Part 11

Huomattava on, että Antonina oli erittäin älykäs nainen sekä rohkea ja neuvokas. Rooman piirityksen aikana hän uskalsi tunkeutua aivan mitättömän saattueen suojaamana piirittäjien taistelulinjojen lävitse jouduttamaan apuväen saapumista. Toisen Italian sotaretken aikana hän otti osaa siihen hyökkäykseen, joka pantiin toimeen ikuisen kaupungin vapauttamiseksi piirityksestä. Hänen neuvokkaat aivonsa askartelivat pienimpienkin asiain tuntemisessa. Kun Belisariuksen sotajoukko kuljetettiin laivoilla Afrikkaan, oli hän ainoa, joka osasi varustaa kenraalin pöytään raikasta juomavettä säilyttämällä sitä suurissa lasiastioissa, jotka kaivettiin hiekkaan lastiruuman pohjalle suojaan auringonsäteiltä. Mutta ennen kaikkea hän huolehti tarkoin Belisariuksen onnesta, josta hänen omansakin riippui. Hankkiakseen niitä lisävarustuksia, joita Belisarius tarvitsi, hän ei koskaan epäröinyt lähteä pitkälle matkalle Italiasta Konstantinopoliin, ja puolisoaan auttaakseen hän turvautui koko siihen vaikutusvaltaan, joka hänellä oli hovissa.

Teodora oli piankin selvillä siitä, että Antoninan säilyttäminen merkitsi Belisariuksen säilyttämistä. Näyttää siltä kuin olisi keisarinna aluksi tuntenut hyvin vähän myötämielisyyttä kenraalin puolisoa kohtaan, jopa suorastaan inhonnut häntä. Eikö hän kenties hyväksynyt niitä häpeällisiä seikkailuja, joilla tämä intohimoinen nainen piankin teki miehensä yleisen naurun alaiseksi? Se on hyvin mahdollista. Mutta vieläkin enemmän hän varmasti pelkäsi, että Antonina voisi antaa kenraalille sellaisia neuvoja, jotka olivat vaaraksi Justinianuksen kruunulle. Antonina punoikin todellisuudessa juonia vain huvin vuoksi, ja hänellä oli suuri kyky saada ehdotuksensa onnellisesti toteen. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tunnonvaivoja, hän oli salakavala, väkivaltainen sekä kunnianhimoinen, janoten mahtia ja vaikutusvaltaa, ja hän oli ennen kaikkea paljon älykkäämpi ja yritteliäämpi kuin Belisarius. Teodoralla oli täysi syy pelätä, että sellainen nainen voisi jonakin päivänä houkutella patriisin mielen pois lainkuuliaisuuden ja uskollisuuden tieltä. Sen vuoksi Teodora koettikin saada Antoninan valtaansa vakuuttautuakseen sillä tavoin hänen vaiteliaisuudestaan ja saadakseen Belisariuksen vaarattomaksi.

Eräässä suhteessa Teodora onnistuikin.

Kun bysanttilaisen laivaston piti kesäk. 22 p:nä v. 535 purjehtia Konstantinopolista kurittamaan Afrikkaa, oli patriarkka Epifanius, taivuttaakseen taivaan suosimaan hurskasta yritystä, antanut nuoren, hiljattain kristinuskoon kääntyneen ja edellisenä iltana kastetun sotilaan nousta amiraalilaivaan. Hänen nimensä oli Teodosius, ja hän oli jo jonkin aikaa kuulunut Belisariuksen henkivartiostoon. Ylipäällikkö ja hänen puolisonsa olivat myöskin olleet kummeina hänen kastetilaisuudessaan, ja tämän pyhän kummivanhemmuuden vuoksi pitivätkin he itseään hänen kasvatusisänään ja -äitinään.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Antonina alkoi tuntea Teodosiusta kohtaan syvempää mieltymystä. Pitkän merimatkan toimettomina hetkinä hän rakastui nuorukaiseen, ja koska hän kerran liekkiin leimahdettuaan ei tuntenut turhia tunnonvaivoja, otti hän tämän pian rakastajakseen. Aluksi hän piti suhteensa hyvin salassa, mutta pian hän aivan julkisesti paljasti salaisuutensa. Kaikki hänen palvelijansa tiesivät asian, vain Belisariukselta se pysyi vielä salassa.

Kartagossa yllätti kuitenkin ylipäällikkö rakastavat eräässä huoneessa palatsin pohjakerroksessa sellaisessa puvussa, ettei minkäänlainen epäilys enää ollut mahdollista, ja tietenkin hän joutui tästä aivan suunniltaan. Mutta Antonina säilytti täysin mielenmalttinsa ja virkkoi: »Aioimme juuri kätkeä tänne kellariin muutamia saaliista otettuja kalleuksia, jotta ne eivät joutuisi keisarin käsiin». Belisarius rakasti rahaa ja vielä enemmän puolisoaan. Niinpä hän sitten uskoikin mielellään tällaiset vakuuttelut eikä välittänyt omien silmiensä liiankin ilmeisestä todistuksesta.

Miehensä sokeudesta rohkaistuneena Antonina kävi yhä hillittömämmäksi, ja kun Belisarius lähti Afrikasta palatakseen Bysanttiin ja kun hän seuraavana vuonna matkusti Sisiliaan, otti Antonina kaikkialle rakastajansa mukaan. Saipa hän taivutetuksi heikon puolisonsa nimittämään Teodosiuksen heidän omaisuutensa hoitajaksi.

Syrakusassa Antonina sai aikaan todellisen häväistysjutun, koska hän ei yrittänytkään salailla suhdettaan Teodosiukseen. Antoninan ympäristö ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään; tiedettiin, kuinka heikko Belisarius oli vaimoaan kohtaan, eikä kukaan suinkaan ollut niin sokea, ettei olisi ymmärtänyt, kuinka vaarallista oli joutua Antoninan myrkyllisen kostonhimon uhriksi. Jokainen piti sen vuoksi järkevämpänä ja edullisempana olla hyvissä väleissä Antoninan kanssa kuin avata hänen puolisonsa silmät. Eräs kamarineito Makedonia, joka varmaankin oli tyytymätön emäntäänsä, uskoi kerran vaiteliaisuuslupauksen saatuaan Belisariukselle hänen onnettomuutensa ja antoi kahden Antoninan kamarineitoina palvelevan orjatytön todistaa syytöstensä todenperäisyyden. Kenraali raivosi ja antoi heti käskyn surmata Teodosiuksen; mutta ne sotilaat, jotka saivat tämän tehtäväkseen, pitivät varmimpana varoittaa nuorta miestä, jonka onnistuikin paeta ja etsiä suojaa Efesoksen kirkosta. Viekas Antonina osasi tälläkin kerralla selviytyä pelistä. Hän sai uskotelluksi Belisariukselle joutuneensa häpeällisen parjauksen uhriksi, eikä hänen ollutkaan vaikea todistaa syyttömyyttään. Ehkäistäkseen tällaisten tapausten toistumisen hän vaati miestään luovuttamaan ilmiantajat hänen käsiinsä. Liian rohkeapuheiselta kamarineidolta ja uskottomilta orjilta leikattiin kieli, minkä jälkeen heidät pantiin säkkeihin ja heitettiin mereen.

Yhtä julmasti Antonina kosti muillekin vihollisilleen Belisariuksen ympäristössä. Eräs rykmentin esikuntaupseeri, Konstantinus, oli uskaltanut sanoa: »Minä olisin päästänyt rakastajan karkuun ja surmannut naisen». Antonina ei koskaan unohtanut näitä sanoja. Itsepintaisen kärsivällisesti koetti hän vähitellen heikontaa puolisonsa Konstantinusta kohtaan tuntemaa myötämielisyyttä, ja kun tämä upseeri oli sitäpaitsi hyvin kopea ja muuttui helposti julkeaksi, ei Antoninan ollut vaikea saada miehiä kireihin väleihin. Kaiken lisäksi Konstantinus horjahti Italian sotaretken aikana varastamaan joukon arvoesineitä eräältä arvokkaalta Praesidius nimiseltä Ravennan porvarilta ja kieltäytyi kaikista kenraalin innokkaista kehoituksista huolimatta antamasta niitä takaisin. Nyt oli Belisariuksen kärsivällisyys lopussa. Kiihtyneenä hän kysyi upseerilta, aikoiko tämä yhä edelleenkin kieltäytyä tottelemasta määräyksiä, ja kun toinen vieläkin käyttäytyi uppiniskaisesti, kutsui Belisarius vartijoita. »Varmaankin minua surmaamaan», huudahti Konstantinus, joka tiesi, kuinka Antonina vihasi häntä, ja siekailematta hän paljasti tikarinsa ja hyökkäsi Belisariuksen kimppuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni, minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänet surmattiin. Antonina oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi.

Vaimonsa rukouksista Belisarius tietysti oli rientänyt kutsumaan Teodosiuksen takaisin. Mutta tämä ei niin vähällä taipunutkaan. Kenraali oli tuonut mukanaan Italian-armeijaansa Antoninan pojan Fotiuksen, ja tätä nuorta miestä hän kohteli isällisen hellästi. Fotius puolestaan inhosi Teodosiusta, jonka hän epäili olevan suhteessa äitiin ja jota hän sitäpaitsi kadehti Belisariuksen suosion vuoksi. Teodosius, jonka rohkeus ei näyttänyt olevan kovinkaan pysyväistä lajia, selitti, ettei hän tahtonut palata, niin kauan kuin Fotius oli kenraalin läheisyydessä. Rakastajan ja pojan välillä ei Antoninan ollut vaikea valita. Hän vehkeili niin taitavasti, että Fotius vihdoin lopen väsyneenä ja inhoten kaikkia epärehellisiä menettelytapoja suostui lähtemään takaisin Bysanttiin ja silloin alkoi taas uudelleen Antoninan ja Teodosiuksen lemmensuhde Belisariuksen leväperäisen valvonnan turvissa. Kun sotapäällikkö Ravennan antautumisen jälkeen palasi Konstantinopoliin, saapui Antoninakin riemusaatossa pääkaupunkiin puolison ja rakastajan välissä.

Teodora oli piankin saanut selville tämän suhteen, jota kesti seitsemän vuotta ja josta kaikki puhuivat aivan julkisesti, ja Antonina tiesi, että keisarinna oli kuullut hänen jok’ainoasta seikkailustaan. Tämä lähensi molempia naisia toisiinsa. Lepyttääkseen keisarinnan suuttumusta Belisariuksen puoliso asetti koko joustavan oveluutensa hänen palvelukseensa, onnistuipa hänen Italiassa ollessaan auttaa Teodoran vihollisen paavi Silveriuksen kukistamista. Teodora, joka ymmärsi panna arvoa Antoninan kekseliäisyydelle, huomasi omasta puolestaan suojelemalla Antoninan seikkailuja voivansa saada hänestä nöyrän valtiollisen aseen ja samalla takaavansa Belisariuksen uskollisuuden. Kun he olivat tällä tavoin liittyneet toisiinsa yhteisten etujen vuoksi, alkoivat he lähemmin tutustuttuaan pitää toisistaan. Antoninasta tuli keisarinnan julkinen suosikki ja läheinen uskottu ystävä. Hän pääsi ylihovimestarittaren korkeaan asemaan keisarinnan hovissa, ja menestyksestään varmana hän ei enää pelännyt mitään.

Teodosiusta alkoi kuitenkin lopulta hieman arveluttaa tämä suhde, josta niin yleisesti tiedettiin. Kenties hän oli myöskin vähän väsynyt itsepintaiseen rakastajattareensa. Toisen kerran hän lähti nyt tiehensä ja meni tällä kertaa luostariin saadakseen rauhaa. Antonina joutui aivan suunniltaan epätoivosta, pukeutui surupukuun ja kieltäytyi ottamasta vastaan ketään eikä edes Belisariuksenkaan läsnäollessa lakannut vaikeroimasta, että oli menettänyt uskollisen, rakastettavan ja viehättävän ystävän. Hän jatkoi tätä niin kauan, kunnes hänen oivallinen puolisonsa pyysi päästä Justinianuksen ja Teodoran puheille selittäen heille, ettei hän voinut mitenkään tulla toimeen ilman verratonta palvelijaansa Teodosiusta ja rukoillen keisaria toimittamaan hänet takaisin luostarista. Hän meni vieläkin pitemmälle. Hänen oli nyt lähdettävä itämaille ja vastoin entistä tapaansa hän suostui jättämään Antoninan pääkaupunkiin. Niin pian kuin Belisarius oli lähtenyt, riensi Teodosius, joka oli juhlallisesti luvannut olla koskaan poistumatta luostarista, salaisesti tapaamaan rakastajatartaan.

Intohimo teki Antoninan varomattomaksikin. - Belisarius, erossa hänestä ja toisten vaikutusvallan alaisena, uskalsi vihdoinkin avata silmänsä. Fotius otti tehtäväkseen selittää hänelle, miten asiat olivat. Tämä nuori mies pelasi tosiaankin vaarallista peliä, kun otetaan huomioon, että äiti koetti vihoissaan saattaa poikaansa huonoon valoon päällikön silmissä, jopa, niin väitetään, suunnitteli Fotiuksen tieltä raivaamistakin. Fotius selitti Belisariukselle, kuinka hänen auttamatonta heikkouttaan käytettiin peräti julkealla tavalla väärin. Kenraali, joka tunsi tällä kertaa voivansa turvautua luotettavaan tukeen, suuttui tosissaan, ja pyysi Fotiusta avuksi ruvetessaan kostamaan loukattua kunniaansa.

Mutta tällä ratkaisevalla hetkelläkään ei Belisarius voinut ruveta kohtelemaan Antoninaa ankarasti. »Rakastan puolisoani», hän virkkoi. »Jos rankaisenkin sitä miestä, joka on loukannut kotiani, en kuitenkaan tee Antoninalle mitään pahaa. Mutta niin kauan kuin Teodosius elää, en totisesti anna hänelle anteeksi».

Vaikka Belisarius olikin esittänyt tällaiset ehdot ja vaikka hänen tahdonvoimaansa ei ollut paljoa luottamista, suostui Fotius kuitenkin auttamaan häntä. Pyhän kirjan nimessä molemmat miehet vannoivat juhlallisen valan, luvaten olla hylkäämättä toisiaan ja vaikkapa yhdessä uhmata kuolemaakin. Sitten he asettuivat odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Oli vuosi 541. Antonina oli vastikään tehnyt Teodoralle erittäin suuren palveluksen. Hän oli ollut sieluna siinä juonittelussa, jonka avulla Johannes Kappadokialainen oli kukistettu, ja hänen arvonsa oli noussut samassa suhteessa. Nyt ei hänen mielestään ollut lainkaan vaarallista lähteä Belisariusta tervehtimään. Toimitettuaan rakastajansa Efesokseen hän matkusti armeijan majailupaikkaan.

Vastoin odotuksiaan hän tapasi Belisariuksen täyden raivon vallassa. Niin pian kuin tämä oli saanut puolisonsa saapumisesta tiedon, hän unohti valtion asiatkin omien huoltensa vuoksi ja antoi täyden vallan pelottavalle mielenkuohulleen. Ensi kerran elämässään hän otti Antoninan huonosti vastaan, sulki hänet telkien taakse tarkan valvonnan alaisena, suunnittelipa kerrassaan hänen surmaamistaankin. Samoihin aikoihin Fotius otti kuulusteltavakseen yhden äitinsä eunukin, ja saatuaan häneltä tietää Teodosiuksen olinpaikan vangitsi Antoninan rakastajan pyhän Johanneksen kirkossa Efesoksessa kaupungin piispan suostumuksella, takavarikoi suosikin omaisuuden ja vei hänet itsensä tarkan valvonnan alaisena kaukaiseen linnaan Kilikiaan.

Mutta Belisarius ja Fotius olivat valinneet sopimattoman ajankohdan. Teodora ei sallinut ystävätärtään ahdistettavan. Hyvin levottomana siitä, mitä Antoninalle oli tapahtunut hän kutsutti Belisariuksen kiireesti puheilleeen Bysanttiin. On jo aikaisemmin kerrottu, kuinka hän kosti Fotiukselle ja tämän ystäville suojattinsa kärsimät vääryydet sekä kuinka rohkean rauhallisesti hän luovutti ystävättärelleen takaisin häneltä ryöstetyn rakastajan. Mutta samalla hän myöskin rakensi uudelleen rauhan Belisariuksen kotona. Rajaton rakkaus puolisoon oli lepyttänyt sotapäällikön jo ennen hänen pääkaupunkiin saapumistaan, ja kun hänen huomattiin niin perin pohjin muuttuneen, ihmettelivät Konstantinopolin asukkaat, jotka olivat uteliaina seuranneet tämän tragikomedian kehitystä, millaista noituutta nyt oli käytetty miesparkaa vastaan. Sen vuoksi ei Teodoran ollutkaan kovin vaikea saada sovintoa aikaan puolisoitten välillä. Kenraali antoi tosin suostutella itseään jonkin aikaa. Mutta Teodosius oli juuri kuollut erittäin sopivalla hetkellä, ja keisarinna pysyi lujana vaatimuksessaan. Belisarius otti Antoninan jälleen armoihin ja tapansa mukaan huolettomana hän ei paljoakaan välittänyt siitä, miten Fotiuksen ja hänen ystäviensä oli käynyt.

Keisarinnaa miellyttääkseen Belisarius oli käyttäytynyt sekä raukkamaisesti että petollisesti. Mutta tämä seikkailu oli jossakin määrin jäähdyttänyt häntä. Hän näyttää tunteneen jonkinlaista äänetöntä kostonhimoa näitä kahta naista kohtaan, jotka olivat nöyryyttäneet häntä. Vuonna 542 hän oli jälleen saanut ylipäällikön toimen, mutta hän hoiti sotilastehtäviään jokseenkin välinpitämättömästi, puhuipa ihmisten väitteitten mukaan suorastaan uhkailevastikin, mikä loukkasi syvästi Teodoraa. Keisarinnan mielestä hänen piti sen vuoksi saada läksytys. Belisariukselta otettiin äkkiä käskyvalta pois ja hänet kutsuttiin Konstantinopoliin. Sitäpaitsi oli hänelle ilmoitettu, että kaikki rahat oli luovutettava eräälle keisarinnan eunukille sekä että hänen oli jätettävä leiriin henkivartiosto, jonka uskollisuutta pelättiin. Kenraali, jonka keisaripari otti kylmästi vastaan ja jota ystävät kohtelivat välinpitämättömästi, he kun pelkäsivät itse joutuvansa ikävään asemaan, näytti auttamatta joutuneen epäsuosioon. Ja surkeaa oli nähdä suuren sotapäällikön yksin vaeltavan katuja kaikkien hylkäämänä, hajamielisen ja huolestuneen näköisenä, joka hetki peläten henkeään ja tuntien jo olevansa salamurhaajien ympäröimä.

Tällä välin Antonina nautti palatsissa mitä suurinta suosiota. Hän oli keisarinnan sydänystävä ja alituisesti hänen seurassaan. Edellisen vuoden tapausten jälkeen olivat muuten hänen ja Belisariuksen välit aika viileät. Teodora arvioi taitavasti sen hyödyn, jonka puolisoitten täydellinen sovinto aiheuttaisi. Silloin saisi Belisarius kiittää Antoninaa pääsystään hallitsijaparin armoihin ja joutuisi sen vuoksi ikipäiviksi sen naisen palvelijaksi, joka oli pelastanut hänet.

Belisarius, joka oli eräänä päivänä tapansa mukaan saapunut keisarin vastaanottohuoneeseen, näki siellä vain hyvin vihamielisiä ja kylmäkiskoisia ilmeitä, minkä lisäksi hovipalvelijat kohtelivat häntä loukkaavalla tavalla — ja se oli kerrassaan levottomuutta herättävä enne. Illalla hän palasi kotiin entistäkin huolestuneempana kohtalostaan ja heittäytyi vuoteelleen pelosta vavisten, alakuloisena ja arvokkuutta vailla. Antonina oli kotona ja meni hänen huoneensa lävitse valittaen pahoinvointia. Yö tuli. Äkkiä kuului raju kolkutus portilta. »Keisarinnan käskystä», huusi eräs palatsin palvelija. Belisarius, joka luuli viimeisen hetkensä tulleen, jäi makaamaan iskua odottaen.

Kuolinsanoman sijasta palvelija toikin Teodoralta kirjeen, joka kuului seuraavasti:

»Ystäväni, tiedät mitä olet rikkonut meitä vastaan. Mutta minä olen läheisissä väleissä vaimoosi ja hänen vuokseen olen päättänyt antaa sinulle anteeksi. Tiedä, että sinun on kiitettävä häntä hengestäsi, ja myöskin vain hänen avullaan voit tulevaisuudessa toivoa menestystä ja onnea. Aiomme nyt pitää silmällä, kuinka osaat tästä lähin kohdella häntä».

Antonina, joka tunsi kirjeen sisällyksen, odotti uteliaana seurausta. Se oli erinomainen. Onnellisena Belisarius nousi ja ilmaistakseen paikalla tottelevaisuutensa keisarinnan käskyä kohtaan heittäytyi suuren mielenliikutuksen vallassa Antoninan jalkoihin, suuteli hänen käsiään, otti hänet syliinsä ja vannoi olevansa tästä lähtien sekä hänen miehensä että uskollinen orjansa. Tällä hinnalla hän sai aikaan, että hänelle jätettiin takaisin osa hänen omaisuuttaan, kunnianimet sekä korkea sotilaallinen asema. Hänet lähetettiin Italiaan, mutta ilman sotajoukkoa, ilman rahoja ja apuvaroja. Väitettiinpä, että hänen täytyi omasta kukkarostaan suorittaa retken kustannukset.

Ei ole helppoa arvioida, kuinka paljon on totta tässä tarinassa. Osoittiko Belisarius tosiaankin rikollista myöntyväisyyttä Antoninan yksityiselämän suhteen? Ottiko hän hänet jälleen kotiinsa lyhyen tarmonpuuskan jälkeen saadakseen sillä tavoin takaisin menettämänsä suosion ja paikkansa keisarinnan ystäväpiirissä? Ne ovat vain kuulopuheita, joita ei voi todistaa oikeiksi. Joka tapauksessa on luultavaa, että koska Antonina oli keisarinnan suosikki, Belisarius säästi häntä, jotta ei joutuisi huonoihin väleihin Teodoran kanssa, ja se on varmasti tosiasia, että hän käytti hyväkseen vaimoaan asemansa vakiinnuttamiseksi hovissa. Toisaalta taas on varmaa, että hän rakasti Antoninaa lämpimästi. Toisen Italian sotaretken aikana, jolloin oli kysymys ikuisen kaupungin pelastamisesta, hän joutui suunniltaan kuin pikku lapsi, kun levisi huhu, että Antonina oli itägoottien vallassa, ja pelastaakseen Antoninan hän komensi joukot perääntymään ja jätti kaikki aikaisemmat suunnitelmat sikseen. Tämän valossa on helppo ymmärtää, että hän oli hyvin pitkämielinen vaimoaan kohtaan. Teodoran kuoltuakin hän totteli sokeasti Antoninan tahtoa.

Kuinka tämän asian laita olikin, joka tapauksessa uskottiin pääkaupungissa, että Belisarius, joka oli lähtenyt Bysantista, kostaisi kapinalla kärsimänsä vääryydet ja loukkaukset. Mutta hänet tunnettiin huonosti. Antonina seurasi häntä Italiaan, ja hänen läsnäolonsa riitti pitämään Belisariuksen velvollisuuden tiellä. Aina valmiina palvelemaan keisarinnaa Antonina pysyi hänen kuolemaansa asti pettämättömän uskollisena, eikä Teodorakaan koskaan säästellyt myötätuntonsa ilmauksia häntä kohtaan. Niin osoittautuivatkin keisarinnan laskelmat oikeiksi. Sitomalla itseensä Antoninan hän sai myöskin pidetyksi Belisariuksen Justinianuksen palveluksessa.

Toivoipa Teodora voivansa suosikkinsa avulla toteuttaa vielä erään kauniin haaveenkin. Belisarius oli suunnattoman rikas. Hän rakasti rahaa eikä tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja niitten keinojen suhteen, joilla hankki sitä. Täydellä syyllä epäiltiin hänen takavarikoineen aivan liian suuren osan afrikkalaista ja italialaista sotasaalista omiin nimiinsä sekä ottaneen paavi Silveriuksen vihamiehiltä rahoja paavin murhaamiseen. Se on myöskin tosiasia, ettei hän epäröinyt ottaa Johannes Kappadokialaisen loistavaa palatsia korvaukseksi siitä osuudesta, joka Antoninalla oli ollut suosikin kukistamisessa. Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hänen omaisuutensa oli joka tapauksessa aikalaisten todistuksen mukaan yhtä suuri kuin jonkun keisarin omaisuus. Eikä Justinianuksella ja Teodoralla olisi tietysti ollut mitään sitä vastaan, että se olisi joutunut heidän haltuunsa; mutta joko kunnioituksesta Belisariuksen ansioita kohtaan tai sopivan tekosyyn puutteessa he eivät uskaltaneet turvautua takavarikoimiseen eivätkä edes olleet tietävinään siitä, että osa näistä rikkauksista kenties oli hankittu keisarillisen aarrekammion kustannuksella. Keisarinna ei kuitenkaan menettänyt toivoaan, vaan yritti toisilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa.

Belisariuksella oli yksi ainoa tytär, Johanna, joka oli saava periä koko tämän suunnattoman omaisuuden. Teodora suunnitteli hänen naittamistaan omalle tyttärenpojalleen Atanasiukselle. Tämä ehdotus sisältyi myöskin niihin rauhanehtoihin, jotka keisarinna esitti kenraalille tämän suuren epäsuosion aikana, ja niin vastenmieliseltä kuin ehdotus Belisariuksesta tuntuikin, hänen täytyi kuitenkin suostua tähän avioliittoon. Mutta Italiaan päästyään hän muutti mieltään ja sai, kumma kyllä, Antoninan tässä asiassa puolelleen. Viimeksimainittu joko ymmärsi, että sairaan keisarinnan loppu lähestyi, tai piti muista syistä tarpeellisena vastustaa hänen toivomuksiaan. Turhaan kirjoitti keisarinna kirjeen toisensa perästä pyytäen, että häitä kiirehdittäisiin. Vanhemmat keksivät satoja tekosyitä saadakseen asian lykätyksi, väittivät haluavansa ensin palata Bysanttiin ja keksivät sitten uskottavia selityksiä matkan siirtämiseksi. Teodora hermostui. Hän tunsi Antoninan ja tiesi, että suosikki unohtaisi hallitsijattarensa kuoltua sekä antamansa lupaukset että kiitollisuuden velkansa hyväntekijälleen. Niinpä hän ryhtyikin jouduttamaan tapausten kulkua.

Hän järjesti niin, että nuorukainen ja neito tapasivat toisensa ja pian oli heidän suhteensa kehittynyt niin pitkälle, että häät olivat enää vain välttämätön muodollisuus. Atanasius ja Johanna rakastuivat niin toisiinsa, että elivät julkisesti yhdessä keisarinnan suostumuksella. Heidän suhteensa oli kestänyt kahdeksan kuukautta, kun Teodora kuoli. Pian sen jälkeen Antonina palasi Bysanttiin, ja hänen menettelynsä osoitti nyt, kuinka oikein Teodora oli päätellyt hänestä. Unohtaen kaiken entisen hän ei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan suunnitellusta avioliitosta, ja välittämättä tyttären jo pilaantuneesta maineesta ja molempien rakastavien epätoivosta hän erotti heidät häikäilemättä toisistaan selittäen, ettei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Teodoran sukulainen tulisi hänen vävykseen. Kun Belisarius pian senjälkeen tuli takaisin Italiasta, hän mukautui tietysti tapansa mukaan Antoninan päätökseen.

Mutta joskin kuolema tässä tapauksessa tuhosi Teodoran suunnitelmat, kohdeltiin kuitenkin hänen poistuttuaankin Belisariusta tarkoin hänen alkuunpanemansa menetelmän mukaan. Viimeiseen päiväänsä asti epäiltiin kenraalia liiallisesta kansansuosion tavoittelusta sekä pelättiin hänen hautovan liian korkealentoisia suunnitelmia. Ja vaikka Justinianus antoikin hänelle kaikenlaisia kunnianosoituksia, ei hän kuitenkaan säästänyt häneltä myöskään nöyryytyksiä eikä epäsuosion ilmauksia vanhuuden päivinä. Melkein heti sen jälkeen, kun kenraali oli oivallisella tavalla pelastanut pääkaupungin ja keisarin hunnien hyökkäykseltä, sotkeutui hän Justinianuksen kateellisessa mielikuvituksessa keisaria vastaan tähdättyyn salahankkeeseen, ja vaikka hänen rikollisuuttaan ei saatukaan todistetuksi, päästi keisari kiihkeässä kohtauksessa näkyviin vihansa Belisariusta kohtaan, otti häneltä taas pois sotaväen ylipäällikön viran, riisti häneltä kaikki muut toimet ja arvomerkit sekä määräsi hänet pidettäväksi kotiarestissa hänen palatsissaan. Sillä tavoin vaikutti Teodoran henki vieläkin Justinianukseen, kun oli kysymyksessä tämä pelätty alamainen.