Part 3
Hän on yhä aina sama ruusunnuppu. Minä en tahtoisi häntä pelästyttää. Nuo kömpelöt, julkiset hellyydenosoitukset, joita sulhanen ja morsian toisilleen tuhlailevat, ovat minusta vastenmielisiä, tuo kärkäs leikkiminen ja hullutteleminen yhden pisteen ympärillä on minusta arvotonta. Edelweiss-kukka avautuu yhtenä yönä. Sellainen tulee juuri hänenkin olla, kun huntu laskeutuu, minun valkean, hennon, neitseellisen morsiameni, eloaluovan rakkauden pyhän salaisuuden paljastuessa.
Eräs nuori serkku, joka lukee lakia, käy täällä joskus. Mathilde soittaa pianoa hänen kanssaan. He sinuttelevat toisiaan, nauravat yhdessävietetyn lapsuuden tapauksia ja muistellen, nimiä, joista minä en tiedä mitään. Minä en osaisi olla mustasukkainen. Se olisi loukkaus suloisimman, lempeimmän olennon viattomuutta kohtaan.
Mutta minä suutelin häntä kuumasti, intohimoisesti.
Jälestäpäin minä olin onneton.
Minä puhelin äidin kanssa. Me olemme sopineet siitä, että häät vietetään pian. Niin on parasta tehdä, vaikka hän onkin hyvin nuori.
»Koska Te olette niin hyvä, jalosti ajatteleva mies», sanoi Mathilden äiti, kun hän antoi suostumuksensa.
Olenko minä hyvä? Minä tahdon olla sitä.
Minun vaimoni ei ole koskaan tunteva rakkautta muuksi kuin pyhäksi sakramentiksi, missä taivas ja maa sulautuvat yhteen. Ei koskaan häpeää! Jumalan tähden, ei mitään häpeää!
Minä olen ystävällinen Fritz Rönneä kohtaan. Minä kutsun hänet meille. Metsästyskautena saa hän ampua meillä hirviä.
Hän on miellyttävä, taitava, tahdikas mies.
Luottamus on rakkauden luja ankkuri, jonka suojassa se turvallisena lepää syvyyksien päällä.
Avioelämän kauneus ja jalous erottaa sen tilapäisistä suhteista, intohimon juhlatunnelmista, joiden vuoksi minä en kadehdi autuaita jumalia.
KAHDEKSAS KIRJE.
Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.
Hän on ollut luonani vuoteessani. Minä olen nähnyt hänet alastomana.
Se tapahtui aivan luonnollisesti. Olin nyrjäyttänyt polveni ja makasin vuoteessani, kun hän saapui. Minun makuuhuoneeni, miehen makuuhuone huvitti häntä, häntä huvitti sen valkeissa puukehyksissä olevat kuvat, suuri peilikaappi, palava tuli kamiinassa, tummat, alaslasketut ikkunaverhot, joiden läpi kuului epäselvää melua pihalta.
Hän antoi ensin hieman pyytää itseään. Sitten hän kävi tinkimään: »Mutta sitä ei, rakkaani... eikö niin, sitä ei...» Hän pelkäsi muiden vuoksi. Heillä on aivan tavaton käsitys meidän kyvyttömyydestämme hillitä itseämme. Tyttöjen pienissä kertomuksissa me olemme hirviöitä, villejä eläimiä, jotka hyökkäämme kaikkien kimppuun, kauniiden ja rumien, nuorien ja vanhojen, joka yö aina uuden, pitäen hirveitä orgioita.
Mutta he pitävät siitä. Se kutittaa heitä... Se ilmaisee sitä voiman kaipuuta, joka kiusaa rappeutunutta naista ja rappeutunutta aikakautta, kykenemättömyyden tunnustusta, kykenemättömyyden, joka ensin tarvitsee valloittajaa voidakseen toimia, tarvitsee Bismarckiä joka päivä.
Hän teki sen hyvin somasti, säännönmukaisessa järjestyksessä, kuten pieni pensionaattityttö, joka riisuutuu iltaisin. Hän asetti sievään läjään yöpöydälle kureliivit, alushameet, housuset, sukanpitimet, hiusneulat.
Samalla hän lörpötteli: Hän tiesi tarkkaan, mikä hänessä oli sievää. Heidän on täytynyt siitä usein puhua keskenään. »Minun käsivarteni ovat vielä liian hoikat, mutta parissa vuodessa ne kyllä muuttuvat. Tässä on minulla pieni, ruskea pisama. Se on sangen sievä. Elisabethilla on kuvankauniit olkapäät. Dadalla ovat taas jalat — hänellä on luoma kupeessa — se on rumaa! Kathi pitäisi sinun nähdä! Hän on ihmeen sievä, pyöreä ja valkea kaikkialta. Mutta hän tietää sen myöskin.»
Hän on aivan lähelläni, alastomana, pehmeänä, tuoksuavana... Minä suutelen häntä. Minä pitelen hänen hentoa, sileää ruumistaan. Minä puristan häntä itseäni vastaan...
Hän sallii itselleen tehtävän kaikki eräänlaisella uneliaalla hekumalla. Kenties hän ajattelee »serkkua». »Eikö totta, sinä olet järkevä, rakkaani»...
Minä en tunne mitään, en ollenkaan mitään häntä kohtaan, vain hervotonta, fyysillistä hyväntunnetta.
Toisinaan minä olen karkea. Minä puhuttelen häntä ankarasti. Minä soimaan häntä.
Silloin hän käy araksi ja nöyrän pyytäväksi. Lopulta hän alkaa itkeä, avuttomasti, kuten lapsi.
Kuitenkin hän koettaa saada minut uudestaan innostumaan. Uhkaus kutkuttaa häntä. Hän tuntee silloin jotakuinkin samaa kuin jos pistäisi kätensä leijonan kitaan.
Toisinaan hän ei oikein luota minuun: »Sinä et rakasta minua ollenkaan. Sinä pidät minua vain leikkikalunasi. Oh, minä tiedän sen! Minä tiedän sen.» Sitten hän käyttäytyy mustasukkaisesti tai koettaa loukata minua.
Pikkuinen hirtehinen koko tyttö! Minä luulen, että jos hän arvelisi minun ampuvan itseni hänen tähtensä, niin se hivelisi ja kutkuttaisi hänen hermojaan vieläkin enemmän.
Hän menisi silloin suloisine murhaajattarentunteineen ylhäiseen, kunnialliseen avioliittoon.
Usein minä koetan häntä pelästyttää: »Jospa minä en nyt päästäisikään sinua vapaaksi! Jospa minä antaisinkin sinut ilmi!»
Hän painautuu vielä lähemmäksi minua, niin lähelle kuin mahdollista, pehmeine, kiertyvine jäsenineen. Hänen silmänsä, jotka etsivät minun silmiäni, loistavat kuten tähdet: »Sitä sinä et tee, siihen sinä olet liian säädyllinen, liiaksi gentlemanni, rakas, suloinen Herrini!»
Miten viisas hän on, tuo heitukka!
Usein minä ajattelen, että hänet pitäisi ottaa esille, tuottaa hänelle tuskaa, saattaa hänet tuntemaan koko kipu, koko häpeä...
Silloin tulisi hänestä kenties jotakin, tulisi vaimo.
Ah, suuri, ylevä vaimo, joka kantaa lasta sylissään ja on äiti, äänettömänä pilkaten koko remuavaa, arkaa seurapiiriä!
Mutta emmekö mekin ole sellaisia — puolinaisia miehiä — gentlemanneja — miehuutemme kustannuksella?
Enkö minä itse ole vain lemmiskelijä, joka pitää suloista, nuorta, lämmintä naista sylissään eikä valtaa häntä, väkisin, intohimon alkuperäisellä voimalla?
Mitä on meistä tullut, kun tunteet, jotka ovat antaneet meille elämän, ovat muuttuneet leikittelyksi, hienostuneiksi erikoiskeinoiksi, herkuiksi, joita näykitään vain hampailla.
Ah, tuo suuri, aatelinen, aito kansa, joka tekee työtä, rakastaa, siittää lapsia, suorittaa elämän voitonriemuista työtä, joka jatkuu yli kuoleman — ja kuolleitten!
Minun sydäntäni kouristaa kipeänkatkera vapautuksen halu. Minä puristan häntä lujemmin, minä hengitän vahvemmin...
Hän mutisee: »Ei vaan mitään lasta, rakkaani! Eikö totta, sinä et tee minulle mitään?»...
YHDEKSÄS KIRJE.
Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille
Minä koetan valmistaa häntä aviota varten.
Onhan suuri ja pelottava asia elää hädän ja kuoleman uhalla, sieluineen ruumiineen, elää luodakseen uutta elämää.
Mutta onko sitten olemassa mitään ihanampaa, suurempaa! Ei, minä en kadehdi jumalia. Juuri tuo katoavainen — puute ja hätä, se se aateloi ihmisrakkauden, tekee sen katoamattomaksi ja jumalalliseksi. Ei se ole Prometheus, joka yksinäisessä vihassaan uhmaa jumalia — — se on mies, joka tarttuu vaimonsa käteen, kun hänen allaan maailma luhistuu kokoon: viimeinen ihminen!
Avioliiton kautta tulee ihminen vasta ihmiseksi. Mies, nainen, on jotakin yksipuolista, valmistumatonta, harhaileva atoomi kaikkeudessa. Vasta isyys, äitiys tuottaa heille valmiuden, sitoo heidät yleiseen, suureen, järkevään, kuolemattomaan.
Minä mietin paljon näitä asioita, joihin meidän täytyy syventyä filosofeeraamalla, mutta jotka naisen varma vaisto tuntee!
Miten paljon he ovatkaan meitä etevämpiä! Pyrkiessään vain yhteen päämäärään — naisena — äitinä olemiseen, tietäen — että siinä on koko elämäntehtävä, että siihen perustuu koko sukupolven merkitys.
Minä koetan saattaa hänet osalliseksi minun aikaisemmasta elämästäni, minun lapsuudestani, niistä vaikutelmista ja tapahtumista, jotka ovat määräävästi vaikuttaneet minun kehitykseeni. Vikojani, erhetyksiäni minä en liioin salaa häneltä. Hänen pitää nähdä minut sellaisena kuin todellisesti olen.
Se on vaikeaa. Se on oikeutettu rangaistus. Sillä lailla kurittaa mies itseään puhtaaseen vaimoon nähden. Mutta sillä lailla tuleekin puhdas vaimo hänen vapauttajakseen, tasoittaa hänen hillitsemättömyytensä, muuttaa hänen kuuman intohimonsa elämääkantavaksi voimaksi.
Hän ei puhu paljon. Minä pitelen hänen kättään. Hän ei riistä sitä minulta. En häpeä sitä sanoa — äskettäin minä olen hänet kyynelillä kastuttanut.
Hän säikähti.
Ei, Mathilde, hyvä ja pyhä, minä tahdon olla hyvä! Sinun ei tarvitse säikähtää minun tähteni.
Kun minä nyt palaan poikamiehen kotiini ja Grumke on kattanut illallispöydän, niin minä kuvittelen, millaiseksi meidän yhdyselämämme muodostuu. Mathilde istuu pöydässä, äitini paikalla, johtaen ja ohjaten kaikkea kevyin liikkein ja valvovin silmin.
Minä en tarkoita sitä, että hän oikeastaan on toimessa. Minä en välitä ollenkaan noista niinkutsutuista »hyvistä perheenemännistä» enkä alinomaisista pesujuhlista ja kyökin liikekannallepanosta. Hänen läsnäolonsa, hänen pelkkä läsnäolonsa on se voima, joka saa kaikki hyvään järjestykseen, antaa kaikelle juhlallisuutta ja hilpeyttä.
Sitten minä olen iloinen siitä, että olen rikas, että tuon pienen, valkean käden ei tarvitse tulla kovaksi eikä tuon hennon selän kumaraiseksi hellan ja parsimistyön ääressä. Ei niin, että minä noita naisia halveksisin! Minä kunnioitan heitä! Heidän kovat kätensä liikuttavat minua. He muodostavat parhaan osan kansamme voimasta. Valtion pitäisi pystyttää heille muistopatsaita samalla lailla kuin sankareilleenkin.
Mutta kuitenkin minä olen kiitollinen siitä, että niin ei tarvitse käydä, että myöskin esteettinen puoli voidaan säilyttää meidän vahvassa ja hyvässä rakkaudessamme.
Onkohan hänellä siitä mitään aavistusta? Hän ei kysy koskaan. Suloista luottamusta! Minä luulen, että jos minä olisin aivan köyhä, että hän seuraisi minua yhtä mielellään ja luottavaisesti.
Tuo tunne liikuttaa minua. Minä en anna hänelle mitään suuria lahjoja. Minä itse olen aina yksinkertainen — sinähän tunnet minut. Äskettäin minä kannoin itse matkalaukkuni asemalta, kun juuri silloin ei ollut yhtään kantajaa saatavissa. Hän ajattelee lopultakin, että hänen armaansa on köyhä mies.
Ah, minä tahtoisin saada kuningaskunnan saadakseni vain laskea sen hänen syliinsä! Hän tarttuisi kenties päähäni: »Mitä minä tekisin kuningaskunnalla? Sinun rakkautesi merkitsee minulle enemmän kuin kaikki kuningaskunnat!»
Siksi minä olen onnellinen, että minulla sitä on myöskin niin runsaasti. Minä en ole tuhlannut tunteitani, minun ei tarvitse sydämeni pohjasta karkoittaa mitään kolmeakymmentäviittä naisen etunimeä, kuten eräs ystäväni hääpäivänsä edellisenä iltana. Mathilde ei ole vielä oppinut tekemään rakkaudessa huonoja, esteettisiä tekoja, jollaisia on viisastelevissa romaaneissa, viisastelevien miesten kirjoittamissa, jotka ovat tehneet luonnollisen luonnottomaksi ja liikaluonnolliseksi. Hänestä ei ole myöskään tullut katkeraa ja ylenhäveliästä, kuten monesta hienosta tyttörukasta, joka loukkaantuneena on sulkeutunut itseensä maailman karkeuden ja kyynillisyyden vuoksi. Kuten kuninkaallisen aarteen, täyden ja kokonaisen, ottaa hän, tuo kuninkaallinen, kuninkaallisesti vastaan.
Millainen kevät meidän kauniissa, vanhassa puutarhassamme, kun sireeni kukkii ja kultasade riiputtaa painavia, hunajasta raskaita terttujaan!
Meillä tulee käymään paljon vieraita — rakas äiti, sisaret, lapset. Meidän vanhaan taloomme on jälleen tuleva eloa.
Äidin haudalla, kuusien alla, on hän seisova minun vieressäni. Hän on hymyilevä meille.
Kenties...
Ah, Harry! voiko sitten olla niin paljon autuutta meidän vaivaisessa, ahtaassa maailmassamme!
... Olla isä! saada oma itsensä luoma lapsi, häneltä, rakkaimmalta, minun omaltani, suloisimmissa tuskissa minulle syntynyt lapsi!...
Mitä olisi elämä ilman sitä? Tahtoisiko hän synnyttää ilman kipuja? Ilman pelkoa? katselematta kuolemaa silmästä silmään elämän ylevimmällä hetkellä?
Emmekö me ryömi polvillamme näiden ylevien, taivaallisten olentojen edessä ja suutele heidän jalkojaan, kuten katooliset tekevät madonnalleen!
Miehet ovat itsekkäitä. Mitä he olisivat, jos ei olisi olemassa ihania, hentoja olentoja muistuttamassa heille, että on olemassa jotakin korkeampaa kuin voima, kunnianhimo — että kaikki Caesarin ja Aleksanderin maine ei vedä vertoja yksinkertaisen naisen teolle, naisen, joka omasta, hiljaisesta ja pyhästä elämästään antaa toiselle elämän.
KYMMENES KIRJE.
Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.
Me keskustelemme nyt hyvin järkevästi hänen avioliitostaan.
On itsestään selvä asia, että hänen on mentävä naimisiin, saatava levähdyspaikka, elinkeino. Hän ei ajattele siitä sen enempää. Vanhaksipiiaksi jäädään vain silloin, kun ollaan rumia, tai ei saa ketään, tai ollaan liian vaativaisia. Hän ei hyväksy sitä. Hän on ylpeä siitä, että on niin pian saanut yhden, joka on rikas ja jota hänen ystävättärensä tulevat kadehtimaan.
Ystävättärien mielipaha näyttelee tässä suurta osaa — mitä läheisempi ystävyys, sitä syvempi mielipaha. Tällä sukupuolella se vastaa sitä, mitä me kutsumme kunniaksi, maineeksi j.n.e. Ei mikään ihme! He eivät tunne mainetta ja kunniaa eivätkä välitä siitä. Heidän naistuttaviensa saavutukset taiteen, virkojen j.n.e. alalla eivät liikuta heitä lainkaan, kenties vain sikäli, mikäli ne tuottavat heille tuota todellisesti kadehtimisenarvoista: rahaa, pukuja, miehiä.
Ja oikeastaan he ovat vallan oikeassa, kateus, jota tunnetaan, joka panee selkäpiin värisemään! Se kutittaa, se hivelee hermoja, muu on mielettömyyttä.
Se, että hän antautuu miehelle, josta hän ei ollenkaan välitä, on hänestä yhdentekevää.
Minä luulen, että me arvostelemme liian korkealle ylipäänsä tämän naisten ominaisuuden. Vai onko vuosituhansien orjuus tehnyt heidät tylsiksi ja nöyriksi?
Rakastaa jotakin miestä, joka ei viehätä? — Ei koskaan! Mennä hänen kanssaan naimisiin? — Miksei?
»Rakkaudelta» he vaativat hienostelua, intohimoa. Siksi naiset rakastavat taiteilijoita, esteettisiä miehiä, jotka pitävät heidän hermojaan kauan vireillä. Varsinaisesta toimituksestahan nämä välittävät vähimmin, se on velvollisuus.
Lapsensaantia hän pelkää, koska se tekee vielä kipeämpää — kivut — rumentuminen — linnat, jotka veltostuvat... »Elisabethilla on maha, joka kokonaan pilaa hänen näkönsä...»
Elisabethin »maha» saa hänet levottomaksi.
».. Se käy vielä päinsä, sellainen, jos on paljon palvelijoita ja voi ottaa imettäjän. Pienet lapset näyttävät hyvin somilta valkeissa pitseissä ja punaisissa nauharuusuissa...»
Siinä on pääkohta, siinä hän viipyy hyvin kauan! Vaunut, palvelijat, hovitanssiaiset, joihin hän tulee menemään.
»Koko talvi täytyy hänen asua kanssani täällä Berlinissä.»
»Mutta jos hän ei tahdo?»
»Miehet alistuvat aina. Isä tekee myöskin aina, mitä äiti tahtoo.»
Hänen ruusuisille huulilleen tulee pieni, viekas, julma hymy...
Oh ja, hän on kyllä tekevä, mitä Hempukka tahtoo.
Ja sellaisia tolvanoita on olemassa, jotka vielä uskovat miessukupuolen suurempaan tarmokkuuteen.
Vain ranskalaiset sanovat: Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala. He ovat paljon oikeammassa tässä suhteessa. Saksalainen mies kehuu itseään, tuo hänessä asuva vanha, naivi barbaari. — Ja meidän naisemme ovat viisaampia. Thusnelda hymyili tuskin huomattavasti, kun Hermann joi simaa ja keihästeli villihärkää.
Heillähän onkin liiaksi mahtikeinoja! — rakastuneisuus! Ja kun sitä ei ole enää jälellä — tohvelia heiluttavat tavallisesti sellaiset naiset, jotka eivät rakasta. — Rakastunut nainen on alistuvainen. Mies nauttii tiikerikissasta, joka antaa silitellä itseään. — Pikku sota vetelee. Kyyneleet, härnäys. Hermot antavat perään. Aleksander tahi Caesar nöyrtyy nähdessään nyrpeän naaman, nieltyään äänettömänä aterian, oleskellessaan jatkuvasti vihaavan, soimaavan naisen läheisyydessä.
Mikään ei huvita minua enempää kuin naissuvun pyrkimys viralliseen, poliittiseen tai taloudelliseen valtaan. Sitä pyrkimystä edustavat rumat naiset, sulottomat naiset, kaksineuvoiset olennot. Se on tyhmää.
Naikkosten vuoksi, Helenain, Kleopatrain vuoksi menee perikatoon kreikkalaisia, troijalaisia, Antoniuksia — Nelsoneja, Gambettoja, Boulangereita joka päivä. Elisabeth ja Katarina olivat neroja, koska he olivat naisia. Louise Micheliä ja naiskongresseja nauraa viheliäisin räätälinkisällikin, jota hänen vaimonsa pieksää.
Ja syystä. Miten voivatkaan naiset tuntea niin huonosti voimiensa määriä ja alkujuuria! He menettelevät samoin kuin naarastiikeri, joka toivoo itselleen sarvia voidakseen tapella kömpelön härän kanssa. Niin, härän! Ja jollemme me olisi oikeita härkiä, niin me antaisimme heidän toimia kaikessa rauhassa, jättäisimme heille kaiken työn, kaiken poliittisen jaarittelun parlamenteissa, ja asettuisimme lopultakin hyvin mukavasti hyvinharjotetun hevosen selkään vahvempien sääriemme mitä yksinkertaisimman logiikan nojalla.
Mutta me olemme juuri härkiä ja aivan liian rakastuneita! Tuollainen pikkuinen sipsutteleva jalka, pehmeät pikku posket tai rinnat... Simson antaa leikata kiharansa. Parhaatkin laskelmat pettävät.
Sellaista ei satu heille.
Minä edustan äärimmäistä, non plus ultraa, siinä suhteessa.
Hän on aivan ylpeä siitä, ylpeä rohkeudestaan, siitä, että ajurille on itse antanut osotteen, että hänen lankonsa on äskettäin kohdannut hänet Kurfürstenstrassella, siitä, mitä kaikkea hän valehtelee äidilleen, kun palaa kotiin. Ja silloin hän valehtelee taitavasti, nautinnolla, keksien aivan tarpeettoman pitkiä ja monimutkaisia juttuja, vain siksi, että valehteleminen häntä huvittaa, hän tekee sen asian harrastuksesta.
»Ja hätätilassa sinä voisit aina antaa kunniasanasi siitä, että meillä ei ole mitään yhteistä. Eikä meillä todella mitään olekaan.»
Ei, meillä ei ole tosiaankaan mitään.
... »Ja se johtuu vain siitä, kun minulla ei muutoin ole mitään, kun minun täytyy nyt mennä naimisiin, ja minä kuitenkin pidän sinusta niin kauheasti, Herri!»...
Sitten suutelee hän minua melkein intohimoisesti, mutta hänessä ei ole rahtuakaan intohimoa. Jos hänelle ilmestyisi pieninkin hankaluus, niin kolmasti hän kieltäisi minut: Sitä miestä minä en tunne. Ja se lähtisi niin luontevasti hänen kieleltään! ja jos hän voisi sen lisäksi tehdä vielä jotakin ja toimittaa minut pois tästä maailmasta, niin sen hän tekisi yhtä kylmäverisesti.
Varsinaisesta moraalista ei hänessä ole jälkeäkään. Sitä minä myöskin aina ihmettelen tässä sukupuolessa. Asian käytännöllisyys, menestys tai asianhaarain mukaan, epäonnistuminen, on heistä ratkaiseva tekijä. Me teemme siitä kuitenkin liikuttavia juttuja. Gretchen katuu kuritushuoneessa, Gretchen, joka jonkun paksun Hansin kunnon vaimoksi joutuneena olisi todennäköisesti tullut rouva Martheksi ja tuntenut tuon »Heinrich, minä kammon sinua» asemasta vain mieluista muistaa, suloista liikutusta sen johdosta, että oli nuoruudestaan niin hyvin nauttinut.
Nainen, joka aiheuttaa häväistysjutun, on siveetön, inhottava, viekas kokotti, naikkonen, joka saa jonkun prinssin kunnon aviomieheksi, jota hän on pettänyt, herättää heissä kunnioitusta.
Demimonde-naisesta, joka on timanteilla lastattu, suuresta näyttelijättärestä, jolla on Messalinan maine, keisarinnasta, joka pitää yhteyksiä tallirengin kanssa, he eivät jaksa kyllikseen kuulla puhuttavan. Vieläpä se herättää heissä kateuden ja ihmettelynsekaisen tunteen. Mutta palvelustyttöraukka, joka saa lapsen ja joutuu kurjuuteen. Piru vieköön! Silloin nostetaan aika melu.
Siinä on jutun vilpillisyys, muttei asian toisessa puolessa.
Mikä aiheutuu rakkaudesta, on pyhää. Minä en lue siihen koskaan rahalla saatavaa rakkautta. Sitä ei kukaan kadu.
Siihen on myöskin syynä miehissä ilmenevä naivisuus tai julkeus. Lendemain, huomispäivä on tullut sananlaskun tapaiseksi. Elostelijalla on kaksinkerroin mieluisa tunne: Sinä olet tuhonnut elämän. Sentähden ylläpidetään teoriaa, kenties myöskin pelotusteoriana.
Oikeastaan pitäisi antaa meille ajattelemisen aihetta tiettyjen »hyvien tyttöjen» kevytsydämisyys (»hyvä» ilman Goethen käyttämää sivutarkoitusta).
Minä tunsin kerran erään pienen, sievän tytön. Hän pelkäsi myöskin lendemain. Hän odotti lendemainiä.
Ja sitten tuli tosiaankin aamu ja mitä kaunein auringonpaiste linnunlauluineen — ja hän nauroi, nauroi täydellä naamalla: »Minä olen niin iloinen, rakkaani! Minä luulen, että minä voisin lentää!»
Niin pitäisi naisen luonnollisesti tuntea.
Minä olen äskettäin lukenut erään, romaanin, naisen kirjoittaman, jonka nimenä oli »Erään tytön elämänvaiheet.» Se melkein liikutti minua. Voi raukkaa! Hän olisi tahtonut, muttei uskaltanut, sillä hän pelkäsi liiaksi mustaa miestä.
Yhtä typeränä minä pidän sitä miestä, joka ehdottomasti tahtoo olla ensimäinen kuten suuri, hyvä, viisas Goethe antaa Jornansa sanoa: »Ja uskokaa minua, maailmassa ei ole mitään kallisarvoisempaa kuin sydän, joka on intohimoinen ja pystyy rakastamaan. Siitä ei ole kysymys, onko se rakastanut tai rakastaako paraikaa.»
Ylipäänsä: On n'est jamais le premier, koskaan ei voi olla ensimäinen.
Onko se nainen parempi, joka kenties fyysillisesti on pidättäytynyt, persoonallisesta omituisuudesta tai tilaisuuden puutteesta, mutta jonka mielikuvitus hekumoi mitä luonnottomimmissa kauheuksissa, kuin sellainen, joka kenties kirkkaana toukokuun päivänä on seurannut luonnon suloista kutsua, ajattelematta mitään, moraalisoimatta millään lailla?
Se on jossain määrin rokonistutussysteemiä... Minä olen kenties tehnyt Hempukkani hyvin hyväksi aviovaimoksi.
Mutta entäpä seuraukset!
Minulla oli kerran ystävätär, joka oli hengeltään vahva, mutta lihaltaan heikko. Hän vakuutti, että jos seurauksia ei olisi, niin se kuuluisi seuraleikkeihin.
On kenties hyvä, että me emme ole vielä niin pitkällä. Me olemme vielä »ensimäisiä», viranomaisen ykkösellä leimaamia, me olemme Kolumbuksia, hunnunnostajia, prinsessa Ruususen unesta herättäjiä.
Hempukkani tekee siitä pilaa. Hänessä on eräänlaista vihankaunaa, kun hän puhuu »ensimäisestään». Kenties tunne kärsitystä vääryydestä on ajanut hänet minun syliini, minun, tietävän ja anteeksiantavan.
»Minä pelkäisin sinua. Sinä tiedät niin paljon»... sanoo hän usein.
»Mutta etkö sinä sitten yhtään pelkää elää »hänen» kanssaan, aina vieraana — näytellä ainaista komediaa?»
Hän lohduttaa itseään rahalla, vaunuilla, puvuilla.
Valehteleminen ei olekaan vaikeata. Heidät kasvatetaan siihen. He huomaavat itsensä niin merkillisiksi. Siinä on taasen tuon sukupuolen ihmeteltävä elämisenkyky.
Hänen miehensä tulee uskomaan häneen aina, näkemään aina vain valkean otsan ilmeettömin, hyvin, tervein, typerin moukansilmin.
Mutta jospa tuo miesraukka tekisi kerta vararikon!
YHDESTOISTA KIRJE.
Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Grödahlille.
Minun hääni! Kesäkuun 24 p:nä ovat minun hääni. Päiväntasauksena! Ruusujuhlana! — Häät — ylevä hetki! — Tiedätkö sinä, mitä se merkitsee? Kuka voi sen tietää! Kuka voi sen sanoin ilmaista!
Minä en käsitä, miten minä aikaisemmin olen elänyt, egoistina, itsekkäänä ihmisenä.
Ja ne ylevät unelmat, ihanteet, ajatukset! Minä näytän itsestäni ihmiseltä, jolle yöllä on selvinnyt elämän suloisuus. Ja nyt hän elää. Hän luo elämää.
Ja kuka on minulle sen opettanut? Pieni, sanaton, ihmeellinen ihme, hento, valkea kukkaverhiö, unelmoivan, viattoman sielun ympärillä.
Mathilde! Tyttöseni! Vaimoni!
Ja me puhumme ylevästä hengestä, viisaudesta, suurteoista. Tässä on arvoituksen ydin: tiedottomassa, herttaisuudessa, olevassa viattomuudessa.
Ajatteleeko tai filosofeeraako hän minun tavallani: Kaikki tämä tapahtuu luonnollisesti kuin itsestään. Hän sallii minun suudella itseään, syleillä itseään.
Hän hymyilee. Hän valmistelee kapioita.
Miten minä rakastan tätä kaunista varmuutta! Sellaisena hän tulee pysymään puolisona, äitinä, täyttämään kutsumuksensa. Miten paljon varmemmin toimii luonto vaimossa. — Neito — rakastettu — äiti! Me harhailemme kaikilla poluilla, saastutamme sielun ja ruumiin, polvistautuaksemme lopulta nöyrinä lempeän olennon edessä, joka ei ajattele ja joka on yhtä tyhmä kuin lapset: Ota minut! Opeta minut elämään! Tee minut onnelliseksi!