Part 7

Valtaistuimelle noustuaan Teodora oli vihreitä kohtaan tuntemassaan vihassa sallinut sinisten rajattoman vapaasti harjoittaa mitä pahimpia väkivallantekoja. Justinianus ilmaisi turhaan tyytymättömyytensä — lopulta taipui hän kuitenkin aina puolisonsa tahtoon. Ja jos hän joskus päättikin käydä lujasti käsiksi asioihin, täytyi hänen pian mukautua Teodoran suuttumuksen ja moitteitten pakottamana. Siniset, jotka tunsivat olevansa varmassa turvassa keisarinnan suojelemina, tottuivat vähitellen mitä häikäilemättömimpään julkeuteen. Jos joku virkamies ei miellyttänyt heitä, jos joku maaherra uskalsi esiintyä heidän liiallista rohkeuttaan vastustaen, pani puolue heti toimeen levottomuuksia ja vaati metelöiden ja hälisten keisaria rankaisemaan heidän vihollistaan. Erään itämaalaisen aatelismiehen, joka oli uskaltanut ruoskituttaa muutamia siniseen puolueeseen kuuluvia rettelöitsijöitä, täytyi itsensä alistua samaan häpeälliseen rangaistukseen Antiokian suurella torilla. Eräs kilikialainen prefekti, joka oli mestauttanut kaksi hänen kimppuunsa kadulla Anazarbassa ase kädessä hyökännyttä sinistä, ristiinnaulittiin Teodoran käskystä maakuntansa pääkaupungissa, rangaistukseksi siitä, että oli koettanut pitää lakia pyhänä. Konstantinopolissa tehtiin murhia keskellä päivää. Palatsin porttien luona, aivan keisarin nähden hyökkäsivät siniset miekka kädessä vastustajiensa kimppuun. Ja jollei hallitsija sattumalta näyttänyt tarpeeksi halukkaalta ottamaan huomioon heidän valituksiaan, jos hän näytti taipuvaiselta rupeamaan jonkun sellaisen suojelijaksi, jota kohtaan heillä mielestään oli syytä tuntea tyytymättömyyttä, jakoivat he itse epäröimättä oikeutta, hyökkäsivät vihollisensa kimppuun, kun tämä tuli ulos keisarin vastaanottohuoneesta, löivät hänet tajuttomaksi ja jättivät usein siihen paikkaan kuolemaan. Poliisi oli voimaton eikä uskaltanut käydä käsiksi metelöitsijöihin, ja jos se joskus yritti tulla väliin, torjuivat sinisen puolueen jäsenet sen asevoimin loitommalle.

Eniten kuitenkin kärjisti tilannetta se seikka, että vihreät, joita suututti hovin puolueellisuus, alkoivat antaa pyrkimyksilleen poliittista väriä. Monet heistä pysyivät uskollisina entisen suojelijansa keisari Anastasiuksen perheelle, jonka jäsenistä kaksi veljenpoikaa — Hypatios ja Pompeios — asui pääkaupungissa, ja osoittivat julkista vihamielisyyttä uutta hallitsijasukua kohtaan. Hallitus oli joutunut toisaalta sinisten vaateliaan ja hirmuvaltaisen ystävyyden, toisaalta vihreitten huonosti salatun nurjamielisyyden väliin, ja oli nyt aika pahassa pulassa. Sen oli hyvin vaikea ylläpitää järjestystä, ja se oli täydellä syyllä alituisessa levottomuuden tilassa peläten pienenkin sattuman liittävän puolueet yhteen. Kaiken lisäksi vallitsi yleinen tyytymättömyys kahden tärkeimmän ministerin kvestori Triboniuksen ja pretoriaaniprefekti Johannes Kappadokialaisen hallitusta ja kiristyksiä vastaan. Ensinmainittu, joka oli etevä oppinut ja erinomainen juristi, mutta tavattoman ahne ja rahasta valmis mihin tahansa, kävi häpeämättömästi kauppaa oikeudella vääristellen lakia asiakkaittensa tarpeen ja anteliaisuuden mukaan. Toinen, joka oli taitava virkamies, mutta kova, häikäilemätön ja karkea luonteeltaan, ei kammonnut mitään keinoa, kun oli kysymyksessä varojen hankkiminen alamaisilta keisarillisen hovin menoihin; hän kidutti usein kuoliaaksi henkilöitä, joitten epäili tahtovan kätkeä omaisuutensa, ja salli kätyriensä suorittaa miten väkivaltaisia tekoja tahansa. Molemmat nämä yleisesti inhotut miehet olivat keisarin suuressa suosiossa, sillä hän tunsi heidän uskollisuutensa ja osasi antaa arvoa heidän palveluksilleen. Mutta kaikesta tästä oli seurauksena erittäin vaarallinen kuohumistila, joka johti Nika-kapinan nimellä tunnettuun peloittavaan meteliin. Alkaen ensin sirkuksessa se levisi pian yli koko kaupungin ja oli vähällä kaataa kumoon Justinianuksen keisari-istuimen.

Sunnuntaina tammik. 11 p:nä v. 532 oli hippodromissa tavanmukaiset kilpa-ajot. Keisari oli läsnä, ja epäilemättä oli Teodorakin seurueineen ja ylhäisönaisista kokoonpantuine hoveineen asettunut näkymättömänä Stefaninkirkon ristikoilla varustettujen ikkunoitten taakse, mistä oli näköala sirkukseen. Tässä itämaalaisia tapoja suosivassa hovissa ei keisarinnan sopinut liian usein näyttäytyä julkisesti.

Kansanjoukko oli levoton. Lähinnä edellisinä päivinä oli kaupungissa murhattu monta henkilöä. Varsinkin oli vihreillä mielestään syytä valittaa sitä puolueellisuutta, jota eräs palatsin virkamies, ylin kamariherra Kalopodios oli osoittanut. Niiltä penkkiriveiltä, joilla vihreät istuivat, kuului lakkaamatta hurjaa huutoa ja kirkunaa, niin että Justinianus, joka lopulta tuli kärsimättömäksi, käski vieressään seisovan airuen puhutella kansaa ja kysyä, mistä syystä oltiin suutuksissa. Vieläkin on tallella alkuperäinen pöytäkirja siitä omituisesta keskustelusta, joka nyt seurasi vihreitten puheenjohtajan ja keisarin välillä. Se on omituisimpia tuolta ajalta säilyneitä asiapapereita ja kuvastaa mitä luonteenomaisimmin bysanttilaisia tapoja ja sitä vallattomuutta, johon tuo vieläkin roomalaisen syntyperänsä muistava rahvas saattoi antautua hippodromissa kaikkivaltiaan keisarin läsnäollessa.

Vihreät eivät olleet aluksi henkilökohtaisesta kunnioituksesta keisaria kohtaan uskaltaneet juuri muuta kuin hämärin vihjauksin mainita vainoojiansa, mutta sitten he kuitenkin pian kiihtyivät kovasti. He sanoivat Kalopodiosta peittelemättä pyövelikseen ja uhkasivat Jumalan kostolla jokaista, joka vastedes uskaltaisi loukata heitä.

»Ette siis ole tulleet tänne näytelmää katsomaan», antoi arkaan kohtaan haavoittunut Justinianus huutaa heille, »vaan hallitusta herjaamaan».

Äänensävy muuttuu nyt kummallakin puolella yhä uhkaavammaksi.

»Vaietkaa», karjuu keisarillinen airut, »te juutalaiset, manikealaiset ja samarialaiset! Vaietkaa, tai päänne hakataan poikki!»

»Judas, pyöveli, murhamies!» huutavat kiihtyneet vihreät vastaan. »Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, jotta hän ei olisi siittänyt murhamiestä maailmaan!»

Ivaa sekaantuu loukkauksiin, järkipuhetta parjaussanojen joukkoon. Vihreät valittavat kiihkeästi, että heidät on suljettu pois palatsista ja hallituksesta, että heiltä on riistetty kaikki oikeudet, sekä että he ovat joka asiassa riippuvaisia viranomaisten mielivallasta.

Ja tietenkin he saattoivat sinisten tekemät murhat hallitsijan tiedoksi huutaen:

»Sinä annat murhata meitä ja sitten vielä käsket rankaisemaan meitä!»

Keskellä hälinää esiintyvät sinisetkin näyttämöllä ja tukevat airuen sanoja huudoillaan.

»Raukat, herjaajat, Jumalan viholliset, ettekö jo osaa vaieta?»

»Jos sinä käsket, keisari», vastaavat vihreät, »niin vaikenemme, oi korkein hallitsijamme, mutta vastoin tahtoamme. Tiedämme kaiken, kuuletko, kaiken! Mutta hyvä on, me vaikenemme. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme, me rupeamme juutalaisiksi. On kuitenkin parempi olla pakana kuin sininen».

Ja yhtenä ryhmänä lähtivät vihreät hippodromista. Se oli verisin loukkaus, mikä voi tulla keisarillisen majesteetin osaksi.

Raivoavan kansanjoukon hajaantuessa sirkuksesta kaduille Justinianus palasi palatsiinsa. Hän ajatteli mielessään, että sinisten uskollisuus, niinkuin tavallisestikin, vaimentaisi pian toisen puolueen vihan.

Onnettomuudeksi teki nyt kuitenkin kaupunginprefekti Eudemon tyhmyyden. Innon puuskassa hän oli vangituttanut joukon puoluepukareita, ja ottamatta selvää, mihin puolueeseen he kuuluivat, hän tuomitsi heistä neljä mestattavaksi ja kolme hirtettäväksi. Kolmen viimeksimainitun suhteen hoiti pyöveli kuitenkin asiansa huonosti; kolme kertaa katkesi nimittäin nuora uhrien painosta. Silloin alkoivat katselijajoukot rukoilla armoa tuomituille, lopuksi heidät vapautettiin väkivallalla, ja erään naapuriluostarin munkit ottivat heidät turvaan kirkkoonsa.

Nyt kävi kuitenkin ilmi, että yksi vangeista oli vihreä ja toinen sininen. Yhteinen vaara lähensi silloin molempia puolueita toisiinsa. Tämä kävi selvästi näkyviin hippodromissa seuraavana päivänä. Vihreät ja siniset vaativat yhteen ääneen ja itsepintaisesti, että keisarin oli armahdettava rikolliset, mutta tämä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Se oli tavattoman varomatonta. Vanhaa uskollisuuden ilmauksena käytettyä huutoa: »Voitto keisari Justinianukselle!» seurasivat nyt mielettömät huudot: »Eläkööt kauan vihreät ja siniset, joita kärsimys yhdistää!» Kapinalliset syöksyivät ulos ottaen yhteiseksi tunnussanakseen Nika (voitto!) — tällä nimellä onkin kapina historiassa tunnettu — ja hajaantuivat kaikkialle kaupungille. Rynnätään sisään kaupunginprefektin virastoon ja vaaditaan prefektiä vapauttamaan vangit. Kun hän kieltäytyy, sytytetään hänen palatsinsa tuleen, hyökätään vankilaan, vapautetaan vangit, surmataan sotilaat, jotka koettavat palauttaa järjestystä, ja koko yön harhailevat kiihtyneet joukot kaupungin katuja etsien ja surmaten niitä virkamiehiä jotka ovat herättäneet suuttumusta.

Seuraavana päivänä, tammik. 14:ntenä, lähestyi kansanjoukko palatsin portteja ja vaati haltuunsa ylintä kamariherraa Kalopodiosta, prefekti Eudemonia ja ennen kaikkea keisarin molempia neuvonantajia Johannes Kappadokialaista ja Triboniusta. Justinianus myöntyi, hän nimitti Basilideen kvestoriksi ja Fokaksen pretoriaanien päälliköksi, ja nähdessään kansan riemun ja kiitollisuuden, kun uudet ministerit näyttäytyivät, hän luuli hetkisen onnistuneensa vaimentamaan uhkaavan myrskyn. Mutta keisarin myöntyminen tapahtui liian myöhään, se vain yllytti raivoavaa joukkoa ja sai sen käsittämään voimansa. Kapina kasvoi vallankumoukseksi.

Aina tähän asti oli kuitenkin kansan järkevä aines pysytellyt syrjässä tapausten kulusta, eikä kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Justinianus luuli voivansa ryhtyä voimakeinoihin. 15 p:nä hän päästi barbaariset kaartinsotilaansa Belisariuksen komentamina kapinallisia vastaan. Onnettomuudeksi nämä raa’at palkkasoturit kävivät Sofian kirkon pappien kimppuun, jotka olivat lähteneet kirkosta pyhäinjäännökset käsissään koettaakseen erottaa taistelevia. Tällaisen pyhyydenloukkauksen näkeminen saattoi uskollisina pysyneetkin raivoihinsa. Joka ikkunasta, joka pengermältä ja katolta sinkoili satamalla kattotiiliä ja kiviä joukkojen päälle ja naiset, jotka varsinkin olivat suunniltaan, ottivat aktiivisesti osaa taisteluun. Sotilaat menettivät itsehillintänsä ja peräytyivät palatsia kohti, ja heidän pakoaan jouduttaakseen voittava kansanjoukko sytytti tuleen monta lähistöllä olevaa julkista rakennusta. Senaatin talo, Zeuxipposkylpylä ja Sofian kirkko joutuivat liekkien uhriksi; keisarin palatsikin oli vaarassa, sen etupihan rakennuksissa riehui tuli samoin kuin kaartin kasarmeissakin. Kolme päivää hävitti tuli voimakkaan myrskyn auttamana kaupunkia ja tuhosi Irenen kirkon, Aleksanterin kylpylän, Sampsonin sairaalan, joka paloi potilaineen päivineen, basaarimyymälät, joukon komeita palatseja ja yksityisrakennuksia sekä kokonaisen kaupunginosan, joka oli kaikkein kauneimpia ja ulottui Augusteontorilta Konstantinuksen Forumille asti. Enemmän kuin neljännes koko kaupungista oli tuhkana, ja mustien rauniokasojen, palaneista rakennuksista jääneitten pirstaleitten sekä kitkerien savupilvien keskellä, mikä teki kaupungissa asumisen melkein mahdottomaksi, ruumiitten peittämillä kaduilla, jossa näkyi paljon kuolleita naisiakin, jatkui taistelu. Ryöstö ja polttaminen rehoittivat rajattomasti, ja rauhalliset asukkaat pakenivat joukoittain Bosporin toiselle rannalle.

Palatsissa oli hämminki suuri. Vaikka olikin kiireesti komennettu lisäväkeä lähiseudun joukko-osastoista, oli kuitenkin puute miehistä. Kaartin sotaväenosastot, koreat paraatisotilaat, jotka eivät olleet kovinkaan halukkaita lyömään ja iskemään, olivat kaikkina aikoina olleet peräti keskinkertaisia taisteluvoimia, ja sitä paitsi ei heidän uskollisuuteensakaan ollut paljoa luottamista. Sotilaiden valtavan suuri enemmistö odotteli tapausten kehitystä ratkaistakseen sen mukaan kantansa, pysytteli puolueettomana keisarin ja kapinallisten välillä ja lamautti puolustuksen epävarmalla asenteellaan. Justinianus ei voinut luottaa muihin kuin muutamiin vanhempiin rykmentteihin, jotka olivat hiljattain palanneet Persiasta Belisariuksen mukana, sekä niihin sotavanhuksiin, jotka muodostivat kenraalin henkivartioston — hyvä jos niitä oli kaiken kaikkiaan pari kolme tuhatta miestä — sekä Munduksen kolmeentuhanteen heruliin, jotka olivat parastaikaa ohimatkalla Konstantinopolissa, henkivartijoihinsa ja kamariherroihinsa sekä lopuksi pieneen uskollisina pysyneitten joukkoon. Se ei merkinnyt paljoa kokonaista kapinoivaa kaupunkia vastaan. Äärimmäisen hermostunut keisari näyttikin yhä ilmeisemmin menettävän itsehillintänsä ja pelkäävän joka taholla ympärillään olevan salaliittolaisia ja murhamiehiä. Heti kapinan alettua olivat Anastasiuksen veljenpojat Hypatios ja Pompeios tulleet palatsiin vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta heidän rukouksistaan huolimatta Justinianus käski heidän palata kotiin. Hän ei käsittänyt lahjoittavansa tällä tavoin kapinallisille juuri sen, mitä heiltä puuttui, nimittäin johtajat.

Tammik. 18:ntena, kapinan kuudentena päivänä, ryhtyi Justinianus, joka ei ollut nukkunut vähääkään, voimanponnistukseen. Niitten salakäytävien kautta, jotka johtivat palatsista keisarilliseen aitioon, hän lähti hippodromiin, avautti puhujalavalle vievät kupariovet, astui esiin pitäen evankeliumeja kädessään sekä lupasi juhlallisesti antaa anteeksi kaikille, jos kapinalliset laskisivat aseet käsistään.

»Minä yksin olen kaikkeen syyllinen», hän sanoi nöyrästi. »Syntini saivat minut kieltämään teiltä sen, mitä pyysitte hippodromissa».

Jotkut hajanaiset hyvähuudot seurasivat näitä sanoja, mutta ne hukkuivat joka taholta kaikuviin herjaussanoihin:

»Valehtelija, aasi, valapatto!»

Kiviä lenteli keisarilliselle puhujaparvekkeelle, häväistyssanoja huudettiin Justinianuksesta ja Teodorasta. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin peräytyä.

Mitä oli saattanut odottaa, tapahtuikin nyt. Kansa, jonka piti valita itselleen uusi hallitsija ja joka jo monta päivää oli huutanut Hypatioksen nimeä, lähti hänen palatsiinsa, jonne Justinianus oli käskenyt hänen palata. Turhaan takertui hänen puolisonsa Maria kiinni hänen vaatteisiinsa ja huusi itkien, että he vievät hänen puolisonsa kuolemaan, sekä rukoili hänen ystäviään tulemaan apuun. Turhaan koetti Hypatios itse puolustaa itseään. Haltiotilaan joutunut joukko kuljettaa hänet mukanaan Konstantinuksen Forumille, siellä hänet nostetaan kilvelle, hänen otsalleen pannaan diadeemiksi sotilaan kaulaketju, hänet koristellaan keisarin arvomerkeillä ja keisarinviitalla, jotka on anastettu palatsin valloitettua osaa ryöstettäessä. Uusi hallitsija etunenässä ryntää joukko hippodromiin ja nostaa Hypatioksen keisarilliseen aitioon, minkä jälkeen kapinan johtomiehet alkavat muutamien viisaitten miesten neuvoista välittämättä tuumia, kuinka parhaiten saataisiin palatsi rynnäköllä vallatuksi. Joka taholta liittyi kapinallisten puolueeseen lisää tyytymättömiä ja epätietoisia, monet senaattorit ja ylimykset ilmoittivat julkisesti kannattavansa Anastasiuksen veljenpoikaa, ja kaupungilla kierteli jo sellainen huhu, että Justinianus ja Teodora olivat paenneet. Vihreitten puolueeseen kuuluvat nuoret miehet kiertelivät asestettuina kaikkialla kaupungissa ja uskoivat voiton taatuksi, minkä vuoksi hätääntynyt Hypatioskin alkoi uudelleen toivoa.

Oli tammik. 18:nnen päivän iltapuoli. Ratkaiseva hetki oli tullut. »Koko keisarikunta», sanoo eräs silloin elänyt henkilö, »näytti olevan perikatonsa partaalla». Kaupunki paloi, hippodromissa osoitti kansanjoukko suosiotaan Hypatiokselle ja herjasi Justinianusta ja Teodoraa, palatsi oli joutumassa kapinallisten haltuun. Keisari, joka oli menettänyt toivonsa ja apukeinonsa, ei enää uskonut voivansa kukistaa kapinaa ja pelkäsi jo, ettei hänen henkensäkään enää ollut turvassa. Palatsin ja meren välissä olevien puutarhojen kautta kuljetettiin aluksiin kalleuksia keisarin aarrekammiosta, ja Justinianus aikoi itse paeta samaa tietä. Keisari neuvotteli korkeimpain neuvoskunnassa viimeisten uskollistensa Belisariuksen, Munduksen, Konstantioluksen, Basilideen, muutamien palvelijoiden ja kamariherrain kanssa. Teodorakin oli läsnä neuvottelussa. Tuona surkeana päivänä, jolloin epätoivoinen ja neuvoton Justinianus ei nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paon, jolloin hänen ministerinsä ja kenraalinsa osoittivat samaa horjuvaisuutta kuin hänkin, oli Teodora ainoa, joka pysyi levollisena ja luottavaisena keskellä yleistä mielenmasennusta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta äkkiä hän nousi kesken toisten äänettömyyttä ja muistutti heidän raukkamaisuutensa katkeroittamana keisaria ja ministerejä, jotka näin hylkäsivät hänet, heidän velvollisuuksistaan.

»Vaikkapa ei olisikaan jäljellä mitään muuta keinoa kuin pako», hän sanoi, »en sittenkään pakenisi. Ne, joilla on ollut kruunu päässään, eivät saa enää elää menetettyään sen. En tahdo elää päivääkään sen hetken jälkeen, jolloin minua ei enää puhutella keisarinnaksi. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se, sinulla on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on avoinna. Minä jään. Rakastan vanhaa väitettä, että purppura on suloinen käärinliina».

Sinä päivänä Teodora pelasti valtaistuimen Justinianukselle, ja tässä kaikki voimat vaativassa taistelussa, jolloin sekä hänen valtakuntansa että henkensä olivat pelissä, kohosi hän kunnianhimonsa tukemana sankarilliseen suuruuteen.

Hänen tarmokas puheensa sai Justinianuksen ja hänen neuvonantajansa uudelleen rohkaisemaan mielensä. Sillä aikaa kuin viekas Narses, keisarinnan uskottu, otti tehtäväkseen erottaa siniset muista kapinallisista ja onnistuikin siinä rahan voimalla, ja kun tämän hajaantumisen vuoksi alkoi syntyä erimielisyyttä vallankumouksellisten keskuudessa ja kun ruvettiin jo uudelleen kuulemaan keisarille uskollisten suosionhuutoja: »Eläköön Justinianus! Herra, varjele Justinianusta ja Teodoraa!», valmistivat Belisarius ja Mundus hyökkäystä hippodromia vastaan. Suitsuavien raunioitten kautta Belisarius koetti sotilaineen tunkeutua keisarin aitioon, jossa Hypatios oleskeli, mutta kaartinsotilaat, joilla oli hallussaan Kathismapalatsi, kieltäytyivät tottelemasta häntä ja pysyivät itsepintaisesti puolueettomina. Epätoivoissaan kenraali palasi palatsiin pitäen asiaa lopullisesti menetettynä, ja tällä kertaa täytyi Justinianuksen koettaa rohkaista häntä. Vihdoin onnistui Belisariuksen suurella vaivalla raivata itselleen tie sinisten porttien kautta areenalle ja miekka kädessä hyökätä kapinallisia vastaan. Taistelun hälinä houkutteli paikalle toimekkaan Munduksenkin, joka oli vain odottanut tätä merkkiä. Hän hyökkäsi nyt barbaarijoukkoineen vastakkaiselta puolelta hippodromiin raivaten itselleen sisäänpääsyn siitä portista, jota sanottiin Kuolleitten portiksi. Sillä välin kuin keisarilliset joukot antoivat ylhäältä amfiteatterin kävelykäytäviltä nuolisateen suuntautua kansanjoukkoon, raivasivat toiset miekka kädessä itselleen verisen tien tiheässä seisovan ja turvattoman lauman lävitse. Nyt syntyi hirveä pakokauhu. Mutta pakoyritykset olivat turhia, sillä joka taholla oli toisia vastassa. Turhaan tehtiin vastarintaa; Belisariuksen vanhat sotilaat löivät kaikki maahan eivätkä antaneet kenellekään armoa. Iltaan asti kesti säälimätöntä teurastusta sotilaiden lävistäessä aseillaan kaikki, jotka joutuivat heidän ulottuvilleen. Iltamyöhällä, kun verilöyly loppui, makasi muutamien todistajien lausunnon mukaan enemmän kuin kolmekymmentätuhatta, toisten mukaan taas melkein viisikymmentätuhatta ruumista hajallaan hippodromin verisellä tantereella.

Hypatios, jonka kaksi keisarin veljenpoikaa vangitsi kenenkään hänen kannattajansa uskaltamatta kohottaa sormeakaan hänen avukseen, vietiin yhdessä serkkunsa Pompeioksen kanssa Justinianuksen eteen. Pompeios, joka oli heikko raukka ja kykenemätön kestämään tällaisia onnettomuuksia, rukoili ja itki, vähän voimakkaampi Hypatios taas vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kansan tehneen hänelle väkivaltaa sekä lisäsi, että hän, käskiessään kapinallisten lähteä hippodromiin, oli vain tahtonut siten saattaa heidät turvattomina Justinianuksen käsiin. Tämä oli totta, mutta onnettomuudeksi Hypatioksen sanansaattaja ei ollut voinut löytää tietä keisarin palatsin monissa sokkeloissa. Justinianus, joka oli nyt saanut takaisin kylmäverisyytensä, vastasi armonpyytäjille julman ivallisesti:

»Hyvä on, mutta koska teillä on sellainen vaikutusvalta näihin miehiin, olisitte menetelleet oikein, jos olisitte käyttäneet sitä, ennenkuin poltitte pääkaupunkini».

Seuraavana päivänä hän mestautti heidät. Heidän ruumiinsa heitettiin Bosporiin.

Sanotaan, että Justinianus kenties olisi kuitenkin antanut heille anteeksi ja pitänyt riittävänä rangaistuksena sitä kauheaa verilöylyä, joka päätti kuusipäiväisen metelin. Mutta Teodora, jonka luonne oli paljon julmempi ja leppymättömämpi, vaati kuolemanrangaistusta. Hän oli, kertoo eräs aikalainen, vannonut Jumalan pyhässä nimessä ja oman päänsä kautta, ettei säästäisi kapinallisten johtajia, ja hänen oli onnistunut kiristää keisarilta samanlainen vala. Hän vaati, että annettu lupaus oli pidettävä, ja häntä täytyi totella.

Toisiakin ankaroita rangaistuksia seurasi. Joukko ylimyksiä ja senaattoreja, jotka olivat kapinan aikana saattaneet itsensä huonoon valoon, tuomittiin kuolemaan tai maanpakoon, heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja siirrettiin keisarin aarrekammioon tai jaettiin palkintoina hallitsijaparin kannattajille. Erikoisen julmasti vainottiin niitä, jotka tavalla tai toisella tuntuivat pettäneen laillisen hallituksen, hovimiehiä, jotka olivat epäilleet sen vallassapysymistä, kaartinsotilaita, jotka olivat epäröineet puolustaa sitä, sinisen puolueen jäseniä, jotka olivat yhtyneet vihreihin. Keisarin käskystä pani kaupunginprefekti toimeen pitkäaikaisen tutkimuksen, ja pääkaupungissa vallitsi hirmuvalta.

Kapina oli kukistettu, ja Justinianus voi täydellä syyllä kuuluttaa siinä julistuksessa, jota hän antoi jakaa kaikissa valtakuntansa kaupungeissa, että hän oli voittanut vallananastajat, jotka olivat nousseet häntä vastaan. Mutta ennen kaikkea oli hänen kiitettävä Teodoraa voitostaan, ja sen vuoksi merkitseekin Nika-kapina käännekohtaa keisarinnan elämässä. Noina kohtalokkaina päivinä hän kunnostautui valtiomiehenä ja osoittautui paljon kylmäverisemmäksi ja lujatahtoisemmaksi kuin miehensä. Täten hän oli, niinkuin sattuvasti on sanottu, todenteolla ansainnut sen paikan keisarin neuvoskunnassa, josta hänen oli tähän asti kenties ollut kiitettävä vain keisarin heikkoutta. Teodora sai pitää sen yhä edelleenkin, eikä kiitollinen Justinianus ajatellutkaan ottaa sitä häneltä pois. Ja koska keisarinnalla oli kykyä ja ymmärrystä, kun suuret asiat olivat kysymyksessä, sekä selvänäköinen ja johdonmukainen käsitys niitten kehityksestä, oikea arvostelukyky valtion asioissa ja erehtymätön vaisto eri mahdollisuuksia harkitessaan, ei hän ainoastaan ohjannut asioita kuin hallitsijatar, jolla on käytettävänään kaikki keisarillisen aseman voimakeinot, vaan hän hallitsikin hyvin.

6

TEODORAN HALLITUS