Part 1
language: Finnish
TENHOTAR
Kirj.
Hans von Kahlenberg [Helene Kessler]
Saksankielestä suomentanut
Ville Valkama
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1919.
ENSIMÄINEN KIRJE.
Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille, Berliniin.
Rakas, vanha Mefistoni!
Tosin en tiedä, miten tulen kirjoittaneeksi sinulle juuri tänään kauniissa sunnuntai- ja pääsiäiskellotunnelmassani, sillä oikeastaanhan minä olin sinua kohtaan hyvin raivoissani, raivoissani ja suutuksissani ja jonkun verran murheissani meidän viimeisen yhdessäolomme johdosta Berlinissä, missä sinä jäässä kylmennetyn samppanjan ja oivallisten ostereiden ääressä niin alastomasti ja peittelemättä selittelit käsitystäsi eräästä tietystä aiheesta.
Sinähän tiedät, että minä sen aiheen suhteen olen kertakaikkiaan parantumaton, itsepintainen idealisti. Sillä minä kysyn sinulta, skeptikolta ja realistilta, minkä arvoista elämä ylipäänsä olisi, minkä arvoista kaikki meidän työmme, minun häärimiseni täällä yksinäisessä maan kolkassa, kuuluisuuden tavoittelu, ilo siitä, mitä me tunnemme itse sisässämme ja ulkona kauniissa jumalan luonnossa, jos me emme voisi keskustella kenenkään kanssa, jos ei olisi suloisia naisia, rakasta, kaunista näkyä, rakasta, elävää, osaaottavaa olentoa, jota voimme kutsua omaksemme.
Niin, niin, suloisia naisia! — Sinä voit nyt sanoa mitä tahansa ja sinulla saa nyt olla minkälaisia kokemuksia tahansa — minä säälin sinua silti usein. Minä väitän, että he ovat ainoa seikka maailmassa, mikä tekee elämän meille ylipäänsä elämisen arvoiseksi. Heidän joukossaan on enkeleitä, suloisia, viattomia kukkia, tuhatkertaa meitä parempia, hienompia, viisaampia j.n.e., suorastaan taivaasta tänne alas lähetettyjä, jotta meillä täällä tomussa säilyisi aavistus siitä, millaista kerran oli tuolla ylhäällä.
Naura vaan jos tahdot minua romantikkoa, hullua, Parsifalia! On niin kaunista olla hullu! Ja sanoakseni sen suoraan sinulle, vanhalle, rakkaalle ystävälleni, huolimatta sinun helvetillisestä, oudosta maustasi — minä olen onnellinen, kuvaamattomasti, äänekkään iloisesti, äänettömän autuaasti onnellinen! — Minä rakastan.
Siinä se nyt on. Tuo sana kaikuu minusta melkein pyhyyttä loukkaavalta saneessani sen sinulle. Tiedätkö sinä ylipäänsä, mitä rakkaus on, tuollainen oikea ensimäinen, hyvä, riemukas ja vahva rakkaus, sinä, joka olet suuri ihmissydämen tuntija, valantehnyt asiantuntija rakkaus asioissa, verraton tunteiden vivisektori, erittelijä? — Sinä tiedät hyvin paljon, paljon enemmän kuin sinun turpeenpuskijasi ja maalais-Pylades raukkasi, mutta sitä et sinä kuitenkaan tiedä.
Ja miten voisit sinä sen tietää? Sinä suurkaupunkilainen, joka aina olet kuljeksinut talorivien ja sähkölamppujen keskellä, joka olet ollut kuuluisa 26-vuotiaana, sinä jumaloitu naiskammioiden sankari, jonka jaloissa salonkien kuningattaret ovat maanneet, nuo naiset, jotka sinä tunnet ja joita sinä kuvaat paremmin kuin kukaan muu, nuo naarastiikerit madonnanhaluineen, nuo hempeämieliset Messalinat, nuo sydämeltään ja mielikuvitukseltaan prostitueratut, jotka minusta ovat huonompia kuin katunaiset, tuo rehellinen, likainen, julkea joukko, jolta puuttuu Eau de Lys ja prerafaeliittiset poimujen laskokset.
Tiedätkö sinä, kun olen lukenut jotain tuollaista kirjaa, jolla on viheriät, sileät sisiliskokannet, perin uudenaikaisine kulmineen ja koristekiehkuroineen ja levottomaksitekevine puolinais- ja sfinksivertauskuvineen, kun olen sitä lukenut täällä vanhassa, savuuttuneessa kojussani, hirvensarvien, vanhojen Preussin kuningasten ja heidän alapuolellaan riippuvien vanhojen jäykkien sotamiesten keskellä, niin minun tekisi mieleni paiskata se seinään ja rynnätä ulos. Raitista ilmaa! Puita! Maan tuoksua! Täällä on kuitenkin vielä luontoa, totuutta, siveyttä!
— — — Eikä hän kuitenkaan ole mikään maalaiskukka, ei mikään metsässä, lähteen lorinassa puhjennut — vaan suurkaupungin kukka, suon ja kivimeren yli kasvava sininen ihmekukka. Mitenkähän voisikaan olla toisin? Kuusitoista vuotta! Suloiset kuusitoista! — Puoleksi lapsi vielä, puoleksi neito! Se on suloisin ikä. Minä en pidä »nuorista daameista», jotka jo kolme talvea ovat liikkuneet ulkona, joiden olkapäitä jokainen houkkio on tarkastellut ja joiden viaton teeskentelemättömyys turmellaan typerillä imarteluilla. Jokainen miehinen silmä, joka heitä on himoinnut, on jättänyt heihin tahran.
Ei, sellainen ei ole minun mielitiettyni. Minä olen ensimäinen, tuo onnellinen, mitään aavistamaton metsästäjä, joka jyrkällä vuorenrinteellä huomaa edelweiss-kukan. Tämä on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Sinä tunnet Portnachin solan. Niin laiska et liioin sinäkään ollut meidän mainiolla retkellämme Jugspitzelle, jota sinä Eibseen terrassilta seurasit kaukoputkella. Siellä minä hänet tapasin aivan yksinänsä, vanhemmat olivat rientäneet edellä ylemmälle reunalle. Hän oli reipas. Hän oli halunnut tehdä sisemmän kierroksen, tuo pieni, uskalias berlinitär. Siinä hän seisoi märkää, jättiläismäistä kallioseinää vastaan puristautuneena, siinä hän seisoi kalpeana ja vavisten helmat arasti kohotettuina kohisevien ja kuohuvien vesien keskellä pärskyvässä vesisuihkussa, mikä kasteli pienoisen, soman päivänvalon kuten jonkin riepusen.
Minä otin ohjatakseni häntä. Miten arasti hän sipsutteli, nojaten joka askeleella minun pitkään vuoristosauvaani! — ja kuitenkin turvallisesti. Hänellä oli nyt rohkeutta. Hän tiesi, että tuo suuri, jykevä mies ruskeassa, karkeassa villamekossa oli ohjaava hänet tuon pelottavan, jättiläismäisen kivi- ja vesilabyrintin läpi. Olla vahva, olla mies on ainoastaan barbarinen luonnonetu, mutta, se, josta useimmin ja puhtaimmin riemuitaan; kuitenkin on kaikki tuo vain siksi, että saamme tukea ja suojella pientä, herkkää ja hentoa olentoa, olentoa, joka pienellä hymyllä käärii meidät sormensa ympäri.
Mitä muuta minun pitäisi sinulle vielä kertoa? Minä esitin itseni. Minä sain puhella vanhempien kanssa. Minusta tuli jäsen heidän pieneen piiriinsä — vähitellen, soutamalla ja huopaamalla, kuten on tapana ylväiden, varovaisten pohjoissaksalaisten kesken. Sitten olivat he sitä sydämellisempiä. Kaksi vanhempaa sisarta on naimisissa, veli on upseerina, luutnanttina I:n rakuunarykmentissä. Mathilde on nuorin. Mathilde — hänessä on jotakin kirkasta, puhdasta, kuten muinaissaksalaisissa keisarinnoissa ja vaaleissa linnanneidoissa. — Miten minä pidän siitä nimestä! Heidän perheellään on kaikilla sievät nimet: Elisabeth, Magdalene. Isä on salaneuvos, preussilainen virkamies vanhaa lajia, hieman kuivahko, jonkun verran tiukka, kunnianmies kiireestä kanta päähän. Äiti on oikea saksalainen vaimo, kukoistava, äidillinen, näppäräkätinen. Jotakin puhdasta on tässä rouvassa, ei mitään epäjärjestystä, eikä mitään epäselvyyttä! Kun minulla itselläni ei ole ollut äitiä, niin minä tunnen tämän kaksinverroin. Tämä rouva on voittanut kokonaan minun sydämeni. Ja Mathilde — minä vihaan lyhennyksiä. Minä nimitän häntä Mathildeksi, enkä Tildcheniksi tai Tillyksi, tai vielä vähemmän englantilais-saksalaisesta Mattieksi, Mandieksi — koko nimi sopii hänelle parhaiten. Hänellä on vaalea palmikkokruunu, vaaleat silmät, tuore hipiä, tuoksuvan kiiltävä kuin ruusun lehti. Minä ihailen naisten kaunista hipiää. Se tuntuu minusta sisäisen puhtauden vertauskuvalta. Jokaisen vilpittömän mielen liikutuksen saattaa lukea suonentykinnässä viattomuuden maitovalkean alta.
Ja hän on kuitenkin vielä niin lapsekkaan nuori! Se on melkein synti. Minä olen pyytänyt rouva B:tä olemaan sanomatta hänelle vielä mitään. Minä haluan kosiskella häntä. Lehti lehdeltä minä tahtoisin tämän nupun avata, tunkeutua hänen ajatuksiinsa, sydämeensä, aisteihinsa, kunnes hän on minun ruumiineen ja sieluineen. Ruumiineen ja sieluineen! Mikä ajatus! Mikä tehtävä!
Kunnioittaen, melkein peläten suhtaudun minä siihen. Mitä tietää niin nuori olento maailmasta, elämästä, koko suuresta ihmiskunnan olemuksesta? Että hyvä jumala loi maan ja taivaan seitsemässä päivässä, että Fredrik Suuri kävi kainalosauvoilla, että joku Goethe on kirjoittanut jonkun Faustin! Minun tehtävänäni tulee olemaan johdattaa häntä, opastaa häntä pitäen häntä sylissäni. Miten helposti selviääkään maailman arvoitus, kun pieni pää lepää turvallisena uskollisella, rakastavalla rinnalla!
Sentähden onkin minusta niin hauskaa, että Mathilde ei ole ollut pensionaatissa. Minä vihaan noita kokouksia välinpitämättömissä, kodittomissa paikoissa, missä ei ole riittävää valvontaa ja mistä ei suinkaan puutu huonoja aineksia. Minä olen pitänyt aina maalla saamani yksityisopetuksen suurena etuna. Ja kun sinä ja sinun kaltaisesi olette pilkanneet minua »pähkähulluksi», niin minä en ole kadehtinut teitä. Hän on nauttinut vain yksityisopetusta, käynyt pienillä kursseilla valittujen perheiden tyttärien kanssa. Hänen paras ystävänsä on erään eläkettänauttivan kenraalin tytär, hauska, tummasilmäinen lörpöttelijä. He ovat melkein eroittamattomia, heidän välillään on olemassa ainainen rakastettava naurunhihitys ja kikatus, sattuu tuhansia pieniä vähäpätöisyyksiä, jompikumpi saa uuden puvun, haaveillaan jotain kuollutta runoilijaa tai kunnioitettua opettajaa... Miten rajattoman liikuttavaa tuollainen yksinkertaisuus on. Minulle se on jotakin pyhää. Minä rukoilen voidakseni olla hänen arvoisensa. Minä tutkistelen itseäni, ajatuksiani, sanojani. Vieläpä minä haluaisin varjella silmiäni herättämästä häntä ennen aikojaan, tekemästä häntä levottomaksi, häntä, minun kukkaani liljannuppuani, keijukaistani!
Naura vain minulle! Kohauta olkapäitäsi! Näytä vain pilkallisinta Mefistonilmettäsi ihmiselle, aasille, pölkkypäälle, joka kuusitoista vuotiaassa lapsessa, lyhythameisessa tytössä on löytänyt aarteensa, kruununsa, pelastuksensa!
Olen onnellinen!
Sinun Achimisi.
TOINEN KIRJE.
Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille, Templiniin.
Kallis Parsifalini!
Tänään vastaan siis sinun eiliseen kirjeeseesi.
Minä en ole hymyillyt enkä saanut ivallista ilmettä. Minä tunsin kyllä nuo paksut kuoret, tuon Semper idem -vaakunan ja nuo tiheään kirjoitetut sivut, jollaisia kirjoittivat Himbund-liiton nuorukaiset.
Mutta minä en ole hymyillyt. Minä olen vain huokaissut! Eikö tuo mies sitten koskaan pääse irti penikkataudista!
Vaivoin olen sinut pelastanut iäkkään, hyvin magdaleenamaisen lesken kynsistä, ja nyt sinä valitset itsellesi lyhythameisen tytön, berliniläisen tyttöheilakan, salaneuvoksen tyttären! — Miesparka! Jumalat tahtovat tuhota sinut.
Tunnen kuvauksesi. Tunnen originaalin. Minä näen sellaisia tusinoittain joka päivä Branderburger Thorin ja Savigny-torin välillä, monasti heillä on kainalossa vielä koulukartasto ja niskassa heiluva palmikko, he iskevät silmää ja nauraa kikattavat kilparadalla, järjestävät itselleen kohtauksia konditorioihin, lukevat Tovotea ja Maupassantia saaden lainakirjastojen nuoret amanuenssit punastumaan, ja haaveilevat ravintolain yksityishuoneista, vanhoista miljonamiehistä ja perheystävistä, jotka ovat lähetystövirkamiehiä.
Sinä häpeämätön pessimisti! tulet sinä sanomaan, ja sitten seuraa kokonainen kiihkoisa puhe uudenaikaista taidetta ja kansanturmelijoita vastaan.
Hyvä ystäväni! Minulla oli myöskin kerran periaatteita. En tiedä, olivatko ne juuri niin kauniita kuin sinun. Yhtä rehellisiä ne olivat. Minulla ei ole niitä enää. Minä en ajattele enää mitään. Minä vain katselen kaikkea ja ihmettelen.
Niin, välistä minäkin ihmettelen! Minä painan alas nöyrästi Metistonpääni tuon skeptillisen tosiasian edessä, jota sanotaan elämäksi! Sinä olet sittenkin kiusallisempi huvinäytelmä kuin mitä minä, Hans Herbert Gröndahl, vanha, täysinoppinut komediantti ja komediankirjottaja olen osannut luullakaan.
Ja kuitenkin! Minun täytyi nauraa lukiessani sinun kuvaustasi palmikkokruunuista, sinisistä silmistä, tuosta hentoudesta ja vaaleudesta ja tuosta W:stä kotoisin olevasta salaneuvoksen tyttärestä.
Muistatkos sinä vielä, miten sinä pidit minulle moraalisaarnoja minun seikkailujeni johdosta, olit suutuksissasi, syytit minun mielikuvitustani ja pirullisia viettelemiskeinojani?
Tällä kertaa täytyy sinun ainakin myöntää, että minä olen joutunut seikkailuun viattomalla tavalla, kaikkein viattomimmalla, kerrassaan kuin unessa. Tiedäthän, että »ystävilleen» j.n.e.
Kellon lähetessä neljää minä lojuin hiljaa ja kapalolapsen tavoin unen jumalan helmoissa, kun Martin ilmoitti kahden naisen pyrkivän puheilleni.
Martin on tottunut sellaisiin tapauksiin. Hänessä on jotakin muodollisesti papillslista, hänen käytöstapansa muistuttaa virkatoimessa olevaa hengenmiestä, joka avaa kaikkein pyhimmän oven.
Äskettäin kävi luonani minun rakas, vanha, paksu Jule-sisareni, joka Münchenissä harjottaa jaloa maalaustaidetta. Hän on sivumennen sanoen maailman riettain, rehellisin, uskollisin nainen, joka tuntee ilmeistä vastenmielisyyttä kureliivejä ja siveellisessä elämässä kaikkea kureliivejä vastaavaa kohtaan. Martin tarjoili meille aterian kestäessä ylen arvokkaasti ja varovan juhlallisesti, mikä alkoi vaikuttaa lamauttavasti. Jule kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hänessä on eteläsaksalaiseen iloisuuteen yhtynyt hyvä annos sukkelapuheisuutta, jota hän näkee mielellään pienempienkin jumalien nauttivan. Martin ei räpäyttänyt silmiäänkään. Jule loi silloin tällöin hänen tasaisiin, läpitunkemattomiin kasvoihinsa melkein aran syrjäsilmäyksen.
Päivällistä seurasi kahvi. Martin liikkuu nopeasti ja äänettömästi edestakaisin. Salissa ovat säle- ja rullakaihtimet alaslaskettuina — huomaa, kello oli kolme iltapäivällä. Lamput luovat valoaan punaisten silkkiverhojen lävitse, juhlallisesti ja hillitysti kuten kirkonkynttilät. Jule nauraa ja puhuu hyvin ujostelematta. Hän polttaa piippua, johon on itse leikannut tupakan, ja kulauttaa ryypyn konjakkia toisensa jälkeen. Martin tarjoaa tulta lekkuvasta liekistä, joka lähtee käärmetanssijattaren otsasta, ja heruttaa juomaa hoikan, kaisloista nousevan najadin vihreästä kalaruumiista. Jule kaipaa hattuaan ja päällystakkiaan. Martin oli huolellisesti ottanut molemmat eteisen reikelistä roikkumasta ja kätkenyt ne sopivasti asetetun maalausjalustan taakse, mitä koristi Lenbachin maalaama Bismarckin kuva. Hän tuntee tarpeen kadota makuuhuoneeseen. Makuuhuoneessa on yö. Vuode on pantu kokoon ja peitetty keltaisella, maahan asti riippuvalla silkkipäällyksellä. Pääpuolen yllä on sähkölamppu, jota suopea Cupido pitelee hymyillen kumartaen. Peilin edessä on, suunnitelmallisessa järjestyksessä, kampoja, käherryssaksia, pitkähaaraisia, sileitä ja koukeroisia hiusneuloja, hopeinen nappikoukku, jossa on norsunluinen varsi. Julella on jalassaan Lahmann-sandaalit ja hänellä on lyhyeksi leikattu tukka.
»Häh —», sanoi minun vanha, uljas sisareni, tullen jälleen sisään ja läjäyttäen oven kiinni perässään, niin että se kauttaaltaan vapisisi. »Jos sinä olisit ollut läsnä paratiisissa, niin hyvä Jumala olisi voinut säästää omenan itselleen.»
Martin siis ilmoitti kahden tytön pyrkivän puheilleni. Sinä tiedät, että kohteliaisuus naissukupuolta kohtaan on minun heikko puoleni. Jospa sinä tietäisit, mitä minä tämän kohteliaisuuden vuoksi olen jo kärsinyt! Tuo kärsiminen on minuun nähden fyysillistä.
Minä nousen siis. Kurkistan peiliin, sipaisen viiksiäni ja korjaan hieman kravattiani. Ulkonaisesti olin siis kunnossa.
Poikamiehenkotiani minä voin aina näyttää. Siitä minä olen ylpeä, ja Martin on hyvin kasvatettu sitä varten. _En avant dove!_
»Hyvät naiset, mikä on tuottanut minulle kunnian?» kaksi mitä suloisinta tytönheilakkaa, toinen vaalea, toinen tumma, suloisia, julkeita, kalkkunanpunaisia olentoja. Hyvästä kodista — hansikkaat, kengät, — vettä ja saippuaa on paljon käytetty. Tuollaisen minä näen heti.
»Oletteko Te siis kuuluisa herra Gröndahl. Me olemme lukeneet teidän kirjanne »Kiellettyjä hedelmiä». Ystävättäreni ja minä halusimme kerran tutustua teihin.»
Tumma puhuu näin, pakotetun nenäkkäästi, silmät julkean kirkkaina. Vaalea seisoo häveliäästi, silmäripset alaspainuneina.
»Olen kirjalleni hyvin kiitollinen, koska se hankkii minulle tällaisen viehättävän tuttavuuden... Tehkää hyvin ja istuutukaa, hyvät naiset!»
He istuutuvat, molemmat luonnollisesti samalle tuolille. He nauraa hihittävät. Vaalea tyrkkii hyvin voimakkaasti tumman polvea ja kyynärpäätä.
Tämä on jo vallan julkea: Minun nimeni on Kathinka Schnebeling ja minun ystävättäreni on Isolde Schulze. Me ihailemme uudenaikaista kirjallisuutta. Ystävättäreni ihailee Teidän kirjojanne. Hänellä on myöskin Teidän valokuvanne. Se on hänellä mukana.»
»Ja nyt te olette luonnollisesti kovasti pettyneet — vanha, kaljupäinen mies...»
Taaskin hihitystä. Näillä pikku tytöillä täytyy olla hyvin lujat luut kestääkseen niin hyvin toistensa sysäyksiä ja nyhkäisyjä.
»Meidän koko luokkamme ihailee »Kiellettyjä hedelmiä». Me kaikki olemme sen lukeneet. Oi, me luemme kaikki!»
Kaikki tämä tulee hänen suustaan hengästynein lyhyin lausein.
Minä näyttelen moralistia: »Mutta se on kuitenkin oikeastaan teidän iällänne...»
»Oh, minä olen ollut myöskin jo kerran Wintergartenissa Hubi-serkkuni kanssa, ja »Sodoms Enden» olemme me myöskin nähneet, salaa!»
»Hubi-serkkunne on onnellinen ihminen... Mutta eikö sitä sitten huomaa teidän äitinne ja isänne?»
»Oh, isäkö?! Hän istuu kotona ja panee pasianssia» (kirjaimilla on mahdoton kuvata sitä halveksuntaa, mikä ilmeni hänen äänessään tuon kelpo vanhan herran kunniakasta askartelua kohtaan) »Itta» — millaisia nimiä näillä pikkutytöillä onkaan! Issy, Cissy, Missy j.n.e., kissannaukumisen ja lapsenlallattelemisen sekoituksia, aivan kuin säännöllinen ja kunniallinen ristimänimi olisi heille yhtä mahdoton kuin säännöllinen ja kunniallinen »ei» tai »jaa» — —, »Itta halusi niin kovin päästä Teidän luoksenne, ja niin minä tulin hänen mukanaan. Itta haaveksii taiteilijoista. Minä pidän upseereista, ennen kaikkea kaartinupseereista ja rakuunoista.»
»Mutta Kitty!»...
Siis vaalea! Vaalea oli myöskin oikeastaan somempi.
Minä annoin tuoda viiniä ja makeisia. Martin ymmärtää mitä paraiten sen asian.
He nakertelivat kuin hiiret. Viiniä he vain maistelivat.
Sillä välin he tarkastelivat katseillaan huonetta. He aivan paloivat uteliaisuudesta. Pöydälläni oleva avokaulainen keisarinnan kabinetti-valokuva tuotti heille ilmeistä pettymystä: »Ah, keisarinna!»... Muutamat Boucher'in taulut hyvittivät heitä jossain määrin. He pukkasivat toisiaan kylkeen ja hihittivät. Varmasti he olivat luulleet tapaavansa seinät täynnä alastomia naisia, kaikki viisi Borrisonia vähintäänkin!
»Onko totta, että Te saatte joka päivä rakkauskirjeitä? Olga Krohn sanoo sillälailla.»
Olga Krohn on hurmaava tyttö. Osoitan miehistä vaatimattomuutta: »Silloin tällöin... kuten tänään... sattuu, että armaat naiset osottavat kuolevais-raukalle suosiotaan.»
»Mutta pelottavan paljon on Teidän osaksenne kai tullut rakkautta?»
»Niin, maailmassa on niin paljon sellaista, mikä herättää rakkautta.»
»Te olette varmastikin usein ollut hyvin onneton?»
»Lukemattomia kertoja!»
Silloin he tarkastelivat minua kriitillisesti kuten kaksi pientä ihmissyöjätärtä, nähdäkseen, tulinko avaamaan moitteettoman valkean paidanrinnan ja esittämään tavanmukaisen vertavuotavan sydämen suurella teatteritempulla.
»Mutta jättäkäämme minun vaatimaton ja kokonaan epäromanttinen persoonani..»
He elostuivat ja alkoivat jaaritella: Hubin serkusta, gymnasisteista, eräästä ylioppilaasta, eräästä vaalean hakkailijasta... Mitä toinen ei sanonut, sen toinen ilmaisi — tumma oli aina askeleen edellä ja vaalea seurasi auttaen hänen perässään... Susi Hausnerista ja Litty Mehringista ja Daisy Grimmesta... Oh, hän oli hyvin kehno, tuo Daisy Grimme!
Ja kun minä kerran aivan vaatimattomasti uskallan lausua puhtaasti teknillisen, »tilaisuutta» koskevan epäilyn... Heillä oli musiikkituntinsa, kurssinsa, ompelijattarella käyntinsä. Järjestelmä toimi erinomaisesti. Näiden seikkain läpi näkyi salainen keskinäinen suvaitsevaisuus, pelko menettää oppilaat ja asiakkaat.
Sanon sinulle, että nämä molemmat palavat, somat, pienet tyttöset olivat ihastuttavia!
Kello lyö kuutta.
Tumma nousee ylös: »Mutta nyt täytyy meidän mennä.»
»Jo?»
Pukaten rohkaisevasti vaaleaa: »Sinähän voit tulla uudestaan.»
Minä! »Jospa uskaltaisin toivoa osakseni sellaista onnea.»
»Minä kirjoitan Teille», äännähti vaalea.
Minä kuittasin suutelemalla kättä sanomatta sanaakaan. Äänetön kädensuuteleminen on erittäin vaikuttava, kunnioittava, vaatimaton, paljon puhuva — ja mykkä! Minä suosittelen sinulle äänetöntä kädensuutelemista. — — —
Minun täytyy tunnustaa, että minä olin kuitenkin jonkun verran pahoillani.
Tuhat tulimmaista! Sellaisia ovat loppujen lopuksi meidän sisaremme. Sellaisten kanssa mennään naimisiin. Sellaisten kanssa saadaan tyttäriä, jotka jälleen vuorostaan käyvät huonomaineisten vanhainpoikain asunnoissa. Huh, huh...
Tässä on jotakin sinun hehkuvalle sydämellesi!
KOLMAS KIRJE.
Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.
Nyt sinä luulit osanneesi pilkkaan myrkkynuolellasi. Harhaanammuttu, vanha sielujen myrkyttäjä!
Minä pakenen yksinkertaisesti Mathilden luokse. Kun näkee tosiasian silmiensä edessä, niin epäilykset haihtuvat. Uskovainen, jolle madonna on ilmielävänä ilmestynyt, ei tarvitse dogmeja eikä logiikkaa. Onnellinen ei suutu edes moraalisesti.
— — — Hän on aina edelleen suljettu, suloinen ja aavistamaton.
Mutta usein tuntuu minusta, kuin väristys, syvempi hengittäminen, tulevan kevätmyrskyn, kirkkaan sädehtivän auringonlämmön aavistus kävisi solakan verhon läpi.
Me istuimme ulkoparvekkeella.
Minä tarkastin häntä ehkä liian tulisesti.
Hän joutui hämilleen. Hän oli hiljaa.
Tuo suloinen hiljaisuus! Tunnetko mitään nimitystä, mikä olisi parempi kuin se, jota Koriolanus käytti vaimostaan: »Minun suloinen vaikenevaiseni!» Siinä on sellainen koskemattomuuden syvyys. Moneen nähden on sitä suorastaan mahdoton käyttää, sinuun esimerkiksi. Ainoastaan luonnossa ilmenee tämä vaikenevaisuus — meressä — taivaassa — naisessa...
Minä koetan oppia tuntemaan hänen viatonta päivänaherrustaan. Hänellä on kotonaan pienet tehtävänsä, teen valmistaminen, tomun pyyhkiminen ja aamusuklaan vieminen isälle. Myöskin omat kapineensa hän pitää itse järjestyksessä, pienet takkinsa, sukkaset, koristeliinaset ja nauhaset. Äiti on kasvattanut hänet yksinkertaiseksi ja taloudelliseksi, sellaiseksi kuin itsekin on. Mathilde osaa keittää. Jopa hän osaa itse kulettaa silitysrautaakin, minusta se on hurmaavaa.
Sen lisäksi hän ottaa muutamia kieli-, kirjallisuus- ja musiikkitunteja ystävättärensä Katharina v. W:n kanssa. Sitten käyvät he vielä kursseilla. Niihin liittyy aina pieni kävely ystävättären kanssa. Molemmat tytöt ovat eroittamattomia. Miten siinä jaaritellaan ja suudellaan — miten siinä vaihdetaan viattomia tuttavuuden osoituksia ja ilmaistaan kuudentoista vuotisen kaikkein rakkaimpia salaisuuksia.
Monasti pahoittaa se melkein mieltäni.
Miten paljon siinä täytyy olla sellaista, josta me emme mitään aavista, jota me emme ollenkaan käsitä, en ainakaan minä, joka olen karkea, yksinkertainen maalaisjunkkari, joka olen kasvanut ilman äitiä ja sisaria ja joka olen naisiin nähden ujo poropeukalo!
Miten paljon toiselta puolen meidän onkaan annettava heille ja miten paljoon saatava heidät perehtymään.
Ennen kaikkea hänet on tutustutettava minun rakkaaseen, vanhaan Templiniini, sen kaikkiin muistoihin ja kauneuksiin. Meidän rajaseudullamme on kauneutensa, hyvin syvällisiä, neitseellisiä kauneuksia, jotka paljastuvat ainoastaan ymmärtävälle, ystävälle, rakastajalle, sitten on vielä koko kaunis, laaja Jumalan maailma, Italia, Norja — meri...
Käynti Partenkirchenissä oli hänen ensimäinen matkansa. Olen hyvin kiitollinen sen johdosta, että olen rikas ja että voin tarjota rakkaalleni niin paljon kaunista.
Miten tulevatkaan häntä hämmästyttämään taiteen suuret ilmestykset, häntä, pientä, barbarista berlinitärtä, joka ei mitään tiedä!
Kaikki mielikirjani luen hänen kanssaan! Goetheä, Gottfried Kelleriä, Stormia.