Part 2

Vieläpä on hänestä tuleva hyvä patriootti, hän on ottava osaa kaikkiin niihin toivoihin ja kärsimyksiin, jotka liikuttavat isänmaata, hän on oleva ylpeä meidän ylpeistä Hohenzollereistamme, meidän ihailtavasta, vanhasta Bismarckistamme.

Mathilden äiti nauraa minulle: »Te olette erinomainen ihminen, rakas Achim!» Olen niin iloinen siitä, että he havaitsevat minut Mathilden arvoiseksi.

Olenko minä hänen arvoisensa?

Tämä kysymys askarruttaa kovin ajatuksiani. Sinä tiedät, että minä en ole koskaan viettänyt mitään kevytmielistä elämää. Kaikki alhainen on ollut minulle aina vastenmielistä, niin miehissä kuin naisissakin, eikä mikään taiteellinen valaistus eivätkä mitkään intohimon sofismit ole voineet sitä minun silmissäni kaunistaa. Te pilkkaatte usein minun Joosefinmielipiteitäni.

Ja kuitenkin, miten paljon tarttuukaan puhtaaseenkin nuoruuteen sanoja — vaikutelmia — mitä kenties on vain kuullut, nähnyt. Mitä on minun niinsanottu kunniallisuuteni verrattuna Mathilden sädehtivään, tiedottomaan puhtauteen ja viattomuuteen. Minä vapisen pelosta, että jokin tahra voisi sattua siihen. Minä varon sanojani, katsettani. Melkeinpä minä koetan hillitä ääntänikin.

Miten helliä ja liikuttavia ovatkaan nuo pienet puhelut hänen kanssaan! Minä kysyn ja hän vastaa: Jaa ja ei, aivan kuin hän tuskin uskaltaisi itse mitään tahtoa, ennen kuin hänellä on siihen lupa, ennenkuin hän, joka tulee hänen elämänsä sisällöksi, on pannut kirjoituksen tuolle puhtaalle liljanvalkoiselle paperille. Suokoon Jumala, että olisin hänen arvoisensa, että tuo kirjoitus olisi silloin oikea kirjoitus!

Näinä päivinä on mieleni järkkynyt.

Kun minä saavuin iltapäiväteelle — minä olen heillä alituisena vieraana Berlinissä käydessäni — oli heillä vieraana rouva von F. He seurustelevat hänen kanssaan. Hän kuuluu heidän piiriinsä. Salaneuvoksetar sanoo, että toisin ei voi ollakaan, ettei voikaan olla miehelleen ensimäinen. Kysymykseen tulee silloin tietty yhteiskunnallinen _esprit de corps_.

Tuossa on jotain tottakin. Miten minä vihaankaan tätä maailman löyhää moraalia!

Mathilde oli myöskin salissa. Rouva von F. puhui hänen kanssaan, kehui hänen pukuaan, suuteli hänen viatonta otsaansa. Tuo nainen! minun aarteeni, minun liljannuppuni, minun madonnani seurassa!

Mutta minä käsitän, hänen miehensä on korkeassa asemassa. Hän itse on rikas ja rakastettava, hänellä on puolueensa.

Minä pyysin rouva von B:tä olemaan laskematta Mathildea saliin rouva von F:n ollessa siellä. Se tapahtui tänään vasten hänen tahtoaan.

Minä olin hyvin järkyksissä. Tyttöseni katsahti minuun puoleksi pelästyneenä, aatellen, mikä paha mieli ystävää tänään vaivasikaan. Jospa sinä tietäisit, että se on sinun puhtautesi joka minut saa vapisemaan eikä mikään muu, ei mikään muu koko maailmassa, sen jälkeen kun sinä olet tullut omakseni!

Minusta tuntuu siltä kuin näyttäisin nyt vakavammalta. Usein näyttää minusta melkein siltä kuin hän olisi itkenyt, suloisen pelon armaita, viattomia kyyneleitä. Valvookohan hän usein iltaisin kapeassa, valkeassa vuoteessaan ja mitähän ajattelee? Ajatteleeko hän silloin minuakin?

Vielä eräs hurmaava seikka.

Vanhimmalle sisarelle odotetaan lasta, jo neljättä.

Kysymys oli pienistä kapioista, paitasista, vuoteesta, mitä piti hankittaman. Molemmat rouvat puhuivat hiljaa yhdessä. Kuului vain heidän äänensä vieno ja salaperäinen kuiske, kuten joululahjoista puhuttaessa.

Mathilde oli mennyt ulos huoneesta hakemaan itselleen saksia.

»Lapsi ei aavista mitään», sanoi rouva von B. naurahtaen.

Minä suutelin hänen käsiään. Miten minä kunnioitan tätä rouvaa, joka on säilyttänyt minulle minun aarteeni. Minä lupaan antaa sen hänelle takaisin yhtä puhtaana, kerran, kun kaikki on puhdasta ja valoisaa, minun vaimoni, minun jalokiveni, minun auringonsäteeni!

NELJÄS KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.

Seikkailuni alkaa minua huvittaa, enemmän psykologiselta kuin personalliselta puoleltaan. Minä olen jo niin pitkällä. Se johtuu minun ammatistani, leikkelijätottumuksestani.

Keskiviikkona minä sain soman, ruusunpunaisen kirjelappusen, missä oli tyttökoululaisen käsialaa, pystysuoraa, teeskentelevää, oikullista: Hyvä herra! Odottakaa minua huomenna samaan aikaan. Minä tulen yksinäni Teidän J.

Minä avasin itse oven. Se lisää asian salaperäisyyttä ja osoittaa että on huomaavainen ja täynnä odotusta. Siinä hän seisoi tummansinisessä puvussaan, kaulassa musta astrakaannahka, hehkuvan punaisena.

Tällä kertaa minä suutelin häntä, luonnollisesti.

Sinä tiedät, että minä pidän suutelemista taiteena. Muutamat ihmiset eivät tule sitä koskaan oppimaan, kuten esimerkiksi sinä! Suudelmaan sisältyy kaikki: kysymys, vakuutus — raja... koko tuleva rakkaudensävel hiljaisena, kevyenä alkusoittona. Mitään tyhmyyksiä ja taitamattomuuksia ei tehdä sitten jälkeenpäin.

Hän salli sen tapahtua, vastaamatta sanottavasti, mutta pysyen hiljaa. Pikku sydän hyppi haletakseen, puoleksi pelosta. »Eihän tätä vain kukaan näe?»

Minä rauhoitin häntä: kerrosta ylempänä asuu valokuvaaja. Te voitte aina näyttää kuin olisitte käyneet siellä, jos joku tapaa teidät portaissa. Makuuhuoneesta on toinen uloskäytävä pihan puolelle. Martin vaikenee kuin hauta.

Hän oli ajatellut kaikkea tätä. Hän salli jälestäpäin vielä kerran sievästi suudella itseään.

Sitten siveelliset tokeet.

»Ethän sinä vain ajattele mitään pahaa minusta, että tulin »sen» tähden? Vastaan: En, totisesti en! Minun käyntini johtuu kokonaan siitä, että minä olen lukenut sinun kirjasi — ja sitten kotona on niin hirveän ikävä ja sitten sinä olet niin soma.»

Minä sanon: Enpä totisesti! ja suutelen häntä, suutelen hänen valkean kurkkunsa punaiseksi ja puren hänen korvalehteään.

Millaiset pikku rinnat hänellä on! valkeat, kiinteät, makeat kuin omenanpuolikkaat! ja kaula sitten niin soma-asentoinen! Ja käsivarret sitten, jotka kietoutuvat ympäri ja pitävät kiinni, niin ohuina, pehmeinä, katkaisemattomina kuin silkkilanka... Hänen äänessään on pieni liikuttava lapsekkuus, siinä on houkutusta ja valitusta. Se on oikea sireeninääni.

Nyt on minulla hänelle nimikin: »Hempukka». Se sopii hänelle erinomaisesti ja koko lajille, joka on himokas, veijarimainen, rakkautta varten luotu, pohjaltaan kykenemätön mihinkään.

Jääkylmä — sitä hän on kaikista rakkaudenvakuutuksistaan huolimatta. Kaikki käy liian mukavasti, tasaisesti: »Minä rakastan sinua, Herri! Minä pidän sinusta niin! Sinä olet ainokaisin, taivaallisin mies, mikä on maailmassa.» Mutta somalta se kuitenkin kaikuu.

Mitään äänekästä sanaa ei kuulu, mitään rumaa liikettä ei tapahdu, hän on aina pikku daami, niin puhdas, valkea ja tuoksuva, tuo hieno, hauras olento! Minä en ole koskaan käsittänyt niitä miehiä, jotka ovat rakastuneet tervasaippuanhajuun ja vanulla täytettyihin alushameisiin. Siihen minä olen liiaksi esteetikko.

Ja sitten asian psykolooginen puoli! sitä ei voi rahalla korvata.

Hänestä tulee sitten koulumestari ja minusta nöyrä oppilas. Minä ihmettelen sitä, mitä minun rouvani tietää. Ja miten ja mistä hän sen tietää?

Hän nauraa: »Me tiedämme sen kaikki.

Sitten hän kertoo: Editseni kulkee kokonainen yhteiskunnan pohjakerros, josta meillä ei ole aavistustakaan, haaremimaailma, pensionaatin pienet valkeat vuoteet, joissa maataan yhteensullottuina, saan kuulla palvelusväen juttuja, avaimenreiässä kuunneltuja asioita, saan tutustua leikkivään, nipistävään kirjojen ja vaikutelmain himoon. Vieläpä tämän maailman huumorissakin on jotakin peitettyä, hihittävää, luihua, se on takapiha- ja Natteaubourdoir -huumoria. Hän kertoi minulle jutun eräästä tuttavastaan, nelikymmenvuotiaasta rouvasta ja useampien lasten äidistä, joka karkasi rakastajansa, sirkustaiteilijan kanssa miehensä nenän editse tämän jäädessä seisomaan asemasillalle vaimonsa sateenvarjo ja matkalaukku kädessä. Tuo sateenvarjo ja matkalaukku huvittivat Hempukkaa, kutittivat häntä hänen pienessä, kavalassa, vaarattomassa petomaisuudessaan.

Sitten on olemassa veljiä, serkkuja... »Serkun» luonnonhistoria sai osakseen aivan erityisen selityksen. Sellainen ei ole enää aivan veli, muttei aivan »vieraskaan mies.» Hänelle uskotaan salaisuuksia ilman että hänen silti tarvitsisi tulla julkeaksi. Sellaisen kanssa ei paljasta itseään ihmisten silmissä eikä velvoita itseään mihinkään. Luonto näyttää hänet synnyttäneen aivan erikoisesti, puoli- ja väliolennoksi, toimittamaan näinä arkaluontoisina, hämärinä siirtymiskausina vakoilupalvelusta, maaperäntunnustelua... Tässä kohden kuvaustaan Hempukka ei ole niin erikoisen selväpiirteinen. Hän pelkää minua. Usein minä vainuan »serkun» esitöitä. Jollakin lailla ja jollain hetkellä on hän aina ollut kerran kaikkialla läsnä. Saat nousta niin aikaiseen kuin tahdot ja kuitenkin saat päätellä: Alussa oli serkku. Minä esitän tämän sinulle selviönä.

Sitten tahtoo Hempukka kuulla minulta seikkailuja. Siinä hän on aivan kyllästyttämätön. Hänellä on pienen hirviön mielikuvitus, joka tahtoo tulla tyydytetyksi, mielikuvitus, jossa on raiskausta, sukurutsausta, luonnottomuutta. Koko maailmanhistoria, koko taide ja vähintäänkin puolet uskontoa sisältää hänestä vain sitä. Sen hän on havainnut, se on jäänyt hänen muistiinsa, ja tässä hänen typerässä yksipuolisuudessaan on jotakin, joka tehoaa ja pelottaa, siinä on nuoli, joka kulkee hyvin suoraan, keskelle elämää, sydämeen, Akileen kantapäähän: »Se on tyhmää, rakkaani! — Se on niin yksitoikkoista, sitä minä en siedä...»

Minun poikamiehen talouteni kaikki yksityiskohdat ovat hänestä mielenkiintoisia, Whipchen, Martin, ja kaikki joutavuudet.

Ja välillä suutelemista!

Samppanja ei tee häneen mitään vaikutusta. Siihen hän on liian rikkiviisas, liian vähän luonnollinen.

Kaikki on leikkivää kuten kissanpoikasessa. Hän antaa itseään suudella, silitellä, tarttua itseensä...

Sitten käärmemäinen liike, kivun ja lapsen pelko, hyvä naimiskaupan mahdollisuus.

Sitten hänestä tulee laskeva. Meillä ei ole omaisuutta. Else ja Dada ovat myöskin menneet naimisiin.

Avioliittoon hän suhtautui ilman mitään kuvitelmia. Se on järjenasia, elatuksesta huolehtimista.

Kenties tulee hänestä vielä aivan uskollinen aviovaimo.

Voisimmeko sen sitten lukea heille viaksi?

Väärä, luonnoton kasvatus, kaiken salassapitäminen. Mitä saattavat sitten tyttörukat toivoa? Miestä, joka ei heitä ollenkaan miellytä, jota he eivät voi edes itse valita, joka voi ostaa heidät itselleen kuten jonkun naikkosenkin. Voidaanko sitten ihmetellä, jos he sitä ennen haluavat hieman maistella samppanjavaahtoa?

Ja miten viisaasti hän sitten käyttäytyy, tuo pieni, tyhmä olento, jolla ei ole älyä kymmenen pennin edestä, joka on kokonaan sivistymätön, kuten itämainen haareminainen!

Ja nuo pienet hanhen aivot sanovat itselleen vaistomaisesti: »Tuossa on se oikea. Hän ymmärtää jotakin asiasta. Il sait aimer.»

»— Jospa se tulisi ilmi!» se on heidän ainoa pelkonsa, suloinen, kammottava pelko. Sitten nauraa hihittää hän noita tyhmiä ihmisiä, isää, äitiä, ihmisiä kadulla, — hän nauraa sen johdosta, että on täällä ylhäällä yksin hyljeksityn poikamiehen kanssa, hänen asunnossaan.

Hän on kokonaan tämän ajatuksen läpitunkema: »Sinä olet niin epäsiveellinen!»

Sitten minä suutelen häntä uudestaan.

Hän kietoo käsivartensa minun kaulani ympäri, nimittää minua pikku enkelikseen, rakkaakseen, suloiseksi sydänkäpysekseen — ja vakuuttaa rakastavansa minua ikuisesti, ikuisesti.

Pikku hirtehinen! — Niin, sellaisia he ovat kaikki.

Ihmeteltävää vain on miesten ainainen tyhmyys, usko ihmeeseen, usko siihen, että hän on aina ensimäinen ja ainoa, jolle tuo ihme tapahtuu.

VIIDES KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.

Tiedätkö sinä, että minä usein suorastaan säälin sinua, että minusta tuntuu siltä, kuin minun pitäisi käännyttää sinut.

Mathilde käännyttäisi sinut. Sinä tulisit uskomaan ja polvistumaan kuten minäkin.

Ja kun minä astun tuohon taloon, tuohon rauhalliseen, hyvinjärjestettyyn: Ainoanlaatuiset vanhemmat. Koskaan ei yhtään terävää sanaa, koskaan ei mitään erimielisyyttä. Kun hra von B. vaan miehekkäästi pysyy periaatteessaan, silloin hänen vaimonsa myöntyy, tuo oikea, viisas rouva, esittääkseen kenties sopivammalla hetkellä käytännöllisemmän ehdotuksensa, johdattaakseen sen miehensä mieleen ikäänkuin tämän omana mielipiteenä.

Minä olen nyt oppinut tuntemaan myöskin Mathilden veljen, joka tilapäisesti on komennettu tänne telegraafipalvelukseen. Hänessä on oikeaa ratsastajaverta, hän on verevä, reipas ja hänellä on oivalliset, vankat, kunnialliset mielipiteet. Niissä ominaisuuksissa on juuri se side, joka pitää vanhan Preussin koossa, panee ohjakset yksityiselle kansalaiselle, jos hän silloin tällöin, kuten hänkin minulle avoimesti tunnusti, jonkun verran on joutunut hillittömille teille.

Luonnollisesti minä asetin luottoni hänen käytettäväkseen mahdollisten tapausten varalta, vain meidän kesken, veljenä ja toverina. Enkö minä sitten ole hänen veljensä, Mathilden veljen veli?

Hänen täytyi kättä paiskaten luvata minulle, että meidän välinen sopimuksemme ei jäisi vain pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi.

Mathilde on talon auringonpaiste. Hän tuntee isän pienet mieliteot; miten monta sokeripalaa hän panee kuppiin; tuo hänelle tulitikut. Hän auttaa äitiä tämän järjestelyissä vieraiden vastaanottoa varten. Hän koristaa silloin pöydän, nostaa sille hopeat ja kristallit, aina hänelle ominaisella, hiljaisella pidätetyllä suloudella. Miten kaikki häntä rakastavat! Ja minä rakastan heitä kaikkia, koska he rakastavat minun armastani, koska minä en ole koskaan tuntenut mitään omaa perhettä, enkä sitä suloutta, mikä on seurapiirillä mihin kuuluu osaaottavia ihmisiä, henkisiä sukulaisia, jotka kuuluvat minulle ja joille minä jotakin merkitsen. Heistä kaikista on kerta tuleva minun omaisiani.

Minulle osoitetaan hyvin suurta luottamusta.

Äskettäin minä olin hänen kanssaan kahdenkesken. Se tapahtui aivan sattumalta.

Hän näytti käyvän pelokkaaksi, hänessä oli epämääräinen tunne jostakin tavattomasta, lähestyvästä.

Minä koetin puhua jostain aivan välinpitämättömästä, vaikka mieleni teki langeta polvilleni hänen eteensä.

Pikkuinen välitapaus, joka on minua tavattomasti liikuttanut.

Minä olen nähnyt Mathilden kamarin.

Minä saavuin hieman sopimattomaan aikaan.

Seurustelutapoja en minä tulekaan koskaan oppimaan. Rouva von B. oli askareissaan, suuri, valkea esiliina vyöllä. »Me olemme laittaneet uudet verhot Mathilden kamariin.»

Aavistiko hän minun tunteeni? Hän jätti minut seisomaan ovelle hänen itsensä järjestäessä, ikkunalla valkeaa, kohoilevaa muslimia.

Pienoinen pesänen, aivan valkean valkea. Vuoteen yläpuolella Rafaelin pienet enkelinpäät — kirjahylly, jossa oli Geibelin teokset, »Naisen rakkaus ja elämä», Schillerin teokset, »Ekkehardt», »Virvatulia», pari englantilaista Tauchnitz-romaania...

Miten pitää minun nyt oikein menetellä, niin etten särkisi tätä hentoa rakennelmaa, niin että olisin kylliksi hempeä, jalosydäminen, ritarillinen!

Myöskin toinen sisar, rouva Buderus, on nyt palannut etelästä. Mies on vielä Spaassa kylpemässä. Hän, rouva Buderus, on hyvin kaunis. Alakuloisuuden varjo tekee nämä kauniit, ylpeät kasvot melkein vielä viehättävämmiksi. Avio on jäänyt lapsettomaksi. Kaikki rikkaus, suuren maailman huvitukset, jotka hänelle niin suuressa määrässä ovat tarjona, eivät tietysti voi mitenkään korvata tätä naissydämelle.

Vanhimmalle sisarelle on nyt tuo iloinen tapaus sattunut. Hänen miehensä on kapteenina yleisesikunnassa. Hän on erinomaisen kunnollinen ja eteenpäin pyrkivä upseeri.

Heidän täytyy rajoittaa menojansa. Miten minä heitä rakastan, tämän rakkauden johdosta tapahtuvan menojen rajoituksen vuoksi, näitä kahta kelpo ihmistä, jotka ovat uskaltaneet seurata sydämensä ääntä elettävän hetken ja seuraelämän vaatimuksista huolimatta.

Minä pidän rouvista, joilla on paljon lapsia ja jotka ovat äitejä. Madonna lapsi sylissä on niin ihana vertauskuva, joka osottaa naiskutsumuksen oikeata täyttymystä, ylipäänsä elämän täyttymystä, jonka edessä koko syntinen maailma polvistuu uskovaisena ja vapahdettuna.

KUUDES KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjottua Achim von Wustrowille.

Minulla on taipumusta rippi-isäksi. Koko tuo perhe on minun silmieni edessä kuin avattu kirja. Minä näen heidät kaikki, sydämiä ja munaskuita myöten.

Äiti on turhamainen, kunnianhimoinen, sysää miestään eteenpäin, on aina toimessa, voidakseen pienin varoin pitää vieraskutsuja ja hankkia pukuja. Sen johdosta on talossa alinomaista ärinää ja pistelyä. Tämän perheen aamu-, päivä- ja iltakeskustelu koskee rahaa. Jokaisen kutsun edellä on ensin riita. Mies ei enää tahtoisi ottaa niihin osaa. Hän on vanha, väsynyt, äreä. Hän tahtoi mieluummin asua Arnstadtissa tai Eberswaldessa, omistaa siellä neli-huoneisen huvilan ja hoidella ruusuja... Mutta hän menee kuitenkin, vetää hännystakin päälleen, kumartelee ja pokkuroi edelleen. Sillä lailla hänestä tulee ministeripäällikkö.

Hempukka tietysti on äitinsä puolella. »Mamma» on mahtava rouva. Mitä hän tahtoo, tapahtuu myöskin. Hän on aina oikeassa.

Molemmat vanhemmat tyttärensä on hän saanut onnellisesti pois käsistään. Ensimäisen asia oli hiukan takerrellut. Kihloissaolo kesti kauan, sulhanen oli kaukana-asuva serkku, mutta hänellä oli tulevaisuus tiedossaan. Kyyneliä ja kohtauksia perheessä. Pidettiin lujasti kiinni hänen sanastaan, kunnes he olivat onnellisesti päässeet saman katon alle. Sen jälkeen he menehtyvät lapsien paljouteen.

Siinä on äidin pääkiusa. Myöskin Hempukka nyrpistää nenäänsä: »Miten voidaankaan sillä lailla! Heidän pitäisi toki tehdä »jotakin» — kun mies ei ole vielä edes majurikaan.— Tuon »jonkin» suhteen, mitä voitaisiin tehdä, näyttää Hempukka olevan verrattain selvillä. Salaneuvoksen perheessä ei ujostella kun keskustelu käy kiivaaksi.

Toinen tytöistä oli perheen kauneus. Hänet piti naittaa mahdollisimman korkealle, hänet toimitettiin avokaulaisena ylhäisyyksien ja sukulaisten vieraskäynneille. Eräästä pienestä sentimentaalisesta välinäytöksestä erään meriupseeriserkun kanssa teki äiti lopun yhtä pontevasti kuin tehokkaastikin. Mies on inhoittava, impotentti, mutta hänellä on rahaa, paljon rahaa. Dada hankkii itselleen hyvitystä. Meriupseeriserkku on päässyt oikeuksiinsa. Hempukka kertoo minulle kaikki: »Ah, sinähän et ole sellainen»... Heillä on täällä jossakin asunto.

Dadaa ei ole hänestä surkuteltava.

Veli on äidin lemmikki. Hän on oikea veli Hurjimus, tekee velkaa, pelaa, juoksee naisten jäljissä, ei säästä siinä suhteessa salaneuvoksen piikojakaan, mikä seikka suuresti huvittaa Hempukkaa. Sen johdosta jatkuvia kohtauksia. Rikas vävypoika ei anna vipata itseltään mitään. Äiti on tehnyt velkoja: »Tiedätkö sinä, elämä on meillä usein sietämätöntä.» Minä uskon sen hyvinkin.

Hempukka on myöskin siepannut itselleen kosijan ensimäisellä koekalastusmatkalla, maalaisen, rikkaan miehen, jolla on ylhäinen nimi.

Tuo mies tuntuu olevan typerä... »Sitten hänellä on niin suuret kädet!... Hän ei ole puoliksikaan niin soma kuin sinä!»...

Hempukka itkee sitten oikein tosissaan, vaikkakin hän on luonnollisesti lujasti päättänyt ottaa hänet miehekseen, ja itkemään hän tulee varmasti myöskin morsiuskruunu päässä.

Oi naisia!

Luonnollisuus, missä sinä oikein olet?

»Pyydystämisen» taktiikasta hän antaa muutamia hyvin somia yksityiskohtaisia tietoja.

»Luonnollisesti täytyy sinun aina tehdä niin kuin et mitään tietäisi. Se on pääasia. Kun hän saapuu, niin silloin on oltava pelästynyt ja juostava tiehensä järjestämään tukkaansa, sinne, missä äiti jo koko aamun on häntä vaaninut ja minä vetänyt päälleni uuden puseron... Kaikki on uskottava, mitä hän, mies, sanoo, mitään ei ole kysyttävä! Aivan kuin me emme olisi ottaneet hänestä riittävästi selvää Otti-tädiltä, siitä mitä hänellä on ja mikä hänen sukuperänsä on. Äiti puhuu aina sillä lailla kuin olisin vielä lapsi ja kuin pitäisi minun olla vielä pensionaatissa. Sen ohessa on äiti jo järjestänyt kaikki huoneet hänen maatilallaan. Äitini ajattelee että minun pitäisi antaa jotakin salaa veljelleni, kun olemme naimisissa. Mutta senkös minä teenkin! Minä olen niin kyllästynyt kotoiseen köyhyyteen!»

Lukretia Borgia ja Goneril pienoiskoossa, taskupainoksena!

Mutta kaikkein rakkain hän on, melkein intohimoinen käytökseltään, pienine, tekokainoine hellyyden osoituksineen, kun hän sivelee tukkaani kätösellään, ja kun hänen suudelmansa... hän painaa kovasti, jotta ne tulisivat kuumiksi. Toisinaan suutelee hän minua jopa keskelle suutakin: »Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Totisesti!»

Sen voisi melkein luulla. Sitten minä panen hänet koetukselle: »Mehän voisimme mennä toistemme kanssa naimisiin».

Silloin hänestä tulee heti hempukka: »Taiteilija kuten sinä... ja katsos, hän on parooni ja hirveän rikas. Hänen täytyy viedä minut kanssaan hoviin, äiti on sanonut, ja minä hankin kaikki pukuni Parisista, kuten Dadakin. — Täytyy toki olla järkevä, armaani.»

Samalla hän näykkii sokerimanteleita, kuten pieni, valkea, hyvin kiltti madonna.

Minä lojun nojatuolissa ja ihmettelen.

... »Ja katsos, sinua minä kuitenkin rakastan. Sinä olet kuitenkin minun todellinen, ainoa rakkauteni. Sinulle minä kuitenkin _kuulun_.»

Sitä sanoessaan hän on hirveän naivi, mutta sitten voi hän tulla oikein sentimentaaliseksi:

»Sinä olet niin kevytmielinen!... Ja kuitenkin minä sinua niin rakastan, ja rakkaushan toki ei ole mitään pahaa...»

Häntä pitäisi oikeastaan antaa aimo lailla selkään.

Mutta aitoutta hänessä on.

»Miksi olet tullut minun luokseni, hempukkaiseni?»

Hän katsahtaa minuun epävarmasti, kätkee sitten pienen päänsä minun kaulalleni ja suutelee minua: »Sinä olet niin siveetön!»...

Minä kutitan häntä. Sillä hyvä.

Tiedätkö sinä, mitä hän minusta muistuttaa?

Uudenaikainen taideteollisuus on laskenut liikkeeseen mitä ihastuttavimpia uusia koristelaseja, Tiffany-, Koepping-, ja sennimisiä. Minä ihailen näitä. Minulla on niitä kokonainen kokoelma, liljateriöitä, tulppaaneja, korkeita, solakoita kellokukkia.

Hän pitää niistä myöskin. Hän tarttuu niihin somasti pienine suipposormineen ja antaa auringonsäteiden heijastella niissä.—

Aikaisemmin nähtiin ne yksinkertaisina, valkeina, punaisina tai sinisinä. Naivi silmä näkee ne vieläkin sellaisina... Mutta nyt on niissä kaikkia värejä, violettia, harmaata välkkyvänä, läikehtivänä, pikku suonia ja hermoja.

Ja kalliita ovat kapineet; kalliita!...

Hän on niitä...

SEITSEMÄS KIRJE.

Achini von Wustrow kirjottua Herbert Gröndahlille.

Minä luulen, että Mathilde alkaa minua rakastaa.

Hänen on täytynyt tuntea, että viikkoja sitten minun kaikki huomioni on keskittynyt häneen, että minä elän vain hänestä, että minä tahtoisin elää vain hänen tähtensä. Jokainen nainen, kaikkein viattominkin, vilpittöminkin, tuntee tämän.

Hänen olennossaan on mukautuvaisuutta. Tämä suuri rakkaus, joka tunkeutuu häneen, saa hänet valtoihinsa. Hän puhuttelee minua. Hän alkaa huolehtia minusta. Minulla on paikkani pöydässä, kahvikuppini, serviettirenkaani, jonka hän tuntee.

Minä olen häntä suudellut...

Minun huuleni ovat koskettaneet noita pehmeitä, tuoreita huulia, ne ovat hipaisseet hänen ruusuisia, pyöreitä poskiaan.

Hän punastui. Minä tunsin hänen vapisevan. Ensimäinen suudelma, minkä miehen suu on painanut hänen huulilleen. Miten sanomattomasti paljon puhtaampi ja pyhempi on tämä toimitus naisen kuin meidän puoleltamme!

Mieleeni juolahti eräs ruma tapaus. Puutarhurin tytär Templinissä. Minä olin silloin vielä poikanen. Päivällä oli korjattu heiniä ja tyyni ilta oli täynnä heinän tuoksua: Tytöllä oli tuoreet huulet ja valkeat hampaat... Minä suutelin häntä...

Minä tahdon tulla arvokkaaksi.

Minä olen sitä jo.

Hän on nyt minun morsiameni, vaikkei sitä ole julkaistukaan lehdissä. Virallinen ilmoitus, tätien ja akkain onnittelu, peloittaa minua. Sinä tunnet minun ujouteni. Mathilden äiti, rakastettavana kuten aina, suostui minun toivomukseeni.

Minä näen nyt hänet joka päivä. Hänellä on sormessaan minun sormukseni. Me sinuttelemme toisiamme ja kutsumme toisiamme etunimillä. Äitini kuoleman jälkeen minä en ole sitä kuullut. Minä voisin kuunnella sitä aina hänen huuliltaan.