Part 15

Teodosius, joka oli salaa hyvin tyytyväinen opetuslapsensa toimintaan, ei suostunut kutsumaan häntä takaisin, vaan selitti, että keisarinna oli selvillä Johanneksen suunnitelmista ja oli ottanut hänet hyväntahtoisesti vastaan. Silloin turvauduttiin Teodoraan. Monofysiittiset piispat pyysivät häntä lähettämään Johanneksen pois pääkaupungista, ja keisarinna taipuikin tähän ehdotukseen luullen sen olevan sopusoinnussa pyhän miehen oman halun kanssa. Mutta kun tultiin keisarinnan nimessä ilmoittamaan Johannekselle, että hänen oli viipymättä ja kuolemanrangaistuksen uhalla heti lähdettävä kaupungista, syöksyi pyhä mies tapansa mukaan julkeana suoraa päätä palatsiin ja heti Teodoran luokse päästyään alkoi syytää hillittömiä moitteita keisarinnaa vastaan väittäen tämän yhdessä Justinianuksen kanssa työskentelevän Jumalan kirkon kiusaksi. Ja kun Teodora ei käsittänyt sanaakaan, tiukkasi Johannes: »Etkö ole käskenyt minua lähtemään kaupungista? Etkö ole käskenyt heitä surmaamaan minut? Mitä muuta tämä sitten merkitsisi?» Seurasi molemminpuolinen selitys, ja keisarinna, joka oli hyvin tyytymätön epäluotettaviin sanantuojiinsa, ei tahtonut laisinkaan taipua antamaan heille anteeksi, ennenkuin pyhä mies pyysi heidän puolestaan.

Teodora koetti kuitenkin jossakin määrin hillitä hänen intoaan. »Jää palatsiin», hän kehoitti Johannesta, »niin ei sinulle tapahdu mitään pahaa, käyttäydy rauhallisesti niinkuin ystäväsikin äläkä vihi pappeja pääkaupungissa».

Mutta Johannes oli ovela. Hän tiesi, että oli olemassa n.s. hurskaita valheita.

»Minulla ei ole laisinkaan sellaisia aikeita», hän virkkoi. »Olen tullut tänne vain pyytääkseni sinulta lupaa viettää rauhassa ja levossa kolme-neljäkymmentä vuorokautta jossakin maalaistalossa, sillä olen hyvin sairas».

Teodora suostui tähän mielihyvin. Johannes käytti kuitenkin tätä lupaa hyväkseen lähteäkseen saarnamatkalle Vähään-Aasiaan. Kerjäläiseksi pukeutuneena hänen onnistui päästä aina Tarsokseen asti, ja kaikkialla hän menestyi mainiosti. Tällä välin oikeaoppiset tulivat yhä levottomammiksi hänen toimintansa johdosta, ja piispat lähettivät Justinianukselle kiivaita kirjeitä, joissa he ilmoittivat, että pääkaupungista karannut kerettiläinen piispa saattoi koko valtakunnan kuohumistilaan. Tälläkin kerralla Johannes ymmärsi taitavasti pelastua pinteestä. Hän palasi kiireesti Bysanttiin, riensi valittamaan kirjeellisesti Teodoralle, ettei ollut niin pitkään aikaan voinut osoittaa hänelle kunnioitustaan, sekä kertoi, että heikko terveys oli koko ajan estänyt häntä lähtemästä ulos. Kun sitten toimeenpantu tutkimus näytti vahvistavan sitä otaksumaa, että rikollinen piispa aivan hyvin saattoi olla Egyptin Johannes, todisti Teodora itse, ettei pyhä mies ollut poistunut siltä maatilalta, jonne keisarinna itse oli antanut hänelle luvan asettua, ja kun hänet tosiaankin tavattiin siellä, joutuivat hänen syyttäjänsä häpeään. Kerran toisensa perästä saattoi Johannes samanlaisten kekseliäitten temppujen avulla jatkaa sananjulistamistyötänsä. Ne lahkon jäsenet, jotka olivat etukäteen saaneet tiedon hänen tulostaan, kerääntyivät määrätylle kokoontumispaikalle, ja yöllä, vartijain valvoessa seurakunnan turvallisuutta, piispa jakoi ehtoollista, vihki pappeja toimeensa ja lohdutti uskonveljiä. Kun oikeaoppiset sitten saivat tiedon hänen käynnistään, oli hän jo kaukana poissa. Pääkaupungissa oli hänen toimintansa yhtä laajaa, ja puolueen diplomaatitkin olivat lopulta taipuneet nähdessään hurskaan miehen ihmeellisen rohkeuden ja väsymättömän innon.

Tällä välin he jatkoivat työtään toisinkin keinoin. Keisarinnan turvin oli Teodosius ja hänen ystävänsä kutsuttu takaisin Konstantinopoliin, ja pian tuli vanhan patriarkan asunnosta puoluejohdon keskus. Hänen luonaan kohtasivat toisensa kaikki lahkon lujatahtoiset ja voimakkaat miehet. Sellaisten vanhojen taistelijoiden kuin Zooraksen ja Pietari Apamealaisen rinnalla nähtiin siellä Nubian tuleva apostoli Julianus, arabialaisten tuleva piispa Teodosius, Tellan Sergius, josta myöhemmin tuli Antiokian patriarkka, sekä hänen ystävänsä Jakob Baradaeus, joka sitten joutui Edessan piispaksi ja järjesti uudelleen kuntoon monofysiittisen kirkon, sekä vielä muita, kuten syyrialaisen luostarin apotti Johannes, josta sittemmin tuli Efesoksen piispa, ja Konstantinus, josta tuli Laodikeian piispa. Teodoran julkisen suojelun alaisina — keisarinna oli jo kauan aikaa tuntenut useimmat heistä — otettiin heidät hyvin vastaan hovissa, jossa keisarinna aina puolusti heitä ja suositteli heitä keisarille. Tämän johdosta oikeaoppiset valittivat jälleen, että monofysiitit olivat petollisesti vallanneet jalansijaa sekä palatsissa että melkein kaikkialla pääkaupungissa.

Pian monofysiitit menivät vieläkin pitemmälle. Oikeaoppisten toimeenpanema vaino oli sysännyt useimmat eriuskolaispiispat piispanistuimiltaan, ja hallitus valvoi edelleenkin tarkoin, ettei luopioita nimitetty papinvirkoihin. Tärkeintä kaikesta siis oli järjestää uskonveljille johtajia, ja monofysiittien onnistuikin kaikista heitä vastaan kohdistetuista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta järjestää tämäkin asia keisarinnan avulla.

Sopiva tilaisuus siihen tuli vuonna 543. Eräs Syyrian erämaissa asuvien arabialaisheimojen ruhtinas Harith Ghassaniden lähetti pyytämään Teodoralta, että tämä toimittaisi hänen luokseen pari kolme piispaa opettamaan hänen alamaisilleen kristinoppia. Kiireesti valitsi keisarinna nämä miehet ystävistään monofysiiteistä ja sai, kumma kyllä, Justinianuksen kannattamaan vaaliaan. Keisari, joka oli oikeastaan aika lailla kiusaantunut siitä, että pappien joukossa oli niin paljon luopioita, käytti mielellään lähetyksen palvelukseen näitä innokkaita kerettiläissaarnaajia. Hän olikin jo aikaisemmin turvautunut heidän apuunsa silloin, kun Jumalan sanaa oli levitetty Jemenin arabialaisten ja Aksumin kuningaskunnan abessiinialaisten keskuuteen sekä kääntäessään Nubian pakanoita kristinuskoon. Aikaisemmin onkin muuten mainittu, kuinka Teodora oli kaikin voimin tukenut tätä toimintaa. Hallitsijapari sopi näin ollen jokseenkin helposti siitä, että monofysiiteistä valittiin erämaan ruhtinaan pyytämät piispat.

Jo noin viidentoista vuoden ajan oli Konstantinopolissa asunut eräs Tellasta kotoisin oleva munkki Jakob Baradaeus. Hän oli hyvin oppinut mies, jonka kasvatukseen oli m.m. kuulunut Syyrian ja Kreikan kirjallisuuden tunteminen, mutta vielä suuremman maineen hän oli saavuttanut kehnolla puvullaan, ankaroilla tavoillaan ja ihmeellisillä parannuksillaan. Sittemmin hän saapui pääkaupunkiin, jossa keisarinna otti hänet erittäin hyvin vastaan; mutta hän piti itse parhaana vetäytyä syrjään maailman vaaroilta, minkävuoksi hän sulkeutui ahtaaseen koppiin, kieltäytyi tapaamasta ketään, vältti puhumasta kenenkään kanssa ja joutui yhä enemmän kaikkien ihailun esineeksi. Harith Ghassaniden, joka oli sattunut tapaamaan hänet ja joka piti hänen profeetallista terävänäköisyyttään suuressa arvossa, kunnioitti häntä vilpittömästi, ja Teodora, joka tunsi hänet hyvin, oli lämpimästi kiintynyt häneen. Tämän mietiskelijän, tämän erakon, tämän lihansakiduttajan hän valitsi julistamaan evankeliumia arabialaisille ja nostamaan jälleen arvoon monofysiittistä kirkkoa. Tulevaisuus näyttikin, ettei hän ollut valinnut huonosti.

Keisarinnan neuvosta määräsi Teodosius Jakobin Edessan piispaksi ja erään toisen lähellään olevan munkin Teodoruksen samaan toimeen Bostraan. Vaikka kumpikin valituista oli haluton nousemaan piispanistuimelle, täytyi heidän taipua Teodoran vaatimuksesta ja ryhtyä uudelleen käytännölliseen toimintaan, josta he jo luulivat ikipäiviksi päässeensä. Kun Aleksandrian vanha patriarkka oli vihkinyt heidät piispoiksi, matkustivat he kumpikin määräpaikkaansa. Mutta paitsi julkisia lähetystyötä koskevia määräyksiä oli molemmille apostoleille annettu salaisiakin ohjeita. Keisarinnan luvalla oli Teodosius valtuuttanut heidät koko laillisella alueellaan sekä sen ympäristössä vihkimään toimeensa pappeja, nimittämään piispoja sekä lyhyesti sanoen järjestämään uudelleen itämaitten monofysiittisen kirkon. Toiminta-alueeksi oli heille oman hiippakunnan ahtaitten rajojen ulkopuolella määrätty Teodorukselle koko Arabia, Palestiina sekä erämaa ja Jakob Baradaeuksellc Syyria ja koko Vähä-Aasia. Keisarinna, joka oli samaa mieltä kuin patriarkkakin, tuki tätä toimintaa ja lupasi käyttää vaikutusvaltaansa molempien pappien hyväksi.

Muutamien vuosien kuluttua oli Jakob Baradaeuksen tosiaankin onnistunut tarmollaan ja rohkeudellaan saattaa ennalleen monofysiittinen kirkko. Hän ryhtyi nyt samaan työhön, jonka oli pannut alulle Tellan Johannes ja jota hänen jälkeensä oli jatkanut Johannes Egyptiläinen Aasian maakunnissa, ja vaelsi usein kerjäläiseksi puettuna Syyriassa, Armeeniassa, Kappadokiassa, Kilikiassa, Isauriassa, Pamfyyliassa, Aasiassa sekä Rodos, Kypros, Kios ja Lesbos saarilla, saarnasi ja opetti, nimitti pappeja uusiin seurakuntiin, järjesti hiippakuntia, nimitti piispoja sekä, niinkuin väitettiin, »antoi pappeja valua aivan virtanaan yli koko Rooman keisarikunnan». Turhaan koettivat oikeaoppiset papit, joita hänen tarmokas puuhailunsa kauhistutti, vangita häntä. Turhaan lupasi Justinianus heidän kehoituksestaan palkkion hänen päästään. Pyhä mies saattoi häpeään kaikki vainoojiensa salahankkeet ja vaelsi yhä edelleenkin »vanhurskauden tietä». Kulkien aina jalkaisin ja eläen pääasiassa hyvin lihankiduttajan tavalla hän ilmestyi näkyviin milloin Konstantinopolissa, milloin Aasiassa, milloin Aleksandriassa, aina väsymättömänä, aina saavuttamattomana. Hänen ystävänsä olivat aina vakuutettuja siitä, että Jumala itse suojeli häntä ja hämmensi hänen takaa-ajajiensa mielen, ja monofysiittipiireissä kerrottiin jonkin verran ivallisesti, kuinka hallituksen lähettämät kiinniottajat olivat useastikin kysyneet häneltä itseltään: »Etkö ole kuullut puhuttavan, että petturi Jakobin pitäisi oleskella näillä tienoin?» sekä kuinka hän oli vetänyt heitä nenästä vastaten: »Minulle on tosiaankin kerrottu, että hän oleskelee tuolla päin» — hän osoitti heille aivan päinvastaista suuntaa kuin mihin itse aikoi lähteä — »ja jos ratsastatte vähän nopeammin, pitäisi teidän varmasti saada hänet kiinni».

Teodoran ystävyys ja pääkaupungissa asuvien Jakobin uskonystävien oveluus suojasivat häntä kuitenkin vieläkin paremmin. Koska kanooninen laki vaati, että piispanvaalissa piti olla läsnä kolme äskenvalitun virkaveljeä, ennenkuin vaali oli pätevä, oli Jakob Teodosiuksen neuvosta ensin lähtenyt Aleksandriaan. Täällä hän tapasi helposti sellaisia pappeja, jotka entisen esipappinsa käskystä mielellään vihkivät kaksi pyhän miehen seuralaista piispoiksi. Heidän avullaan Baradaeus vuorostaan vihki toisia piispoja Syyrian ja Aasian tärkeimmissä kaupungeissa. Konstantinopoliin jääneet nimittivät samoihin aikoihin kaksitoista piispaa Egyptiin ja Tebaan, ja Antiokian patriarkaksi, joka toimi oli ollut avoinna Severuksen kuoleman jälkeen, he määräsivät Jakobin ystävän, oppineen ja hurskaan Tellan Sergiuksen. Sillä tavoin järjestettiin, joskaan ei julkiselta taholta, piispoja johtamaan uutta kirkkoa, joka sai suuren perustajansa mukaan nimekseen jakobilainen kirkko. Suosiakseen ystäviensä työtä Teodora oli ovelasti keksinyt keinoja antaakseen monille heistä julkisia tehtäviä itse hallitukselta. Sillä tavoin lähetti Justinianus Johanneksen, joka oli salaa nimitetty Efesoksen piispaksi, Kaariaan, Lyydiaan ja Fryygiaan taistelemaan siellä pakanuutta vastaan. Johannes suorittikin tehtävänsä tunnollisesti ja ansaitsi intonsa vuoksi hyvinkin, että häntä nimitettiin »epäjumalten hävittäjäksi ja pakanoitten vasaraksi», mutta vielä paremmin hän palveli omaa lahkoaan ja täytti koko hiippakuntansa kirkoilla ja monofysiittien luostareilla.

Jakob Baradaeukscn apostolintehtävästä oli seurauksena kaksi patriarkkaa, seitsemänkolmatta piispaa sekä enemmän kuin satatuhatta virkaansa vihittyä pappia ja diakoonia. Hänen uskonsa sai aikaan ihmeitä, hän ajoi ulos pahoja henkiä, herätti kuolleita, ennusti tulevaisuutta, ja hänen maineensa levisi »suloisena tuoksuna» yli koko maailman, jopa keisarikunnan rajojen ulkopuolellekin. Hänen toimestaan oli nyt suurin osa itämaita käännetty »Jakobin ja Teodosiuksen uskoon», niinkuin hyvällä syyllä sanottiin, ja valtakunnan ulkopuolellakin, Persiassa, Arabiassa, Abessiiniassa ja Nubiassa, tunnustivat valtavat seurakunnat monofysiittistä oppia. Teodora, joka oli koko ajan esiintynyt näitten kaukaisten kristillisten seurakuntien suojelijana ja työskennellyt koko ikänsä tarmokkaasti monofysiittien hyväksi, voi olla ylpeä työstään. Se munkki, jonka hän oli kerran unissaan nähnyt juottavan roomalaisia elämän vedellä, se hurskas erakko, jonka hän oli kerran ottanut vastaan Konstantinopolissa ja johon hän oli uskonut, oli suurenmoisella tavalla täyttänyt hänen toiveensa. Kuolinvuoteellaan saattoi keisarinna, ajatellessaan Jakobin toiminnan yhä lisääntyviä hedelmiä, pitää uskonnollispoliittista untaan toteutuneena. Se, että jakobilainen kirkko vielä tänäänkin elää Egyptissä ja Syyriassa, on yksinomaan Jakob Baradaeuksen ja Teodoran ansiota.

4

PAAVI JA KEISARINNA

Paavi Agapetuksen äkkiä kuollessa vuonna 536 heräsi Teodoran mielessä rohkea ajatus käyttää hyväkseen paavinistuimen odottamatonta vapaaksi joutumista. Bysantissa oli jo muutamia vuosia asustanut paavin lähettiläänä Vigilius niminen diakooni. Hän oli luonteeltaan kunnianhimoinen ja häikäilemätön, oli syntyisin etevästä senaattoriperheestä ja oli jo kerran ennen koettanut päästä Pietarin istuimelle ja siitä syystä antanut Bonifacius II:n valita itsensä seuraajakseen. Kun hänen oli roomalaisten pappien vastustuksen vuoksi täytynyt luopua näistä toiveistaan, oli hän kääntynyt bysanttilaisten puoleen ja käyttänyt valtiollista lähetystehtäväänsä keinotellakseen taitavasti itsensä Teodoran suosioon. Kun keisarinna, joka oli raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt taipua Agapetuksen vaatimuksiin, suunnitteli kostoksi uuden paavin valitsemista oman mielensä mukaan, halukkaana neuvottelemaan monofysiittien kanssa, näytti Vigilius, joka oli suosittu henkilö hovissa ja jonka kunnianhimo näytti olevan varmana takeena hänen mukautuvaisuudestaan, olevan oikea mies, joka saattoi tässä tapauksessa parhaiten edistää keisarinnan tarkoituksia.

Vigiliuksen ja Teodoran ei ollut vaikea tulla tässä asiassa hyvin toimeen keskenään. Teodora lupasi auttaa Vigiliusta Agapetuksen seuraajaksi, ja tämä puolestaan lupasi paavina ruveta keisarinnan nöyräksi aseeksi kirkollisissa asioissa. Kerrottiinpa myöhemmin, että hän oli korvaukseksi Bysantin kannatuksesta sitoutunut vieläkin enempään — hänen väitettiin luvanneen kumota Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen, asettaa Antimuksen jälleen virkaansa, ruveta ystävällisiin väleihin monofysiittien johtajien Teodosiuksen ja Severuksen kanssa sekä täydellisesti kannattaa heidän mielipiteitään. Niinikään kerrottiin, että Teodora oli vaatimistaan palveluksista korvaukseksi luovuttanut hänelle suuren rahasumman. Varmaa on, että Vigilius lähti kiireen kaupalla Roomaan vieden mukanaan kirjeet Belisariukselle ja tämän puolisolle Antoninalle, sekä että näissä kirjeissä ilmoitettiin kenraalille niin selvin sanoin hänen velvollisuutensa, ettei hänelle jäänyt pienintäkään vastaansanomisen mahdollisuutta. Ilmeisestikin oli Justinianus päättänyt antaa uuden paavin valitsemisessa puolisolleen täyden vapauden, koska hänen teki mielensä antaa Teodoralle hyvitystä tämän kärsimästä tappiosta, ja kenties oli keisari myöskin salaa hyvin tyytyväinen sellaiseen ratkaisuun, jonka avulla saatiin aikaan sovinto kirkon asioissa roomalaisen paavikunnan ja itämaitten välillä.

Sillä välin kuin tämä tapahtui Bysantissa, kehittyivät tapaukset nopeasti ikuisessa kaupungissa. Vaikka Belisarius olikin näihin aikoihin jo lähtenyt Italiaan, oli Rooma vielä itägoottien vallassa. Kuningas Teodahad, joka vaistomaisesti käsitti, kuinka tärkeää oli silloisissa olosuhteissa olla hyvissä väleissä paavikunnan kanssa, oli kiireessä nimityttänyt Agapetuksen seuraajaksi diakooni Silveriuksen, jonka hän otaksui kannattavan hankkeitaan. Vigiliuksen saapuessa Italiaan oli hänen tavoittelemallaan paikalla jo toinen mies, ja voidakseen nyt Teodoralle antamansa lupauksen mukaan nousta Pietarin istuimelle täytyi hänen ensin ajaa Silverius väkivallalla siitä pois. Tämä oli sitäkin vaikeampaa, kun uusi paavi oli Konstantinopolia miellyttääkseen paikalla kutsunut keisarin sotajoukon ikuiseen kaupunkiin ja joulukuussa 536 luovuttanut Rooman Belisariukselle.

Vigilius oli kovasti pettynyt toiveissaan, eikä Teodorakaan juuri ollut tyytyväinen. Viimeksimainittu koetti kuitenkin, koska hänelle oli yhdentekevää, kenen avulla pääsi tarkoitustensa perille, saavuttaa Silveriuksen avulla sen, mitä oli toivonut Vigiliukselta, ja siitä syystä hän koetti suostuttaa Silveriusta lupaamaan, että Antimus saisi jälleen ruveta hoitamaan patriarkan tointaan. Mutta paavi kielsi sen jyrkästi. Keisarinna päätti nyt toimia. Belisariukselle lähetettiin jyrkkä käsky erottaa Silverius ja asettaa hänen tilalleen Vigilius. Belisarius epäröi tuntien suurta haluttomuutta ruveta tottelemaan Bysantista tullutta käskyä, mutta Antonina, joka tahtoi miellyttää keisarinnaa, sai hänet luopumaan epäilyksistään, ja kunnianhimoisen Vigiliuksen, joka koko ajan painosti kenraalia, väitetään käyttäneen hyvinkin tepsiviä keinoja hänen taivuttamisekseen. Hän lupasi Belisariukselle rahaa, ja koska ei muutenkaan ollut aivan vaaratonta asettua vastustamaan keisarinnan tahtoa, suostui sotapäällikkö lopulta yhtymään salahankkeeseen onnetonta Silveriusta vastaan.

Juuri näihin aikoihin hyökkäsivät itägootit uudelleen kuningas Vitigeen käskystä. Valtava sotajoukko alkoi piirittää Roomaa, ja kaupunkia puolustamassa ei Belisariuksella ollut muuta kuin hädin tuskin viisituhatta miestä, joitten suojana oli kehnoja linnoitusvalleja. He saivat sitäpaitsi tehdä työtään tyytymättömien ja nurisevien kaupunkilaisten keskellä, jotka olivat hyvin kiusaantuneita piirityksen vaivoista ja joitten joukosta selvästi kuului kavaltajien ääniä. Kun Belisariukselle sitten näytettiin kirjeitä, jotka paavi muka oli kirjoittanut ja joissa tämä tarjoutui luovuttamaan goottien kuninkaalle Asinarian sataman aina omaan asuntoonsa Lateraniin asti, kiukustui kenraali näistä ensin jonkin verran, mutta ymmärsi sitten pian, että nämä n.s. todistukset olivat häpeämättömiä väärennyksiä. Tuntien sääliä uhria kohtaan hän koetti salaa ja yhteisvoimin Antoninan kanssa vieläkin taivuttaa Silveriusta. Hän ehdotti, että tämä itse tekisi Teodoralle sellaisia tarjouksia, jotka tähtäsivät samaan kuin keisarinnan Vigiliukselle esittämät suunnitelmat, jolloin hän voisi pelastua uhkaavasta vaarasta. Mutta Silverius, joka ajatteli ennenkaikkea olevansa oikeaoppisuuden vartija, kieltäytyi tällaisesta jyrkästi. Ja niin kehittyivät tapaukset edelleen.

Kumotakseen kavallusaikeita koskevat huhut, jotka kiertelivät hänen nimensä ympärillä, Silverius oli muuttanut pois Lateraanipalatsista ja siirtynyt jälleen Aventinuksen kukkulalle pyhän Sabinan kirkon läheisyyteen. Täältä Belisarius lähetti noutamaan häntä ja lupasi poikapuolensa Fotiuksen välityksellä, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Vaikka paavin lähimmät epäilivätkin kreikkalaisten lupauksia, lähti hän kuitenkin Pincion palatsiin, ja tämä ensimmäinen kohtaus sujuikin ilman väkivaltaisuuksia. Viime tingassa Belisarius oli alkanut epäillä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin esitettiin kenraalille jälleen syyte paavia vastaan. Tällä kertaa paavi, jonka oli vallannut pelko ja levottomuus, kieltäytyi aluksi lähtemästä turvapaikakseen valitsemastaan kirkosta. Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä Belisariuksen puheille, otti mukaansa suuren seurueen ja jätti asiansa Jumalan haltuun.

Heti palatsiin tultuaan Silverius joutui eroon seuralaisistaan, joita ei päästetty ulompia huoneita pitemmälle. Yhdessä Vigiliuksen kanssa vietiin paavi sisähuoneisiin. Siellä hänen silmiensä eteen avautui omituinen näky. Eräällä leposohvalla loikoi Antonina veltossa asennossa kuin valtiatar, joka ottaa vastaan alamaisiaan, ja hänen jalkainsa juuressa istui Belisarius rakastuneena ja hellänä kuin nöyrä orja, joka odottaa käskijättärensä määräyksiä.

»Kuulkaapas, paavi», huudahti kenraalin puoliso, »mitä olemme me ja roomalaiset oikein tehneet teille, koska tahdotte jättää meidät itägoottien käsiin?»

Ei tiedetä mitä tämän jälkeen puhuttiin, mutta on hyvinkin tunnettua, mitä sitten tapahtui. Paavilta riistettiin hänen ulkonaiset arvomerkkinsä ja hänen päälleen pantiin munkin kaapu, minkä jälkeen eräs Belisariuksen palvelija lähetettiin ilmoittamaan ulompiin huoneisiin kokoontuneille papeille: »Paavi on erotettu ja alennettu munkiksi». Yleisen hämmingin vallitessa valittiin Vigilius jo seuraavana päivänä paaviksi bysanttilaisten mahtikeinojen vaikutuksesta. Tämä tapahtui maalisk. 29 p. vuonna 537.

Onneton Silverius, jonka Belisarius lähetti Lyykiaan, ei saanut koskaan enää nähdä ikuista kaupunkia. Hetkisen oli tosin Justinianus kauhuissaan paavia vastaan tehdystä ilkityöstä tuuminut kunnollisen oikeudenkäynnin alullepanemista ja paavin asettamista jälleen istuimelleen, jos hänet olisi huomattu viattomaksi. Teodorasta välittämättä hän oli käskenyt lähettää Silveriuksen takaisin Roomaan, ja Vigilius oli jo peloissaan ja levoton seurauksista. Onneksi oli Antonina saapuvilla. Haluten tapansa mukaan noudattaa Teodoran toivomuksia hän taivutti Belisariuksen luovuttamaan Vigiliuksen tämän onnettoman edeltäjän miehille. Karkoitettuna Palmarian saarelle, jossa hänen ravintonaan oli »murheen leipä ja epätoivon vesi», Silverius kuoli pian sen jälkeen Vigiliuksen kunnianhimon, Antoninan vehkeilyn ja Teodoran valtiollisten juonien viattomana uhrina.

Näytti siis siltä, että keisarinnan hankkeet olivat menestyneet. Hän oli saanut paavinistuimelle miehen, joka kuului samaan uskontokuntaan kuin hän itsekin. Mutta kun Vigilius oli päässyt kunnollisesti uuteen asemaansa, muuttikin hän kantaa. Antoninan neuvoista ja Belisariuksen kehoituksista välittämättä hän koetti kiemurrella syrjään ja lykätä tuonnemmaksi antamiensa lupauksien täyttämistä. Hänen vihamiehensä tosin väittävät hänen lopulta antautuneen ja lähettäneen monofysiittien suurille johtajille Teodosiukselle, Antimukselle ja Severukselle kirjelmän, jossa hän ilmoitti täysin yhtyvänsä heidän uskontunnustukseensa. Mutta tämän asiakirjan oikeaperäisyys on hyvin epäilyttävä, ja ne julkiset uskontunnustukset, jotka paavi esitti keisarille ja patriarkka Menakselle, kuvastavat puolestaan ankaraa oikeaoppisuutta. Ulkonaiset olosuhteet muuten olivat sellaiset, että hänellä oli tarpeeksi tekosyitä, joihin hän saattoi vedota. Sodan hävittämä Italia oli aivan liian vaarallisessa asemassa, jotta olisi voinut pitää kovinkaan moitittavana, vaikka paavi sattuikin unohtamaan uskonnolliset kysymykset syrjemmälle. Länsimaitten liittyminen kannattamaan Kalkedonin kirkolliskokousta ja Leo suuren uskontunnustuksen kaava oikeuttivat myöskin sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, joita paavi noudatti. Teodorakin näyttää käsittäneen, kuinka vaarallisia ennenaikaiset askeleet saattoivat olla, ja luottaen täydellisesti Vigiliukseen hän odotti aluksi kärsivällisesti otollista hetkeä, jolloin uusi paavi voisi täyttää lupauksensa. Justinianuksella taas, joka oli jo joutunut suuresti paavin lähettilään ja uskollisen ystävän Pelagiuksen vaikutuksen alaiseksi, ei ollut mitään erikoista halua suojella monofysiittejä. Vigilius saattoi siis ilman varsin suuria vaikeuksia ja joutumatta riitaan Teodoran kanssa pysyä uskollisena roomalaiselle oikeaoppisuudelle. Loppujen lopuksi olivat keisarinnan yritykset sekaantua paavinistuimen asioihin täydellisesti epäonnistuneet kaikista vehkeilyistä huolimatta.