Part 13

Teodora oli myöskin aivan liian selvillä hovitapojen vaatimuksista laiminlyödäkseen koskaan mitään niistä hurskaista velvollisuuksista, jotka kuuluivat keisarinnalle. Sitäpaitsi hän oli aivan liian teräväpäinen ja valtioviisas ollakseen selvästi ymmärtämättä uskonnollisten kysymysten suurta merkitystä kristityssä valtiossa sekä sitä vaaraa, joka aiheutuisi välinpitämättömyydestä niitä kohtaan. Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, hän oli vilpittömästi hurskas. Hyvänä Bysantin asukkaana hän tunsi syvää kunnioitusta kaikkia kirkon palvelijoita kohtaan, ankarakasvoisia ja pitkään mustaan kaapuun puettuja munkkeja ja niitä hurskaita naisia kohtaan, jotka olivat luopuneet maailmasta pukeutuakseen »enkelien vaatteisiin» ja tullakseen »taivaan asukkaiksi». Samoin kuin kaikki aikalaisensa hän tunsi suurta kiitollisuutta niitten hyveitten, lihankidutusten ja rukousten vuoksi, joilla nämä ihmiset koettivat täydentää lähimmäistensä puutteellisia ansioita Jumalan silmissä. Samoin kuin Justinianus hän ihaili vilpittömästi »luostarielämää, jonka avulla ihminen pääsee välittömään yhteyteen Jumalan kanssa, joka puhdistaa hänet, vahvistaa häntä hengellisten asiain ajattelemisella ja kohottaa hänet inhimillisten huolten yläpuolelle». Hän keräsi mielellään ympärilleen erakkoja ja lihankiduttajia, otti heitä tuttavallisesti vastaan Pyhässä palatsissa, keskusteli heidän kanssaan hengellisistä asioista, noudatti mielellään heidän tahtoaan ja antoi heidän ohjata itseään omantunnon asioissa. On jo mainittu, kuinka hän, parantaakseen sairaan Justinianuksen, vetosi syyrialaisen munkki Zooraksen esirukouksiin sekä kuinka hän rukoili pyhää Palestiinan miestä, Sabasta, pyytämään Jumalalta hänelle poikaa. Yhtä opettavainen ja mieltäkiinnittävä on kertomus hänen ja erakko Maraksen väleistä.

Maras oli niitä kuumaverisiä syyrialaisia, joiden hehkuvaa Jumalanrakkautta ja pelotonta intoa ei mikään voinut vähentää. Kolmenkymmenen vuoden vanhana, samana päivänä, jolloin aikoi viettää häitään, hän oli äkkiä kääntynyt ja alkanut pitää Jumalan suloista iestä rakkaampana kuin »turmiollista ja vastenmielistä ruumiillista yhteyttä». Luostariin mentyään hän oli tullut huomatuksi itsekidutuksensa melkein yliluonnollisen ankaruuden vuoksi. Yhtä kova kuin itselleen hän oli myöskin lähimmäisilleen. On jo mainittu kuinka häikäilemättömästi hän uskalsi Pyhässä palatsissa kohdella Justinianusta ja Teodoraa. Mutta juuri siitä syystä hän miellyttikin keisarinnaa. Tämän mielestä oli aivan luonnollista, että niin hurskaan miehen täytyi olla kaikkivoipa Jumalan luona, ja hän pyysi Marasta palatsiin asumaan. Pyhä mies ei suostunut. Silloin Teodora antoi rahastonhoitajansa lahjoittaa hänelle suuren rahasumman. Töykeän halveksivasti Maras pudisteli rahapussia ja heitti rahat keisarinnan ja hämmästyneitten ja kauhistuneitten kamariherrojen silmille. Huhu tästä levisi kaikkialle hovissa ja kaupungissa, mutta Teodora ei antanut peloittaa itseään. Pyhä mies oli siirtynyt Kultaisen Sarven toiselle rannalle Sykaen esikaupunkiin elääkseen siellä yksinäisyydessä omalla vaatimattomalla tavallaan. Nöyrästi keisarinna nyt lähetti pyytämään häneltä anteeksi, että oli uskaltanut saattaa hänet kiusaukseen, sekä rohkeni samalla esittää toivomuksen, että Maras ottaisi keisarinnalta vastaan edes jotakin elatuksekseen. Maras ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. »Sinulla ei ole mitään», hän sanoi, »jota Jumalan palvelija tarvitsee, paitsi Vapahtajan pelkoa, jos sellaista kykenet tuntemaan». Ja päästäkseen rauhaan keisarinnan rukouksilta hän lähti kauemmaksi löytääkseen levollisemman oleskelupaikan.

Hänen omituisuutensa olivat kuitenkin jo ennättäneet tehdä hänet kuuluisaksi. Uteliaat ja hurskaat ihmiset kävivät häntä katsomassa ja esittämässä hänelle rukouksiaan, ja hovin osoittama suosio lisäsi yhä hänen luonaan kävijöiden lukumäärää. Eräänä yönä hyökkäsi rosvojakin hänen telttaansa. »Jollet anna meille niitä kultarahoja, jotka keisarinna on sinulle lähettänyt», sanoivat he, »niin surmaamme sinut paikalla».

Pyhä mies vastasi: »Uskokaa minua, ei minulla ole laisinkaan rahaa. Jos minulla olisi sitä, en asuisikaan täällä».

Epäluuloiset rosvot tarttuivat kuitenkin miekkoihinsa, ja yksi heistä löi Marasta kepillä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Syyrialainen oli väkevä ja ripeä. Kädenkäänteessä hän oli heittänyt kumoon lähimmän vastustajansa ja lyönyt tämän kepillä toiset maahan, minkä jälkeen hän sitoi heidät huolellisesti ja pani syrjään heidän miekkansa ja seipäänsä. Sitten hän alkoi puhutella heitä tyynesti ja ivallisesti ja virkkoi: »Lapseni, pyysin teitä jättämään minut rauhaan. Valitan ettette totelleet minua. Pysytelkää nyt minun mielikseni rauhallisina päivän koittoon asti ja muistakaa, ettei koskaan saa halveksia köyhääkään miestä». Aamulla hän päästi heidät vapauteen ottaen vain heidän miekkansa itselleen.

Tämä tapaus herätti suunnatonta huomiota hovissa, ja kun kamaripalvelija, joka oli lähetetty ottamaan asiasta tarkemmin selvää, saapui palatsiin näyttämään keisariparille pyhän miehen voitonmerkkejä, alkoivat Justinianus ja Teodora tuntea, mikäli mahdollista, entistäkin suurempaa ihailua Marasta kohtaan. Tämä itsekin muuten hyötyi seikkailustaan. Hän suostui lopulta siihen, että hänelle saatiin rakentaa luostari, jossa hän tästä lähtien alkoi asua. Siellä hän rukoili ja saarnasi pidättymättä nyt enempää kuin ennenkään silloin tällöin läksyttämästä perinpohjaisesti keisaria ja keisarinnaa. Ja kun hän kuoli ruttoon vuonna 542, päätti hallitsijapari hautauttaa hänet ruhtinaallisella tavalla, ja hautajaisiin kutsuttiin etevimmät henkilöt, palatsin ylhäisimmät asukkaat, senaattorit, piispat, papit ja munkit. Yleisen mielipiteen mukaan oli koko Konstantinopolia kohdannut onnettomuus, kun pyhä mies oli kuollut.

Ylpeä Teodora kohteli näitä omituisia lihansakiduttajia tavattoman suopeasti. Hänen kopeutensa nöyrtyi heidän varoituksistaan, heidän häikäilemättömyydestään ja parjauksistaan. Hän kohteli nöyrästi näitä kurjiin riekalcihin puettuja miehiä. Hän oli aina huomaavainen heidän tarpeitaan kohtaan ja oli heille ehtymättömän antelias. Hänen hyväntekeväisyytensä ilmeni kaikenlaisten hurskaiden laitosten, luostarien, sairaaloiden ja orpokotien perustamisessa. Munkki Zoorakselle hän antoi laajan alueen Sykaen esikaupungissa, jonne tämä saattoi asettua oppilaineen. Derkoksesta Trakiasta hän osti kauniin huvilan patriarkka Teodosius Aleksandrialaisen asunnoksi. Jakob Baradaeuksen hän taivutti ottamaan vastaan täysin kalustetun talon Konstantinopolissa, järjestipä hän itse Pyhään palatsiinkin luostarin. Niitä köyhiä ulkomaalaisia varten, joitten täytyi omien asioittensa vuoksi matkustaa Konstantinopoliin, hän perusti suuria majataloja. Hän rakennutti kirkkoja ja turvakoteja köyhille ja sairaille, hän nautti siitä, että sai lähettää kallisarvoisia lahjoja kuuluisimpiin pyhäkköihin. Mielellään hän myöskin antoi kuvailla itseään anteliaana hyväntekijänä. Sofian kirkon alttariliina oli upea, kullalla kirjailtu kuvakudos, joka esitti Teodoraa ja Justinianusta yhdessä käymässä kirkossa ja sairashuoneissa eli »niiden hyviä tekoja, jotka ovat maailman hallitsijoita ja kaupunginsuojelijoita», niinkuin eräs aikalainen kirjoittaa.

Teodoran töistä on yksi tullut erikoisen kuuluisaksi, nimittäin Pyhien apostolien kirkko.

Sille kukkulalle, jossa nyt kohoaa Muhammed II:n moskeija puolikuun koristamine kupooleineen, oli Konstantinus Suuri rakennuttanut kirkon pyhille apostoleille, ja hänen poikansa oli juhlallisesti antanut siirtää sinne apostolien Andreaksen, Lukaksen ja Timoteuksen jäännökset sekä panna ne kulta-arkkuun. Kristityn keisarikunnan perustaja oli suunnitellut tästä rakennuksesta samalla viimeistä leposijaa sekä itselleen että seuraajilleen. Justinianuksen aikana oli kuitenkin tämä alkuperäinen kirkko vanhuuttaan rappeutunut, minkä vuoksi keisari revitytti sen ja Teodora alkoi rakennuttaa sitä uudelleen suurempaan ja arvokkaampaan muotoon. Vuonna 536 keisarinna laski juhlallisesti uuden temppelin peruskiven, ja Tralles-kaupungista kotoisin oleva suuri arkkitehti Antemios, joka samoihin aikoihin rakennutti Sofian kirkkoa, valvoi yhdessä arkkitehti Isidoras nuoremman kanssa rakennustyötä. Kokonainen pylväsmetsä, joka oli epäilemättä suurimmaksi osaksi peräisin pakanatemppeleistä, ympäröi kaksikerroksisena koko kirkon piiriä. Lattialla ja seinillä kimmelsi monivärisiä kallisarvoisia marmoriupotuksia. Kaarikatossa ja kirkon sisäseinillä näkyi mosaiikkikuvioina neitsytäidin ja apostolien ympäröimänä voittava Kristus sekä Vapahtajan maallisen vaelluksen tärkeimmät vaiheet. Mutta ennen kaikkea oli uusi rakennustyö huomattava muotonsa vuoksi. Se oli kreikkalaisen ristin muotoinen, ja kun Sofian kirkon korkeimpana kohtana oli valtava kupukatto, kohosi tässä viisi kupoolia kirkon keskikohdan ja kunkin neljän haarauman äärimmäisen pään yläpuolella. Tämä rakennustapa, jollaista näkyy käytetyn myöskin pyhän evankelista Johanneksen kirkossa Efesoksessa, tuli sittemmin hyvin suosituksi bysanttilaisen rakennustaiteen historiassa. Samalla kun Sofian kirkko, jonka rakennustapaa on verraten vaikea jäljitellä, on jäänyt melkein yksinäiseksi lajissaan, on Pyhien apostolien kirkko, joka oli erään runoilijan sanojen mukaan »kultamosaiikista valmistettujen tähtien koristama viisikupuinen taivaanlaki», saanut olla vakinaisena esikuvana seuraavien vuosisatojen arkkitehdeillä. Venetsian Markuskirkko on tuskin muuta kuin sen upean pyhäkön heijastusta, jonka Justinianus ja Teodora rakensivat.

Hurskaalla innolla Teodora seurasi rakennustyön edistymistä, ja tarinan mukaan se tuotti hänelle useastikin levottomuutta. Juuri silloin kun mosaiikkikoristelun piti alkaa, huomasi Teodora, ettei ollutkaan varoja työn jatkamiseen. Onneksi pelastivat keisarinnan pulasta apostolit, joitten kunniaksi kirkkoa rakennettiin ja joitten jäännökset oli ihmeellisellä tavalla löydetty rakennustöiden aikana vanhan kirkon lattian alta. Teodora näki nimittäin unen. Andreas, Luukas ja Timoteus ilmestyivät hänelle ja sanoivat: »Älä pelkää äläkä pyydä rahaa puolisoltasi Justinianukselta, vaan mene meren rantaan Deksiokrateen portin ulkopuolelle. Sieltä löydät maahan kaivettuna kaksitoista astiaa täynnä kultaa». Teodora totteli, ja määräpaikalta löydettiin tosiaankin astiat täynnä rahaa, ja jokaisessa oli pyhien apostolien kuvat — mikä selvästi todisti tuon suuren lahjan jumalallisen alkuperän. Sillä tavoin keisarinna sai rakennetuksi kirkon valmiiksi ja antoi sille vielä runsaat lahjatkin.

Teodora ei kuitenkaan saanut iloita työnsä valmistumisesta. Vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kesäk. 28:ntena päivänä 550, vihittiin kirkko juhlallisesti. Suurin osa siitä valmistui kuitenkin hänen eläessään, ja samoin kuin Konstantinus aikanaan oli halunnut oli Teodorakin rakennuttanut tähän idän Saint-Denisiin, runsaasti koristeltuun kappeliin, itselleen ja puolisolleen upeat marmoriset ruumisarkut, joihin hallitsijaparin kultaiset kirstut sittemmin sijoitettaisiin.

Hurskaudestaan, hyvistä töistään, perustamistaan laitoksista ja uskonnollisesta innostaan huolimatta Teodora on saanut kirkon taholta osakseen hyvin erilaista ja joskus erittäin ankaraakin arvostelua. Samalla kuin muutamat itämaalaiset kirjailijat sanovat häntä »kaikkein pyhimmäksi Teodoraksi», samalla kuin hänen syyrialaiset ystävänsä kilvan huutavat häntä »keisarinnaksi, joka rakastaa Jumalaa, joka rakastaa Kristusta, oikeauskoiseksi keisarinnaksi», samalla kuin monet pitävät häntä »Jumalan itsensä herättämänä olentona, jonka on suojeltava ahdistettuja myrskyn raivolta», ovat toiset kirjailijat, varsinkin latinalaisissa länsimaissa, syytäneet hänelle pelkkiä häväistyksiä ja kirouksia. Oikeauskoiset kristityt epäilivät Teodoraa aina vakavasti kerettiläisyydestä. Lämpimästi kiintyneenä patriarkka Severukseen hän tunnusti julkisesti monofysiittistä oppia, joka hylkäsi Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen ja tunnusti Jeesukselle Kristukselle vain yhden luonnon. Ystäviään puolustaakseen Teodora uhmasi julkisesti Roomaa ja viimeiseen päiväänsä asti hän puolusti uskontovereitaan. »Hän kiihdytti», kirjoittaa eräs historioitsija, »kerettiläisten intoa kaikkialla valtakunnassaan ja jakoi ulkomaalaisille ylen määrin kallisarvoisia lahjoja».

Mutta tässä ei ollut kaikki. Tavanomaisella tarmollaan hänen onnistui ohjata Justinianuskin sille tielle, jota itse vaelsi, ja valtion etuihin vedoten hän yllytti keisarin harrastamaan sellaista politiikkaa, että se sai koko kristikunnan levottomaksi. Samaan aikaan, jolloin keisarin uskonnollinen käsitys, hänen kunnioituksensa oikeaoppisuutta kohtaan sekä hänen rohkea kunnianhimonsa yhdessä kehoittivat häntä ylläpitämään yhteyttä Rooman kanssa, haaveili itsenäisempi ja terävänäköisempi Teodora aivan toisenlaisista päämääristä. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän pyrki joustavasti ja itsepintaisesti, kaikista esteistä huolimatta, omiin tarkoitusperiinsä ja sai keisarin usein taipumaan tahtoonsa. Ja joskin liian varhainen kuolema esti hänet päättämästä työtään, niin tuottaa kuitenkin hänen uskonnollinen politiikkansa kunniaa hänen valtiomiesälylleen ja osoittaa lopullisesti, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa oli Justinianuksen mieleen ja hallitustapaan.

2

POLITIIKKAA JA TEOLOGIAA

Niinä aikoina, jolloin Teodora ja Justinianus nousivat Caesarien valtaistuimelle, oli vakava uskonnollinen ristiriita jo kauan kuohuttanut mieliä itämailla. Viidenneltä vuosisadalta alkaen olivat teräväpäiset teologit panneet parhaansa selitellessään jumalallisen ja inhimillisen puolen yhtymistä Kristuksen luonnossa ja tämä Kristuksen kahta luontoa ja niitten yhtymistä selvittelevä ristiriitaisuus tutisutti kirkkoa oikein perustuksia myöten. Kalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 oli turhaan koettanut paavi Leo suuren suostumuksella määritellä tässä suhteessa oikeauskoisen opin kantaa ja tuominnut yhtä ankarasti Nestoriuksen kerettiläisyyden, joka erotti Kristuksessa kaksi luontoa, kuin Eutykeen käsitystavan, joka toisaalta ei hyväksynyt muuta kuin yhden luonnon. Sekä Nestoriuksen että Eutykeen kannattajat — viimeksimainituita sanottiin monofysiiteiksi — kieltäytyivät omaksi turmiokseen taipumasta, ja varsinkin monofysiittien puolue, johon kuului eteviä miehiä ja jota kannatti suuri enemmistö Egyptissä ja Syyriassa, sekä kokonaiset joukot kiihkomielisiä ja lannistumattomia munkkeja, iloitsi jo siitä ajatuksesta, että saisi jonakin päivänä ottaa käsiinsä bysanttilaisen kirkon johdon.

Vaarallisinta tässä teologisessa riidassa oli se, että niitä itämaitten maakuntia, joissa oli vallalla monofysiittien oppi, liitti keisarikuntaan vain hyvin vähäinen uskollisuus. Sekä Egyptissä että Syyriassa oli jyrkästi erillisiä, täysin järjestyneitä kansallisuuksia, jotka elivät omaa elämäänsä ja olivat milloin tahansa valmiit riistäytymään irti keisarikunnasta, eikä heidän uskonnollinen elämänsä oikeastaan ollut muuta kuin pelkkä muoto, johon he kätkivät eristäytymispyrkimyksensä. Viidennen vuosisadan lopun ja kuudennen alkupuolen keisarit koettivatkin alituisesti soveliailla myönnytyksillä tyydyttää monofysiittejä ja katkaisivat mieluummin yhteytensä Roomaan kuin luopuivat idän kokonaisuudesta. Siitä pitäen kuin Justinianus I nousi valtaistuimelle ja ennen kaikkea sen jälkeen kuin Justinianus oli alkanut kaikissa kirkon asioissa vaatia noudattamaan mahtavaa ja taipumatonta tahtoaan, pääsi voimaan aivan toisenlainen politiikka, ja monofysiittien täytyi pysyä syrjemmällä peläten julkisesti kuulutettua vainoa. Mutta kaikesta ankaruudesta ja kaikista mestauksista huolimatta puolue pysyi kuitenkin aika mahtavana Syyriassa, Palestiinassa, Armeeniassa ja Mesopotamiassa sekä ennen kaikkea Egyptissä, jossa oikeauskoisten kaikki ponnistukset menivät hukkaan. Ja varsinkin toivottiin Teodoralta paljon monofysiittien yhdyskunnissa.

Nuoruuden päiviltään alkaen Teodora oli, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, ollut yhteydessä Egyptin ja Syyrian kristittyjen kanssa ja oli aina säilyttänyt nämä tuttavansa rakkaassa ja kiitollisessa muistissa. Toisaalta taas on myöskin mainittu, mitkä valtiolliset seikat saivat hänet suosimaan itämaitten eriuskolaisia ja yhä lisäsivät sitä luontaista myötätuntoa, joka liitti hänet heihin. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli menestyksellä käyttänyt heidän hyväkseen rajatonta vaikutusvaltaansa Justinianukseen huojentaen heidän vainojaan, ja keisarinnaksi tultuaan hän käytti valtaansa vieläkin julkisemmin heidän hyväkseen. Häntä juuri saivat Egyptin luopiot kiittää osakseen tulleesta monivuotisesta suvaitsevaisuudesta ja syyrialaiset vainotun kirkkonsa uudelleen kohentamisesta. Juuri Teodoran suojelu hankki eriuskolaisille aluksi jälleen keisarin suopeuden sekä luvan julistaa oppiaan ja sittemmin oikeuden uhmata kirkolliskokousten pannajulistuksia ja maallisen vallan koko ankaruutta. Ja lopuksi monofysiittien lähetystö sai kiittää hänen kehoituksiaan ja tukeaan Arabiassa, Nubiassa ja Abessiiniassa saavuttamastaan menestyksestä. Koko elämänsä ajan hän koetti parhaansa mukaan keksiä sovinnon ja ymmärtämyksen kantaa, jolle asettuen itämaalaisten epäluulon saisi haihtumaan sekä rauhan ja yhtenäisyyden kirkossa ja keisarikunnassa jälleen palaamaan. Eikä suinkaan johtunut Teodorasta, ettei monofysiittien oppi Rooman uhallakin päässyt vallitsevaksi keisarikunnassa.

Kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että oli onnellisesti noussut valtaistuimelle, sekä todistaakseen hyviä tarkoituksiaan Teodora taivutti oikeauskoisen Justinianuksen toimenpiteeseen, joka oli peräti merkillinen suvaitsevaisuutensa vuoksi. Paenneet tai maanpakoon ajetut piispat ja munkit kutsuttiin takaisin ja he palasivat monien vuosien poissaolon jälkeen hävitettyihin ja hylättyihin kirkkoihinsa ja luostareihinsa. Keisarinnan kutsusta näyttäytyivät monofysiitit pääkaupungissa, jopa palatsissakin, ja oikeauskoisten suureksi mielipahaksi huomattiin heidän jälleen saavuttavan luottamusta hovissa. Pian meni Teodora vieläkin pitemmälle taivuttamalla Justinianuksen rupeamaan suoranaiseen yhteyteen näitten toisin ajattelevien kanssa. Teodora oli kauan tuntenut lämmintä ihailua ja ystävyyttä Antiokian erotettua patriarkkaa Severusta kohtaan, johon hän oli ennen tutustunut Aleksandriassa. Uskonrohkeudellaan, oppineisuudellaan, kaunopuheisuudellaan ja vainojen aikana osoittamallaan horjumattomalla uljuudella tämä pappi oli kunniaksi koko monofysiittien puolueelle. Lahjakkaana, luonteeltaan sovinnollisena ja kaiken turhan kiistelyn vihollisena hän näytti paremmin kuin toiset kykenevän sovinnon tekoon. Keisarinnan onnistui saada puolisonsa vastoin tämän luontaista taipumusta käsittämään, mitä etua tuottaisi sopiminen niin vaikutusvaltaisen henkilön kanssa, sekä vakuutti Justinianukselle, että sellainen valloitus keräisi kaikkialla itämailla lukemattomia kannattajia keisarin politiikalle.

Erittäin imartelevin sanoin kirjoittivat sitten molemmat hallitsijat Severukselle pyytäen häntä tulemaan Konstantinopoliin, mutta patriarkka, joka ei odottanut mitään voittoa tästä houkuttelevasta tarjouksesta, syytti korkeaa ikäänsä, heikkoa terveyttään ja valkeita suortuviaan, jotka »ennustivat hänen pikaista poispääsyään», eikä suostunut lähtemään Aleksandriasta. Teodora ei kuitenkaan antanut perään.

Severuksen sijasta kutsuttiin hänen opetuslapsensa neuvottelemaan yhteisessä kokouksessa oikeauskoisten kanssa, »jotta sovinto saataisiin aikaan», ja sellainen kokous pidettiin tosiaankin Bysantissa. Kuvaavaa kyllä oli koko hankkeen tarkoituksena osoittaa mitä suurinta lempeyttä ja horjumatonta kärsivällisyyttä luopioita kohtaan. Keisarin ministeri, joka johti neuvotteluja, puhui vuolain sanoin siitä »isänmaanrakkaudesta», joka täytti keisarin sydämen, ja Justinianus, joka itse johti puhetta suljetussa istunnossa, ilmaisi äänekkäästi samanlaista sovinnollisuutta. Näistä suotuisista edellytyksistä huolimatta ei Teodoran suureksi suruksi kuitenkaan voitu päästä yhteisymmärrykseen. Mutta joka tapauksessa oli saavutettu melkoisen paljon, kun tällaiset ilmeiset hyväntahtoisuuden ilmaukset seurasivat entistä vainoamisintoa.

Tällä välin alkoivat kuitenkin monofysiitit uuden suvaitsevan hallitussuunnan vuoksi vähitellen saada takaisin menettämiään etuja. Aasiassa rupesi Tellan Johannes, eräs lahkon kuuluisimpia saarnaajia, harjoittamaan hyvinkin tehokasta kiihoitusta siitä epäilystä huolimatta, jota ilmeni puolueen muitten piispojen keskuudessa. Hän kokosi ympärilleen pieniä uskollisten ryhmiä, opasti heitä kärsivällisesti, sai heidät tutkimaan pyhää kirjaa, opetti heitä laulamaan virsiä ja otti heidät seurakuntaan. Turhaan hänet ilmiannettiin viranomaisille ja uhattiin rangaista häntä kuolemalla. Yhtä rohkeasti hän kuitenkin kokosi ympärilleen kannattajansa. Kehnosti puettuna, risainen papinkauhtana yllään hän teki yhtäkaikki voimakkaan vaikutuksen kuulijoihinsa. Aina hän oli liikkeessä, milloin Aleksandriassa, milloin Konstantinopolissa, käänsi ihmisiä, asetti virkaan pappeja ja täytti koko Aasian lähettämillään sananjulistajilla. Hänen väitettiin muutamina harvoina vuosina keränneen monofysiittisen opin helmaan melkein sataseitsemänkymmentätuhatta kannattajaa.

Keisarinnan suvaitsevaisuuden vuoksi saattoivat pääkaupungin eriuskoiset toimia vieläkin monipuolisemmin.

Kaikkialta itämailta saapuivat etevimmät oppineet Bysanttiin: Pietari, Apamean entinen piispa, munkki Zooras ja monta muuta. Severus itse oli lopulta tehnyt päätöksensä keisarinnan itsepintaisuuden ja uskonveljiensä moitteitten taivuttamana. Viimeksimainitut olivat nimittäin moittineet häntä hänen ilmeisen toimettomuutensa vuoksi.

»Älkää te itse pettykö tässä asiassa», vastasi heille pyhä mies. »Me emme koskaan voi tehdä rauhaa todellisen keisarin kanssa. Lähden nyt kuitenkin Konstantinopoliin, jotta en näyttäisi olevani esteenä teidän toiveillenne, mutta palatessani saatte nähdä, etten ole saavuttanut mitään».

Todellisuus näytti aluksi saattavan hänen epäilyksensä häpeään. Keisari otti hänet vastaan juhlallisen upeasti, Teodora järjesti hänelle ystävällisesti asunnon palatsiin, keisaripari kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Severus alkoi vaikuttaa kaikkivaltiaasti maan uskonnollisiin asioihin.

Nyt näyttivät monofysiitit tosiaankin olevan valtakunnan varsinaisia herroja. Varmoina keisarinnan suosiosta julistivat he rohkeasti sodan oikeauskoisille ja saivat aikaan yleisen hajaannuksen. Lain nimenomaisista kielloista huolimatta he pitivät hartauskokouksia, saarnasivat kirkoissa, yksityistaloissa, kaupungissa ja esikaupungeissa ja aiheuttivat sopimattomia kahakoita oikeauskoisten kirkoissa.