrettu luontokappaleen puolesta, niinkuin itse sanoivat. No se poika se vasta koko luikku on. Sen kanssahan minun piti nahkojakin vetää ja siinä se kun laulaa läikätti aivan lakkaamatta; se minun vanhaa mieltäni varsin tympäsi. Lauloi vielä mitä rumimpia roistojen rällätyksiä, joita älyn ihminen ei toki hentoisi huuliltaan päästää. Mutta oli sitä minullakin mieltä. Minä aivan varsin tahallani jätin nahkoista reunat koviksi ja keskustan vetelin kuta pehmeämmäksi, joista tuli sitten kuin suureen päähän taivutettu hattu.

— Mistäs päin se nyt raatari kulkee?

— Minähän kävin Hetteenperän pojalle markkinaturkkia ompelemassa. Ei kyllä missään nimessä olisi sinne nyt joutanut, kun siellä vaarallakin olisi pitänyt käydä sulhasvaatteet tekasemassa, vaan se poika pani semmoisen kivaltin että siinä ei auttanut ilo, ei armo.

— Taisivat turkkinahat, niinkuin muutkin kapistukset olla oikein ehta hyviä.

— Ei olleet hyviä, vaan semmoisen miehen turkiksi ne kyllä välttivät. No siinä se on moinen miehen alku. Se alituisesti laulaa läilättää, vaikka ei osaa nuottiakaan ja muutoinkin puhuu hyvin typerästi. Oi-niin sanomattoman ikävä ollakseni että kiitin kun pääsin siitä talosta erilleni. Yhtenä iltana sain vielä oven takaa salaa kuunella kun keskenään puhuivat, että muka minä söisin liian paljon voita ja maitoa, enkä osaisi ommella niin hyvästi kun se ja se. Häjyyksissäni heitin sitten pojan turkin hartioihin oikein lomahtamalla liikaa nahkaa, että huomaisivat markkinoillakin kaikkein suurimmastakin joukosta, missä Hetteenperän poika hömmöttää.

* * * * *

— Mitäs kaikkea sinne markkinoille kuuluu? Olivatko lammas- ja oravannahat kalliita ja oliko muutoin paljon rahvasta, myöskin Hetteenperän poika uuden turkkinsa kanssa?

— Näkyi Hetteenperän poikakin uuden turkkinsa kanssa, mutta muutoin huonolla onnella. Hän lähti torilta keskuskatua astua hötkyttelemään, samalla sommitellen sanoiksi kauppiasten ovenpäälliskylteistä nimiä, kun samassa eräs mustalainen ajoi vastaan. Sitä poika ei huomannet ennenkuin aisa oli pukannut turkista toisen povipuolen kokonaan irti. Nähkääs, uudesta markkinaturkista!