Part 2

Mutta Antti sanoi: »Onpa mies vähän lapsellinen kun lähtee nauriita kantamaan pitäjästä toiseen. Kyllä minun käsivarteni eivät olisi niin halvat, jotta lähtisin tuon taipaleen naurisnyyttiä kantamaan ja niillä vielä häpäisemään toista ihmistä. Meillehän tuo kyllä välttää, vaan olisi sen tehnyt joillenkin muille arvokkaammille ihmisille, niin siitä ei hyvä tulisi.

Jussi astuu pirttiin, kädet mustina kuin ainakin tervankeittäjällä, ja ilmoittaa Antille että nyt on jo hauta palanut kaikki ja saatu tervaa se mikä on saatu, ei vähääkään oikealla tavalla, vaan hätyyttämällä.

— Montako tynnyriä sinä laskit sitten? kysyi Antti.

— Laskit. Hm. Siinä oli laskemista; sehän valui omia teitään suoraan halssiin, ja siitähän sitä piti sitten ammentaa tynnyriin. Kyllä Liisa jo tietää tervaa tarponeensa. Kymmenen tynnyriä siellä on aivan täyttä ja yksi vajaa. Siinä ne sitten ovat.

— Kymmenen tynnyriä tervaa ja kymmenen syltä runsaasti puita, olivatkin oikein lihavia puita, kuusi vuotta olleet kolottuina ja kaksi jatkoksella. Kylläpä se nyt meni polusta, meni aivan polusta, meni monivuotinen työni, puuni ja kuka sen tietää mitä sitä vielä menee. Olen ottanut velkaa porvarilta niitä vastaan 200 markkaa ja terva kuuluu nykyisin maksavan vain 12 markkaa tynnyri. Paljon parempi olisi että tämä minun nykyinen elämäni olisi unta, olisi oikean sian unta. Varsinkin tämä minun tervahommani olisi saanut olla unta, siitähän minun olisi sitten hyvä herätä todellisuuteen. Mutta entäs nyt; minä kun nyt vien ne kymmenen tynnyriä tervaa porvarille velastani, velka jääpi auki sittenkin. Minä vähän luulen että viimeisestä velasta astuu syksyllä porvari kantapäille, viepi verkot ja veneet, hevoset ja heinäsuovat Sen teki se kirottu tervaruukki. Sano, lanko Jussi, jo suoraan, että minusta tuli Kota-Mikko.

* * * * *

Ajan vuosiratas oli neljätoista kertaa pyörähtänyt ympäri, kun taaskin Kanalan Jussi on Lehtilahteen Antin luo tullut kylään. Lehtijärvi kuten ennenkin laineillaan huuhtoo Lehtiniemen ruskeanharmaata kalliota. Antin vuosikymmeniä vanha täysi-parta on harmentunut ja hänen leveät hartiansa painuneet entistä kumarammiksi. Mutta suurempi muutos on tapahtunut Antin työ-aloissa ja viljelyksissä. Entinen pieni, pimeä ja ränsistynyt puunavetta on kadonnut kokonaan pois ja sijaan on tehty uusi, kivinen, akkunoilla valaistu navetta. Päärakennusta ei tosin näy korjatun sitten, viime näkemän, vaan onpa sen sijaan tehty paljon viljamaata. Se tervahaudan pohja, jossa Antti Kanalan Jussin kanssa tervaa poltti neljätoista vuotta sitten, on joutunut viljamaiden keskelle. Viljamaiden takaa näkyy vankka, hyöteäkasvuinen metsä, joka ulottuu samallaisena takalaitaan, Rastisuohon asti. Antti ei ole sitten neljäntoista vuoden ruukannut tervaa ollenkaan, sen hän on katsonut sulaksi tappioksi, eikä polttopuiksi koskaan kaatanut muita kuin kitukasvuisia ja toisia puita rasittavia puita, mutta ennen kaikkia koivuja. Antti on opettanut poikansakin yhtä täsmällisiksi metsän hoidossa, että eivät pojatkaan tapauksessakaan käy yli Antti isän määräysten. Saha-yhtiöitten asiamiesten silmiin on jo aikoja sitten pystynyt tuo Lehtilahden Antin metsä. Se on jo kierretty ja silmäilty ristiin rastiin, mutta kauppoihin ei ole sovittu. Palstottain, summakaupalla myöntiä pitää Antti hulluutena ja sanoo sen, joka niin tekee, rikkovan luonnonlakia ja yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Antti sanoo usein: jos minä myön metsää, niin minä myön kantaluvulla ja itse merkitsemiäni puita. Minun paras ihanteeni on hyvin hoidettu ja kasvatettu metsä. Raastaa sitä putipuhtaaksi, sitä minä en salli, ainakaan elinaikanani.

Asiamies kaiketi luuli kerran saavansa Antin tekemään palstakauppoja erityisemmällä konstilla. Tultuaan kerran Lehtilahteen, sanoi hän Antille: Nyt tällä kuukaudella on puutavarain hinta paljon huojistunut ja näyttää tämä aikakausi siltä että se tulee yhäkin huojistumaan, vaan siitä huolimatta maksan minä sulle Antti vielä sen entisen, korkean taksan mukaan, jos tahdot nyt myödä metsäsi. Mutta Antti ei myö palstottain ei vaikka kuin paljon annettaisiin, sanoo vain: Rahaa sitä kyllä aina saapi, mutta semmoista metsää kuin minulla on, en minä saisi sijaan rahallakaan.

Paljon saapi Antti rahaa vuosittain karjan tuotteilla. Turnipsi, jota kerran Kanalan Jussi kantoi Lehtilahteen näytteille, on nyt Antin mielestä paras kasvilaji; jos meillä ei turnipsia olisi, niin ei meillä maitoakaan olisi, on aina tapana Antin sanoa.

Kun Antti lähti lankomiehelleen, Kanalan Jussille, näyttelemään ojamaita, joutuivat he siellä siihen kohtaan, jossa kerran yhdessä tervaa polttivat. Se kohta ei ollut ruvennut heiniä kasvamaan yhtä paljon kuin muualta, vaikka oli koetettu sitä paikkaa lannoittaakkin. Jussin kysymykseen: Minkätähden tuossa kasvaa noin vähän? vastasi Antti: »Sen teki se kirottu tervaruukki».

Pakeneva onni.

Kesä kaunistuksineen oli jo vierähtänyt tuhansien joukkoon. Syksy riehuvina myrskyineen oli juuri käsillä.

Kesärannan Leuno vaimonsa kanssa oli jo parisen viikkoa ollut kalanpyydystyksellä, huolimatta siitä että toiset talot olivat pottunsa aivan vähäksi jo kuokkineet. Kesärannan Leunolla tavallisesti oli kaikki Lyöt oikeassa järjestyksessä, vähän niinkuin muista edellä, vaan se hyvä kalansaalis oli nyt viivyttänyt niin että peltotyöt olivat sen takia vähän unohtuneet. Mutta eräänä päivänä oli tuuli kääntynytkin pohjoiseen, ilma äkkiä muuttunut kylmäksi ja samana iltana kuuropilveltä satoi jo lunta, ei vähempää kuin sen aikuista mittaa viisi tuumaa vahvalta, vaikka suurin osa lehteä oli vielä puissa.

Oliko päivän tapaukset aiheena Leunon tyytymättömyyteen kotielämässään, vai jotakin sivullista laatua, siitä kyllä ei kukaan liennyt niin erityisesti kertoa; tiettiin vaan että Leuno oli uhannut lähteä lämpimämpiin maihin, maihin, joissa syksyn vilulta saapi rauhassa viljansa maasta korjata, pottunsa kuokkia ja nauriinsa listiä. »Amerikkaan, Amerikkaan, joka on se oikea ihmisten asuinpaikka, niinkuin päivä yön rinnalla Suomeen verrattuna», oli Leuno sanonut Ja vielä: »Tämä kuuluukin alkujaan olleen lappalaisten maa, vaan suomalaiset sitten pöyhkeyksissään tunkeutuneet tänne, tänne kurjille kujille, poloiselle Pohjanmaalle».

Tämä tuuma ei jäänytkään lastenlauluksi, vaan se muuttui tositoimeksi. Ja ensi sunnuntaina oli seurakunnan kirkossa luettavana seuraava kuulutus:

»Amerikkaan muuton takia myödään t.k. 17 pnä vapaaehtoisella huutokaupalla Kesärannassa Leuno Mattisen omistama puoli maata ja kaikellaista irtainta omaisuutta. Huudot ovat samana päivänä maksettavat.»

Kesärannan Leunon koko omaisuus muuttui näin yhtenä päivänä puhtaaksi rahaksi, paitsi jotakin irtainta, kaksi lehmää ja talven ruoka niille jäivät myömättä. Leunon aikomus näet oli lähteä yksin matkalle ja jättää lapseton vaimo tänne niin kauvaksi kun on ehtinyt Amerikassa saada talousolot järjestetyiksi sikäli että ne varmasti takaavat pettämättömän toimeentulon aina vanhuuden päiviin asti: sitten vaimokin kutsua heti pois.

Kolmen päivän perästä sen jälkeen soi eronhetki ja se oli molemmin puolin katkera; monta kyyneltä vierähti vaimon poskille jo ennen eroa, eikä se ollut kivestä Leunonkaan sydän. »Ethän tehne niinkuin muutamat siellä, Amerikassa kuuluvat tekevän, niinkuin ne jotka — toisen akan, siellä ottavat», muistutti vaimo vielä erotessakin.

Näin hajosi Leunon ja hänen vaimonsa mallikelpoiseksi kehittynyt, onnesta ja ilosta loistava, herttainen koti, koti, jonka myötäonnen seuraamina yksimielisesti säästäväisyydellä ja ahkeruudella vanhain päiväin varalta itsellensä olivat perustaneet.

Nuo jätetyt kaksi lehmää ja pieni rahasumma antoivat kyllä vaimolle ensi kahtena vuotena yltäkylläisen toimeentulon, vaan se ei kuitenkaan läheskään tuntunut entisen kotionnen arvoiselta. Amerikasta joka viikon postissa Leunolla saapuneet kirjeet kuvasivat tosin tyytyväisyyttä uusiin oloihin; tervennä oli perille päässyt, heti siellä työtä saanut ja tavannut muutamia tuttaviakin. Sieltä ajatusten lomasta pisti esiin kuitenkin aina viittaava katumuksen tunne, joka oli omiansa katkeroittamaan vaimon heikkoa mieltä. Mutta uskollinen ja eheä rakkaus, joka puhtaana syntyen, ajan kaiken säilyen, loi aina uutta toivoa synkistyneeseen sydämeen, ehkäpä vielä yhtymisestä kerran, jos ei täällä Suomessa, niin siellä merien takana sitten, se piti yllä.

Näin siirryttiin ajassa eteenpäin, saaden Amerikasta aina uusia tietoja. Leuno nyt tosin kirjoitti vaimolleen harvemmin kuin ensin, mutta sen sijaan tuli sivullisiltakin tietoja. Nämä tiesivät kertoa Leunon vajonneen juoppouden tielle ja sen mukana muihin pahoihin taipumuksiin, johon viittasivat myöskin ne harvat kirjeet, joita Lennolta aina vainionsa sai. Kirjeessä valitti nyt Leuno vaimolleen huonoa terveyttään, rahainsa kadottamista y.m. Tämä tietenkään ei vaimoa enää ihastuttanut, vaan tuli se entisen ikävän ja huolen lisäksi, jota hän sydämessään kantoi.

Vaimon asiat kotimaassa olisivat nyt jo vaatineet Leunon rahanlähetystä, mutta kun vaimo kirjeessä tuli siitä maininneeksi, ei Leuno siihen vastannut mitään ja silloin katkesi kokonaan kirjeenvaihto Leunon puolelta. Epätoivo valtasi nyt kokonaan vaimon. Kuinka hänen rakas miehensä olisi voinut noin tylyksi tulla? Ainoa lohdutus oli vain ajatus että jos kirjeet matkalla todellakin olisivat hukkaan joutuneet, kuten monesti luullaan tapahtuvan.

Mutta johtaessa mieleen noitten sivullisten kertomuksia katosi viimeinenkin toivon kipinä vaimon sydämestä ja täytyi tunnustaa nuo kertomukset miehensä synteihin vajoamisesta tosiksi, synteihin, joista täällä ollessa ei aavistustakaan ollut. Onko mahdollista että sallimus asettaa hänet vielä viimeiselle pykälälle muitten kuolevaisten joukossa? Onko mahdollista että joutuu vaivaistalon loukkoon muitten onnettomain kanssa jakamaan sitä peittämätöntä häpeää ja kurjuutta, jonka siellä osakseen saapi enimmiten se, jolla tunnetaan olleen paremman toimeentulon edellytykset, vaan tavalla tahi toisella kuitenkin sinne on joutunut.

New-Yorkin satamaan laskee suuri siirtolaislaiva eräänä syyskuun päivänä, tuoden mukanaan matkustajia kaikista Euroopan maista. Laivan tuloa odottaa maalla suuri kansanpaljous, monta tirkistävää silmää, jotka ovat tulleet vastaanottamaan kutsutulta sukulaisiaan tahi tuttaviaan, myöskin niitä jotka samassa laivassa aikovat lähteä Eurooppaan. Kukin kansallisuus tervehtii siinä omalla tavallaan, mutta sydän, useassa eritapauksessa, tuntee kaiketi sitä samaa, vaikkakin tosin eri mitalla. Suomalainen tervehtiessä puristaa lujasti kättä, mutta jos kohtaus on erityisempää laatua, pistetään suuta kiertäen molemmin käsin toistensa ympärille. Tuolla sattuu vasta laivassa tullutta keski-ikäistä naista vastaan eräs elähtänyt mies. Sopiipas nyt tuossa nähdä ovatko hyvinkin tuttuja toisilleen. Epäilyksestä vapisevat kädet koskettavat vaan vähän toisiaan, mutta eroavat sitten heti. Silmä katsoo silmää niinkuin niissä säkenöisi vielä pieni kipinä siitä tulesta, joka kerran syttyi ja paloi, paloi monta monituista onnen vuotta, muinoin siellä rakkaassa kotimaassa. »Tunnetko sinä minua?» kysyi viimein nainen. »Miksi en nyt sinua tuntisi, vaan minkästähden sinä tulit tänne nyt, kun juuri tässä laivassa oli aikomukseni matkustaa Suomeen», sanoi mies. — »Minun oma Leunonihan sinä oletkin, rakas mieheni, jota ikävällä olen ajatellut nämä viisi vuotta, jotka mielestäni ovat olleet paljoa pitemmät kuin koko siihen asti eletty ikäni. Miksikäs et ole kirjottanut etkä lähettänyt rahaa jota olisin jo kovasti tarvinnut Tulin juuri sinua katsomaan ja vieläpä löysinkin näin pian. Multa voi sentään kun olet paljon vanhentunut täällä ollessasi; et suinkaan näytä ensinkään terveeltä.» Leuno oli todellakin vanhentunut; hänen pulska muotonsa, kimaltelevat poskipäänsä olivat rumiksi kuihtuneet; eloisat sinisilmät syvälle painuneet ja harmistuneet; luontonsa nähtävästi tylsistynyt, sielunsa ja ruumiinsa turmiolle tullut. Hän ei ollenkaan ihastunut vaimonsa tulosta, vaan päinvastoin tuli hyvin levottomaksi, änkyttäen aina: »Minähän olisin tullut nyt heti Suomeen. Kyllä olit houkka kun tänne tulit — minun ristikseni.»

Leuno päätti nyt kuitenkin vaimonsa kanssa matkustaa siihen kaupunkiin, johon vaimonsa pilotti osoitti ja osti itselleen asemalta rautatiepiletin. Asemakello löi ensimäisen kerran kun he yhdessä astuivat vaunuun ja istuivat vaunuun penkille. Äänettömänä tuijotti Leuno eteensä niinkauvan kunnes asemakello löi kolmannen kerran ja heti silloin junan lähtiessä eteenpäin mitään virkkamatta syöstyi Leuno ulos vaunun ovesta ja hyppäsi asemalle takaisin ja vaimo jäi vaunuihin, junan kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin lähtiessä kiitämään. Sanomaton kauhun tunne valtasi nyt vaimon. Hän näki jo ettei hänen ennen rakastettu miehensä ollut sama, vaan petomainen petturi ja uskoton ilkimys, joksi hän tässä vieraassa maassa noiden viiden vuoden kuluessa oli muuttunut. Vaimo tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi tässä elämässä, tunsi kadottaneensa nyt jo viimeisenkin toivonsa ja katui lähteneensä koko tälle matkalle, jossa vielä outojen ihmisten parissa on odotettavana vain onnettoman elämä mahdollisine kärsimyksilleen.

Määräpaikkaansa saavuttuaan löysi vaimo suomalaisten asumuksia ja sattumalta myöskin samalta paikkakunnalta olevan henkilön, jolle hän kertoi matkastaan tänne ja että hän tullessaan New-Yorkin satamassa oli jo löytänyt miehensä, joka oli aivan toisellaiseksi muuttunut kuin koton lähtiessään oli ja että se junan liikkeelle lähtiessä mitään virkkamatta karkasi vaunusta pois. Tätä kertoessaan peitti vaimo molemmilla käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.

Tämä henkilö, jonka vaimo ensin löysi, vei hänen sitten toisten tuttavainsa luokse, jotka tiesivät kertoa Leunosta ja hänen elämästään täällä. Se oli Amerikkaan tultuaan ollut ensin hyvin alakuloisen näköinen, ei paljon puhunut mitään. Syvämietteisen näköisenä istuen kuului aina puhkeuneen syviin huokauksiin, mutta sitten joutuneen huonoon seuraan, joka vietteli hänet juoppouteen ja sen sivulla muuhun irstaiseen elämään, tarvitsematta kuitenkaan käydä vankilassa kun yhden ainoan kerran, joka tuli toisen pahoinpitelystä.

Nämä tuttavat hankkivat nyt vaimolle työnansiota ja hän tuli heidän luokseen asumaan. Mutta hänen mielensä oli niin murtunut ettei hän mitenkään täällä vieraassa maassa tahtonut viihtyä. Hänen silmänsä harhailivat aina ympärilleen pälyen, milloinka tuo raatelevaksi pedoksi muuttunut miehensä tulisi vastaan ja kukapa tiesi missä mielessä.

Eräänä päivänä luettiin kuitenkin paikkakunnan sanomalehdessä uutisena että siirtolainen, työmies Leuno Mattinen t.k. 27 pnä oli kaupungin takalistolla ryöstetty ja murhattu.

Tämä uutinen moninkertaisesti runteli vaimon jo ennestään särjettyä sydäntä. Hän käsitti nyt täydellisesti mitä on elämä, elämä ilman onnea, mikä ja mistä onnettomuus, se on tyytymättömyyden palkka, itsensä hillitsemättömäin, himojensa orjain palkka.

Niin pian kun vaimo oli saanut kootuksi kyytirahat paluumatkaa varten, jätti hän hyvästit kultaiselle Amerikalle ja tunsi itsensä vasta oikein turvalliseksi kun oli astunut jalkansa vanhan kotoisen kynnyksen yli. Mutta hänellä oli nyt myöskin sitä, jota ilman Amerikassa käymättä ei olisi ollut. Hänellä oli nyt rikas elämänkokemus.

Kunnan pahennus.

Se oli sellainen harmaahapsinen, tai paremmin liinanvalkeatukkainen, vanha, pienen mökin ukko, joka hiljaisena, tyytyväisenä istuskeli pienen pirttinsä loukossa, tuudittaen pienintä pienokaistaan, samalla kun toinen, vähän vanhempi istui polvella, yhä vanhemman lattialla leikkiessä toisten, vanhempain lasten kanssa. Tämä kohtaloonsa tyytyväinen vanhus oli yksi niistä monista kovaosaisista, joiden sallimus ei ole suonut sen ensimäisen kanssa loppuun asti elää, vaan odottamatta temmannut sen pois. Sen oli kuolon peruuttamaton sääntö niin määrännyt ja siksi sen tuli niin tapahtua. Mutta tämä kovaosaisen kohtalo saattoi hänelle kuitenkin monta ilon hetkeä. Hänellä oli nyt näin monta sirkeäsilmäistä pienokaista, jotka nuorehko, asemaansa tyytyväinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt. Hän hyvin viihtyi perheensä parissa, eikä koskaan ollut tyytymätön, ei silloinkaan kun usein ainoa leipäpala täytyi jakaa pienokaisille ja itse jäädä ilman. Häntä senvuoksi aina nimitettiin kunnan pahennukseksi, vaikka monessa suhteessa hän olisi sopinut hyväksi esimerkiksi niille, jotka häntä siksi nimittivät.

Ehkä annammekin kylän miesten itsensä lausua tästä pienen mökin vanhuksesta, joka ilmitulee seuraavista keskusteluista:

— Terveisiä kirkolta. — No, mitäs sinne kirkolle nyt kuuluu? Oliko sairaita tai kuolleita?

— Ei ollut sairaita, vaan kiitos tehtiin kahdellenkin kuolleelle. — Ne ovat olleet varmaankin Koskelan emäntä ja Kemppaisen lapsi. — Nepä kuuluivat olevan. — Olikos muita kuulutuksia? — Oli niitä kyllä paljonkin, vaan eihän niitä tässä nyt kaikkia muista. — Kuuluutettiinko kunnankokousta? — Ei kuulutettu, vaan se oli juuri tänään nyt — Mitäs siinä sitten nyt kokoiltiin? — Siinä oli monta eri asiaa, oli paljon köyhiäkin, joille anottiin apua, mille lääkkeiden ostoon ja mille taas aivan suorastaan leipään. — Ketäs kaikkia ne sitten olivat? — Sille Törmänkylän harmaapääukolle ja sen joukolle pyyti kylän piirimies taaskin jauhoja. Ei kuulunut entuudestaan olevan leivän palaa, vaikka viikon lopulla oli taaskin tehty ukolle pienokainen. — Senpä minä tiedän! Se ukko lapsineen, sanon minä, syöpi vielä tämän kunnan onteloksi. Niin se tulee käymään, siitä minä olen aivan varma. Ei konnalle toki enää pitäisi myöntää apua ja jos myöntää kerran, on ukko silloin erotettava koko siitä mökistä pois ja annettava kiertää kylää kuten Lökö-Pekka ja moni muu, varoen samalla ettei se enää koskaan saa käydä vaimonsa ja lastensa luona. Sen minä tekisin, jos minun vallassani olisi. Milloin minä vaan olen käynyt kunnankokouksessa, on kuin sanottu että siellä on aina kysymys harmaapääukon joukon elatuksesta. Se on kunnan pahennus, sanon minä sen verran.

Tasalleen neljä viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta, kun taaskin on kunnankokous, jossa myöskin pyydetään apua köyhille, m.m. tuolle harmaapääukolle Törmänkylässä. Nyt ei pyydetä ainoastaan jauhoja, vaan vielä rahaakin lääkkeiden ostoon nuorimman lapsen edelliselle, jota kuului vaivaavan tuntematon, hivuttava tauti. Nuo äskeiset miehet ovat myöskin tulleet kokoukseen, tehden keskenään valmiin ehdotuksen, jonka harmaapääukon asiassa aikoivat kokoukselle esittää. He istuivat ovipenkillä vieretysten, keskenään supisten kun piirimies sanoo jokaisen kuultavasti: »Harmaapääukon joukolla ei ole taaskaan mitään syötävää ja nuorimman edelliselle lapselle olisi välttämätön hankkia lääkkeitä; se näkyy olevan tuiki sairaloinen».

— Eiköhän harmaapääukon kohtaan olisi aika ruveta miettimään sopivampia keinoja. Minä ainakin luulen tarvitsevan, eli, jos tätä menoa entiseen tapaan saa vaan yhä jatkua, on se koko kuntamme vienyt itselaiseensa kurjuuteen, kuului ovipenkiltä.

»Ei suinkaan», »mitäs vielä», kuului ukkoa puolustavia ääniä peräpenkiltä monesta suusta ja kysyivät samalla mitä he sitten ukon suhteen ehdottaisivat.

— Me ehdottaisimme että ukko karkotettaisiin ensin mökistään pois ja annettaisiin hänen kylää kiertäen elättää itseänsä; muu joukko annettaisiin olla mökissään, johon sitten annettaisiin ruokavaroja vähitellen eli tarpeen mukaan.

— Ohoh! Sepä uutta, sanoi puheenjohtaja ja luuli sellaisen toimenpiteen olevan aivan lainvastaista, koska kumminkin on selvä asia että hän on isäntä kotonaan, joskin se on pieni eli aivan kuten me muutkin, paitsi että häneltä nyt puuttuu varoja ja työkykyä perheensä elatukseksi, jota juuri nyt pyydetään, ja on meillä valta ainoastaan myöntää näitä tahi ei, mutta ei karkottaa.

Asiasta syntyi nyt miesten kesken vilkas keskustelu, jossa ei puheenvuoroa ensinkään maltettu odottaa, vaan sanoen kukin mielipiteensä asiasta, puhuivat yhtäaikaa, toiset nopeammin ja toiset harvemmin. Muutamat kokivat piirimiestä taivuttaa ottamaan sittenkin luon karkotushomman asiakseen, mutta hän ei kuitenkaan siihen millään ehdolla suostunut Sitten kysyttiin noilta ehdotuksien tekijöiltä, olisivatko he halukkaat häätämään mökistään tuota ukkoa, johon toinen heistä hyvin mielellään suostui.

Kokouksen enemmistö päätti kuitenkin yksimielisesti antaa harmaapääukolle pyydetyn avun, joten tuo mökistään karkottaminen jäi noiden kahden miehen mielivaltaan; tehkööt sen, jos tahtovat, omalla luvallaan ja edesvastuullaan.

Syksyn pureva pakkanen alkaa päivä päivältä käydä yhä kireämmäksi, jäätäen sateesta lionnutta maan pintaa, samalla kun Emäjoen juokseva virta laskee alas hienoa jään riittaa, tyynempien suvannoiden kohdalla liittyäkseen sitten yhteen. Harmaapääukkokin on nyt jättänyt pienokaiset äidin tuuditettaviksi ja tullut itse nakertamaan pirttiinsä polttopuuta vettyneestä ja oksaisesta kuusentyvestä, jota samalla vanhimmat lapset kilvalla pirttiin kantavat. Äkkiarvaamatta ilmestyy nyt ukon eteen mies, jonka silmät vihasta ja kiukusta säkenöivät, samalla ilmaisten siihen syyn.

— Minä sinulle, ukko, olen nyt paha vieras, sanoi hän. Minä kunnan nimessä käsken sinun nyt tästä pökinästäsi muuttamaan pois ja menemään kerjäten kiertämään ympäri kyliä. Siellä et saa palata mökkiin niin kauan kun joukkoasi kunnan varoilla elätetään.

Vanhukselle, joka pitkän ikänsä kuluessa oli nähnyt ja kuullut hyvin monellaista, oli kuitenkin tämä aivan ensikertaista. Hän oli nähnyt ikänsä pitkään myöskin nälkää ja vilua, ollut ankaran taudin runtelemana, pelastunut monesta uhkaavasta vaarasta, saaden kuitenkin väliin nähdä onnellisempiakin päiviä; nämä toki piti vanhus tavallisina, jotka aina sattuvat, katsomatta ihmisen muotoa, arvoa tai rikkautta. Vähän niinkuin hämmästyneenä kysyi vanhus: »Kuka se on, joka on käskenyt minun lasteni luota tästä nyt lähteä pois? Minähän olen tässä kotonani.»

— Etkö jo ole kuullut että se on kunta, joka vaatii ja syystäkin, siitä että kunnan monta vuotta on pitänyt jo joukkoasi elättää aivan niinkuin armoleivällä; etpähän tuota itse enää ansainne yhtään jauhokourallista. Mutta kyllä — — — No olkoon se jo sanomalta; ei ole huuten huokeampi, eikä parkuen parempi.

— Tottapa tuota sitten pitänee lähteä, vaan kyllä sentään sietäisi yksi päivä olla vielä kotona että paikkaileisimme tässä vaatteita, sanoi vanhus.

Kylänmies ei kuitenkaan halunnut enää mitään kuulla, vaan nopein askelin rienti takaisin sinne, josta oli tullutkin.

Mökillä syntyi nyt vilkas toiminta. Nuori vaimo rupesi vanhuksen vaatteita paikkaamaan kerjuulle lähtöä varten ja itse vanhus korjusteli kenkänsä päälle venytettyä tullokasta, kiikuttaen samalla nukkuvaa, pienintä pienokaista. Kun lapset näkivät eriskummallista olevan tekeillä, kuullen myöskin siitä mitä äskeinen vieras sanoi, kysyivät aina toistamiseen: »Minnettä te itä, nyt lättöö?» Ja kun vanhus selitti että hänen täytyy nyt lähteä kerjäämään, niin lapset pillahtivat kaikki yhtäaikaa itkemään, sanoen: »En minä, en minä, en minäkään anna itän mennä», jota kuullessa voimakas mielenliikutus valtasi ukon ja itkusilmin alkoi puhua siitä kohtalosta, johon hän, vielä noin haudan partaalla, oli joutunut. Mielenliikutus oli niin kova että vanhasta heikosta ruumiistaan katosi viimeisetkin voimat, joten täytyi jättää työnsä kesken ja painua pitkin pirtin periseinustaa maata, itkien sydämen pohjasta.