Part 14

Siinä luostarissa, jonka Zooras oli rakennuttanut itselleen keisarinnan lahjoittamalle maa-alueelle, hän asusti esikuvana kaikille uskonsa, nöyryytensä ja armeliaisuutensa vuoksi. Joka päivä tungeskeli köyhiä luostarin portilla saadakseen osan hänen jakamistaan lahjoista. Tämänkin maailman ylhäiset, senaattorit ja hovimiehet, jotka näkivät hänen vaikutusvaltansa palatsissa sekä huomasivat hänen lausuvan ratkaisevan sanan hyvinkin tärkeissä asioissa, ilmaisivat hänelle yhtä innokkaasti kunnioitustaan ja kiintymystään. Varsinkin naiset olivat haltioissaan syyrialaisten saarnaajien vuoksi. Monofysiittien vastustajat väittivät muuten näiden pappien osoittavan omituista lempeyttä katuvaisia naisia kohtaan ja mielellään ottavan lisää kannattajia kurtisaaneista, tanssijattarista sekä sellaisista naisista, jotka olivat vajonneet paheisiin, mässäämiseen ja aviorikokseen. Joka tapauksessa monofysiitit olivat hyvin suosittuja naisten keskuudessa ja saivat heidän välityksellään merkittäviä etuja. Heidän hovissa saavuttamansa vaikutusvalta sekä se peittelemätön suosio, jota muutamat etevät henkilöt keisarin seurapiirissä osoittivat heille, vaikutti, että he tekivät monta valloitusta varsinkin ylempien luokkien keskuudessa. Heidän luokseen tuotiin sadoittain lapsia kastettaviksi, ja hovin kamariherrat ja senaattoritkin ylpeilivät siitä, että osasivat itse elää syyrialaisten munkkien ankaralla ja karulla tavalla. Päästäkseen yhtä pyhälle asteelle kuin nämä munkit jakoi mainehikas hovimies Teodorus almuina koko omaisuutensa, onnellisena siitä, että sai antautua köyhyyteen. Päätettyään palveluksensa hovissa ylimys Tribonius vetäytyi luostarikoppiin ja käytti aikansa rukouksiin ja köyhäin hoitoon. Kaikki hovin jäsenet koettivat jäljitellä näitä hurskaita miehiä toivoen siten voittavansa keisarin suosion ja takaavansa sielulleen iankaikkisen autuuden.

Juuri tähän aikaan kuoli Konstantinopolin patriarkka Epifanus. Nyt saivat eriuskoiset uuden riemuitsemisen syyn. Siinä luostarissa, jonka keisarinna oli järjestänyt Hormisdaksen palatsiin, eli hurskas mies, jonka nimi oli Antimus. Hän oli ollut Trapezundin piispana, ja monofysiitit pitivät häntä suuressa arvossa hänen oppineisuutensa, hurskaan elämänsä, kaikkea maallista kohtaan tuntemansa ylenkatseen ja ennen kaikkea sen rohkeuden vuoksi, »jolla hän oli repinyt kaikki valheen siteet ja saarnannut oikeaa oppia». Salaa hän kannatti kerettiläisten asiaa, ja Teodoran avulla hänet asetettiin patriarkan istuimelle, minkä jälkeen hän ei vitkastellut, vaan alkoi tukea Severuksen vaikutusvaltaa ja kannattaa sen miehen neuvoja, jota piti kirkon suurmiehenä.

Samoihin aikoihin kuoli myöskin Timoteus, Aleksandrian patriarkka. Teodora, joka oli ollut lämpimästi kiintynyt tähän monofysiittien opin urhoolliseen puolustajaan, päätti nimittää hänen seuraajakseen sellaisen miehen, joka olisi hänen makunsa mukainen. Oli valittava joko taipumaton Gaianos, jota kiihkeät munkit kannattivat, tai Teodosius, joka oli helpommin taivutettavissa ja teräväpäisempi. Teodora päätti nimittää virkaan jälkimmäisen, ja kun kiihkeitten puolue itsepintaisesti vaati Gaianosta, toimi keisarinna tavoilleen uskollisena hyvin ripeästi ja tarmokkaasti.

Aleksandriassa oli tapana, että kuolleen patriarkan paarien ääressä hänen seuraajansa täytyi tarttua vainajan oikeaan käteen, laskea se päänsä päälle sekä ottaa häneltä sen jälkeen pyhän Markuksen pallium[10] ja panna se ylleen. Viranomaisten avusta ja erään Teodoran lähettilään läsnäolosta huolimatta oli Gaianoksen ystävien onnistunut estää Teodosius suorittamasta tätä vallanluovuttamiseen kuuluvaa juhlamenoa. Jotta keisarinnan suojatti saataisiin asetetuksi virkaan, täytyi koota joukkoja ja lähettää Egyptiin valtuutettu lähettiläs, eunukki Narses, joka oli keisarinnan kamariherra ja uskottu. Monta päivää tapeltiin kaduilla, ja naisetkin sekaantuivat talojen katoilta taisteluun. Lopulta täytyi turvautua tulen valtaan, jonka avulla kahakka vasta saatiin lakkaamaan. Sillä tavoin pääsi oikeus voitolle, ja Teodosius nousi patriarkan istuimelle.

Severuksen välityksellä asettui Konstantinopolin Antimus heti yhteyteen Aleksandrian uuden patriarkan kanssa, ja keisarinnan suojelemina ja keisarin välinpitämättömyyden turvin nämä kolme patriarkkaa alkoivat »rauhaa edistääkseen», niinkuin he sanoivat, noudattaa monofysiiteille suopeaa politiikkaa. Turhaan julistivat oikeauskoiset munkit, katolisen uskon vartijat, raivoisissa kirjoituksissa kaikkien kuultavaksi kerettiläisten menestyksen, turhaan he esittivät Severuksen pakanana, pahojen henkien palvelijana ja epäiltynä noituuden harjoittamisesta, Pietari Apamealaisen turmeltuneena heittiönä, »jonka jumala oli vatsa» ja joka antautui häpeälliseen nautintoon kevytmielisten naisten kanssa, Zooraksen houkkiona ja Antimuksen kerskailijana. Keisari ei ollut kuulevinaankaan, ja oikeauskoisten kauhuksi menestyi viettelytyö, niinkuin he sitä nimittivät, aivan peloittavasti.

Mutta Teodoran suunnitelmien turmioksi saapui näihin aikoihin Bysanttiin odottamaton vastustaja, nimittäin paavi Agapetus. Hän tuli goottien kuninkaan Teodahadin lähettiläänä Justinianuksen luokse. Hänet otettiin erittäin kunnioittavasti vastaan Bysantin hovissa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi sekaantua uskonnolliseen kiistaan ja kieltäytyi jyrkästi asettumasta yhteyteen kerettiläisen Antimuksen kanssa. Turhaan oli keisari suuttunut ja sanonut paaville: »Taivu minun käsitykseeni, tai karkoitan sinut»; turhaan oli joustavampi Teodora rukoillut ja koettanut taivuttaa paavia lupaamalla suuria rahalahjoja. Agapetus, jolla oli tukenaan koko oikeaoppinen kristikunta, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Puolisonsa ja kaikkivaltiaan paavin välillä oli keisari tavattoman vaikeassa asemassa, kunnes Jumala itse julkisesti asettui monofysiittien puolelle, jos tarinaa voi uskoa.

Paitsi patriarkan erottamista vaati Agapetus myöskin Zooraksen karkoittamista. Turhaan Justinianus selitti hänelle, että munkki oli vaarallinen mies, joka ei pelännyt ketään. Paavi vaati jyrkästi, että syyrialaisen oli saavuttava hänen luokseen, jotta hän saisi pakottaa hänet taipumaan. Kun paavin lähettiläs saapui pyhän miehen luostarin eteen, huomasi hän portit suljetuiksi, ja Zooras ilmoitutti, että nyt oli parhaillaan suuren paaston aika sekä että jumalallinen laki kielsi häntä tänä aikana ryhtymästä mihinkään asiaan, edes keisarinkaan käskystä. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanomista», hän lisäsi; »jos haluatte käyttää väkivaltaa, niin se on oma asianne». Ymmälle joutunut lähettiläs palasi palatsiin. Vihastunut keisari käski nyt korkeimman ministerinsä yksin lähteä luostariin sotilasjoukon kanssa vangitsemaan pyhää miestä. Mutta samassa kuin retkikunta oli noussut laivaan matkustaakseen Kultaisen Sarven ylitse Sykaen esikaupunkiin, heitti ankara tuulenpuuska laivan takaisin rannalle. Ministeri matkusti sinne kuitenkin, mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi astua maihin toisella rannalla, kohosi valtava hahmo, joka potkaisi jalallaan aluksen takaisin aaltoihin. Raivostunut ministeri syyti kirouksia merimiehille, ja nämä tarttuivat uudelleen airoihin. Äkkiä iski salama alas ja särki sillan pirstaleiksi pitkin pituuttaan. Nyt ymmärrettiin, että itse Jumala taisteli Zooraksen puolesta, ja Justinianuksen lähettiläs pakeni kiireen kaupalla ilmoittamaan uutisen kauhistuneelle keisarille.

Kaitselmus osoitti kuitenkin tuntuvasti vähemmän intoa Antimusta suojellessaan. Lyhyen vastarinnan jälkeen keisari suostui niihin vaatimuksiin, jotka oikeaoppisen kirkon julkinen päämies esitti, patriarkka erotettiin ja hänen sijaansa nimitti Agapetus pappi Menaksen.

Se oli aika kaunis saavutus, mutta paavi ei saanut kauan iloita siitä. Ei kestänyt kuukauttakaan, ennenkuin hän äkkiä kuoli. Tavallisen puoluekäsityksen mukaan katoliset väittivät, että paavi oli joutunut vastustajiensa noitakeinojen uhriksi, ja monofysiitit taas iloitsivat hänen kuolemastaan pitäen sitä Jumalan vanhurskaana rangaistuksena. He saivat lisää rohkeutta ja panivat taas hehkuvin innoin alulle kiihoitustyönsä Teodoran luotettavan suojeluksen turvin. Pääsiäisjuhlan aikana Zooras uskalsi aivan julkisesti kastaa joukon hovin ylhäisimpiin perheisiin kuuluvia lapsia. Ylimielisyydessään monofysiitit menivät niinkin pitkälle, että solvasivat keisaria, syyttäen häntä petturuudesta. Muuan humalainen mies, persialainen Isak, löi sauvallaan erästä keisarin kuvaa, niin että silmät menivät rikki. Koko pääkaupungissa oli mieltenkuohu suuri, ja oli täysi syy pelätä, että puolueet joutuisivat kahakkaan keskenään.

Tällä ratkaisevalla hetkellä osoitti Menas, uusi patriarkka, suurta päättäväisyyttä. Toukokuussa vuonna 536 kokoontui Pyhän Neitsyen kirkkoon, joka oli Sofian kirkon vieressä, hänen johdollaan kirkolliskokous panemaan täytäntöön Agapetuksen käskyjä. Monen päivän ajan pääkaupungin oikeaoppisten luostarien esimiehet sekä Syyrian, Palestiinan ja Sinain hengellisten yhdyskuntien edustajat esittivät asioitaan kokoontuneille piispoille. Monta päivää luettiin kirkonisille kaikenlaisia anomuksia, joissa nämä katolisen uskon ankarat esitaistelijat esittäen monta todistusta väitteittensä tueksi valittivat paaville tai keisarille Antimuksen ja Severuksen, Zooraksen ja Pietari Apamealaisen käytöstä. Mutta syytettyjä ei voitu löytää. Kolme päivää etsivät edustajakokouksen valtuutetut Antimusta kaikkialta Konstantinopolissa. He etsivät häntä vuorotellen Sofian kirkosta ja hänen asunnostaan sekä muista kirkoista, joista hän olisi voinut etsiä turvaa itselleen, pyhän Sergiuksen luostarista, jossa epäiltiin hänen aateveljiensä pitävän häntä piilotettuna, vieläpä keisarillisesta palatsista ja arkkienkeli Mikaelin rukoushuoneesta, jossa hänet väitettiin nähdyn. Kaikkialla olivat ovet lukossa tai ihmiset valmiit vannomaan, etteivät olleet nähneet patriarkkaa vilahdukseltakaan eivätkä tietäneet hänestä mitään. Kaduilla leikkiviltä lapsiltakin kyselivät kokouksen lähettämät neuvottomat etsijät, tiesivätkö he mitään kadonneesta patriarkasta.

Teodora olisi osannut neuvoa piispoja. Hänen toimestaan Antimus oli saanut turvapaikan keisarillisen palatsin naisten rakennuksessa, ja samoin pelastuivat keisarinnan toimesta muut syytetyt joutumasta'edustajakokouksen tuomittaviksi. Mutta kokous ei luopunut yrityksestään niin vähällä. Se julisti laillisessa järjestyksessä pannaan Antimuksen, Severuksen, Pietari Apamealaisen ja Zooraksen, kirosi heidän kirjoituksensa, julisti heidät itsensä kaikki kirkolliset arvonsa menettäneiksi ja pyyhki heidän nimensä pois oikeauskoisten katolisten joukosta. Kun työ oli sillä tavoin loppuun suoritettu, lukivat isät ennen eroamistaan yhteen ääneen kirkkokäsikirjan sanat:

»Kauan eläköön keisari! Kauan eläköön patriarkka! Kirotut olkoot Pietari, Zooras ja Severus, kirotut olkoot Jumalan viholliset! Meillä on kristitty keisari, miksi me pelkäisimme? Kukistakaamme Zooraksen maja, polttakaamme kerettiläisten luolat, hyökätkäämme Pietarin asuntoon! Meillä on oikeauskoinen keisari, miksi me pelkäisimme? Kohdatkoon kirous Severusta, Pietaria ja Zoorasta! Kristittyjen usko riemuitkoon!»

Kolme kuukautta myöhemmin vahvisti Justinianus, joka oli nyt jyrkästi palannut oikeauskoisuuden helmaan ja taipui nöyrästi paavin lähettilään Pelagiuksen valtaan, keisarillisella säädöksellä kirkolliskokouksen päätöksen. Antimusta, Severusta ja heidän kannattajiaan kiellettiin oleskelemasta Konstantinopolissa tai missään muussa valtakunnan suuremmassa kaupungissa, ja kaikille kuulutettiin, ettei kukaan omaisuutensa takavarikoimisen uhalla saisi ottaa heitä vastaan tai auttaa heitä. Heidän teoksensa julistettiin kirouksen alaisiksi ja niiden jäljentämisestä määrättiin rangaistukseksi oikean käden menettäminen. Sitäpaitsi heitä kiellettiin saarnaamasta, kastamasta kristinuskoon ja jakamasta ehtoollista. Sillä tavoin kuvitteli Justinianus rakentaneensa uudelleen rauhan kirkkoon ja turvanneensa valtion vaurauden.

Teodora oli arvioinut voimansa ja vaikutusvaltansa keisariin liian suureksi. Hänen ponnistuksensa paavia ja oikeaoppista kristillisyyttä vastaan menivät hukkaan. Mitään muuta hän ei voinut tehdä kuin pelastaa ystävänsä. On jo kerrottu, kuinka hän kätki Antimuksen. Samalla tavoin hän järjesti Severukselle pakenemistilaisuuden, ja Antiokian patriarkka sai Egyptissä rauhassa päättää pitkän ja työteliään elämänsä. Zooras lähetettiin maanpakoon Traakiaan ja vainojen uhkaamina hajaantuivat eri tahoille kaikki ne papit, munkit ja muut henkilöt, jotka olivat voiton toivossa suurin joukoin kokoontuneet Bysanttiin. Tulevaisuus herätti heissä epätoivoa ja tuskaa. Pian roihusikin uusia rovioita Syyriassa, ja Antiokian uuden patriarkan tarmokkaiden ponnistusten ja hengellisten viranomaisten voimakkaan avustuksen turvin suljettiin luostareita, saarnaajia vangittiin tai surmattiin ja monofysiittien uskotut vaipuivat suureen kurjuuteen. Egyptikin joutui tämän vastavaikutuksen alaiseksi. Patriarkka Teodosius, Antimuksen ja Severuksen ystävä, kutsuttiin Konstantinopoliin. Hänen täytyi luopua toimestaan, minkä jälkeen hänet karkotettiin Traakiaan kaikkine pappeineen, ja hänen tilalleen Aleksandriaan määrättiin pappi, joka kykeni kovakouraisesti nujertamaan kaiken vastarinnan. Lyhyen ajan kuluttua ei koko valtakunnassa enää ollut kuin kolme piispanistuinta, jotka olivat vielä eriuskolaisten hallussa.

Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi tyytynyt siihen, että hänet tällä tavoin sysättiin syrjään. Olosuhteiden pakosta oli hänen täytynyt väistyä, seisoa voimattomana ja katsella ystäviensä tuhoutumista ja paavinvallan riemuvoittoa, ja nyt hän tavanomaisen rohkeana ja viekkaana hautoi kostoa. Samaan aikaan, kuin vuoden 536 kirkolliskokous julisti pannakirouksiaan, käytti hän hyväkseen Agapetuksen kuolemaa koettaakseen paavinistuimelle asettaa mieleisensä miehen. Samaan aikaan kuin paavin lähettilään Pelagiuksen vaikutuksesta monofysiittien viimeinen linnoitus Egypti näytti olevan valmis antautumaan oikeaoppisuuden armoille, Konstantinopolin keisarillisen palatsin valtijatar suunnitteli kärsivällisesti ja väsymättömästi vainotun kirkon kohottamista uudelleen valta-asemaan.

3

MUNKKI- JA APOSTOLIHAHMOJA

Niihin aikoihin, jolloin oikeaoppisten vainoamat monofysiittiset munkit vaelsivat Konstantinopoliin, luuli Teodora, joka halusi tarjota heille turvapaikan ja osoittaa selvästi myötätuntoaan heitä kohtaan, ettei mikään olisi sen sopivampaa kuin ottaa heidät vastaan Pyhään palatsiin.

Hormisdaksen palatsi oli keisarillisen palatsin lisärakennus. Se sijaitsi Marmarameren rannalla, ja siellä oli asunut Justinianus niinä aikoina, jolloin hän vielä oli otaksuttu kruununperillinen. Valtaistuimelle noustuaan hän oli kuitenkin antanut hoitaa tätä nuoruudenaikaista asuntoaan, laitattanut siellä kaikki komeaan kuntoon ja ulotuttanut palatsin yhä kasvavan ulkomuurin senkin ympärille. Tämän rakennuksen Teodora valitsi turvapaikaksi ystävilleen, eikä hänen ollut vaikea saada puolisoaan suostumaan tähän. Justinianus ei muuten ollut haluton tällä tavoin pitämään monofysiittien etevimpiä miehiä oman ja poliisipäällikön välittömän valvonnan alaisina.

Keisarinnan huolenpidosta muuttui siis tuo vanha palatsi erään aikalaisen lausunnon mukaan »suureksi ja merkilliseksi munkkiluostariksi». Huoneet järjestettiin luostarikopeiksi, eräs iso sali kirkoksi, toinen taas ruokasaliksi. Vanhimmille tai kuuluisimmille näistä pyhistä miehistä, sellaisille, joita pidettiin erikoisen hurskaina, erakoille, jotka oli karkoitettu oleskelupaikoiltaan, patsaspyhimyksille, joitten oli pakosta täytynyt tulla alas pylväittensä päästä, järjestettiin pihoille ja pylväskäytäviin pieniä puumajoja, joitten katot valmistettiin kangas- tai olkimatoista, ja niissä he saattoivat elää mietiskelyyn ja rukouksiin vaipuneina. Suurelle luostariveljesjoukolle jätettiin käytettäväksi koko iso palatsi, jossa he voivat elää yhteistä luostarielämäänsä apotin valvonnan alaisina. Sillä tavoin kokoontui kuudettasataa munkkia mitä erilaisimmista maista ja mitä erilaisimpia kieliä puhuen tähän hurskaaseen yhteiskuntaan, eikä päivän pitkään kuultu käytävissä, pihoilla tai saleissa mitään muuta kuin rukousten muminaa ja yksitoikkoisia virren säveleitä, eikä nähty muuta kuin vanhoja valkopartaisia munkkeja, jotka polvistuneina alttarin eteen koettivat valvomisella, lihankidutuksella ja paastolla ansaita iankaikkista autuutta.

Pian pääsivät syyrialaiset hurskautensa vuoksi erikoiseen kansansuosioon pääkaupungissa. Ensin oli ihmetelty heidän omituisuuksiaan, mutta pian alettiin yleisesti ihailla heitä. Tuhansittain saapui heidän kannattajiaan luostariin uteliaina näkemään tätä outoa näytelmää tai kaivaten pyhien miesten siunausta. Sellaisetkin, jotka kannattivat Kalkedonin kirkolliskokousta, alkoivat hämmästyksekseen ja jonkin verran myötämielisinä tuntea katumusta ja tunnonvaivoja ja kääntyivät munkkien henkilökohtaisten hyveitten liikuttamina monofysiittiseen uskoon. Harras Teodora ei väsynyt koskaan käymästä suosikkiensa luona. Joka toinen tai joka kolmas päivä hän lähti polvistuakseen munkkien jalkoihin pyytämään heidän siunaustaan ja esirukouksiaan, minkä lisäksi hän jakoi heille runsaasti lahjoja. Lopulta hän sai Justinianuksenkin houkutelluksi ennakkoluuloistaan huolimatta tulemaan mukaan. Keisarinkin valtasi ihailu, ja häneen teki keskustelu munkkien kanssa niin syvän vaikutuksen, että hän alkoi tuntea samanlaista halua kuin puolisonsakin kunnioittaa ja suojella heitä.

Tällaisen yleisen haltiotilan vallitessa muuttuivat tietysti moninkertaisiksi ne ihmetyöt, jotka vielä pitivät Bysanttia hurskaan yhteiskunnan maineessa. Eräänä päivänä oli kappeli täynnä hurskaita ihmisiä, jotka odottivat pyhän ehtoollisen jakamista, ja tavan mukaan oli joukossa monta naista ja lasta. Äkkiä kuului kovaa ryminää, ja liian ahtaalle sulloutuneen ihmisjoukon painosta luhistui koko rakennus kasaan haudaten alleen joukoittain uhreja. Kaikkialta kuului vaikerointia, kauhun ja epätoivon huutoja, hälinä kuultiin aina Pyhään palatsiin asti, ja pian levisi huhu onnettomuustapauksesta kaikkialle kaupungissa. Mutta Jumala valvoi armossaan valittujaan. Oltuaan lyhyen aikaa tainnostilassa nousivat kaikki uhrit seisoalleen vahingoittumattomina ilman ainoaakaan haavaa tai naarmua, ylistäen ja kiittäen Vapahtajaa, joka oli pelastanut heidät varmasta kuolemasta. Tämän ihmetyön nähtyään suosivat hallitsijapari, suurmiehet ja koko kaupunki vielä enemmän pyhiä miehiä, ja Justinianus itse rakennutti tapauksen muistoksi uudelleen luhistuneen palatsin.

Niinä kovina aikoina, jotka seurasivat vuoden 536 kirkolliskokousta, vainojen raivotessa kaikkialla keisarikunnassa, sai pyhän Sergiuksen monofysiittiluostari — sen nimisenä se oli vihitty tarkoitukseensa — kiittää keisarinnaa siitä, että se säilyi myrskyltä. Oikeastaan olivat munkit jossakin määrin vankeja. Heillä täytyi olla hallituksen lupa voidakseen lähteä pääkaupungista tai päästäkseen edes asioilleen kaupungille. Siitä huolimatta oli heidän vaikutusvaltansa hyvin suuri, ja vaikka heidän lukumääränsä aikaa myöten pienenikin, koska muutamat heistä olivat saaneet luvan palata omaan kotimaahansa, kukoisti luostari kuitenkin niin kauan kuin Teodora eli, ja hänen kuolemansa jälkeenkin se sai suojaa Justinianukselta puolison muiston vuoksi.

Samoihin aikoihin oli aivan pääkaupungin reunassa toinenkin keisarinnan avustama ja suojelema monofysiittiluostari. Sykaen esikaupungissa, Kultaisen Sarven Aasian puoleisella rannalla kohosi vastapäätä kirkkoa ja pyhän Maraksen palatsia syyrialaisten luostari. Se oli pystytetty alueelle, jonka Teodora oli lahjoittanut munkki Zoorakselle, ja monet Bysanttiin saapuneet eriuskolaiset olivat sieltä löytäneet varman turvapaikan. Lähellä olevalle alueelle oli hurskas Maras järjestänyt uskonveljilleen hautausmaan, ja melkoinen joukko tähän puolueeseen kuuluvia mainehikkaita miehiä oli kätketty tähän pyhään maahan. Luostari, josta oli sillä tavoin tullut yksi monofysiittisen opin pyhiä paikkoja, kukoisti. Sen esimies, apotti Johannes, Amidasta Mesopotamiasta kotoisin oleva munkki, oli keisarinnan ja keisarinkin suuressa suosiossa, joka kiitollisena siitä innosta, jolla hän taisteli pakanuutta vastaan ja urkki selville, missä sellaista ilmeni, koetti olla kiinnittämättä huomiota hänen kerettiläiseen uskoonsa. Tähän turvalliseen pesään alkoivat vähitellen kokoontua kaikki puolueen tärkeimmät tukipylväät, ja siitä tuli puolueen toiminnan ja kiihoitusliikkeen varsinainen keskus.

Huolimatta keisarin julistuksista, käskykirjeistä ja riehuvista vainoista Teodora tuki ja suojeli ystäviään. Ennen kaikkea hän varusti turvapaikkoja monofysiiteille. Kios-saarelle hän järjesti asunnon erotetuille piispoille ja karkoitetuille munkeille pyhän Isidor marttyyrin haudan likelle. Derkoksessa, jonne hän vuoden 536 vaarallisina aikoina oli lähetyttänyt ensin munkki Zooraksen ja sitten patriarkka Teodosiuksen pappeineen, hän ei säästänyt laisinkaan vaivojaan sulostuttaakseen parhaansa mukaan uskonveljiensä puolinaista vankeutta. Hän ei tyytynyt vain siihen, että huolehti heidän tarpeistaan, vaan avusti varovasti heidän kiihoitustyötään, järjesti niin, että heidän opetuslapsensa, jotka halusivat etsiä apua ja lohtua paimeniltaan, tosiaankin onnistuivat pääsemään heidän luokseen. Erikoisesti hän koetti keksiä keinoja, joitten avulla sai heidät palaamaan pääkaupunkiin, jossa hänen itsensä ympärille siten kerääntyivät puolueen voimat.

Samaan aikaan, jolloin itämaiset kansat, vaikka niitä vainottiin ja niitten papit olivat kuolleet tai maanpaossa, kuitenkin pysyivät lujina uskossaan, olivat lahkon pääjohtajat piankin huomanneet, ettei heidän kirkkonsa uudistuminen voinut alkaa muualta kuin keisarillisesta palatsista, sekä että heidän ponnistustensa täytyi sen vuoksi suuntautua Konstantinopoliin, jotta — niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo — »saataisiin keisari heltymään ja lisättäisiin keisarinnan intoa uskonveljien hyväksi». He olivat oikeita diplomaatteja. Toistaiseksi he asettuivat varovaisen syrjäiselle kannalle, olivat tottelevinaan hallituksen määräyksiä, eivät harjoittaneet kovinkaan huomattavaa kiihoitusta ja karttoivat saarnaamista ja pappien vihkimistä. Tämä maltillinen asenne ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia heidän uskonveljiään. Monofysiittien joukossa oli intoilijoita ja kiihkomielisiä, ja nämä aiheuttivat keisarinnalle melkoista päänvaivaa.

Puolueen kiihkeimpiä jäseniä oli Johannes, joka oli ennen ollut Memfiin piispana Egyptissä. Hän oli seurannut patriarkka Teodosiusta maanpakoon, mutta hänen lujatahtoinen ja kiihkeäverinen luonteensa, joka kaipasi marttyyrin kunniakehää, väsyi piankin Derkoksen elämään, joka oli hänen mielestään aivan liian rauhallista ja varovaista. »Meitä sanotaan Jumalan kirkon paimeniksi», hän puheli usein, »ja kuitenkin annamme susien repiä hänen lampaansa. Me pysymme rauhallisesti kotona, sen sijaan että meidän olisi kuoltava uskomme puolesta». Hän suri sydämestään nähdessään, kuinka piispat hänen ympärillään hallitusta peläten kieltäytyivät jakamasta uskonnon lohdutusta niille monille uskoville, jotka olivat tulleet pitkien matkojen takaa tapaamaan heitä. »Elävän Jumalan nimessä», hän sanoi kerran, »en tiedä mikä estää minua menemästä kaikkien nähden Sofian kirkkoon tai torille ja siunaamasta leipää ja viiniä». Lopuksi hänen onnistui sairauteen vedoten saada lupa lähteä Konstantinopoliin käydäkseen lääkärin luona.

Hänet otti ystävällisesti vastaan keisarinna, joka itse järjesti hänelle asunnon ja täysihoidon. Pian Johannes alkoi julkisesti saarnata ja opettaa uskovia. Lahkon poliitikot, jotka olivat levottomia hänen rajattoman intonsa vuoksi, väittivät hänen heittäytyneen »leijonan kitaan». Sitäpaitsi he olivat sitä mieltä, että hän vahingoitti vakavasti puolueen asioita mielettömällä innollaan, ja vaikka Johannes ei tahtonut kuunnella heitä ja selitti ylenkatseellisesti, että leijonan kita sulkeutuisi Jumalan käskystä, pyysivät he patriarkkaa kutsumaan Johanneksen takaisin Derkokseen.