Part 10

Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan osannut ottaa huomioon Teodoran juonien laajuutta ja syvyyttä. Aluksi keisarinna koetti saada keisaria ymmärtämään, mitä kärsimyksiä prefektin hallitus aiheutti alamaisille ja kuinka vaarallinen se oli koko valtakunnalle kasvattamansa tyytymättömyyden vuoksi. Taitavasti hän vältti esittämästä henkilökohtaisia valituksia ja vetosi vain keisarin valtiolliseen viisauteen, siihen suureen järjestykseen ja täsmällisyyden rakkauteen, jonka kaikki tunnustivat kuuluvan hänen ominaisuuksiinsa, sekä huolenpitoon, jota hän osoitti kansaansa kohtaan. Tällä tavalla ei Teodora saavuttanut mitään. Justinianus ei katsonut voivansa erottaa ministeriä, jonka hänen vihollisensakin julistivat »aikansa suurimmaksi neroksi» ja jolla oli niin verraton taito »hyötyä kaikista mahdollisuuksista ja haihduttaa kaikki hankaluudet».

Teodora koetti nyt herättää keisarin epäilyksiä vetoamalla siihen vaaraan, joka saattoi piillä prefektin kunnianhimossa sekä keisarin valtaa että henkeä vastaan. Justinianus, joka oli tavallisesti hyvinkin taipuvainen kuuntelemaan petollisia ilmiantoja ja aina valmis pienimmästäkin seikasta, joka ärsytti hänen kateuttaan, hylkäämään parhaatkin ystävänsä, ei tahtonut nyt kuulla mitään. Niinkuin kaikkia heikkoja sieluja häntäkin epäilytti sellaisen neuvonantajan erottaminen, johon hän tosiaankin näyttää olleen kiintynyt sekä pitkäaikaisesta tottumuksesta että jonkin verran todellisesta ystävyydestäkin.

Teodora alkoi tulla vakavasti levottomaksi. Voittaakseen keisarin itsepintaisen vastarinnan hän ei uskaltanut ryhtyä pakkotoimenpiteisiin kaikkivaltiasta ministeriä kohtaan, niinkuin aikaisemmin Priscusta vastaan. Johannes oli aivan liian varovainen, jotta Teodora olisi voinut toivoa vapautuvansa hänestä vankilan tai tikarin avulla. Mutta Teodora oli nainen, jolla oli monta keinoa käytettävänään. Saadakseen Johannes Kappadokialaisen tuhotuksi hän pani vireille oikein machiavellimaisen vehkeilyjärjestelmän.

Belisariuksen puoliso Antonina oli vastikään palannut Italiasta Konstantinopoliin. Palatsin ylihovimestarittarena ja keisarinnan läheisenä ystävänä ei tällä, samalla kertaa älykkäällä ja rohkealla, intohimoisella ja kavalalla naisella ollut vertaista, jos oli punottava jokin juoni tai ryhdyttävä mahdottomalta näyttävään hankkeeseen. Niin ainakin väittää Prokopios, joka tunsi hänet hyvin. Jo aikaisemmin hän oli osoittanut suurta neuvokkuutta ja auttanut keisarinnaa hyvin tehokkaalla tavalla. Tällä kertaa oli hänelle vieläkin tärkeämpää keisarinnan auttaminen, joka tunsi hänen salaisuutensa ja saattoi suojella häntä lemmenasioissa. Sen vuoksi hän antautui täydestä sydämestään avustamaan Teodoran suunnitelmia. Sitäpaitsi hän tunsi henkilökohtaista inhoa prefektiä kohtaan. Hän tiesi, että Belisariuksen maine varjosti Johannes Kappadokialaista, joka kadehti kenraalia tämän nauttiman kansansuosion vuoksi. Ja vaikkapa Antonina itse ei suinkaan voinut kerskailla olevansa erikoisen uskollinen puoliso, pelkäsi hän miehensä puolesta sitä epäsuosiota, josta hänkin oli vaarassa joutua osalliseksi. Siitä syystä hän kuunteli halukkaasti Teodoran suunnitelmia ja pani häntä miellyttääkseen koko intonsa niitten mustien juonien punomiseen, johon nämä molemmat naiset nyt yhdessä ryhtyivät.

Johanneksella oli Eufemia niminen tytär, joka oli vielä hyvin nuori, lapsellinen ja avomielinen. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja ilo ja ylpeys. Antonina liittyi hänen seuraansa. Käymällä joka päivä Eufemian luona ja imartelemalla häntä hänen onnistui voittaa tytön ystävyys, minkä jälkeen hän otti hänet uskotukseen ja oli avaavinaan hänelle sydämensä. Eräänä päivänä, kun he istuivat kahden kesken jutellen, alkoi Antonina puhella siitä tyytymättömyydestä, jota Belisarius tunsi sisimmässään. Hän valitti katkerasti sitä, ettei voitokas kenraali, joka oli valloittanut Afrikan ja Italian sekä tuonut mukanaan kaksi vangittua kuningasta ja rajattomia rikkauksia Bysanttiin, ollut saanut herransa taholta osakseen mitään muuta kuin kiittämättömyyttä. Tämän vuoksi muka oli Antoninalla täysi syy arvostella ankarasti hallitusta.

Osaamatta epäillä mitään Eufemia kuunteli näitä vaarallisia puheita, ja koska hän itsekin kammosi ja pelkäsi keisarinnaa, jota hän piti vain isänsä vihollisena, hän kysyi viattomasti: »Mutta, rakas ystävä, kun teillä on sotajoukko käytettävänänne, niin miksi sitten alistutte niin arvottomaan kohteluun?»

Tätä juuri Antonina odottikin.

»On mahdotonta ajatellakaan kapinaa leirissä», hän virkkoi, »jollei meillä ole liittolaista pääkaupungissa. Jos vain isäsi rupeaisi liittolaiseksemme, ei varmaankaan olisi vaikea saada voittoa Jumalan avulla».

Tämän keskustelun selosti prefektin tytär tietysti isälleen. Ihastuksissaan tämä jo luuli näkevänsä toteutuneena sen ennustuksen, joka oli luvannut hänelle valtaistuimen. Hän lähetti Antoninalle sellaiset terveiset, että hän haluaisi mielellään keskustella tämän kanssa seuraavana päivänä. Johtaakseen hänet väärille jäljille ja karkoittaakseen hänen mielestään kaikki petoksen epäilyt Belisariuksen puoliso kieltäytyi suostumasta hänen kanssaan tällaiseen keskusteluun. Antonina väitti sen olevan aivan liian vaarallista peliä. Vakoilijain ja petturien täyttämässä kaupungissa oli alituisessa vaarassa joutua kiinni, jolloin kaikki olisi hukassa. Mutta hän aikoi muutamien päivien kuluttua matkustaa takaisin puolisonsa luokse idän armeijaan ja pysähtyä vähäksi aikaa siihen yksinäiseen huvilaan, joka Belisariuksella oli Rufinianeen esikaupungissa Aasian puoleisella rannalla, lähellä Kalkedonia. Käydäkseen muka Antoninaa tervehtimässä prefekti voisi ilman vaikeuksia lähteä sinne, ja siellä olisi mahdollista jutella häiriintymättä ja valmistaa liittoa. Tämä erikoinen varovaisuus miellytti Johannes Kappadokialaista ja kohtauspäivä sovittiin. Teodora, joka oli pitkin matkaa saanut suosikiltaan kuulla tapausten kehityksestä, alkoi vähitellen valmistaa Justinianusta.

Keisari epäili kuitenkin yhä edelleen Teodoran väitteitä. Hän ei voinut ruveta uskomaan, että hänen ministerinsä suunnittelisi salaliittoa häntä vastaan. Keisarinnan onnistui kuitenkin lopulta taivuttaa hänet lähettämään kaksi uskottuaan, eunukki Narseen ja kaartinkomentaja Marcelluksen määrättynä päivänä Belisariuksen huvilaan. Antoninan kätkeminä oli heidän määrä kuunnella salaa keskustelua. Heidän oli käsketty, jos petos näyttäisi ilmeiseltä, vangita prefekti ja, jos hän tekisi vastarintaa, paikalla surmata hänet. Teodora toivoi, että hänen vihollisensa tällä tavoin tuhoutuisi kahakassa voimatta selittää mitään tai puolustella itseään.

Samoihin aikoihin, taipuessaan tällä tavoin keisarinnan tahtoon, Justinianus varoitti kuitenkin viimeisen ystävyydenpuuskan pakottamana salaa suosikkiaan menemästä tuohon vaaralliseen taloon. Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan välittänyt tästä neuvosta, vaan lähti sopimuksen mukaan yöllä mitä suurimmassa salaisuudessa Bosporin poikki Rufinianeeseen pitäen huolta vain siitä, että hänellä oli riittävästi vartijoita mukanaan. Antonina otti hänet vastaan palatsin puutarhassa, jossa Johannes lupasi suostua kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja vannoi juhlallisesti panevansa parhaansa keisarin tuhoamiseksi.

Samassa ryntäsivät kiireesti esiin Narses ja Marcellus, jotka olivat kuunnelleet keskustelua erään pensasaidan takana. He koettivat vangita ministeriä, mutta Johanneksen vartijat syöksyivät paikalle metelin kuullessaan, ja niin syntyi tappelu, jossa Marcellus haavoittui. Lopulta pääsi prefekti pakoon. Hän palasi nopeasti pääkaupunkiin ja kiirehti hakemaan itselleen turvapaikan Sofian kirkon loukkaamattomasta pyhäköstä.

Tämä teko juuri kukisti tuon viekkaan miehen, joka oli aina ennen osoittanut enemmän kylmäverisyyyttä ja mielenmalttia. Jos hän olisi uskaltanut rohkeasti näyttäytyä keisarille, olisi hänen ehkä onnistunut vakuuttaa tälle olevansa viaton, mutta pakenemalla hän tunnusti olevansa rikollinen ja ennen kaikkea hän jätti Teodoralle täyden toiminnanvapauden. Tämä sai nyt Justinianuksen erottamaan prefektin. Bysanttilainen tapa vaati, että ministerin täytyi epäsuosioon joutuessaan ruveta hengelliseen säätyyn. Jo Sofian kirkossa oli hänen pakko vastustuksestaan huolimatta antaa leikata hiuksensa päälaelta, ja kun ei käsillä ollut hänen uudessa säädyssään tarvittavia vaatteita, heitettiin hänen hartioilleen asian jouduttamiseksi kaapu, joka kuului sattumalta paikalla olevalle kirkon varoja hoitavalle papille. Prokopios kertoo tämän papin olleen nimeltään Augustus, joten ennustaja siis oli ollut oikeassa väittäessään, että prefekti saisi kerran hartioilleen Augustuksen viitan.

Johannes Kappadokialainen ei koskaan oikein tottunut uuteen arvoonsa eikä tahtonut koskaan suostua suorittamaan papintehtäviä, mikä olisi auttamatta sulkenut häneltä paluutien julkisille kunniapaikoille. Hän luotti onneensa, säilytti yhä toivonsa ja kuvitteli pian jälleen pääsevänsä keisarin suosioon. Justinianus olikin kohdellut häntä uskomattoman lempeästi. Ollessaan maanpaossa Kyzikoksen seuduilla Johannes sai keisarin armosta takaisin suurimman osan aikaisemmin takavarikoitua omaisuuttaan, ja koska hän oli valtansa päivinä varovasti pannut melkoisen osan omaisuudestaan turvaan, oli hän yhä vieläkin suunnattoman rikas ja eli komeasti rauhallisessa ja ylellisessä asunnossaan, jossa hän olisi ollut täysin onnellinen, ellei vaikutusvallan menettäminen olisi kirvellyt hänen mieltään. Yleinen mielipide Konstantinopolissa paheksuikin täydellä syyllä sitä, että sellainen rikollinen sai niin lievän rangaistuksen pahoista töistään sekä että hänen vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta sallittiin elää entistä miellyttävämmissä oloissa.

Onneksi moraalille Teodora oli valveilla. Tämän peloittavan vaarallisen tilanteen aikana, joka oli niin vakava, ettei hän keisarinnana ollessaan ollut aikaisemmin sellaista kokenut, oli hän hetkisen jo vavissut pelätessään menettävänsä valtansa, eikä hän koskaan antanut anteeksi sille miehelle, joka oli uhannut hänen valtiuttaan. Teodoran tyydyttämätön viha häntä kohtaan ei sammunut koskaan, hänen lauhtumaton kostonhimonsa ei säästänyt mitään keinoja valmistellessaan vihollisen tuhoamista, ja viimeiseen elinpäiväänsä asti hän vainosi Johannes Kappadokialaista.

Kyziakoksen kirkon johtajana oli Eusebius niminen pappi, jota yleisesti vihattiin. Turhaan oli pyydetty keisaria erottamaan hänet. Juonitteluillaan ja vaikutusvallallaan hovissa oli hänen aina onnistunut säilyttää asemansa. Vihdoin kasvoi tyytymättömyys siinä määrin, että häntä vastaan muodostettiin salaliitto ja hänet murhattiin Kyzikoksen torilla. Nyt kuitenkin tiedettiin, että Johannes oli ollut kireissä väleissä papin kanssa, ja Teodora käytti innokkaasti hyväkseen tätä tilaisuutta saattaakseen vihollisensa huonoon valoon tässä asiassa. Valittiin muutamia senaattoreja tutkimuksen toimeenpanijoiksi. Johannes pidätettiin ja pantiin vankeuteen, jossa häntä ruoskittiin raipoilla kuin varasta tai rosvoa. Hänen syyttömyytensä oli kuitenkin niin ilmeinen, että häntä ei voitu tuomita kuolemaan. Keisarinnan mieliksi häneltä riistettiin koko hänen omaisuutensa aivan vaatteita myöten, ja hänelle jätettiin vain kehno viitta, minkä jälkeen hänet vietiin kaukaiseen Egyptiin. Entisen ministerin nöyryyttämiseksi perusteellisemmin oli aluksen kapteenin käsketty joka satamassa missä pysähdyttiin pakottaa hänet kerjäämään leipäänsä ohikulkevilta, ja niin nähtiin entisen pretoriaaniprefektin, entisen patriisin ja konsulin puti puhtaaksi ryöstettynä ojentelevan kättään almuja kerjäten. Lopulta hänet karkoitettiin Antinoeen, mutta sielläkään hän ei saanut olla turvassa Teodoran vihalta. Keisarinna vaati tavatakseen Kyzikoksen papin murhaajia, ja uhkauksilla ja lupauksilla hän sai toisen heistä syyttämään Johannesta yllytyksestä murhaan. Toinen ei kidutuksesta huolimatta taipunut valehtelemaan ja pelastamaan itseään syyttömän ilmiantamisella. Sillä tavoin Johannes säästyi, mutta aina keisarinnan kuolemaan asti hänen täytyi elää kurjasti maanpaossa, usein vanginvartijainsa pahoinpitelemänä.

Tuo lujatahtoinen mies ei kuitenkaan menettänyt tällaisessa alennustilassakaan rohkeuttaan, itseluottamustaan ja julkeuttaan. Tämä valtiollinen vanki, joka muisti ennen olleensa rahaministeri, huvittelihe muistuttelemalla aleksandrialaisille, että he olivat velkaa valtiolle. Tämä maanpakolainen, joka eli köyhyydessä kaikkien hylkäämänä, uneksi aina siitä valtakunnasta, jota hän oli toivonut. Teodoran kuoltua hän sitten lähtikin takaisin Konstantinopoliin yhä rohkeana ja uskaliaana luottaen onnelliseen tähteensä. Mutta oli jo liian myöhäistä. Justinianuksella oli ollut seitsemän vuotta aikaa unohtaa entinen suosikkinsa. Johannes Kappadokialainen ei voinut saavuttaa takaisin hänen suosiotaan, vaan sai kuolla papin puvussa, johon hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan pukeutua.

Teodora oli saanut tästä kaikkivaltiaasta ministeristä kunnioitettavan vastustajan, joka oli hänen itsensä vertainen älyssä, kunnianhimossa ja häikäilemättömyydessä. Niinpä hän sitten joutuikin käyttämään Johannesta vastaan taistellessaan kaikkia niitä apuneuvoja, joita hänen nerokas henkensä suinkin keksi, ja hän saattoi tosiaankin olla ylpeä voitettuaan sen ankaran ottelun, johon oli ryhtynyt. Toisilla yhtä kekseliäillä keinoilla hän sai pidetyksi kuuliaisena ja uskollisena erään toisen miehen, jonka vaikutusvalta ei suinkaan ollut vähemmin peloittava kuin Johannes Kappadokialaisen. Kertomus Teodoran suhteesta Belisariukseen ja tämän puolisoon Antoninaan ei suinkaan ole, jos on opittava tuntemaan keisarinnan luonnetta, vähemmän valaiseva kuin kertomus Teodoran ja Johannes Kappadokialaisen taistelusta.

9

TEODORA JA BELISARIUS

Loistavien voittojensa, suuren maineensa, rikkautensa ja nauttimansa kansansuosion takia olisi Belisariuksen samoin kuin Johannes Kappadokialaisenkin pitänyt tuntua Teodorasta vallan tavoittelijalta, kenties vielä Johannestakin vaarallisemmalta, koska hänellä oli käskettävänään se mahti, joka oli Bysantissa välttämätön välikappale vallankumouksen tekemiseen, nimittäin sotajoukko.

Belisarius oli sen aikakauden suurin sotapäällikkö. Hän oli voittanut persialaiset, itägootit ja vandaalit, kukistanut Afrikan ja Italian sekä tuonut kaksi vangittua kuningasta Justinianuksen eteen, kuljettanut riemusaatossa Konstantinopoliin Genserikin ja Teoderikin aarteet sekä laajentanut valtakunnan maa-alueen kaksinkertaiseksi. Kartagon kukistumisen jälkeen hän oli loistavin näytelmin elvyttänyt hippodromissa entisen roomalaisen ihanuuden muiston. Tuntikausia hän oli kuljetuttanut riemuitsevan ihmisjoukon editse Afrikan aarteita, omien kättensä saalista, kultaisia valtaistuimia, kallisarvoisia astioita, röykkiöittäin jalokiviä, palkintomaljoja, kalliita pukuja, upeita vaunuja sekä pitkän rivin vaaleatukkaisia barbaarivankeja. Näitten joukossa herätti erikoisesti huomiota Gelimer, joka pitäen vieläkin harteillaan kuninkaan purppuraviittaa loi kaihomielisiä ja ylenkatseellisia silmäyksiä ympärilleen. Istuen korkealla triumfivaunuissaan Belisarius oli sirotellut avokäsin hopeaa ja kultaa kansanjoukkoon sekä kourallisittain keisarin kuvalla leimattuja rahoja, ja kiitollinen Konstantinopoli oli kohottanut kultaisia muistopatsaita voitokkaalle sotaherralle ja juhliakseen »roomalaista kunniaa» painattanut Belisariuksen kuvan Justinianuksen kuvan viereen muistorahoihin. Ravennan valloituksen jälkeen hän oli viikkokausia täyttänyt koko Bysantionin maineensa loistolla. Kun hän marssi Pyhään palatsiin seurueenaan kirjava joukko goottilaisia, persialaisia, maurilaisia tai vandaalisotilaita, ei kansanjoukko koskaan väsynyt ihailemaan hänen komeaa vartaloaan, hänen ystävällistä olemustaan, hänen jaloja ja ylväitä piirteitään. Ylistettiin hänen hyveitään, rohkeuttaan ja voittojaan, riemuittiin hänet nähdessä ja tungeskeltiin hänen ympärillään, jotta olisi voitu osoittaa hänelle suosiota ja puhutella häntä. Hän salli sen tapahtua, oli rakastettava ja aulis sekä lausui ystävällisen sanan jokaiselle. Kun hän ratsasti sotajoukkonsa etunenässä — siihen kuului seitsemäntuhatta miestä, jotka kaikki ihailivat häntä henkilökohtaisesti ja uskollisesti — oli hän uransa huippukohdassa aivan kuin kaikkivaltias kuningas, joka saapuu pääkaupunkiinsa.

Hän oli sotajoukon ja kansan epäjumala. Sotilaat ihailivat häntä sen erikoisen urhoollisuuden vuoksi, jolla hän taisteli yksinkertaisen sotilaan tavoin ratsujoukkojensa etunenässä, sekä myöskin hänen jalomielisyytensä ja anteliaisuutensa tähden. Oli verraton kunnia kuulua hänen henkivartiostoonsa, voitetuista urhoollisimmat olivat kiitollisia saadessaan palvella häntä, ja kuullakseen häneltä hyväksyvän sanan hänen sotilaansa uhmasivat kaikkia vaaroja ylen määrin onnellisina, jos voivat uhrata henkensä päällikkönsä puolesta. Maaseudulla rakasti kansa häntä sen säädyllisyyden vuoksi, jota hän vaati sotilailtaan, sen innon vuoksi, jolla hän koetti säästää maata, sekä sen tarkkuuden vuoksi, jolla hän maksoi kaikki sotajoukolle otetut tarpeet. Konstantinopolissa kansa oli jo unohtanut sen verisen ankaruuden, jolla hän oli kukistanut Nika-kapinan, ja muisti ainoastaan hänen voittonsa sekä nimitti häntä maailman suurimmaksi sotapäälliköksi. Hänen vastustajansakin tunnustivat hänen etevät ominaisuutensa. Jo yksistään se seikka, että hän oli joukkojen etunenässä, tuntui takaavan menestyksen; hänen pelkkä nimensä merkitsi voittoa. Kaiken lisäksi hän oli saanut vapaasti ratkaista, tahtoiko ruveta voitetun Italian kuninkaaksi ja hallita niitä gootteja, jotka oli juuri kukistanut, ja jotka olivat tarjonneet voittajalleen valtaistuinta, koska osasivat hyvin arvioida sotilaallista taitavuutta. Kunnian kehä päänsä ympärillä ja ruhtinaallisen omaisuuden haltijana Belisarius tuntui tosiaankin keisarikunnan varsinaiselta hallitsijalta. »En usko», kirjoittaa eräs senaikuinen historioitsija, »että kukaan olisi uskaltanut vastustaa hänen käskyjään. Koko maailma riensi tottelemaan häntä yhtä paljon kunnioituksesta hänen suuria voittojaan kohtaan kuin peläten hänen valtaansa. Belisarius oli Bysantin kunnioitetuin mies, sillä hän tunsi valtion asiat ja oli keisarin neuvonantaja, jonka sana painoi palatsissa erittäin paljon, koska tiedettiin, että hän oli tarpeeksi voimakas panemaan, jos halusi, oman tahtonsa täytäntöön. Ja tahtomattaan ja tietämättään hän oli kaikkien vallanpitäjien silmätikkuna. Johannes Kappadokialainen vihasi häntä ja piti häntä kilpailijanaan hovissa. Teodora ei myöskään ollut hänelle oikein suopea, koska pelkäsi Belisariuksen voivan joskus tuntea houkutusta vallankaappauksen tekemiseen. Justinianuskin, joka kuitenkin luotti melkoisesti nuoruudenystäväänsä, pelkäsi välistä saavansa hänestä seuraajan. Ja muuten olikin pääkaupungissa jokseenkin yleinen se käsitys, että Belisarius vain odotteli sopivaa tilaisuutta hallituksen kukistamiseen.

Onneksi keisarille Belisarius ei ollut poliitikko. Hän oli uskollinen ja rehellinen sotilas eikä pyrkinytkään muuksi. Hän oli keisarin maanmies ja oli jo varhain ennen kohoamistaan henkilökohtaisesti kiintynyt Justinianukseen. Hän tunsi olevansa liittynyt hallitsijaansa voimakkaammin sitein kuin tavallinen alamainen. Kun Justinianus kehoitti häntä vannomaan, ettei koko elämässään tavoittelisi kruunua, hän vannoi auliisti tämän valan ja pitikin sen. Hän ei ollut luonteeltaankaan taipuvainen kunnianhimoisiin haaveisiin. Häntä miellyttivät kyllä kunnianosoitukset, ulkonainen loisto ja kansansuosio, mutta hän ei tavoitellut todellista valtaa, ja hän olisi tuntenut mielensä hyvin vaivautuneeksi, jos hänen olisi pitänyt asettua ensimmäiselle paikalle. Vaikka hän olikin urhoollinen sotilas ja erinomainen sotapäällikkö, puuttui häneltä kuitenkin varsinaisen ammattinsa ulkopuolella olevissa asioissa henkilökohtaista käsitystä ja omaa arvostelukykyä. Hän oli syntynyt panemaan toimeen toisen käskyjä ja palvelemaan eikä tahtonut olla mitään muuta kuin hyvä palvelija ja altis työkalu keisarillisen tahdon palveluksessa. Hän kunnioitti suuresti vallassaolevaa mahtia ja oli nöyrä luonteeltaan. Toisinaan hänen suuruutensa vaivasi häntä, ja sen vastapainoksi hän nöyrtyi enemmän kuin oli tarpeellista. Hän tiesi, että keisarinna ei pitänyt hänestä, ja lepyttääkseen tätä hän alkoi avustaa hänen pyrkimyksiään, usein hyvin mitättömiäkin. Sitäpaitsi hän tiesi, että Justinianus kadehti hänen suurta kunniaansa, hänen omaisuuttaan ja mainettaan, ja sen vuoksi hän koetti parhaansa mukaan liiankin monilla heikkouden osoituksilla rauhoittaa häntä. Tältä sotilaalta, joka osoitti taistelutantereella loistavaa urhoollisuutta, puuttui rohkeutta tavallisen elämän asioissa. Koko ikänsä hän pelkäsi Teodoran kostonhimoa ja vielä enemmän riitautumista hänen kanssaan, ja sen vuoksi hän joutui koko elämänsä ajan liian nöyrästi ottamaan osaa kaikkiin vaimonsa juonitteluihin turvatakseen sillä tavoin asemansa. Belisarius on rappeutumiskauden sankari — hän ei ollut eheä, voimakas ja karaistunut luonne.

Koko ikänsä hän alistui vastaan sanomatta siihen, että hänen tekonsa annettiin ilmi, että häntä parjattiin ja petettiin. Koko ikänsä hän piti hyvänään solvaukset ja loukkaukset puhumatta sanaakaan. Eikä häntä säästettykään. Afrikkalaisessa sotajoukossa sijoitettiin keisarin aloitteesta hänen omaan pääesikuntaansakin vakoilijoita, jotka ilmiantoivat Konstantinopoliin hänen viattomimmatkin toimenpiteensä vääristellyssä muodossa. Italian sotaretken aikana annettiin hänelle virkatoveriksi tai paremminkin kaitsijaksi Teodoran uskottu Narses. Tälle oli jätetty virkakirje, joka oikeutti hänet valvomaan ylipäällikön toimia. Kolme neljä kertaa riistettiin Belisariukselta äkkiä ylin käskyvalta selittämättä laisinkaan, mistä tämä johtui. Mentiinpä niinkin pitkälle, että häneltä otettiin henkivartiostokin ja takavarikoitiin osa hänen omaisuuttaan. Ensimmäisen voitokkaan Italian sotaretken jälkeen kiellettiin häneltä riemukulkueen järjestäminen, toisen sotaretken aikana taas hänet saatettiin tässä tilaisuudessa niin noloon asemaan, että hänen sotilasmaineensa tahraantui ikipäiviksi. Nämä olivat kaikki erinomaisia keinoja, mutta Teodora keksi vieläkin paremman pitääkseen Belisariuksen varmasti ja uskollisesti velvollisuutensa rajoissa: hän otti Antoninan palvelukseensa.

Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Antoninalla samoin kuin Teodorallakin takanaan hyvin myrskyinen nuoruus. Sirkuksen ajomiehen ja erään kurtisaanin tyttärenä hän oli aluksi viettänyt hyvin paheellista elämää. Sen jälkeen hän oli solminut halvan avioliiton, jossa hänelle näyttää syntyneen useita lapsia, muitten muassa poika, jonka nimi oli Fotius. Leskeksi jäätyään hän oli tavannut Belisariuksen, ja vaikka hän ei enää ollut aivan nuori — niihin aikoihin, jolloin Justinianus nousi valtaistuimelle, Antonina oli yli neljänkymmenen — oli hänen onnistunut valloittaa kenraalin sydän. Belisarius meni naimisiin hänen kanssaan ja rakasti häntä koko ikänsä niin kiihkeästi, että Bysantin yksinkertaiset ihmiset tapansa mukaan eivät voineet selittää niin uskollista ja kestävää rakkautta muuten kuin taikakeinojen synnyttämäksi. Belisarius rakastikin Antoninaa aivan mielettömästi, ja koska hän ei voinut olla lainkaan erossa puolisostaan, vei hän hänet mukanaan kaikille sotaretkille, Afrikkaan, itämaille, Italiaan, ja antoi hänen olla aina saapuvilla neuvotteluissa. Antoninan vuoksi hän saattoi uhrata tärkeimmätkin sotilaalliset hankkeet, unohtaa velvollisuutensa kenraalina ja vakavat valtion asiat; hänen vuokseen hän alentui hyvin valonarkoihin juonitteluihin, eikä mikään ollut hänelle liian kallista, kun oli tyydytettävä Antoninan oikkuja, hänen kostonhimoaan ja vihaansa. Näyttävätpä Belisariuksen omat ystävätkin olleen kuohuksissa tällaisesta kiintymyksestä, joka ei suinkaan ole tavallista avioliitossa. Belisarius oli kerta kaikkiaan täydellisesti vaimonsa vaikutusvallan alainen eikä pettänyt häntä koskaan.