Part 2

»Tarvitaan näytelmä kansan huvittamiseksi», sanoi Justinianus. Hallituksen tärkeimpiä tehtäviä olikin hankkia rahvaan uutuudennälän tyydyttämiseksi alituisesti uutta suurella upeudella ja komeudella höystettyä ravintoa. Kilpa-ajot, eläinmetsästykset, taistelut ihmisten ja villieläinten välillä, teatterinäytännöt, joista varsinkin farssit, baletit ja pantomiimit olivat erikoisesti kansan suosimat, nuorallatanssijat ja ilveilijät tyydyttivät toinen toisensa perästä joukkojen huvitteluhalua. Seitsemän peräkkäistä juhlapäivää oli uuden vuoden alkamisen merkkinä, ja yhdellä niistä oli omituinen ja erittäin kuvaava nimi _prostituoitujen päivä_. Uudet ihanuudet houkuttelivat lakkaamatta kansanjoukkoja teatteriin tai sirkukseen, ja Justinianus ei tietänyt sen parempia keinoja kansan suosion hankkimiseksi kuin antaa kahdenkymmenen leijonan ja kolmenkymmenen leopardin taistella yht’aikaa toisiaan vastaan amfiteatterissa, lahjoittaa upeitten loimien verhoamia hevosia kilpa-ajojen voittajille, järjestää suurenmoinen juhla-ateria kansalle ja käyttää tällä tavoin kolmessa vuorokaudessa viidettä miljoonaa markkaa.

Koko Bysantti kävi teatterissa, yhtä hyvin kaupungin kultainen nuoriso kuin rahvaskin, sekä papit että maallikot. Ja vaikka soveliaisuussäännöt kielsivät kunniallisia naisia näyttäytymästä siellä, eivät he suinkaan olleet, jos kohta pitemmän välimatkan päästä, vähemmän innostuneita kuin miehet kaikkeen, mikä koski kilpa-ajoja, hevosia ja ajajia. Ei koskaan ole mikään kansa, eivät edes roomalaiset, tuntenut niin valtavaa mielenkiintoa kuin bysanttilaiset kaikkia hippodromin asioita kohtaan. Kilpa-ajojen voittajat olivat päivän kuninkaita, keisari itse piti kunniana heidän tervehtimistään, hallitus pystytti heille muistopatsaita, pääkaupungin kaunokirjailijat ylistivät puolestaan runosäkein heidän ansioitaan, vakavamielisemmät ihmiset selittivät, että elämä ilman heitä olisi ilotonta, kansanjoukko tappeli ja jakautui puolueisiin heidän viittojensa värin mukaan. Vihreät ja siniset herjasivat toinen toisiaan ja taistelivat vuosisatoja kunniansa vuoksi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä isänmaan pelastaminen jostakin vaarasta.

Kuvitella saattaa, miten suunnaton henkilökunta oli välttämätön tällaisiin näytöksiin. Tarvittiin runoilijoita kirjoittamaan runoja, joita puolueet määräpäivinä lauloivat keisarin kunniaksi, säveltäjiä sommittelemaan niihin musiikkia, soittoniekkoja huolehtimaan säestyksestä, orkesterin johtajia johtamaan esitystä, tarvittiin järjestysmiehiä ylläpitämään järjestystä sirkuksessa, väliaitain vartijoita, jotka laskivat suojukset alas yleisön poistuessa teattereista, kaitsijoita pukuhuoneissa vartioimassa ajajien viittoja ja kultakruunuja, tarvittiin tanssijoita, miimillisiä näyttelijöitä, voimailijoita ja ilveilijöitä väliaikojen ohjelmaan, tallien kaitsijoita, eläinten vartijoita, räätäleitä ja ompelijattaria, ja lopuksi ja ennen kaikkea tarvittiin kilpa-ajajia. Kulissien välissä ja hippodromin läheisyydessä vilisi lukematon ihmispaljous, luonnollisesti melkoisen sekalaista seurakuntaa, johon vielä liittyi monenlaisia seikkailijoita ja irtolaisia toivoen keksivänsä jonkinlaista huvin tai ansion mahdollisuutta. Koska pääkaupungin hienompi seurapiiri sitäpaitsi piti kunnianasianaan kuulua jompaankumpaan vallitsevaan suurpuolueeseen, jotka olivat jonkinlaisia kilpa-ajoklubeja ja joitten tehtävänä oli järjestää kilpa-ajoja, tapasivat hienostopiirit toisensa sirkuksen kulissien vaiheilla ja sekaantuivat omituisella tavalla tähän hämäräperäiseen kilpa-ajajista, ilveilijöistä, pelihuoneistojen hoitajista ja prostituoiduista muodostuneeseen kansanjoukkoon.

Sirkus oli tavallisena puheenaiheena maailmanihmisten kohdatessa toisensa, koko Konstantinopoli puhui päivän suosituimmasta kilpa-ajajasta tai näyttelijättärestä ja löi vetoja seuraavista kilpa-ajoista. Vakavimmatkaan miehet eivät pitäneet sopimattomana keskustella kilpailujen alkuperästä ja ajajain väreistä; he koettivat keksiä niitten vertauskuvallista sisällystä ja tekivät johtopäätöksiä puolueitten voiton mahdollisesta merkityksestä. Joka ainoa tiesi, että koska vihreä väri merkitsi maata, niin sen värin voitto ennusti hedelmällistä vuotta, sekä että sininen väri oli meren vertauskuva, minkä vuoksi tämän värin voitto oli takuuna rauhallisesta merenkulusta. Maanviljelijät kannattivat tietysti vihreää ja merimiehet sinistä.

Sirkuksessa määrättiin uudet kuosit. Nuoret keikarit, jotka olivat hippodromin vakinaisia vieraita, olivat muusta joukosta erotakseen omaksuneet erikoisen puvun ja hullunkuriset tavat. Heillä oli persialaisten tapaan kokoparta ja hyvin pitkät viikset; otsapuolelta he ajoivat niinkuin hunnit pois hiuksensa ja antoivat sen takaraivolta valua hartioille pitkinä suortuvina. Heidän tunikoittensa hihat olivat hyvin ahtaat ranteen kohdalta, mutta yläpäästä hyvin avarat vaikuttaakseen paisuvilta lihaksilta, kun nämä keikarit nostivat sirkuksessa tai teatterissa käsivartensa taputtaakseen käsiään. Heillä oli samanlaiset housut ja jalkineet kuin hunneilla sekä suuret, runsaasti kirjaillut viitat, ja tällä tavoin pukeutuneina, vyöllään lyhyt kaksiteräinen miekka he harhailivat yön aikaan Konstantinopolin kaduilla ahdistaen rauhallisia jalankulkijoita ja haastaen riitaa heidän kanssaan, ryöstäen heiltä koristuksia ja vaatteita, jopa toisinaan surmatenkin ahdistamiaan ihmisiä, jos nämä näyttivät aikovan tehdä vastarintaa.

Sininen puolue, joka oli hyvissä väleissä hovin kanssa keisari Anastasiuksen kuoleman ja uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousun jälkeen, rupesi ensiksi harrastamaan näitä moitittavia huvituksia. Koska ei kuitenkaan poliisivoima eikä oikeuslaitos tullut väliin ehkäisemään niitä ilkitöitä, joitten uhreiksi tavallisesti joutuivat vihreät, hallituksen vastustajat, niin yltyivät kaikki pääkaupungin taskuvarkaat ja rosvot siitä leväperäisyydestä, jolla rikokset jätettiin rankaisematta. Kun sitten lopulta vihreät, joille tehtiin lakkaamatta vääryyttä ja joita ei koskaan puolustettu, järjestivät puolestaan itsesuojeluksekseen rosvoliittoja, hävisivät pian viimeisetkin järjestyksen ja turvallisuuden jäljet Konstantinopolista.

Pian eivät kunnolliset ihmiset enää uskaltaneet ovistaan ulos yön aikaan. Rikkaat käyttivät vain kehnoja vaatteita ja väärennettyjä koruja päällekarkauksia välttääkseen. Välistä taas vallitsi täydellinen sekasorto, jolloin ei välitetty, oliko selvittämättömiä asioita vihreitten tai sinisten kanssa. Velalliset käyttivät sekaannusta hyväkseen hankkiakseen itselleen kuitteja saamamiehiltään, orjat pakottaakseen herransa päästämään heidät vapaiksi, pojat kiristääkseen rahoja isiltään, rakastajat ryöstääkseen mielitiettyjään, elostelijat tyydyttääkseen halujaan. Jos jollakulla oli vihollinen, oli helppo löytää murhaajia, jotka maksusta vapauttivat asianomaisen hänestä. Ihmisiä surmattiin, kirkoissakin keskellä jumalanpalvelusta, ja monesti aivan käsittämättömistä syistä. Oli tullut suosituksi urheiluksi tappaa turvaton yhdellä ainoalla iskulla, koska sellaista pidettiin voiman ja rohkeuden todistuksena. Ja kun poliisi, jos se joskus päättikin sekaantua asioihin, ei kertaakaan rangaissut muita kuin vihreitä, ja koska tuomarit peläten henkeään siinä tapauksessa, että eivät noudattaisi puolueen nimenomaisia määräyksiä, unohtivat kokonaan oikeudenmukaisuuden, muuttuivat rikokset päivä päivältä yhä pahemmiksi.

Kerran meni muuan nuori nainen puolisoineen laivaan eräässä Bysantin satamassa matkustaakseen Aasiaan. Eräät nuoret miehet, joitten mielestä hän oli kaunis, alkoivat ajaa häntä takaa ja päästyään alukselle pakottivat hänet väkivoimalla laskeutumaan heidän veneeseensä. Turhaan mies teki vastarintaa. Hän sai osakseen vain ivanaurua. Pelastaakseen kunniansa ei onnettomalla naisella ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyä Bosporiin epätoivoon joutuneen ja melkein järjiltään olevan puolisonsa nähden. Hän hukkui. Yhtä onnettomiin keinoihin täytyi monen muunkin naisen turvautua jälkeenjääneitten voimatta koskaan saada oikeutta osakseen.

Eniten puuttui viranomaisilta todellista rohkeutta käydä käsiksi roistoihin, joitten suojana oli hovissa vaikutusvaltaisia voimia. Kaupungin prefekti oli tästä esimerkkinä. Eräs tunnettu henkilö, Hypatios, oli murhattu Sofian kirkossa, ja koko kaupunki oli siitä hyvin kuohuksissa. Samoihin aikoihin sattui sinisten vakinainen suojelija Justinianus sairastumaan ankarasti. Ne, joilla oli valittamisen syytä, pääsivät nyt poikkeuksellisesti keisarin puheille. Tämä käski prefektin käydä lujin kourin asiaan käsiksi. Prefekti ei odottanut toista kehoitusta. Hän vangitutti suuren joukon syyllisiä ja mestautti monta, muitten muassa erään Teodosius Tzikkan, joka oli rikas ja hyvin ylhäistä syntyperää. Tämä aiheutti prefektin perikadon. Justinianus, joka oli parantunut kuin ihmeen avulla, ei ajatellut muuta kuin ystäväinsä puolesta kostamista. Hänen toimestaan prefekti haastettiin väärien syytösten perusteella senaatin eteen, erotettiin virastaan, ja karkoitettiin Jerusalemiin, ja lopulta hänen oli pakko mennä luostariin välttääkseen murhaajien tikareita, jotka uhkasivat hänen henkeään.

Sillä tavoin hippodromiriidat saivat kaupungissa aikaan peloittavan kuohunnan, joka puhkesi muutamien vuosien kuluttua oikeaksi vallankumoukseksi.

Samoihin aikoihin koettivat tähdistälukijat ja silmänkääntäjät, merkkienselittäjät ja ennustajat saattaa pääkaupunkia pois henkisestä ja siveellisestä tasapainosta. Eräänä päivänä ennusti muuan hysteerinen nainen Kultaisen Portin luona, että meri tulvisi yli äyräittensä ja upottaisi maailman uuteen vedenpaisumukseen, ennen kuin kolme vuorokautta olisi umpeen kulunut. Suuren kauhun valtaamina ihmisjoukot syöksyivät kirkkoihin ja odottivat alttarien edessä polvillaan pelosta vavisten hirvittävää loppuluhistusta. Toisinaan taas tähdistäennustajat näkivät taivaankannella suurten tulvien merkkejä, sekapäiset tietäjät juoksivat pitkin katuja kuin haamujen ajamina ja julistivat kauhun valtaamille ohikulkijoille, että maailmanloppu oli aivan lähellä. Ja ihmiset vapisivat varmoina kuulemansa totuudenmukaisuudesta ja täyttivät kirkot valituksillaan ja rukouksillaan. Toiset menivät luostariin luopuen omaisuudestaan ja arvokkaasta asemastaan, toiset taas lahjoittivat tavaransa ja rahansa kirkoille ja käyttivät aikansa hyväntekeväisyyden harjoittamiseen. Jokainen tahtoi kuolla vanhurskaan kuoleman, ja sekasorto saattoi kestää viikkokausia keisarin voimatta keksiä mitään keinoa tämän kauhun asettamiseksi, joka muuten oli tarttunut häneen itseensäkin. Järkevät ihmiset olivat tosin sitä mieltä, että olisi pitänyt muitta mutkitta panna telkien taakse nuo rauhanhäiritsijät, jotka peloittivat koko kaupungin keksinnöillään, mutta taikausko oli hyvin syvään juurtunut ja herkkäuskoisuus laajalti levinnyt.

Naiset tietystikin olivat erikoisen vastaanottavia kaikelle yliluonnolliselle. Jos oli säilytettävä itselleen puoliso tai sidottava itseensä rakastaja, luottivat he vähemmän omaan kauneuteensa ja viehätyskykyynsä kuin lemmenjuomiin ja taikatemppuihin. Tässä samoin kuin kaikissa muissakin suhteissa Teodora oli aikansa lapsi. Yhdessä hyvien ystävättäriensä Indaron ja Khrysomallon kanssa hän valmistutti taikaesineitä ja juomia, joitten piti taata hänelle ikuinen ja pirullinen vaikutusvalta ihailijoihin. Hän uskoi pahoihin henkiin, noitiin, ennustajiin, unenselittäjiin ja odotti tulevaisuuteensa luottaen kohtaloaan.

3

TEODORAN SEIKKAILUJA

Teodora oli huvinhaluinen ja rakasti myöskin rahaa. Hän oli jo ennättänyt koota itselleen melkoisen omaisuuden, kun hän joutui epämiellyttävään seikkailuun. Hänellä oli niinä aikoina rakastajanaan eräs syyrialainen nimeltä Hekebolos, jolla oli toimi keisarillisen hallituksen palveluksessa. Tämä erittäin vaikutusvaltainen mies nimitettiin maaherraksi Pentapolikseen Afrikkaan. Teodora päätti seurata häntä tuohon kaukaiseen maakuntaan. Ilmeisestikin hän oli näihin aikoihin väsynyt lyhytaikaisiin suhteisiinsa ja kaipasi pysyvämpää liittoa.

Valitettavasti romaani ei kestänyt kauvoja. Rakastavaiset joutuivat hyvin pian syystä tai toisesta riitaan keskenään. Hekebolos ajoi Teodoran häpeällisesti luotaan, ja onnettoman täytyi rahattomana ja vailla kaikkein välttämättömimpiäkin tarpeita harhailla kurjassa kunnossa. Hänet nähtiin Aleksandriassa, Antiokiassa ja muissakin paikoissa, joissa hän henkensä pitimiksi harjoitti surkeaa ja tuottavaa ammattiaan, ikäänkuin — kuten Prokopios sanoo asiantuntevasti ja yksinkertaisen vakavasti — piru ei olisi sallinut minkään maailman paikan säilyvän Teodoran saastutukselta. Tämä tapahtui noin vuonna 521.

Näyttää siltä kuin se verraten pitkä aika, jonka Teodora oleskeli Egyptissä ja Syyriassa, olisi antanut hänen elämälleen aivan uuden ja syvemmän merkityksen.

Näihin aikoihin Aleksandria ei ollut ainoastaan suuri kauppakaupunki, jonka kauppiaat matkustivat aina Ceyloniin asti ostamaan kiinalaista silkkiä ja intialaisia mausteita ja jalokiviä, eikä valtavan suuri varastoaitta, josta Niilin laakson vilja ja Levantin tuotteet levisivät pitkin Välimeren rantoja. Se ei ollut ainoastaan hieno ja rikas kaupunki, kevytmielinen ja turmeltunut, kuuluisien kurtisaanien kuten Thaiksen ja Krysiksen kotipaikka. Neljänneltä vuosisadalta alkaen Egyptin pääkaupunki oli myöskin koko kristityn maailman pääkaupunkeja. Missään eivät uskonnolliset riidat olleet ankarampia, jumaluusopilliset väittelyt terävämpiä eikä uskonvimma mielettömämpää. Missään ei suurten munkkikuntien perustajien Antoniuksen, Pakomiuksen, Shnudin ja Serapionin muisto ollut aiheuttanut sellaista luostarien, mystikkojen ja lihansakiduttajien kukoistusaikaa. Aleksandrian ympäristö oli täpö täynnä luostareita, ja Libyan erämaassa oli niin paljon erakoita, että sitä sanottiin täydellä syyllä »pyhimysten erämaaksi».

Niihin aikoihin, jolloin Teodora oleskeli siellä, vallitsi Egyptissä suurempi levottomuus kuin koskaan ennen. Haluten solmia uudelleen suhteet Rooman kanssa keisari Justinianus oli pannut toimeen hurjan vainon yli koko Syyrian. Kaikkia, jotka kieltäytyivät tunnustamasta Kalkedonin kirkolliskokouksen julistamia oikeaoppisia uskonkappaleita, kaikkia, jotka Eutykeen esimerkin mukaan eivät myöntäneet Jeesukselle muuta kuin yhden luonnon — siitä syystä heitä sanottiin _monofysiiteiksi_ — vainottiin häikäilemättä. Lahkon johtomiehet Antiokian patriarkka Severus, Halikarnassoksen Julianus, Tellan Johannes, Apamean Pietari sekä enemmän kuin viisikymmentä muuta piispaa menetti piispanistuimensa, heidät julistettiin pannaan ja ajettiin maanpakoon. Syyrian luostariyhteiskunta hajoitettiin väkipakolla, luostarit suljettiin, munkit karkoitettiin tiehensä, heille tehtiin väkivaltaa, heitä vangittiin tai teloitettiin. Monet näistä uhreista etsivät itselleen turvapaikan Egyptistä, jossa patriarkka Timoteus luottaen kiihkomielisiin ja uskollisiin munkkeihinsa pysyi yhä itsepintaisesti monofysiittisessä opissaan. Aleksandriaan oli paennut Severus, koko puolueen huomattavin mies, »Kristuksen kallio», »oikean uskon järkähtämätön vartija», kuten hänen aikalaisensa nimittivät häntä. Siellä hän piti tulisilla saarnoillaan ja uskonkiihoituksellaan koko itämaista maailmaa voimakkaassa kuohumistilassa.

Libyan vuorten luolissa, hylätyissä luostareissa erämaitten keskellä etsivät jalosukuiset miehet sekä ylhäiset ja hienostuneet naiset vapahdusta ja unohdusta palavassa yksinäisyyden, kieltäymyksen ja ruumiin kiduttamisen kaipuussa. Autuas Tomas kuului ylhäiseen sukuun, hänet oli kasvatettu kuin kuninkaan poika, hänellä oli rikkauksia ja joukoittain palvelijoita, ja hän oli — hänen pyhyyttään ylistävän naiivin kronikankirjoittajan sanojen mukaan — niin loistoa rakastava ja turhamainen, että hän pesi kasvonsa ja kätensä kymmeniä kertoja päivässä. Kun uskonvainojen myrskytuuli alkoi puhaltaa yli Syyrian, hän seurasi Amidan pyhää arkkipiispaa Marasta Egyptiin. Henkensä pitimiksi tämä ylhäinen mies hankki ansiotuloja palmikoimalla palmunlehdistä koreja, joita möi. Ollakseen täysin varma pelastuksestaan tämä turhuuden kasvatti halusi hartaasti kuolla maailmalta, ja siinä luolassa, jonka hän oli valinnut asunnokseen, hän majaili vuosikausia kiduttaen lihaansa ja lakkaamatta rukoillen ja itkien syntejään. Lopulta oli hänen ruumiinsa mustunut ja melkein kuivettunut auringonpaahteesta; hänen pitkät takkuiset hiuksensa olivat pörröllään, ja likaiset riekaleet verhosivat hänen ruumistaan, niin että tuskin hänen omat ystävänsäkään tunsivat häntä. Mutta Tomas oli onnellinen. »Mitä se haittaa», hän virkkoi, »vaikka tämä katoava ruumis häviääkin, kunhan vain synnin saastuttama sielu siitä hyvästä pelastuu ikuisesta tulesta».

Patriisimainen Caesaria oli myöskin ylhäissyntyinen ja keisari Anastasiuksen perheen sukulainen. Hänkin oli hylännyt kotinsa ja omaisuutensa elääkseen Aleksandriassa syrjässä maailmasta, ja tämä ylellisyyteen ja loistoon tottunut nainen pani koko maailman ihailemaan hurskauttaan ja kieltäymystään. Hän kieltäytyi syömästä leipääkin ja maistoi vain joka toinen päivä vähän vihanneksia, jotka oli maustettu väkevästi suolalla ja etikalla, sekä muutamia viinirypäleterttuja, ja hän nukkui säkkiin kääriytyneenä paljaalla maalla. Papitkin moittivat hänen liiallisia lihan kidutuksiaan ja suostuttivat hänet joskus sunnuntaisin panemaan vähän öljyä ruokaansa. He koettivat peloitella häntä ennustaen sairauden ennen pitkää tekevän hänet kykenemättömäksi suorittamaan uskonnollisia velvollisuuksiaan. Mutta Caesaria virkkoi: »Toivon, että Jumala antaisi minun koko ikäni olla ruumiillisesti sairaana, jos vain sieluni pelastuisi», ja hän jatkoi lujana katumusharjoituksiaan. Hienosti sivistynyt kun oli, hän luki uutterasti kirkkoisien kirjoituksia, keskusteli mielellään siveellisistä ja jumaluusopillisista kysymyksistä, oli nöyrä yksinkertaisimpiakin munkkeja kohtaan ja halukas kuuntelemaan heidän huuliltaan jumalallisen sanan kaikua. Ennen kaikkea hän kuitenkin halasi päästä pakoon maailmasta erämaan rauhaan ja hän tuli hyvin surulliseksi, kun hänen neuvonantajansa kehoittivat häntä muistamaan ikäänsä ja ruumiillista heikkouttaan. Viidenkymmenen vuoden ajan hän oli Aleksandriassa kauniina esimerkkinä hurskautensa, hyvientöittensä ja nöyryytensä vuoksi. Perustamassaan luostarissa hän tahtoi olla viimeinen sisarten joukossa ja oli kaikille nöyryyden ja alistumisen esikuvana.

Monet muut elivät samalla tavoin. Erakko Maras oli varhain ruvennut kiduttamaan lihaansa, valvoi ja rukoili herkeämättä suoden tuskin parin tunnin lepoa ruumiilleen. Kun lumikinokset olivat miehen korkuiset, lähti hän avojaloin hakkaamaan puita vuorelle, jonne hänen tietään voitiin seurata haavoista valuneitten veritahrain mukaan. Päästäkseen rauhaan ihailijoistaan hän lähti vihdoin Egyptiin, jossa hänestä tuli kuuluisimpien erakkojen opetuslapsi ja jossa hän herätti yleistä ihastusta jalolla elämällään.

Naiset olivat kuitenkin kaikkein verrattomimpia. Pyhä Susanna kieltäytyi nauttimasta yksinkertaisimpiakaan ravintoaineita ja pyysi vain, että hänelle tuotaisiin joka sunnuntai ruukullinen vettä ja joka toinen päivä pieni leipäpala. Hän vietti vuosikausia erämaassa ja taisteli pelottavia, mutta aina voitokkaita kamppailuja pahoja henkiä vastaan, niin että nämä lopulta alkoivat kirkua, ettei hän ollutkaan nainen ja että hänellä oli kivi sydämen paikalla ja ruumis raudasta eikä lihasta. Hän oli verhonnut kasvonsa niin paksulla harsolla, ettei sen läpi näkynyt edes nenänpäätä, sillä hän ei tahtonut nähdä ainoankaan ihmisen kasvoja eikä itse johtaa ketään kiusaukseen. Niille, jotka kävivät hänen luonaan, hän puhui lihan heikkoudesta, maailman turhuudesta ja Jumalan kauheista rangaistuksista. Hän paransi ja virvoitti heidän sielujaan sekä tuki naapureittensa, munkkien, rohkeutta antamalla heille voimakkaana naisena hyvän esimerkin siveellisessä ja pyhässä kilvoituksessa.

Joka taholta saapui hurskaita ihmisiä pyhien erämaahan pyytämään heiltä neuvoja, esirukouksia ja siunausta, katselemaan heidän lihankidutustaan ja keskustelemaan heidän kanssaan pyhistä mysteerioista. Jotkut taas vaelsivat Severuksen, Antiokian karkoitetun patriarkan luokse, joka oli laajalti kuulu jumaluusopillisista tiedoistaan ja kaunopuheisuudestaan. Etenkin naiset kunnioittivat tämän prelaatin kasvavaa mahtia. Katumusharjoituksia suorittava Caesaria oli hänen rippilapsiaan ja sääteli omantuntonsa hänen ohjeittensa mukaisesti.

Siinä siveellisen turmeluksen aiheuttamassa mielenvaivassa, johon Teodora oli joutunut, hän ei voinut kauan pysyä tunteettomana sen ympäristön vaikutuksille, johon tapausten kulku oli hänet ohjannut. Aleksandriassa oleskellessaan hän joutui kosketukseen patriarkka Timoteuksen kanssa, ja tämä piispa näyttää tehneen häneen syvällisen vaikutuksen. Myöhemmin Teodora sanoikin häntä henkiseksi isäkseen, ja tämän arvonimen vuoksi, jota Teodora ei antanut kenellekään toiselle, saattaa täydellä syyllä kysyä, eikö tämän Jumalan miehen vaikutuksesta edes hetkiseksi kristillisemmän ja puhtaamman elämän siemen versonut katuvan kurtisaanin mielessä. Niinikään hän kävi Antiokian Severuksen luona, ja epäilemättä hän juuri tämän opetuksista oli saanut ne tietonsa hengellisistä kysymyksistä, joista hän myöhemmin antoi niin monta näytettä. Joka tapauksessa hän tunsi läpi koko elämänsä uskollista ja kunnioittavaa kiintymystä ja rajatonta ihailua suurta monofysiittien mestaria kohtaan. Kun hän jo varhain esiintyi vainottujen luopioitten suojelijana ja erään aikalaisen lausunnon mukaan »Jumalan herättämänä keisarinnana, jonka tehtävänä oli suojella ahdistettuja myrskyn raivoa vastaan», kun hän avoimesti osoitti Severukselle ja hänen ystävilleen luottamusta, otti heidät vastaan palatsissaan, suosi heidän sananjulistustaan ja koetti tutustuttaa Justinianusta heidän mielipiteisiinsä, kun hän innokkaasti antautui ajan jumaluusopillisiin väittelyihin, niin ei tämä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tapahtunut yksinomaan valtiollisista syistä, viisaasta ja herkästä hallitusasioiden ymmärtämisestä, vaan epäilemättä myöskin sen uskonnollisen käännekohdan vaikutuksesta, jonka hän oli kokenut Aleksandriassa, ja lämpimästä kiitollisuudentunteesta niitä miehiä kohtaan, jotka olivat ottaneet suojaansa langenneen kurtisaanin, opettaneet häntä ja parantaneet hänet.

Mutta Teodora oli nainen, yhtä oikullinen kuin intohimoinenkin. Sitäpaitsi hän oli kunnianhimoinen ja halukas parantamaan sekä asemaansa että omaisuuttaan. Antiokiassa, jonne hän meni Egyptistä, tuossa suuressa syyrialaisessa kaupungissa, jossa huvinhalu, loiston ja varallisuuden kaipuu sekä alituinen kilpailu sirkuksen ja teatterin välillä kuuluivat jokapäiväisen elämän kulkuun, hän näyttää käyneen vähemmän kirkoissa kuin hippodromissa ja seurustelleen vähemmän pappien kuin ennustajattarien kanssa. Eräs tanssijatar, Macedonia, joka kuului sinisten puolueeseen samoin kuin hänkin, alkoi tuntea mielenkiintoa häntä kohtaan, lohdutti häntä hänen hylätyssä tilassaan ja ennusti hänelle loistavia tulevaisuudenkohtaloita. Hiljalleen Teodora antoi tuudittaa itsensä tällaisiin toiveisiin ja öisin hän uneksi palanneensa Konstantinopoliin ja tulleensa henkien ruhtinaan ystävättäreksi, onnistuneensa pääsemään naimisiin hänen kanssaan sekä saaneensa siitä päivästä lähtien kaikki maailman rikkaudet haltuunsa.