Part 6

Siitä tavasta, jolla Justinianus täytti keisarillisen aarrekammion, olivat uutisnälkäiset ihmiset myöskin hyvin selvillä, mutta siitä ei kernaasti puhuttu ääneen. Sanottiin keisarin valmistavan vääriä testamentteja päästäkseen käsiksi suuriin perintöihin, ja hänen väitettiin keinottelevan viljalla, silkillä, kansan elintarpeilla ja huvituksilla. Kerrotuinpa sellaistakin, ettei hän rikkauksia hankkiakseen kavahtanut väärää tuomiota eikä murhaakaan. Samalla tavoin paneteltiin Teodoraa, hänen omaisiaan ja entisiä elämäntapojaan. Tiedettiin, että hän oli rikas ja että hän rakasti rahaa — kerrottiin hänen pelaavan salaa yhdessä keisarin kanssa ryöstääkseen pelissä puti puhtaaksi ne lähimmät ystävänsä, joille olivat aikaisemmin lahjoitelleet omaisuuksia, tai vetoamalla kauppatoimia säännöstelevän lain rikkomuksiin takavarikoivan omaksi hyväkseen kaikenlaisia kalleuksia, kauniita kankaita, kallisarvoisia koristuksia ynnä muuta, mikä oli herättänyt hänen kateuttaan. Tiedettiin, että hän oli pitkävihainen, kostonhimoinen ja julma ja kykeni mihin tahansa, kun oli syöstävä vastustaja onnettomuuteen tai turvattava omaa valta-asemaa, ja hänestä keksittiin mitä kamalimpia juttuja. Sanottiin hänen, jos joku onnettomuudekseen oli vastenmielinen hänelle, noudattavan vihatun henkilön salaa palatsiin, mistä onneton kahlehdittuna ja pää peitettynä vietiin tarkan valvonnan alaisena laivaan ja sitten jonnekin kaukaiseen maahan, jossa julmat vanginvartijat panivat nopeasti täytäntöön keisarinnan koston.

Siitä, mitä tapahtui palatsin läpipääsemättömien muurien sisäpuolella, oli pääkaupungin juorunhaluisilla asukkailla paljon kertomista. Siellä oli, väitettiin, valtavia maanalaisia vankiluolia, hiljaisia ja kauheita vankiloita, joissa Teodora piti uhrejaan teljettyinä, ruoskitutti ja antoi kiduttaa heitä. Ainaisessa pimeässä ja niin kovasti kahlehdittuina, että tuskin saattoivat kumartua, onnettomat saivat viettää kuukausia ja vuosia, ja heille heitettiin kehno ravinto kuin eläimille. Jos he sattumalta pääsivät pakoon tästä helvetistä, olivat he mielipuolia, sokeita tai tyyten murtuneita kauhean vankeuden jälkeen. Ne, jotka pääsivät elävinä tästä hirveästä manalasta, tästä pimeästä labyrintistä, jonka portilla sai heittää kaiken toivon, saivat tosiaankin pitää itseään onnellisina. Monet katosivat jäljettömiin. Kerrottiin, että eräänä päivänä se poika, jonka Teodora oli nuoruudessaan synnyttänyt, oli tullut palatsiin. Isä oli kuolinvuoteellaan ilmaissut pojalle hänen syntyperänsä, ja lapsi oli lähtenyt Konstantinopoliin tapaamaan äitiään. Keisarinna, joka tuli hyvin levottomaksi ja pelkäsi Justinianuksen suuttuvan, jos saisi kuulla puhuttavan tästä puolisonsa myrskyisen nuoruuden seikkailusta, otti pojan vastaan ja jätti hänet sille palvelijalleen, joka aina suoritti hallitsijattarensa salaiset tehtävät. Sen jälkeen ei lapsiraukkaa enää koskaan nähty.

Tietenkin on näihin juttuihin suhtauduttava hyvin varovaisesti. Prokopios itsekin, joka on kertonut kaikki nämä juorut, sanoo eräässä kohdassa, että Teodora oli hyvin salakähmäinen ihminen, ja ettei kukaan voinut päästä hänen jäljilleen, vaikka olisi ollut kuinka ovela, jos hän vain itse tahtoi salata jonkin tekonsa. On näin ollen vaikea käsittää, kuinka kirjailija itse on voinut saada selvän kaikista näistä rumista muistoista ja luonteeltaan täysin salaisista tarinoista, joissa kerrottiin öisistä murhista, maanalaisista vankiloista ja salaisista, peloittavista kidutuksista. Sitäpaitsi on lisättävä, että hänen omien sanojensa mukaan ei ollut kovinkaan vaikeaa päästä pakoon näistä vankiluolista, sekä että toiselta puolen muutamat keisarinnan kuuluisimmat uhrit selvisivät jokseenkin hyvin ja kokemastaan epäsuosiosta huolimatta onnistuivat luomaan itselleen aika hyvän uran. Tietenkin saattoi tässä piilokäytävien ja salaisuuksien täyttämässä palatsissa tapahtua kerrassaan merkillisiä asioita, ja patriarkka Antimuksen kohtalo, josta on jo kerrottu, osoittaa, mitä kaikkea voi kätkeytyä palatsin varjoon. Ja kun Teodora vihasi jotakuta, oli hän varmasti tarpeeksi nainen ollakseen kavahtamatta väärän epäsuosion tai kenties murhankin käyttämistä rankaisuna. Hänen kostonhimonsa oli uskomattoman leppymätön, ja koko ikänsä hän muisti ne loukkaukset, joilla vihreät olivat synkentäneet hänen nuoruutensa. Turvatakseen valtansa hän raivasi pois kaikki esteet, jotka ilmestyivät hänen tielleen, ja teki lopun kaikista pyyteistä, jotka uhkasivat hänen asemaansa. Vastustajan nujertamisessa olivat hänen mielestään kaikki keinot luvallisia, petos ja väkivalta, valhe ja lahjukset. Viekkaana ja kovana, jopa julmanakin, kun oma etu oli kysymyksessä, hän ei tuntenut suurta tunnonvaivaa valitessaan keinoja ja välikappaleita suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Mutta Prokopioksenkin sanojen mukaan tämä leppymätön ja intohimoinen nainen kykeni tuntemaan sääliä vihollisiaan kohtaan, ja tosiasia on, että hänen vaarallisimmat vastustajansa sovittivat häväistyksensä ja salahankkeensa pelkällä maanpaolla. Yhtä varmaa on, että tämä kostonhimoinen ruhtinatar saattoi suoda koko myötätuntonsa sellaisille ihmisille, joita hän oli aluksi vihannut, sekä että hän voi pysyä uskollisena ja ystävällisenä niille, jotka pitivät hänestä ja palvelivat häntä hyvin, joskin hän kostamaan ryhtyessään saattoi olla mielivaltainen ja kova. Ja varmasti tehdään hänelle aiheettomasti väärin, jos pannaan hänen poikansa katoaminen hänen syykseen. Teodoran tytär, jonka olisi pitänyt herättää yhtä epämiellyttäviä muistoja Justinianuksessa, ei tuottanut äidilleen pienintäkään huolta, eikä Teodora säästänyt mitään vaivaa järjestellessään avoimesti ja peittelemättä mahdollisimman edulliseksi tyttärenpoikansa Anastasiuksen tulevaisuutta.

Konstantinopolin juorukellot eivät välittäneet paljoakaan kaikesta tästä. Oli aivan liian helppoa koettaa selittää luonnollisella tavalla Teodoran rajatonta vaikutusvaltaa Justinianukseen. Ei otettu huomioon sitä seikkaa, että hän oli kaunis ja harvinaisen älykäs — ei, jos hän tosiaankin ohjasi keisaria oman mielensä mukaan, oli jutussa varmasti mukana lemmon juonia. Ei ollut apua siitäkään huomautuksesta, että Justinianus oli hyvin helposti johdettava luonne, että hänen tahtonsa oli epävakaisempi kuin pöly, jota tuuli lennättää — mieluummin sittenkin uskottiin, että keisarinna oli taikakeinoin turvannut valtansa; ja sen vakuudeksi, että hän todellakin oli paholaisen välikappale, kerrottiin, että pahat henget olivat hänen nuoruudessaan kilpailleet hänen suosiostaan ja ajaneet rakastajat pois hänen huoneestaan.

Kaikkea tällaista kerrottiin tietysti äärimmäisen varovasti. Keisarinnalla, niin väitettiin, oli erikoisia vakoilijoita, eikä ollut viisasta joutua hänen vihansa kohteeksi. Luultavaa kuitenkin on, että jos keisarinna olisi valtaistuimelle nousemisensa jälkeen jatkanut entistä kevytmielistä elämäänsä, hänen lemmenseikkailunsa olisivat antaneet juorukelloille tarpeeksi puheenaihetta pääkaupungissa, joka ei liikoja kunnioittanut hallitsijoitaan. Konstantinopolissa oli naisten, varsinkin ylhäisessä asemassa olevien, siveys mieluinen juorujen ja panettelun aihe. Todistukseksi tästä esitettäköön seuraava aika lystikäs juttu.

Zeugman kaupunginosassa Kultaisen Sarven rannalla oli erään pylvään päähän pystytetty kuuluisa Venuksen kuvapatsas. Se suojeli erästä pääkaupungin tunnetuinta siveettömyydenpesää, mutta sitäpaitsi oli sillä hämmästyttävä ja kerrassaan merkillinen ominaisuus. Jos aviomies epäili vaimonsa siveyttä, virkkoi hän hänelle:

»Mennäänpä Venuksen patsaalle; jos sinä olet viaton, käy se siellä ilmi».

Ja tosiaankin saattoivat vain kunnialliset naiset esteettä kulkea jumalattaren kuvan ohitse. Muut huomasivat siinä silmänräpäyksessä, jolloin lähestyivät sitä, äkkiä olevansa alasti — kukaan ei ymmärtänyt, mikä taikavoima sen sai aikaan.

Eräs Teodoran sisarentytär sattui kerran joutumaan tämän seikan vuoksi peräti epämiellyttävään seikkailuun. Hän matkusti ratsain tämän kaupunginosan kautta, kun äkillinen sadekuuro pakotti hänet poikkeamaan toiselle tielle. Kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota hän ohjasi hevosensa kuvapatsaan luokse, ja silloin olikin hän äkkiä kaikkien nähden ilki alasti. Perinpohjin nöyryytettynä ja vielä enemmän vihoissaan hän revitytti tuon petollisen patsaan, mutta Bysantin juoruakoilla oli tämän tapauksen vuoksi äärettömän hauskaa.

Kun siis häväistysjuttujen kertojat eivät ole syyttäneet Teodoraa mistään lemmenseikkailusta hänen avioliittonsa jälkeen, ja kun hänen yksityiselämänsä mallikelpoisuutta ei ole koskaan epäilty, johtuu se ilmeisesti siitä, että keisarinna käyttäytyi moitteettomasti. Ja kun viime aikoina on paljon keskusteltu tästä asiasta, niin koettakaamme vielä kerran harkita, mitä on syytä otaksua Teodoran siveydestä.

4

TEODORAN SIVEYS

Aina siitä lähtien, kun Sardou esitti meille näytelmässään lemmenhaluisen ja seikkailuja kaipaavan Teodoran, on oltu taipuvaisia uskomaan, että keisarinna, joka oli valtaistuimelle noustuaankin säilyttänyt nuoruutensa vapaat tavat ja yhä vieläkin pysynyt kurtisaanina, ei pitänyt sopimattomana vanhoihin synteihinsä palaamista. En tahdo tehdä itseäni naurettavaksi esiintymällä Teodoran siveyden puolustajana hänen avioliittonsa jälkeen. Paitsi sitä, että on aina vaikea sanoa mitään varmaa tällaisista suhteista, en suinkaan toisaalta välttämättä vaadi, että tätä korkeaa ruhtinatarta olisi välttämättä pidettävä ehdottoman moitteettomana. Uskon mielelläni, että hän nautti nuoruudessaan runsain mitoin elämästä, enkä tunne olevani kuohuksissa ajatellessani sitä. Ja olettamus, että hän on voinut myöhemminkin jatkaa samanlaista elintapaa, ei kauhistuta minua vähääkään. Kun ajattelee tarkemmin asiaa, niin Justinianushan on ainoa, jolla on ollut oikeus valittaa. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja tarkempi tutkimus on Teodoralle eduksi.

Ensinnäkin on varmaa, ettei kukaan niistä historiankirjoittajista, jotka elivät samoihin aikoihin kuin hän, eikä myöskään kukaan seuraavilla vuosisadoilla eläneistä ole koskaan lausunut mitään sellaista, joka olisi luonut varjon hänen yksityiselämänsä moitteettomuuteen. Ja kuitenkin on heidän joukossaan monta sellaista, jotka ovat voimakkain sanoin syyttäneet häntä ahneudesta, vallanhimosta ja väkivaltaisuudesta sekä siitä suunnattomasta vaikutusvoimasta, joka hänellä oli Justinianukseen, siitä häväistyksestä, jonka hän aiheutti kerettiläisillä mielipiteillään y.m. Prokopioskaan, joka on niin ylenmäärin parjannut häntä, mielihyvin esittäen hänen nuoruudensyntejään ja tavattoman yksityiskohtaisesti kuvaillen hänen petoksiaan, julmuuksiaan ja moninaista hävyttömyyttään kypsyneempinä vuosina, ei panettele tätä niin syvälle vajonnutta naista pienimmästäkään lemmenseikkailun yrityksestä avioliittoon menon jälkeen. Uskottavana voinee pitää, ettei tuo häväistysjuttujen kirjoittaja, jos keisarinna olisi antanut pienimmänkään aiheen hänelle, olisi jättänyt seikkaperäisesti kertomatta hänen aviorikoksistaan. Prokopios ei ole maininnut sellaisesta mitään -- luultavasti on asia niin, ettei hänellä ollut mitään sanomista.

Mutta eikö hän tosiaankaan ole maininnut mitään? Jos ottaa vaivakseen lukea huolellisesti hänen Salaiset muistelmansa, voi helposti päästä varmuuteen siitä, ettei hän, mitä hän sitten lieneekin asiasta ajatellut, voi esittää mitään Teodoraa vastaan, ei Teodosiuksen, ei Petrus Barsymeen eikä edes Areobinduksen seikkailussa.

Teodosius, johon tuonnempana palaamme, oli Belisariuksen vaimon ja keisarinnan suosikin Antoninan julkinen rakastaja. Heidän suhteensa oli kestänyt melkein kymmenen vuotta; Teodosius oli seurannut Antoninaa Afrikkaan, Sisiliaan ja Italiaan heikon ja rakastuneen Belisariuksen tahtomatta avata silmiään, vaikka oli saanut monta varoitusta. Lopulta petetty aviomies alkoi kuitenkin tuntea itsensä hieman naurettavaksi ja päätti ryhtyä asiaan lujin kourin. Hän antoi sulkea puolisonsa telkien taakse ja jätti poikapuolensa Fotiuksen tehtäväksi pitää huoli äidin rakastajasta. Epäröimättä nuorimies riisti väkivallalla Teodosiuksen siitä turvapaikasta, jonka hän oli etsinyt itselleen Efesoksessa pyhälle Johannekselle omistetussa kirkossa ja antoi vahvan vartioston kuljettaa hänet vankina kaukaiseen Kilikian linnaan. Kaikki suoritettiin niin varovaisesti ja hiljaisesti, ettei kukaan tietänyt mitä Teodosiukselle oli tapahtunut.

Nyt puuttui Teodora asiaan. Hän oli aina, niin väitettiin, antanut suosikilleen Antoninalle anteeksi kaikki tämän harha-askeleet, koska tämä, ja hänen kauttansa Belisarius, oli aina alistunut keisarinnan tahtoon. Hän oli jo kerran ennen ottanut toimittaakseen Antoninalle takaisin hänen rakastajansa, joka miehen kostoa peläten pysytteli piilossa. Vielä ripeämmin Teodora toimi saadakseen tiedon Belisariuksen päätöksestä. Hän oli näihin aikoihin erikoisessa kiitollisuudenvelassa Antoninalle, joka oli tehnyt hallitsijattarelleen suuria palveluksia Johannes Kappadokialaisen äskettäin joutuessa epäsuosioon. Levottomana ystävättärensä vuoksi kiirehti Teodora kutsumaan Belisariuksen Bysanttiin, jossa luuli voivansa tehokkaammin antaa apua suosikilleen, ja ensi töikseen pakotti sotapäällikön sopimaan puolisonsa kanssa. Hän teki vieläkin enemmän. Onnistuttuaan pääsemään selville Teodosiuksen olinpaikasta hän toimitutti rakastajan salaa palatsiin, lähetti seuraavana päivänä noutamaan Antoninaa ja sanoi hänelle:

»Rakas ystäväni, käsiini on joutunut kallis aarre, jonka vertaista ei kukaan voi koskaan löytää. Jos tahdot, näytän sen sinulle ilomielin».

Herätettyään tällä tavoin Antoninan uteliaisuuden hän antoi Teodosiuksen tulla esiin eunukkien huoneesta, jossa oli pitänyt häntä piilossa. Helppoa on kuvitella, kuinka suuri oli hänen suosikkinsa hämmästys, ilo ja kiitollisuus. Moneen kertaan hän nimitti keisarinnaa pelastajakseen, hyväntekijäkseen ja hallitsijattarekseen. Varmuuden vuoksi ja pelastaakseen rakastajan aviomiehen kostolta keisarinna antoi Teodosiuksen jäädä palatsiin ja valvoi, että häntä kohdeltiin hyvin sekä että hän sai hyvää ruokaa. Suunnittelipa hän jo sellaistakin, niin väitetään, että Teodosiukselle annettaisiin korkea sotilaallinen asema, kun tämä yht’äkkiä kuolikin punatautiin. Näin on, tarkoin selostettuna, Prokopios itse kertonut, ja siinä on tuskin ainoatakaan piirrettä, joka panisi uskomaan, että keisarinna olisi ryöstänyt suosikiltaan sen rakastajan, jonka juuri oli tahtonut toimittaa hänelle takaisin. Jos Salaisten muistelmien kirjoittaja olisi tosiaankin epäillyt jotakin salaista lemmenseikkailua tässä jutussa, ei hän varmaankaan olisi jättänyt monin selityksin ja varsin tietävästi siitä kertomatta.

Petrus Barsymeskin, niin väitetään, oli muka keisarinnan rakastaja. Hän oli syyrialainen ja oli aloittanut uransa hopeakauppiaana, ja sillä alalla hän oli pian herättänyt huomiota sen viekkauden ja julkeuden vuoksi, jolla hän hoiti valonarkoja liikeasioitaan. Kun hän myöhemmin oli joutunut tuomioistuimen jäseneksi, osoitti hän siinä toimessa niin suurta kuntoa, että miellytti Teodoraa, joka antoi hänelle toimen salaisen poliisinsa palveluksessa. Teodoran avulla pääsi hän pian tuomioistuimen prefektin korkeaan asemaan, ja tätä nopeaa arvonnousua selittääkseen tiesivät Konstantinopolin juorukellot, että hän oli taikakeinoin ja loihduin noitunut keisarinnan. Mutta prefekti Petrus ei näytä tarvinneen sellaisia keinoja päästäkseen eteenpäin maailmassa. Hoitamalla erinomaisesti asiansa tämä oivallinen rahaministeri aina kykeni täyttämään hallitsijansa kaikki taloudelliset vaatimukset, ja se yksin riitti takaamaan hänelle menestyksen. Raudanlujana ja tuntematta pienimpiäkään mielenvaivoja hän hallitsi häikäilemättömästi, hankki rahaa kaikesta, suvaitsi kaikenlaista kiristystä ja keinotteli viljalla niin uskomattoman julkeasti, että Justinianuksen oli pakko erottaa hänet, kun kapina uhkasi. Keisarinna, joka oli turhaan koettanut pelastaa suosikkiaan, suojeli häntä edelleenkin, mikä jossakin määrin lievitti hänen onnettomuuttansa. Pian kukistumisensa jälkeen nimitettiin tämä hyödyllinen palvelija valtion rahastonhoitajaksi, ja tässäkin toimessaan hän osoitti erinomaista etevyyttä vähentäen menoja ja keksien tulojatuottavia monopooleja. Tämän virkamiehen historiassa ja hänen suhteessaan keisarinnaan ei tosiaankaan ole pienintä lemmenseikkailun varjoakaan.

»Teodora», sanoo Prokopios, »rakasti erittäin suuresti Barsymesta».

Paitsi sitä, ettei kirjoittaja tässä käytä suinkaan sitä sanaa, joka merkitsee kreikan kielessä »rakastaa lempien», hän on vielä nähnyt senkin vaivan, että on lähemmin selittänyt syyt tähän keisarinnan myötämielisyyteen.

»Teodora rakasti häntä hänen pahuutensa vuoksi, sen kovuuden tähden, jolla hän hallitsi kansaa, ja vieläpä siitäkin syystä, että Barsymes oli hyvin perillä niistä taikakeinoista, joita Teodora itse mielellään käytti».

Sen enempää ei heidän suhteestaan kerrota Salaisissa muistelmissa, ja se ei suinkaan riitä tekemään Petruksesta Teodoran rakastajaa. Hänen menestymisensä johtui kokonaan muista syistä, ja siitä on todistuksena se seikka, että hän säilytti yhä luottamusasemansa keisarinnan kuoltuakin. Seitsemän vuotta Teodoran kuoleman jälkeen tuli hänestä uudelleen tuomioistuimen prefekti, ja kansan vihasta huolimatta tämä oivallinen ja nöyrä palvelija nautti Justinianuksen vähentymätöntä suosiota.

Mitä tulee Areobindukseen, tämä nuori barbaari oli erikoisen kaunis mies, jolla oli toimi Teodoran hovissa. Prokopios mainitsee, että keisarinnan epäiltiin olevan hyvin ihastunut häneen. Mutta erikoisesti on pantava merkille, että Salaisten muistelmien tekijä, joka on muuten niin valmis esittämään vakuutuksia ja väitteitä, ei uskalla tässä tapauksessa vastata sanojensa totuudesta. On varsin helppoa päätellä, kuinka paljon arvoa voi antaa sellaiselle jutulle, jota lentokirjasen kyhääjä itse pitää perättömänä huhuna, joka tapauksessa hänen kertomuksestaan käy ilmi, että jos Teodora onkin tuntenut lämpimämpiä tunteita Areobindusta kohtaan, hän pani kaikkensa liikkeelle syrjäyttääkseen oikein silmäänpistävästi tuon nuoren miehen ja toimittaakseen hänet lopulta kokonaan pois näkyvistään pitäen tärkeimpänä sitä, että »voisi puhdistautua kaikista epäluuloista», niinkuin alkuperäisen tekstin sanat kuuluvat. Sen sijaan, että häntä moititaan heikkoudesta, pitäisi päin vastoin oikeudenmukaisesti ylistää häntä lujasta vastustusvoimastaan.

Ja vaikka Prokopios ilmeisesti ja selvästi syyttääkin häntä siitä, että hänellä on ollut rakastajia, voidaan kuitenkin pitäviä todistuksia esittää hänen väitteitänsä vastaan. Niinkuin Sardou sattuvasti lausuu, »ei millään Prokopioksen väitteisiin nojautuvalla jutulla ole sen enempää historiallista arvoa kuin vallankumouksellisilla lentolehdillä». Juuri sen vuoksi on melkoinen merkitys sillä tosiasialla, etteivät Salaiset muistelmat koeta todistaa Teodoraa syylliseksi ainoaankaan lemmenseikkailuun.

Tästä en suinkaan halua tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä Teodoran eduksi. Paitsi sitä, ettei hän enää ollut aivan nuori valtaistuimelle noustessaan — hän oli noin kolmenkymmenen vuotias, ja sen ikäisenä alkaa itämaalainen nainen tulla vanhaksi — eikä myöskään kovinkaan nuori niihin aikoihin, jolloin olisi voinut ottaa rakastajakseen Teodosiuksen tai Petrus Barsymeen — silloin hän nimittäin oli melkein viidenviidettä vuotias — hän oli muuten aivan liian älykäs ja liian kunnianhimoinen pannakseen lemmenseikkailujen vuoksi vaaranalaiseksi asemansa, johon oli onnistunut ponnistautumaan. Voidakseen säilyttää hallussaan korkeimman vallan hänen kannatti käyttäytyä jossakin määrin varovasti, ja Teodoran moitteettomasta elämästä oli ehkä luettava yhtä paljon kunniaa hänen käytännölliselle älylleen kuin siveydelleen.

Mutta jos ottaa vaivakseen tarkemmin tutustua keisarinnan psykologiaan, osoittavat kuitenkin muutamat piirteet, että hänen mallikelpoisen käytöksensä perusteena oli jotakin muutakin kuin itsekästä teeskentelyä, ja minä puolestani uskon mielelläni, että hän tunsi jonkinlaista katumusta ja vastenmielisyyttä entisyyttään kohtaan. Hän esiintyi julkisen moraalin ankarana vartijana, valvoi erittäin tarkasti, että avioliiton pyhiä siteitä kunnioitettiin, eikä kannattanut rakkausseikkailuja, vaikka Salaiset muistelmat niin väittävät. Hän piti aina hyvää huolta niistä onnettomista, jotka olivat paremminkin puutteesta kuin synnillisestä himosta joutuneet turmioon, ja toimi innokkaasti heidän pelastamisekseen ja kohottamisekseen. »Koko elämänsä ajan», niinkuin eräs hänen aikalaisensa sanoo, »hän tunsi voimakasta luonnonvetoa kaikkien niitten naisten pelastamiseen, jotka olivat joutuneet onnettomuuteen». Surikohan hän kenties sitä, ettei hänen oma nuoruutensa ollut sen paremmin suojeltu maailman turmelusta ja puutteen houkutuksia vastaan? Minä puolestani olen sitä mieltä, että Teodoraa tyydytti kurtisaanin elämä paljoa vähemmän kuin mitä Prokopios tahtoo lukijoilleen uskotella. Hän eli kurtisaanina siksi, että se oli melkein välttämätön seuraus hänen näyttelijätärammatistaan, mutta pian hän väsyi siihen. Hyvissä ajoin johti uskonto hänet katumaan entisyyttään, ja siitä lähtien hän pysyi kaiken ikänsä syvästi ja vilpittömästi hurskaana. Ja hänen kunnianhimonsakin edisti tätä muutosta. Kun tämä erikoisen lahjakas ja harvinaisen älykäs sekä lujatahtoinen nainen nousi valtaistuimelle, oli näin vallanhimoisella ja kiihkomielisellä olennolla, joka ikävöi valtaa niin suunnattomasti, muuta ajattelemista kuin arkipäiväisten lemmenseikkailujen harrastaminen. Hänellä oli muutamia niitä erikoisia ominaisuuksia, jotka oikeuttavat tavoittelemaan korkeinta valtaa. Hän oli uskomattoman lujatahtoinen, miehekkään päättäväinen ja niin kylmäverinen, että näytti kykenevän selviytymään kaikkein suurimmistakin vaikeuksista. Hän tahtoi olla keisarinna, mutta ei suuruutensa huumaama ja laiska keisarinna. Yksikolmatta vuotta hän hallitsi Justinianuksen rinnalla ja johti valtakunnan asioita yhtä paljon kuin puolisonsa, kenties enemmänkin, ja koko hänen valtakaudelleen oli tunnusmerkillistä omituinen hyvän ja pahan, naisellisen kiihkomielisyyden ja valtiomiesvoiman sekoitus. Hän oli levoton ja monimutkainen olento, usein sekaannusta aiheuttava, mutta aina yhtä muuttumaton lumousvoimaltaan.

5

VIHREÄT JA SINISET. NIKA-KAPINA

Tammikuussa v. 532 oli Konstantinopolissa hyvin rauhatonta. Sirkuspuolueitten välinen jännitys oli entistäkin vaarallisempi.