Part 9

Teodoran viha ilmeni vieläkin selvemmin kuin Justinianuksen, jopa niin tuntuvana, ettei kukaan uskaltanut, keisarinnaa peläten, solmia sukulaisuussuhteita Germanoksen perheen kanssa. Paitsi poikia oli ruhtinaalla myöskin yksi tytär. Tämä oli vielä kahdeksantoistavuotiaana naimaton. Vihdoin ilmestyi kuitenkin yksi kosija. Tämä oli Belisariuksen armeijaan kuuluva upseeri Johannes, sen Vitaliuksen veljenpoika, jonka tulevaisuus oli ennen muinoin Justinuksen hovissa vähän aikaa ollut Justinianuksen keisariunelmille uhkana. Tämän sukulaisuuden perusteella ei häntä katseltu suopein silmin hovissa, mutta koska hän oli rohkea, neuvokas ja rajattoman kunnianhimoinen, harkitsi hän, huomattuaan, ettei hänellä ollut paljoakaan toivottavana hallituksen taholta, parhaimmaksi etsiä onneaan vastustajien leiristä — ja siksi hän pyysi Germanokselta tämän tytärtä puolisokseen. Se oli hyvin keskinkertainen avioliitto keisarin sukulaiselle, mutta Germanos hyväksyi ihastuneena tämän odottamattoman vävyn, ja koska molemmilla miehillä oli täysi syy pelätä, että avioliittoa koetettaisiin estää, vannoivat he juhlallisen valan luvaten auttaa toinen toistaan.

Tämä uutinen sai Teodoran todellisen raivon valtaan, ja hän koetti kaikin käytettävissä olevin keinoin, juonilla, uhkauksilla ja muilla tavoin, estää avioliittoa. Mikään ei auttanut. Vihdoin keisarinna uhkasi peittelemättä, että Johannes saisi päällään maksaa rohkeutensa, ja koska nuori upseeri kaiken päällisiksi oli jo kauan aikaa ollut epäsovussa Belisariuksen kanssa, oli hänellä varmaankin melkoisen paljon pelon aihetta lähtiessään avioliiton solmittuaan takaisin Italian armeijaan. Siellä oli Antonina, Teodoran suosikki ja vannoutunut työase, eikä kukaan epäillyt, ettei keisarinna ollut jättänyt kostosuunnitelmaansa tämän taitavan juonittelijan toteutettavaksi. Teodoran kunniaksi on lisättävä, ettei Germanoksen vävyllä näyttänyt olleen katumisen syytä, vaikka hän olikin uskaltanut uhmata keisarinnaa. Germanos ja hänen poikansa olivat vähemmän onnellisia. Niin kauan kuin keisarinna eli, olivat he epäsuosiossa, ja panettelulla oli Teodora osannut herättää Justinianuksessa kaunaa heitä vastaan, niin että vielä keisarinnan kuoltuakin kesti kauan, ennenkuin keisari rupesi luottamaan heidän uskollisuuteensa ja jälleen soi heille tilaisuuden päästä kunniakkaalle uralle.

Saadakseen Justinianuksen kokonaan valtaansa Teodora huolehti tarkoin siitä, ettei hänen ympäristössään ollut ketään, jonka vaikutusvalta olisi ollut hänen omaansa suurempi. Teodoran kostonhalu oli leppymätön niitä kohtaan, jotka uskalsivat panna kysymyksenalaiseksi hänen valtansa tai koettivat horjuttaa sitä.

Vuonna 542 Justinianus oli sairastunut ankaraan ruttoon, joka raivosi Konstantinopolissa, ja sekä pääkaupungissa että sotajoukonkin keskuudessa huhuiltiin jo hänen kuolleen. Monet kenraalit, jotka toivoivat hyötyvänsä hallituksenvaihdoksesta, selittivät, että jos keisari kuolisi, he eivät sallisi Bysantin, nimittäin hovin ja keisarinnan, määrätä uutta keisaria. Niitä sanoja ei Teodora antanut koskaan anteeksi. Heti kun keisarin parantuminen oli taas turvannut Teodoran oman vallan, hän kutsutti Konstantinopoliin ne, joita oli kuullut vakoilijoittensa mainitsevan suurimpina rikollisina, nimittäin Belisariuksen ja Butzeen.

Edellinen, jolta paikalla otettiin virka pois, joutui auttamatta epäsuosioon ja oli jonkin aikaa jo siinä käsityksessä, että menettäisi henkensäkin. Jälkimmäinen, jonka Teodora oli käskenyt palatsin naistenhuoneeseen tärkeää asiaa kuulemaan, heitettiin erääseen maanalaiseen vankikomeroon, jollaisissa keisarinnan huhuiltiin toimittavan uhrinsa salaa hengiltä. Kolmatta vuotta Butzes kitui tässä helvetissä, jossa hän sai elää alituisessa yön pimeydessä eikä voinut koskaan puhella ainoankaan elävän olennon kanssa. Vanginvartijoita, jotka toivat hänelle ruokaa, oli kielletty puhumasta sanaakaan hänen kanssaan. Prokopios kertoo, että Butzeelle jäi pitkältä vankila-ajaltaan muistoksi melkein kokonaan turmeltunut näkö ja loppuiäksi heikontunut terveys.

Samantapainen epäsuosio kohtasi sihteeri Priscusta, joka oli Justinianuksen suosimana kohonnut kaartinkomentajan korkeaan asemaan ja ylpeänä keisarin osoittamasta hyväntahtoisuudesta luuli voivansa uhmata Teodoraa. Priscus oli pahansuopa mies, joka oli asemansa avulla päässyt tuttavallisiin väleihin keisarin kanssa ja osannut miellyttää tätä teeskentelemällä intoa ja uskollisuutta. Hän oli aluksi käyttänyt asemaansa hankkiakseen itselleen kauniin omaisuuden; mutta häntä ei epäilyttänyt pyrkiä vielä korkeammalle. Hän luotti, epäviisaasti tosin, keisarin ystävyyteen, ja ylpeänä niistä korkeista virkatehtävistä, jotka hänelle oli uskottu, sekä konsulinvirasta, jonka hän myöskin oli saanut itselleen, hän alkoi tulla mahtavaksi ja käyttäytyä keisarinnaa kohtaan loukkaavalla tavalla. Uskalsipa hän puhua Teodorasta erittäin loukkaavin sanoinkin.

Teodora ei kuitenkaan ollut sellainen nainen, joka olisi ruvennut sietämään moisia hävyttömyyksiä, mutta niin suuri oli suosikin vaikutus keisariin, ja niin vilpittömästi oli Justinianus kiintynyt neuvonantajaansa, että keisarinna ei aluksi saanut aikaan mitään. Silloin hän päätti tehdä rohkean tempun. Hän antoi viedä vihollisensa väkivoimaila Kyzikokseen,[7] jossa häneltä kiireesti ja hullunkurisella tavalla ajettiin tukka pois päälaelta, minkä jälkeen hänet pakotettiin rupeamaan papilliseen säätyyn. Kun tämä teko kerran oli suoritettu, taipui Justinianus, mukautuvaisena kuten aina, Teodoran tahtoon. Hän ei koskaan enää kysellyt, mitä Priscuksesta oli tullut, vaan takavarikoi muitta mutkitta omaksi hyväkseen entisen suosikkinsa valtavan omaisuuden.

Toisetkin saivat kokea Teodoran vihan leppymättömyyttä ja ankaruutta. Bassianos oli, samoin kuin Priscuskin, rohjennut käyttäytyä nenäkkäästi keisarinnaa kohtaan. Se oli hyvin uskallettua, etenkin jos onnettomuudekseen kuului vihreitten puolueeseen niinkuin tämä nuori mies. Bassianos, joka tiesi, mitä hänellä oli pelättävissä, oli etsinyt suojaa pyhän Mikaelin kirkosta. Välittämättä laisinkaan paikan pyhyydestä Teodora vangitutti hänet siellä, mutta älykkäänä ihmisenä varoi mainitsemasta sanallakaan kokemastaan henkilökohtaisesta loukkauksesta. Bassianos pantiin telkien taakse syytettynä huonoista elämäntavoista ja oikeus tuomitsi hänet kuolemanrangaistukseen, jonka laki määräsi sellaisesta rikoksesta. Turhaan vaati kansanjoukko, jota liikutti hienon nuoren miehen miellyttävä olemus ja kauneus, suuriäänisesti hänen vapauttamistaan. Pirullisen julmana Teodora käski, että varsinaiseen rangaistukseen oli vielä lisättävä häpeällinen silvonta, minkä jälkeen hän tapansa mukaan takavarikoi uhrinsa omaisuuden yksityisvaroihinsa.

Yhtä innokkaasti hän kosti myöskin ystäviään kohdanneet onnettomuudet. Kun Belisariuksen poikapuoli Fotius rupesi puolustamaan isäpuolensa aviollista kunniaa ja uskalsi keskellä päivää ryöstää Efesoksen kirkosta äitinsä rakastajan, antoi Teodora hänen kalliisti maksaa tämän rohkean voimateon. Kun Fotius ensin oli vangittu, piestiin häntä raipoilla kuin orjaa ja kidutettiin mitä julmimmalla tavalla, jotta hän olisi ilmaissut paikan, jonne oli kätkenyt vankinsa. Mutta tapahtuikin se odottamaton seikka, että tämä hentorakenteinen nuori keikari, joka niin huolellisesti hoiti ruumistaan, osoittikin tuskainsa keskellä niin verratonta itsehallintaa, ettei häneltä voitu urkkia pienintäkään tietoa asioista. Teodora antoi nyt sulkea hänet erääseen kauheaan vankiluoliensa soppeen. Fotiuksen onnistui päästä pakoon, minkä jälkeen hän etsi suojaa Teotokoksen kirkosta. Hänet otettiin kiinni ja pantiin uudelleen tyrmään, mutta taaskin hän sattui pääsemään karkuun ja riensi tällä kertaa Sofian kirkkoon, sillä hän luotti siihen, ettei kukaan uskaltaisi käydä häneen käsiksi tässä kaikkien niin suuresti kunnioittamassa pyhäkössä. Mutta mikään ei voinut hillitä Teodoran kostonhimoa. Hänen käskystään jättivät kauhun valtaamat kirkon papit karkulaisen noutajain haltuun. Kolmannen kerran teljettiin Fotius tyrmään. Hän jäi sinne kolmeksi vuodeksi ja oli jo alkanut joutua epätoivon valtaan, kun tapahtui tarinan mukaan ihme hänen hyväkseen. Hänelle ilmestyi unessa profeetta Sakarias, joka lupasi auttaa häntä pakoon. Vielä kerran onnistuikin Fotiuksen tosiaankin paeta keisarillisesta vankilasta, päästä Jerusalemiin ja pelastua kaikkien niitten käsistä, jotka oli lähetetty ottamaan häntä kiinni. Siellä hän meni luostariin, koska piti sitä ainoana keinona säästyä Teodoran kostolta. Justinianuksen kuoleman jälkeen otettiin hänet sitten jälleen keisarin armoihin ja, kumma kyllä, hänestä tuli keisarinna Sofian, entisen vihollisensa oman sisarentyttären, suosikki.

Kaikki ne, jotka olivat auttaneet Fotiusta hänen paetessaan, joutuivat niinikään epäsuosioon. Useat hänen ystävänsä saivat Teodoran käskystä raippoja tai karkoitettiin maanpakoon, muutamat taas hävisivät salaperäisellä tavalla. Hänen ystäväänsä senaattori Teodosiusta, joka oli ottanut osaa Efesoksen kirkon mellakkaan, kohdeltiin hirveän julmasti. Hänet heitettiin keisarinnan maanalaisiin vankiloihin ja sidottiin kuin eläin paaluun niin lyhyellä ketjulla, että hän ei voinut kumartua. Niin oli hänen pakko pysyä alinomaa seisovassa asennossa nukkuen ja syöden kuin eläin. Neljän kuukauden kuluttua hän oli raivoava mielipuoli. Silloin hänet päästettiin vapaaksi, ja pian sen jälkeen hän kuoli. Hänen omaisuutensa oli tietenkin takavarikoitu.

Välistä Teodora kuitenkin epäonnistui kostonhankkeissaan. Eräs Diogenes-niminen ylimys oli hyvin suosittu henkilö pääkaupungissa, ja vaikka hän kuuluikin vihreitten puolueeseen, oli keisarikin häneen hyvin mieltynyt. Tämän vuoksi inhosi häntä keisarinna, joka koetti kaikin voimin syöstä häntä turmioon. Prokopios on unohtanut kertoa, mistä johtui, ettei Teodora tällä kertaa käyttänyt tavanomaisia pikaisia ja salaperäisiä keinojaan. Joka tapauksessa kävi niin, että Diogenes haastettiin oikeuteen syytettynä siveettömästä elämästä. Teodora oli huolehtinut siitä, että syytetyn orjista saatiin päteviä todistajia. Mutta tapahtuikin niin, että tuomarit, jotka ottivat asian vakavasti, eivät pitäneet todistuksia tarpeeksi raskauttavina. Taatakseen oikeusjutun kulun keisarinna vangitutti nyt yhden Diogeneen lähimpiä ystäviä, Teodoruksen, ja koetti vuoroin lempeyttä, vuoroin ankaruutta osoittaen saada häntä todistamaan syytettyä vastaan; mutta kun Teodora ei tälläkään tavoin päässyt toivomaansa tulokseen, päätti hän käyttää inhoittavaa julmuutta. Hän käski kiinnittää uhrin pään ympäri härän jännesuonen, jota kiristettiin niin kauan, kunnes silmät tunkeutuivat ulos kuopistaan. Tästä kidutuksesta huolimatta mies ei kuitenkaan taipunut. Tuomioistuin, jonka mielestä asia oli epäselvä, vapautti lopulta Diogeneen koko pääkaupungin iloksi ja Teodoran suureksi tyytymättömyydeksi.

Jos tahtoisi tutkia lähemmin ja arvostelevammin niitä juttuja, jotka olen esittänyt Salaisten muistelmien mukaan, huomaisi niissä montakin epäiltävää yksityistä kohtaa. On vaikea ymmärtää, miksi Teodora, jolla oli käytettävänään niin monta salaista ja pettämätöntä keinoa vihollistensa tuhoamiseksi, viitsi haastaa heitä julkisen oikeuden eteen, joka mahdollisesti saattoi vapauttaakin heidät. Toisaalta taas on varmaa, että oli verraten helppoa päästä pakoon noista kauheista maanalaisista vankiloista, joista Prokopios on antanut meille niin synkän ja dramaattisen kuvan — Fotiuksen kohtalo osoittaa sen selvästi. Ja Butzes taas, joka vankilasta päästyään vähitellen kohosi keisarin neuvonantajain joukkoon, jopa sotajoukon ylipäälliköksikin, on esimerkkinä siitä, ettei noissa vankiloissa sentään ehdottomasti joutunut sellaiseksi eläväksi raunioksi, jollaisena häväistyskirjoitusten tekijä on tahtonut kenraalin esittää. Saman kirjailijan oman todistuksen mukaan saattoi Teodorakin välistä tuntea sääliä ja leppyä, mikä ei laisinkaan soinnu yhteen sen leppymättömän kostonhimon kanssa, josta Prokopios on syyttänyt häntä. Ja sekin on tosiasia, että Teodoran vaarallisimmat vihamiehet eivät joutuneet koskaan hengellään, vaan ainoastaan maanpaolla vastaamaan siitä, että olivat uskaltaneet vastustaa häntä — mikä seikka ei anna tukea sille verenhimoisen maineelle, johon Prokopios on hänet saattanut.

Lisäämättä mielinmäärin Teodoran julmuuden suuruutta ja hänen uhriensa lukumäärää on myöskin varottava kuvailemasta häntä liian lempeäksi ja hyväksi. Kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, ei hän arastellut mitään keinoja. Murha ei olisi peloittanut häntä suinkaan, jos hän olisi huomannut sen hyödylliseksi tai välttämättömäksi. Priscuksen ja Germanoksen tapaukset osoittavat, mihin hän kykeni, kun oma valta oli vaarassa. Vieläkin kuvaavampi on kertomus, kuinka Johannes Kappadokialainen joutui epäsuosioon. Samalla kun saamme siitä yleissilmäyksen juonittelujen ja salahankkeitten täyttämään Bysantin hoviin, luo se räikeää valaistusta keisarinna Teodoran kiihkeään luonteeseen, hänen kunnianhimoiseen sieluunsa, hänen kostonhaluiseen henkeensä, hänen lujaan tahtoonsa, jota eivät minkäänlaiset arvelut häirinneet, ja hänen petollisuuteensa ja viekkauteensa.

8

TEODORA JA JOHANNES KAPPADOKIALAINEN

Kymmenen vuoden ajan oli Johannes Kappadokialainen jo ollut pretoriaaniprefektin korkeassa virassa, johon kuuluivat rahaministerin, sisäministerin ja oikeastaan koko valtakunnan pääministerinkin tehtävät. Hän oli hyvin alhaista syntyperää ja oli saanut keskinkertaisen kasvatuksen. Hänen sivistyksensä oli perin puutteellinen, mutta suuren älynsä, käytännöllisten lahjojensa ja joustavuutensa sekä verrattoman liikemiesneronsa avulla hänen oli vähitellen onnistunut luikerrella Justinianuksen suosioon ja ystävyyteen. Kauniilla lupauksilla ja kuvailemalla suurisuuntaista taloudellisten olojen uudelleen järjestelyä hän oli herättänyt keisarin mielenkiintoa, tämä kun oli aina rahapulassa. Pian hän oli kohonnut valtiovarain hoitajan korkeaan asemaan, minkä jälkeen hänelle luvattiin vieläkin tärkeämpiä toimia, ja vuonna 531 hän oli saanut pretoriaaniprefektin toimen.

Eräässä senaikuisessa sananparressa sanotaan kappadokialaisista: »Kappadokialainen on luonteeltaan paha. Anna hänelle toimi, niin hän tulee vielä pahemmaksi. Anna hänelle mahdollisuus ansaita rahaa, niin hän tulee suorastaan inhoittavaksi». Ollen kova, ahne ja täydellisesti omaatuntoa vailla, prefekti vastasi täydellisesti maanmiestensä huonoa mainetta. Hankkiakseen rahoja joko valtion kassaan tai itselleen hän uhrasi ihmishenkiä kylmäverisesti ja tuhosi säälittä ja tunnonvaivoitta kaupunkeja. Kätyreittensä hän salli tehdä mitä tahansa, jos he vain hankkivat rahaa, ja itse hän antoi hyvän esimerkin näyttämällä, millaisia keinoja oli käytettävä. Vankiloihinsa hän järjesti runsaan varaston kekseliäästi sommiteltuja kidutuskapineita, ja ne, joitten hän epäili kätkevän omaisuuttaan, saivat siellä oppia ymmärtämään, mitä merkitsi vilpillinen menettely valtion veronkantajia kohtaan. Siellä oli kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ihmisiä julman prefektin kiusattavina. Heitä ruoskittiin, ripustettiin kidutustelineihin käsistään tai jaloistaan ja kidutettiin tuhansin tavoin, usein niin kauan, että henki pakeni. Erään aikalaisen sanojen mukaan ihmiset eivät koskaan päässeet hänen käsistään muuten kuin puti puhtaiksi ryöstettyinä tai kuolleina.

Luonteeltaan ahneena ja halpamaisena Johannes Kappadokialainen ei hetkeksikään unohtanut keisarin hyväksi työskennellessään ajatella omaakin hyötyään. Ollen »aina valmis varastamaan», niinkuin eräs sen ajan kirjailija hänestä sanoo, hän keinotteli kaikin mahdollisin tavoin. Samalla hetkellä, jolloin sotajoukko nousi laivoihin lähteäkseen kukistamaan Afrikkaa, varusti prefekti, jonka oli määrä huolehtia armeijan elintarpeista, joukot niin huonolla leivällä, että se mätäni matkalla aiheuttaen kulkutaudin armeijan keskuudessa. Mutta Johannes Kappadokialainen oli ansainnut kauniin summan tällä liiketoimellaan. Hän keinotteli viljalla milloin pakottamalla maamiehet maksamaan rahassa sen veron, joka tavallisesti suoritettiin luonnossa, milloin ostamalla koko sadon myydäkseen sen sitten kohtuuttomalla hinnalla. Hän koetti hyötyä eläkkeistä ja sotamiesten palkoista pistämällä niistä osan omaan taskuunsa, ja kaikkien tällaisten rettelöitten ja väärinkäytöksien avulla hän kasasi itselleen suunnattoman ja peräti häpeällisen omaisuuden.

Kaikki kammoivat häntä. Mutta Justinianuksen silmissä oli Johanneksella yksi ansio: joka kerta tarvittaessa hän ojensi paikalla ne varat, joita hallituskoneiston menot vaativat. Millä keinoin hän pääsi näin oivallisiin tuloksiin, oli kysymys, josta keisari ei välittänyt, ja kenties hän ei tosiaankaan ollut siitä oikein selvilläkään, joka tapauksessa prefekti oli varojen hankintakyvyllään, keskeytymättömällä huolenpidollaan valtion tulojen lisäämisestä — minkä vuoksi keisari julkisesti onnittelikin häntä — sekä vielä muillakin ansioillaan osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja sai aina rikoksensa anteeksi. Paheistaan huolimatta hän oli taitava virkamies. Sitäpaitsi hänellä oli oivalliset valtiomiehen ominaisuudet, tahdonlujuutta, rohkeutta ja julkeaa avomielisyyttä, joka vaikutti keisariin. Ja huolimatta siitä vihasta, jota hän herätti, ylistivät kaikki hovissa kilvan, kaikkivaltiasta suosikkia peläten, hänen loistavia ominaisuuksiaan ja menestyksellistä asiainhoitoaan, vain miellyttääkseen keisaria.

Nika-kapma, joka suureksi osaksi aiheutui juuri hänen rötöksistään, uhkasi aluksi syöstä hänet perikatoon. Hän joutui epäsuosioon koko pääkaupungin riemuitessa haltioissaan. Mutta hän oli sellainen mies, jota ilman ei tultu toimeen. Pian hän taas oli saanut vallan käsiinsä ja oli entistä kovempi ja ahneempi sekä yhtä varma kuin ennenkin keisarinsa suosiosta. Hänestä tuli uudelleen pretoriaaniprefekti, konsuli ja patriisi, ja Justinianus, joka kiitti häntä julkisessa kirjelmässä siitä, että »hänellä oli sydämenasiana keisarinsa menestys», antautui lopulta sokeasti tämän hyödyllisen ja uskollisen palvelijan ohjattavaksi.

Tuntien keisarin suosimana ja rajattoman rikkaana olevansa kaikkivaltias Johannes alkoi vähitellen huumautua onnestaan. Jokseenkin karkeatapaisena, nautinnonhimoisena ja aistillisena hän oli aina rakastanut valtaa niitten puhtaasti aineellisten etujen vuoksi, joita se tuotti hänelle. Hän piti hyvistä aterioista, herkullisista ruoista ja hienoista viineistä. Palkinnoksi onnistuneesta ruokalajista hän saattoi lahjoittaa kokeilleen korkeita julkisia virkoja. Hellespontoksesta ja etäisiltä seuduilta tuotiin hänen pöytäänsä harvinaisia kaloja ja kallisarvoista metsänriistaa. Hän oli suursyömäri ja hurja juomaveikko ja vietti yökausia täydessä humussa eikä sietänyt, että häntä tultiin häiritsemään edes valtionasioissa. Usein tapahtuikin, että hänet tavattiin aamulla tolkuttomasti päissään tai että hän ahtoi itseensä niin ylenmääräisesti ruokaa, että tahri oksennuksillaan sekä lattian että lähimmät pöytätoverinsa. Hänen siveellisyytensä oli kerrassaan surkealla kannalla. Hänet voitiin nähdä kävelemässä pääkaupungin kaduilla vihreään puettuna, niin että hänen ihonsa kalpeus pisti tavallista enemmän silmiin, ympärillään irstas seurue nuoria miehiä ja kurtisaaneja. Läpikuultaviin viittoihin puettuina, niin että kaikki sulot näkyivät selvästi, ympäröi tämä kevytmielisten naisten parvi kaikkivaltiaan ministerin kantotuolia tuhlaten hänelle suudelmia ja hyväilyjä. Johannes puolestaan, joka nojautui veltosti suosikkiensa hartioihin, luuli tällä ylenpalttisen säädyttömällä esiintymisellään sokaisevana aikalaisiaan ja valmistavansa maaperää sille tulevaisuudelle, josta hän kunnianhimoisena uneksi.

Samoin kuin useimmat aikalaisensa oli Johannes Kappadokialainenkin taikauskoinen. Hän luotti sellaisiin ennustajiin, jotka lupasivat hänelle menestystä, ja nämä selittivät hänelle mielellään, että hän saisi kerran panna hartioilleen Augustuksen viitan. Auttaakseen näitten ennustusten toteutumista hän rupesi itsekin tekemään taikatemppuja, ja ylpeän toivon kannustamana hän näki jo hengessään itsensä keisarina ja näytti, niinkuin Prokopios huvittavasti sanoo, »kävelevän pilvien päällä». Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja vaikka häntä epäiltiinkin pakanuudesta, hän uskalsi tässä ankaran oikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa olla useimmiten saapumatta kirkkoon, jopa mutista pakanallisia noitumisiakin rukousten sijasta. Kodissaan hän huvittelihe esittämällä muinaiskreikkalaisia juhlamenoja. Ylipapin pukuun vaatetettuna hän rukoili jumalia ja pahojahenkiä — niitten välillä ei noina aikoina huomattu juuri mitään eroa — ja pyysi heitä turvaamaan hänen vaikutusvaltansa Justinianukseen, kunnes odotettu hetki saapuisi, jolloin keisari menettäisi valtansa. Käytännöllisenä miehenä hän käytti suunnattomia rikkauksiaan hankkiakseen itselleen kannattajia valtakunnassa, ja tullakseen yleisesti tunnetuksi hän rupesi tekemään julkisia matkoja maakuntiin suuri ja loistava seurue mukanaan.

Tietä raivatessaan hän ei edes epäröinyt antautua riitaan Teodoran kanssa. Imartelematta keisarinnaa vähintäkään tai osoittamatta hänelle sitä kunnioitusta, jolle hän antoi niin suuren arvon, Johannes käyttäytyi aina häntä kohtaan ylpeästi ja häpeämättömästi. Hän meni vieläkin pitemmälle; hän panetteli Teodoraa julkisesti keisarille toivoen saavansa muuttumaan vihaksi sen suuren rakkauden, jota Justinianus tunsi puolisoaan kohtaan. Tällaista ei Teodora koskaan voinut antaa anteeksi. Siitä hetkestä alkaen leimahti taistelu ilmiliekkiin kiihkeänä ja leppymättömänä keisarinnan ja ministerin välillä. Teodora, joka oli valmis mihin tahansa, vaani vain sopivaa tilaisuutta tuhotakseen kilpailijansa, ja Johannes, joka tiesi erittäin hyvin, että Teodora oli hänen kunnianhimoisten haaveittensa pahin vihollinen, ei säästänyt mitään keinoja hänen perikatonsa valmistamiseksi. Tässä vimmatussa ja salakähmäisessä taistelussa ei prefekti suinkaan jättänyt huomioonottamatta, miten peloittavan vastustajan kanssa hän oli ryhtynyt taisteluun. Hän tiesi, että Teodora kykeni mihin tahansa, vieläpä vapautumaan vihollisestaan murhankin avulla, ja öisin häiritsivät hänen lepoaan usein kamalat aavistukset, vaikka hän olikin järjestänyt ympärilleen tuhansittain vartijoita. Pienimmästäkin kolahduksesta hän havahtui unestaan ja luuli näkevänsä jonkun barbaaripalkkasoturin, jonka tehtäväksi oli jätetty hänen murhaamisensa, lähestyvän päänalaista. Levottomana ja joka hermo jännittyneenä hän tarkasti ovet ja kurkisteli kaikkiin pimeihin soppiin voimatta saada hetkeksikään unta. Mutta päivällä hänen rohkeutensa palasi. Hän oli täysin selvillä siitä, että Justinianus tarvitsi kipeästi hänen palveluksiaan. Hän tiesi vaikuttavansa ihmeellisellä tavalla keisarin mieleen ja luotti sitäpaitsi siihen toivottomaan sekaannukseen, jonka hän oli tahallaan päästänyt vauhtiin talouselämässä ja jonka oli tehtävä hänet itsensä välttämättömäksi, samalla kuin se vaikeutti suuresti hänen jälkeenjättämiensä tilien selvittämistä.

Välittämättä siis paljoakaan siitä ikuisesta nemesiksestä,[8] joka — niinkuin eräs hänen aikalaisensa lausui — maksaa aina pahan pahalla, hän jatkoi petosten ja rikosten täyttämää uraansa tuhlaten rikkauksia ystävilleen, hoitaen maan hallitusta kätyreittensä avulla ja lisäten yhä omaa häpeällistä omaisuuttaan. Hänen kaikkivaltaansa kumarsi koko maailma, eikä palatsissa kukaan uskaltanut mainita tätä »lakien vihollista», tätä »huonointa ihmisten joukossa», niinkuin historiankirjoittajat häntä nimittävät, tuhlaamatta hänen nimelleen ylen määrin imartelua ja kiitosta.