Part 8

Eräässä Justinianukselle omistetussa runoelmassa, joka kirjoitettiin noin viisitoista vuotta Teodoran kuoleman jälkeen ja jossa ylistetään »erinomaista, kaunista ja viisasta hallitsijatarta», huomautti Paulus Silentiarius, hovimies ja runoilija, kuinka Teodora oli elinaikansa ollut puolisonsa toimelias auttaja kaikissa suurissa yrityksissä. Kaikki senaikaiset kirjailijat kertovat yhtäpitävästi, että keisarinna käytti epäröimättä sitä rajatonta valtaa, jonka keisari oli antanut hänelle, että hän ehkä vieläkin pontevammin kuin keisari turvautui siihen; ja Justinianus itsekin on joskus julkisesti maininnut siitä. Vuonna 535 julkaisemansa suuren käskykirjeen alussa, jolla keisarikunnan koko hallitus järjestettiin uudelleen ja joka on keisarikunnan tärkeimpiä asiakirjoja, Justinianus suvaitsee ilmoittaa, että hän on tälläkin kerralla ennen päätöksen tekemistä neuvotellut »kaikkein kunnianarvoisimman puolisonsa kanssa, jonka Jumala on hänelle antanut». Viimeiseen hetkeen asti intohimoisesti rakastuneena siihen naiseen, jota hän nuorena oli jumaloinut, hänen suuren älynsä ja voimakkaan tahtonsa hallitsemana, Justinianus ei voinut koskaan kieltää häneltä mitään, ei kunnian loistoa eikä oikeutta korkeimman vallan käyttöön. Niiden yhdenkolmatta vuoden aikana, jotka Teodora hallitsi, oli hänellä osuutensa kaikessa, hallituksessa, johon hän sijoitti suosikkejaan, diplomatiassa, politiikassa, kirkossa. Ja vaikka hänen vaikutuksensa joissakin kohdin olikin epäedullinen, vaikka hänen ahneutensa, hänen väkivaltaisuutensa ja ylpeytensä, jotka vielä korostivat samoja keisarinkin ominaisuuksia, joskus aiheuttivatkin valitettavia toimenpiteitä, ei sovi unohtaa, että hän usein osoitti oikeaa älyä valtion asioissa, sekä että hänen noudattamansa politiikka, jonka päämääränä oli bysanttilaisen keisarivallan vahvistaminen ja turvaaminen, olisi kenties voinut muuttaa koko maailmanhistorian kulun, jos hänelle olisi suotu aikaa työnsä täydentämiseen.

Vielä tänä päivänäkin on jäljellä muutamia todistuksia siitä tärkeästä asemasta, joka hänellä oli keisarikunnan hallituksessa. Niitten kirkkojen seiniltä, jotka Justinianus rakensi, ja hänen perustamiensa linnoitusten porttien yläpuolelta luetaan Teodoran nimi keisarin nimen rinnalla. Sergiuksen ja Sofian kirkon kapiteelissa on hänen nimikirjaimensa keisarin nimikirjaimen rinnalla, ja otsakekirjoitukset ylistävät sekä sitä hurskautta, joka täytti »Jumalan kruunaaman» keisarinnan sielun, että hänen toimintatarmoaan ja väsymätöntä vaivannäköään. San Vitalen kirkossa Ravennassa on hänen kuvansa hänen keisarillisen puolisonsa kuvan vastineena yksinäisessä kultamosaiikista kimmeltävässä alttariholvikuvassa. Ja niissä mosaiikkitauluissa, jotka koristivat Pyhän palatsin huoneita, oli Justinianuksen tahto liittänyt Teodoran sinne ikuistettuihin keisarikunnan sotilaallisiin riemuvoittoihin ja loistavimpiin muistoihin. Keisarillisissa sineteissä nähtiin hänet keisarin rinnalla, ja kaikkialla maassa ylpeilivät kaupungit ja maakunnat siitä, että niille oli annettu hänen kunniakseen sellaisia nimiä kuin Teodoriades ja Teodoropolis. Kiitolliset kaupungit pystyttivät muistopatsaita hänelle samoin kuin Justinianuksellekin, ja kaikki virkamiehet vannoivat uskollisuudenvalansa hänellekin, joka koko ikänsä oli vertaisena puolisonsa rinnalla. Piispat ja hallintoviranomaiset, kenraalit ja maaherrat vannoivat »kautta kaikkivaltiaan Jumalan, hänen ainosyntyisen poikansa Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme, Pyhän Hengen, pyhän ja mainehikkaan Teotokoksen, neitsyt Marian, neljän evankeliumin sekä pyhäin arkkienkeleitten Mikaelin ja Gabrielin nimessä, palvelevansa uskollisesti hurskaita ja pyhiä hallitsijoita Justinianusta ja Teodoraa, hänen keisarillisen majesteettinsa puolisoa» sekä suorittaessaan niitä virkatehtäviä, jotka hallitsijapari oli armollisesti uskonut heille, »koettavansa vilpittä ja petoksetta vaikuttaa heidän yhteisen valtansa lujittamiseksi».

Teodora, joka oli tällä tavoin kaiken valtiatar ja varma vallastaan, hallitsi siis mielensä mukaan sekä valtiollisissa että kirkollisissa asioissa. Ja vaikka hän joskus huomasikin, että horjuvainen Justinianus oli luisumaisillaan hänen käsistään, vaikka hän joskus lyhyen ajan näyttikin mukautuvan häntä itseään voimakkaampiin asianhaaroihin ja vaikutuksiin, osasi hän aina myöhemmin rohkeasti ja viekkaasti järjestää loistavan koston. Kunnianhimoinen ja ovela kun oli, tahtoi hän aina kaikissa asioissa sanoa viimeisen sanan, ja se onnistuikin hänelle.

Oman mielensä mukaan hän nimitti virkaan ja erotti paaveja ja patriarkkoja, ministerejä ja kenraaleja, ollen yhtä halukas edistämään suosikkiensa menestystä kuin murskaamaan vihollistensa valtaa ja vaikutusta. Hän osasi yhtä voimakkaasti rakastaa kuin vihatakin. Kuinka korkeassa asemassa mies olikin, kuinka suuria ansioita hänellä olikin, kuinka läheisissä väleissä hän olikin keisarin kanssa, hänen perikatonsa oli varma, jos hän onnettomuudekseen oli vastenmielinen Teodoralle. Ennemmin tai myöhemmin keisarinnan onnistui syöstä hänet keisarin suosiosta. Jos joku virkamies ’piti kunnianasianaan luoda menestyksensä ilman Teodoran suojelua, ei siitä ollut hänelle pienintäkään hyötyä. Ennemmin tai myöhemmin hän sai, joutuessaan äkkiä pois virastaan, huomata, ettei kukaan voinut olla varma menestyksestään ilman Teodoran tukea.

Toisaalta taas ei »uskollinen keisarinna», niinkuin Teodoran ystävät häntä nimittivät, koskaan säästänyt vaivojaan, kun oli kysymys sellaisista henkilöistä, joihin hän oli kerta kaikkiaan mieltynyt, eikä hän milloinkaan pyytänyt heiltä mitään muuta korvaukseksi, kuin että he palvelivat häntä sokeasti. Kaikki valtakunnan hallintoviranomaiset olivat selvillä siitä, että keisarinnan suosio oli varma takuu keisarin epäsuosiota vastaan, pettämätön keino päästä eteenpäin nopeasti ja pitkälle, ja tietysti pidettiin se asia myöskin mielessä.

On jo mainittu, kuinka hän korotti Barsymeen kaupunginprefektiksi, ja samoin sai eunukki Narses kiittää keisarinnaa menestyksestään. Hän oli kasvanut palatsin palvelijoiden joukossa, mutta tuo pieni mies, jonka käynti oli varovaista ja koko käytös hienostunutta, osasi lumota keisarinnan etevillä ominaisuuksillaan, terävänäköisyydellään, joustavuudellaan ja kekseliäisyydellään sekä lujalla tahdollaan ja kylmäverisyydellään. Teodora otti hänet uskotukseen ja valtiolliseksi työaseekseen, hän teki Narseesta diplomaatin, joka suoritti ihailtavalla tavalla keisarinnan antamat luottamustehtävät, korotti hänet kenraaliksi, joka ei kunniassa ja maineessa jäänyt paljoa jälkeen Belisariuksesta. Epäilemättä hän erehtyi toisinaan vaalissaan, esimerkiksi silloin, kun hän vastoin kaikkien tahtoa kannatti nuorta ja kelvotonta Sergiusta, koska tämä oli naimisissa Teodoran suosikin Antoninan sukulaisen kanssa. Sergius, jonka hallitus oli nimittänyt kenraaliksi Afrikkaan, oli vähällä pilata keisarin maineen ymmärtämättömyydellään. Ylimalkaan Teodoran suosikit kuitenkin osoittivat ansainneensa hänen hyväntahtoisuutensa ja antautuivat vilpittömällä innolla niitten suurten tehtävien suorittamiseen, joita keisarinna heille määräsi.

Tuonnempana osoitetaan, kuinka Teodora uskonnollisissakin asioissa ilmaisi vähintään yhtä suurta intoa, kun oli kysymyksessä suosikkien puolustaminen. Tässä mainittakoon esimerkiksi Antimus, jonka hän teki Konstantinopolin patriarkaksi, Vigilius, jonka hän korotti paaviksi, Antiokian Severus, Aleksandrian Teodosius, Tellan Johannes ja Jakob Baradaeus. Kannattaa myöskin panna merkille kuinka itsepintaisesti hän vainosi niitä, jotka näyttivät haluavan vetäytyä loitommalle hänen vaikutuspiiristään tai asettua vastustamaan häntä. Tällaisia olivat esimerkiksi kenraalit Belisarius ja Butzes, jotka eivät tarpeeksi nöyrästi taipuneet hänen tahtoonsa, ministerit Johannes Kappadokialainen ja Priscus, jotka uskalsivat suoraan keisarinnan silmäin edessä kieltäytyä tunnustamasta hänen ylivaltaansa, ja samoin paavi Silverius. Sellaisia vastaan käytti hän petosta, julmuutta ja ankaruutta.

Näistä kaunopuheisista läksyistä kaikki oppivat ymmärtämään, että Teodoran tahtoa täytyi noudattaa sekä että jos se oli ristiriidassa Justinianuksen tahdon kanssa — sellaistakin nimittäin sattui joskus — oli varovaisempaa ja valtioviisaampaa totella keisarinnaa kuin keisaria.

Jos nimittäin oli välttämätöntä, ei Teodora ollenkaan epäröinyt asettua julkisesti vastustamaan puolisonsa tahtoa. Eräs keisarinnan suosikki, monofysiittipappi Julianus, joka luovuttuaan toimestaan Aleksandrian patriarkkana oleskeli alituisesti Teodoran lähettyvillä, oli tehnyt suunnitelman evankeliumin julistamiseksi Nubian pakanoille. Keisarinna kannatti häntä kaikin mahdollisin tavoin, mutta kun Justinianus sai tietää tästä, pani hän määräksi, että kyseessä oleva lähetystyö oli uskottava oikeaoppisille papeille, ja hän antoi siihen tarkoitukseen varustaa lähetyskunnan, joka sai tehtäväkseen jättää Nubian kuninkaalle rahoja ja kalliita lahjoja sekä kastepukuja. Samalla annettiin Teeban maaherralle käsky auttaa kaikin mahdollisin tavoin keisarin lähettiläitä.

Mitä teki nyt Teodora? Hän lähetti puolestaan lyhyen, mutta kaunopuheisen kirjeen Teeban maaherralle. Se sisälsi seuraavaa: keisarinna halusi, että hänen omat lähettiläänsä saapuisivat Nubiaan ennen keisarin lähettiläitä, sekä että maaherra saisi hengellään maksaa, jollei hän millä tekosyyllä tahansa järjestäisi niin, että keisarin sanansaattajien matka viivästyisi ja keisarinnan lähettiläät pääsisivät edelle.

Nämä vastakkaiset käskyt, jotka kumpikin tulivat yhtä korkealta taholta, eivät hetkeksikään panneet Teeban maaherraa epäröimään. Teodoran lähettiläät matkustivat ensin Nubiaan upeasti varustettuina ja suuren saattueen keralla. Kun Justinianuksen lähettiläät saapuivat, selitettiin heille kaikin mahdollisin anteeksipyynnöin, että toistaiseksi ei ollut ainoaakaan juhtaa saatavissa, koska keisarinnan lähettiläät olivat takavarikoineet kaikki ja näyttäneet selvät käskyt, joita ei ollut uskallettu jättää noudattamatta. Keisarin lähettiläät saapuivatkin aivan oikein liian myöhään, tapasivat maan vallattuna eivätkä päässeet minkäänlaisiin tuloksiin. Tarina ei kerro, saiko Teeban maaherra, joka oli niin hyvin palvellut Teodoraa, korotuksen, mutta hyvin luultavasti niin kävi. On kuitenkin helppoa kuvitella, kuinka sellaiset tapaukset yhä lisäsivät keisarinnan valtaa ja arvoa.

Teodora ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea tarmoaan suosikkiensa menestyksestä huolehtimiseen tai herättääkseen virkamiehissä suuria käsityksiä vaikutusvoimansa laajuudesta. Hän tunsi elävää harrastusta tärkeitä valtionasioita kohtaan ja hänellä oli omat käsityksensä hallinnosta ja erikoiset mielipiteensä politiikasta ja diplomatiasta. Justinianuksen lainlaadinnassa voidaan osoittaa joukko sellaisia kohtia, jotka aivan varmasti ovat aiheutuneet Teodoran aloitteesta. Muuan ryhmä näitä toimenpiteitä, johon myöhemmin palaamme, tarkoitti naisten aseman parantamista, mikä olikin hänen erikoisen harrastuksensa esineenä, toiset taas, joilla oli vieläkin suurempi merkitys, olivat yhteydessä yleisen hallinnon uudistamisen kanssa.

Valtiomieskatseellaan Teodora näki selvästi ne kaksi pahaa asiaa, joihin kätkeytyi keisarikunnan turvallisuutta uhkaava vaara — kriitillisen taloudellisen kysymyksen ja kriitillisen uskonnollisen kysymyksen. Niin suuri rahan tarve kuin hänellä itsellään olikin, ymmärsi hän samoin kuin Justinianuskin, kuinka vaarallista oli kiristää alamaisiaan liiaksi ja pitää sillä tavoin yllä kasvavaa tyytymättömyyttä. Sen vuoksi hän taivutti Justinianuksen julkaisemaan vuonna 535 asetuksen, joka määräsi virkamiesten velvollisuudet ja tehtävät ja käski heitä olemaan oikeudenmukaisia ja rehellisiä sekä isällisiä alempiaan kohtaan. Juuri samasta syystä Teodora joutui riitaan Johannes Kappadokialaisen, tuon kivikovan, turmeltuneen ja lahjuksia vastaanottavan ministerin kanssa.

Yhtä suurta harrastusta hän tunsi uskonnollisia kysymyksiä kohtaan. Samaan aikaan, jolloin Justinianus suurten roomalaisten muistojen sokaisemana antautui vuoroin suurellisen, vuoroin päihdyttävän ajatuksen valtaan: uneksimaan Caesarin valtakunnan uudelleen rakentamista ja oikeaoppisuuden vallan turvaamista yhtymällä Roomaan, Teodora kääntyi sukkelampana ja laajakatseisempana itään päin. Hän ymmärsi, että kaikki Aasian rikkaat ja kukoistavat maakunnat sekä etenkin Syyria ja Egypti olivat valtakunnan todellinen voima; hän käsitti, mikä vaara keisarikunnalle sisältyi siihen uskonnolliseen hajaannukseen, jolla idän kansat noissa valtakunnissa ilmaisivat eristäytymispyrkimyksensä. Teodora ymmärsi, kuinka välttämätöntä oli sopivilla myönnytyksillä ja hyvin suurella suvaitsevaisuudella vaimentaa uhkaavaa tyytymättömyyttä, ja kun hän koetti suunnata valtakunnan politiikkaa tähän päämäärään, on täysin kohtuullista myöntää, että hän näki asiat selvemmin kuin korkea puolisonsa ja osasi arvata tulevaisuuden tapaukset paremmin kuin hän.

Herkeämättömän tarkkaavaisena, erikoisen kestävänä ja ihmeellisen kekseliäänä Teodora koetti elämänsä loppuun asti saada ratkaisua uskonnollisessa tai paremminkin siinä valtiollisessa kysymyksessä, joka kätkeytyi uskonnon verhoon. Mutta tätä kysymystä hän ei suinkaan pohtinut vain vaihtaakseen mielipiteitä ja nauttiakseen hedelmättömästä keskustelemisen ilosta niinkuin Justinianus. Teodora oli sukua Bysantin suurille keisareille, joiden katse oli aina suunnattu uskonnollisten riitojen pinnallisten ja vaihtelevien muotojen takaa siintävää valtiollisten kysymysten vakinaista taustaa kohti. Senvuoksi hän noudattikin valtion nimessä päättävästi mielipiteitään, suojeli julkisesti kerettiläisiä, uhmasi rohkeasti paavia, veti mukaansa horjuvaisen ja hätäilevän Justinianuksen sekä syöksyi sokeasti taisteluun tahtomatta koskaan tunnustaa joutuneensa tappiolle.

Elämänsä viimeiseen päivään asti hän taisteli sitkeän itsepintaisesti uskonsa puolesta osoittaen valtiomiehen lujaa kestävyyttä, mutta samalla todellisen naisen koko kiihkeyttä — ollen lempeä tai häikäilemätön aina asianhaarojen mukaan, tarpeeksi rohkea uskaltaakseen vangita ja erottaa virasta paavin, tarpeeksi liukas imarrellakseen itseään, kun oli saanut toisen taipumaan tahtoonsa, tarpeeksi uljas voidakseen suojella vainottuja ystäviään ja avustaa heitä saattamaan kirkkonsa entiseen kuntoon, tarpeeksi ovela onnistuakseen melkein aina saamaan keisarilta kannatusta politiikalleen.

Vähemmän tarkka hän ei ollut silloinkaan, kun oli hoidettava valtion muita asioita. Hän otti mielellään vastaan lähettiläitä, ja nämä, jotka tunsivat hänen vaikutuksensa, riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan. Hän oli välittömässä kirjeenvaihdossa vieraitten yksinvaltiasten kanssa, jotka mielellään tyydyttivät hänen nousukasmaista turhamaisuuttaan ja hillitöntä vallanhimoaan liehakoiden häntä. Keisarin ja hallintoviranomaisten selän takana Teodora ylläpiti heidän kanssaan salaisia valtiollisia suhteita. Kun Justinianus suunnitteli sodan aloittamista Italiaa vastaan ja valmistautui katkaisemaan välinsä goottien kuninkaan Teodahadin kanssa, oli Bysantin lähettiläs Pietari, joka oli saanut tehtäväkseen toimittaa tuolle barbaariruhtinaalle keisarin uhkavaatimuksen, vain Teodoran nöyrä palvelija. Niinikään näyttää se jokseenkin salaperäinen kirjeenvaihto, jota keisarinna ylläpiti näihin aikoihin Ravennan hovin kanssa, todistavan, että hänellä oli omia erikoissuunnitelmia, jotka poikkesivat keisarin julkisista suunnitelmista.

Onko uskottava mitä Salaiset muistelmat kertovat, nimittäin että Teodora yllytti murhaamaan Teoderik Suuren tyttären Amalasvintan,[6] koska pelkäsi tuosta älykkäästä, hienostuneesta ja kauniista ruhtinattaresta tulevan itselleen kilpailijan, joka mahdollisesti voisi anastaa häneltä Justinianuksen sydämen? Mikään ei osoita sitä. Mutta se käy selvästi ilmi Teodoran kirjeistä, että hän politiikassaan mielellään uskotteli voivansa ohjata Justinianusta. Hän kehoitti Teodahadia jättämään hänen välitettäväkseen ne anomuskirjelmät, jotka tämä aikoi esittää keisarille, ja hän kirjoitti Persian kuninkaan Kosroeen ministerille: »Keisari ei tee mitään päätöstä neuvottelematta ensin minun kanssani».

Teodoran vaikutus ei tietenkään ollut aina eduksi, ja naapurimaiden hoveissa ilkuttiin usein keisarikuntaa, jota nainen hallitsi. Valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta Teodora pysyi kuitenkin aina naisena, ja voimakkaiden intohimojensa ja vihansa kiihkeyden vuoksi hän saattoi valtakunnan usein aivan aiheetta kovaan kuohuntaan. Hän rakasti rahoja ja hankkiakseen niitä hän käytti usein vääriä ja epämiellyttäviä keinoja. Hän rakasti ystäviään, mutta piti heistä ehkä liiaksikin huolta. Hän turvasi omaistensa tulevaisuuden melkeinpä liiankin hyvin. Hänen vanhempi sisarensa Comito, entinen näyttelijätär, joutui Teodoran toimesta naimisiin erään korkea-arvoisen upseerin Sittaksen kanssa, joka oli ollut keisarin nuoruudenystävä ja pysyi hänen uskottunaan. Teodora koetti saada tyttärensä pojan Atanasiuksen naitetuksi Belisariuksen tyttären kanssa, jotta saisi sillä tavoin sukunsa haltuun kenraalin suunnattoman omaisuuden, ja kun tämä hänen suunnitelmansa epäonnistui, antoi hän Atanasiukselle yhtäkaikki suuria rikkauksia ja vaikutusvaltaisen aseman hovissa. Sisarensa tyttären Sofian hän naitti erään Justinianuksen veljenpojan kuropalaatti Justinuksen kanssa, jota yleensä pidettiin kruununperillisenä. Hänen äitinsä veli Teodorus kohosi ylimykseksi ja senaatin puheenjohtajaksi. Persialaissodassa sai eno korkean sotilaallisen aseman ja pysyi aina keisarin uskotuimpain neuvonantajain joukossa siihen päivään asti, jolloin heitti jäähyväiset maailmalle ja vetäytyi Koran luostariin. Samalla tavoin saivat kaikki Teodoran sukulaiset hänen välityksellään vaikutusvaltaisia ja tuottavia toimia. Ja loppujen lopuksi Teodora rakasti valtaa. Säilyttääkseen sen hallussaan kokonaisena ja rajoittamattomana hän ei kavahtanut mitään, ja kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, esiintyi hän epäröimättä vilpillisenä, väkivaltaisena ja julmana sekä leppymättömänä kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ansainneet hänen vihansa, ja tällä tavoin hän sai mitä merkillisimmillä juonitteluillaan aikaan melkoista sekaannusta palatsissa ja hovissa.

Koko ikänsä Teodora suri katkerasti sitä, ettei hänellä ollut poikaa, joka olisi voinut suoraan alenevassa polvessa periä häneltä Bysantin valtaistuimen. Kun vuonna 530 Palestiinan suuri erakko pyhä Sabas tuli Konstantinopoliin, jossa hänet otettiin vastaan melkein kuninkaallisen komeasti, lähti Teodora yhdessä Justinianuksen kanssa pyhän miehen luokse, lankesi maahan hänen edessään ja anoi häneltä siunausta. Eräänä päivänä hän vei sitten erakon syrjään ja pyysi häntä rukoilemaan, että taivas lahjoittaisi lapsen keisarinnalle. Sabas vastasi karkeasti ja muitta mutkitta:

»Tämä nainen ei voisi koskaan synnyttää maailmaan muita kuin kirkon vihollisia».

Teodora ei voinut milloinkaan lakata suremasta sitä, että hänen avioliittonsa jäi lapsettomaksi. Mutta koko elinaikansa hän ainakin sai hallita valtiattarena, ja mitkä hänen vikansa lienevätkin olleet, hän on joka tapauksessa painanut oman henkilöllisyytensä leiman Justinianuksen hallitukseen. Hänen kuoltuaan alkoi rappeutumisen aika, joka väsyneen ja vanhentuneen ruhtinaan hallitessa joutui merkitsemään pitkän ja kunniakkaan sadun loppua.

7

KOSTONHIMOINEN TEODORA

Keisarillisen perheen jäsenistä oli Justinianuksen sisarenpoika Germanos merkittävin ja enimmän kansansuosiossa. Erinomaisena sotilaana, etevänä kenraalina ja joustavana valtiomiehenä hän oli hyvin hoitanut kaikki ne luottamustehtävät, jotka keisari oli hänelle uskonut. Erikoisesti hän oli kunnostautunut Afrikassa, jossa hänen oli onnistunut, osoittamalla viisaasti myöntyväisyyttä ja päättäväistä ankaruutta, muutamissa kuukausissa kukistaa vaarallinen kapina ja palauttaa rauha ja järjestys maakuntaan. Kaikkialla hän oli jättänyt jälkeensä muiston loistavista urotöistä. Sotajoukko jumaloi häntä. Niin pian kuin ylin käskyvalta oli joutunut hänelle, virtasi paikalle palkkasotilaita kirjoittautuakseen hänen lippujensa alle, pitivätpä barbaaritkin kunnianaan palvella häntä. Maaseudulla häntä rakastettiin sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti kaikessa, mikä koski hallintoa ja oikeudenkäyttöä, jopa sen pelonkin tähden, jota hänen pelkkä nimensä herätti kaikissa valtakunnan vihollisissa. Pääkaupungissa ei hänen maineensa ollut vähäisempi. Äärimmäisen arkana hallituksen maineesta ja erittäin lainkuuliaisena hän käyttäytyi sekä palatsissa että julkisessa elämässä tyynen ja ylpeän arvokkaasti. Hän pysytteli huolellisesti erossa kaikista niistä juonitteluista, jotka olivat liiankin yleisiä Justinianuksen hovissa, eikä tuntenut harrastusta sirkusasioita kohtaan — mikä oli harvinainen ilmiö Bysantissa — eikä myöskään puoluejuonitteluihin. Hän oli hyvin rikas ja samalla antelias sekä lainasi mielellään niille, jotka pyysivät häneltä, vaatimatta koskaan korkoa. Ihmisenä hän oli rakastettava ja miellyttävä, eikä hänen mielestään ruhtinaallinen arvo oikeuttanut tarpeettomaan ylpeyteen, minkä vuoksi hän olikin hyvin vieraanvarainen. Hänen talonsa oli aina auki vieraalle ja hänen pöydässään aina sija vapaana. Erinomaisten ominaisuuksiensa ja poikkeuksellisten hyveittensä nojalla Germanos oli ylevimpiä henkilöitä Justinianuksen seurapiirissä.

Kaiken tämän perusteella häntä ei suosittu hovissa. Hän oli liiaksi pidetty, liiaksi ihailtu ja teki sen vuoksi keisarin aina hiukan epäluuloisen mielen tavallista levottomammaksi. Sitäpaitsi hän oli liian vakava, liian hienostunut ja liian antelias, ollen siten mikäli mahdollista vieläkin vastenmielisempi keisarinnalle, jonka mielestä Germanoksen käytös näytti sisältävän kerrassaan ankaran arvostelun keisariparin tavanomaista käytöstä vastaan. Tämän lisäksi Teodora epäili hänen ehkä saattavan periä sen valtakunnan, jonka hän olisi niin kiihkeästi halunnut turvata omalle suvulleen. Ehkäpä häntä ei myöskään miellyttänyt se loistava avioliitto, jonka Germanos oli solminut suuren Teoderikin pojan tyttären kanssa ja joka loi liian räikeää valoa keisarinnan omaan alhaiseen syntyperään. Mutta ennen kaikkea Teodora pelkäsi häntä kilpailijana, jonka vaikutusvallan hän millä hinnalla tahansa halusi tuhota. Eikä hän myöskään kainostellut näyttää vastenmielisyyttään Germanosta kohtaan.

Puolisonsa vaikutuksesta alkoi Justinianus, joka oli ennen mielellään kuunnellut lahjakkaan sukulaisensa neuvoja, vähitellen pitää häntä loitompana ja syrjässä virkatoimistaan, melkeinpä osoittaa hänelle epäsuosiota. Samalla tavoin hän antoi vain hyvin vähäpätöisen toimen ruhtinaan molemmille pojille, joitten kunnianhimoinen ja tarmokas luonne herätti hänen epäluuloaan. Pian alkoi jokainen päivä paljastaa keisarillisen epäsuosion ilmeisiä merkkejä. Germanoksella oli veli Boraides. Tämä kuoli jättäen Germanokselle ja tämän pojille suurimman osan suunnattomasta omaisuudestaan. Heti selitti Justinianus testamentin pätemättömäksi sillä tekosyyllä, että vainajalta jäi vaimo ja pikku tytär, joita ei muka tällä tavoin saanut tehdä perinnöttömiksi.