Part 7

"Vannon noudattavani, ellei se loukkaa omaatuntoani."

"Gilbert, olet kohtuuton", moitti Cagliostro. "Minä olen antanut sinulle paljon, olenko milloinkaan mitään vaatinut?"

"Ette, mestari", vastasi Gilbert, "ja tälläkin kerralla olette lahjoittanut minulle elämän, joka on minulle omaa elämääni rakkaampi".

"Mene siis", sanoi Cagliostro, "ja johtakoon askeliasi sen Ranskan henki, jonka ylevimpiä poikia sinä olet!"

Cagliostro lähti, ja Gilbert seurasi häntä.

Vaunut odottelivat yhä. Tohtori astui niihin ja käski ajaa oikeusministeriön eteen. Danton asui siellä.

Oikeusministerinä Dantonilla oli erinomainen veruke päästä esiintymästä kommuunissa.

Mitäpä hän siellä olisi tehnytkään? Eivätkö Marat ja Robespierre olleet siellä? Robespierre ei sallisi Muratin mennä edelleen: murhan eteen valjastettuina he kulkisivat samaa jalkaa. — Ja olihan Tallien heitä kaitsemassa.

Dantonia odotti kaksi vaihtoehtoa: joka hän liittyisi kommuuniin ja muodostaisi Maratin ja Robespierren kanssa kolmiliiton, tai kansalliskokous antaisi hänen käsiinsä diktatuurin, jota hän hoitaisi oikeusministerinä.

Hän ei halunnut Robespierren ja Maratin seuraan. Kansalliskokous puolestaan ei välittänyt hänestä.

Kun Gilbert ilmoitettiin, oli hän huoneessaan vaimonsa kanssa, tai oikeammin, hänen vaimonsa oli hänen jalkojensa juuressa: verilöyly oli niin tunnettu asia, että hänen vaimonsa rukoili häntä estämään sen.

Hän, vaimo-rukka, kuolisi tuskasta, jos se verilöyly pantaisiin toimeen.

Danton ei voinut saada häntä käsittämään muuatta hyvinkin selvää asiaa: hän ei voisi mitään kommuunin päätöksille, ellei kansalliskokous antaisi hänelle diktaattorin valtuuksia. Kansalliskokouksen kanssa hänellä olisi ehkä voitto, ilman sitä varma tappio.

"Kuole, kuole, kuole, jos on pakko!" huusi vaimo-rukka. "Mutta älä salli verilöylyn tapahtua!"

"Minunlaiseni mies ei kuole tarpeettomasti", vastasi Danton. "Haluan kyllä kuolla, mutta minun kuolemani tulkoon isänmaan hyödyksi!"

Tohtori Gilbert ilmoitettiin.

"Minä en lähde", sanoi rouva Danton, "ennenkuin olet luvannut tehdä voitavasi estääksesi sen inhoittavan rikoksen".

"Jää siis", sanoi Danton.

Rouva Danton väistyi kolme askelta syrjään päästääkseen miehensä tohtoria vastaan, jonka tämä tunsi nimeltä ja maineelta.

"Ah, tohtori, tulette oikealla hetkellä", sanoi hän. "Jos olisin tiennyt osoitteenne, olisin lähettänyt hakemaan teitä."

Gilbert tervehti Dantonia ja huomatessaan hänen takanaan nyyhkyttelevän naisen kumarsi.

"Tässä on vaimoni, kansalaisen Dantonin ja oikeusministerin vaimo, joka luulee minua kyllin voimakkaaksi, jotta yksin kykenisin estämään herroja Maratia ja Robespierreä, joiden takana on koko kommuuni, tekemästä, mitä haluavat, toisin sanoin, estämään heitä tappamasta, tuhoamasta, murhaamasta!"

Gilbert silmäili rouva Dantonia. Tämä itki kädet ristissä.

"Hyvä rouva", sanoi Gilbert, "sallitteko minun suudella näitä armeliaita käsiä?"

"Kas niin", virkkoi Danton, "nyt sait avustajan!"

"Voi, hyvä herra", huudahti poloinen vaimo, "sanokaa hänelle, että hän tahraantuu vereen koko elämänsä ajaksi, jos hän sallii sen tapahtua!"

"Ellei olisi muusta kysymys", sanoi Gilbert, "jos se tahra jäisi vain yhden miehen otsalle ja jos se mies, arvellen, että hänen nimeensä liittyvä veritahra voisi olla hyödyksi hänen maallensa ja olisi välttämätön Ranskalle, uhrautuisi, viskaisi maineensa kuiluun, kuten Decius ruumiinsa, ei se olisi mitään! Mitä merkitsevät yhden kansalaisen elämä, maine ja kunnia sellaisissa oloissa, joita me nyt elämme? Mutta siitä tulee tahra koko Ranskan otsalle!"

"Kansalainen", sanoi Danton, "kun Vesuvius purkautuu, esittäkää minulle mies, joka pystyy estämään sen laavan; kun meri nousee, näyttäkää käsivarsi, joka kykenee hillitsemään valtameren".

"Kun miehen nimi on Danton, ei kysytä missä se mies on, vaan sanotaan: 'Se mies on tuossa!' Silloin ei kysytä, missä on se käsivarsi, silloin tuomitaan!"

"Te olette kaikki hulluja!" huudahti Danton. "Täytyykö siis minun sanoa teille, mitä en jätä itselleni sanomatta? Hyvä on! Minulla on tahtoa, minulla on kykyä, ja jos kansalliskokous haluaisi, minulla olisi voimaa! Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu? Samaa, mitä tapahtui Mirabeaulle: hänen neronsa ei voinut kilpailla hänen huonon maineensa kanssa. Minä en ole holtiton Marat, istuttaakseni kansalliskokoukseen kauhua, enkä lahjomaton Robespierre, istuttaakseni siihen luottamusta. Kansalliskokous epää minulta keinot, joilla valtion voisi pelastaa. Minä kärsin huonosta maineestani. Kansalliskokous vitkastelisi, venyttäisi keskusteluja. Sen jäsenet kuiskuttelisivat keskenään, että minä olen moraaliton ihminen, mies, jonka käsiin ei voisi uskoa edes kolmeksi päiväksi rajatonta, täydellistä toimintavaltaa. Valittaisiin joku komitea, johon tulisi kunniallisia jäseniä, ja sillä välin pantaisiin verilöyly toimeen. Ja, kuten sanoitte, tuhansien syyllisten veri, kolmenneljänsadan humalaisen rikos nostaisi vallankumouksen näyttämölle punaisen verhon, joka kätkisi taaksensa sen ylevät korkeudet! Niin", lisäsi hän suurenmoisin elein, "Ranskaa siitä ei syytettäisi, vaan minua. Minä kääntäisin siitä maailman kirouksen ja antaisin sen vyöryä ylitseni!"

"Entä minä! Entä lapsesi?" huudahti vaimo-poloinen.

"Sinä", vastasi Danton, "sinä kuolisit siihen, kuten äsken sanoit, eikä sinua syytetä minun rikostoverikseni, koska minun rikokseni on surmannut sinut. Minun lapseni ovat poikia. He varttuvat joskus miehiksi, ja ole rauhassa, jos heillä on isänsä sydän, he pitävät Dantonin nimeä pystypäin, tai jos he ovat heikkoja, he kieltävät minut. Sitä parempi! Heikot eivät ole minun sukuani, ja minä, minä kiellän heidät jo ennakolta!"

"Mutta pyytäkää edes sitä valtuutta kansalliskokoukselta!" huudahti Gilbert.

"Luuletteko minun odotelleen teidän neuvoanne? Olen kutsuttanut tänne Thuriotin, olen kutsuttanut tänne Tallienin. Vaimo, katso, ovatko he tulleet. Jos ovat, laske Thuriot sisälle."

Rouva Danton poistui nopeasti.

"Koetan onneani teidän nähtenne, herra Gilbert", sanoi Danton. "Te olette todistajani jälkimaailmalle, kuinka olen ponnistellut."

Ovi aukeni.

"Tässä tulee kansalainen Thuriot, hyvä ystävä", ilmoitti rouva Danton.

"Tule tänne!" sanoi Danton ja ojensi leveän kouransa miehelle, joka hänen rinnallaan esitti samanlaista osaa kuin ajutantti kenraalin rinnalla. "Lausuit kerran puhujalavalta seuraavat ylevät sanat: 'Ranskan vallankumous ei ole vain meidän, se on maailman ja meidän on tehtävä siitä tili koko ihmiskunnalle!' Hyvä, meidän on ponnistettava kaikkemme säilyttääksemme tämän vallankumouksen puhtaana."

"Puhu", kehoitti Thuriot.

"Huomenna, istunnon alkaessa, ennenkuin keskustelu on alkanutkaan, sinä ehdotat seuraavaa: kommuunin yleisneuvoston jäsenmäärä korotetaan kolmeksisadaksi, joten elokuun kymmenentenä päivänä valittujen yhä pysyessä paikoillaan uudet tulokkaat tekevät mitättömäksi vanhojen vaikutusvallan. Me rakennamme Pariisin edustuksen selvälle pohjalle, me laajennamme kommuunin, me lisäämme sen lukumäärää, mutta me tasoitamme sen henkeä. Jos tämä ehdotus ei läpäise, ellet saa heitä käsittämään tätä ajatustani, käske Lacroixin esittää kysymys avoimesti. Hän ehdottakoon kuolemanrangaistusta jokaiselle, ken suoraan tai välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita. Jos se ehdotus läpäisee, merkitsee se diktatuuria. Minä edustan toimeenpanovaltaa. Minä astun esille, minä vaadin sitä, ja jos emmitään antaa se minulle, minä otan sen!"

"Entä mitä sitten teette?" kysyi Gilbert.

"Silloin", sanoi Danton, "minä tartun lippuun; sensijaan että vetoisin verilöylyn veriseen ja rumaan pahaanhenkeen, jonka minä manaan pimeyksiinsä takaisin, vetoan taistelun ylevään ja puhtaaseen henkeen, joka iskee pelotta ja vihatta ja katselee rauhallisena kuolemaa. Minä kysyn kaikilta näiltä roistolaumoilta, ovatko he kokoontuneet surmatakseen aseettomia ihmisiä; minä julistan saastaiseksi teoksi vankiloitten uhkaamisen! Monet ehkä hyväksyvät verilöylyn, mutta murhaajia on vähän. Käytän hyväkseni Pariisin sotaista mielialaa, hajoitan pienen murhaajajoukon todellisten sotilaitten muodostamaan vapaaehtoislaumaan, joka odottaa vain lähtökäskyä, ja lähetän rajalle, vihollista vastaan, tuon epäkelvon aineksen, jota sotajoukon muu ylevä aines vallitsee!"

"Tehkää se, tehkää se", huudahti Gilbert, "ja te olette tehnyt suuren, valtavan, ylevän työn!"

"Hyvä Jumala, sehän on maailman helpoin tehtävä!" sanoi Danton kohauttaen hartioitaan elein, jotka ilmaisivat voimaa, huolettomuutta ja epäilyä. "Jos minua autetaan, saatte nähdä, kuinka käy!"

Rouva Danton suuteli miehensä kättä.

"Sinua autetaan, Danton", sanoi hän. "Kukapa ei asettuisi sinua tukemaan, kun kuulee sinun puhuvan."

"Niin", vastasi Danton, "valitettavasti minä en voi puhua näin. Jos ajan karille näin puhuessani, niin minäpä se silloin joudun verilöylyn ensimmäiseksi uhriksi."

"Eikö olisikin parempi kuolla sillä tavoin?" sanoi rouva Danton vilkkaasti.

"Vaimo, sinä puhut kuin naiset puhuvat! Jos minä kuolen, kuinka vallankumouksen käy silloin hullun verenimijän Maratin ja valheellisen haaveilijan Robespierren käsissä? Ei, minä en saa enkä halua vielä kuolla. Minun on estettävä verilöyly, jos voin, ja jos se pannaan toimeen vastoin tahtoani, minun on puhdistettava Ranska siitä ja otettava se omalle tililleni. Minä kuljen silloin samoin päämäärääni kohden, multa minä kuljen hirveämpänä. — Kutsu Tallien sisälle."

Tallien tuli.

"Tallien", sanoi Danton, "huomenna voi käydä niin, että kommuuni kutsuu kirjeellisesti minut kaupungintaloon. Te olette kommuunin sihteeri. Järjestäkää niin, en saa sitä kirjettä ja että voin todistaa, etten ole sitä saanut."

"Hitossa, kuinka se käy päinsä?" sanoi Tallien.

"Se on teidän asianne. Minä sanon teille, mitä tahdon, mitä haluan ja mitä on tehtävä. Teidän on keksittävä keinot. — Tulkaa, herra Gilbert, teillähän on jokin pyyntö esitettävänä?"

Hän avasi pienen työhuoneen oven, antoi Gilbertin astua sinne ensin ja seurasi itse perässä.

"No niin", sanoi Danton, "mitä voin tehdä hyväksenne?"

Gilbert otti taskustaan Cagliostron hänelle, antaman paperin ja esitti sen Dantonille.

"Ah, te tulette hänen lähettämänään!" sanoi Danton.

"No, mitä haluatte?"

"Erään Abbayessa olevan naisvangin vapauttamista."

"Hänen nimensä?"

"Kreivitär de Charny."

Danton kirjoitti vapauttamismääräyksen.

"Kas tässä", sanoi hän. "Haluatteko pelastaa muita? Puhukaa! Minä puolestani tahtoisin voida pelastaa ne kaikki onnettomat!"

Gilbert kumarsi.

"Minulla on nyt kaikki mitä haluan", sanoi hän.

"Hyvästi siis, herra Gilbert. Ja jos joskus tarvitsette apuani, tulkaa suoraan puheilleni, mies miehen luo, ilman välikäsiä! Olisin hyvin onnellinen, jos saisin tehdä jotakin hyväksenne."

Opastaessaan häntä ulos hän jupisi:

"Voi, olisipa minulla neljäksikolmatta tunniksi teidän tahraton maineenne, herra Gilbert!"

Ja hän sulki oven tohtorin jälkeen raskaasti huoahtaen ja pyyhkien hikeä otsaltaan.

Gilbert lähti Abbayeen, hallussaan se kallisarvoinen paperi, joka antaisi hänelle Andréen.

Vaikka oli jo lähes yösydän, liikuskeli vankilan ympärillä uhkaavia joukkoja.

Gilbert tunkeutui niiden välistä ja kolkutti vankilan portille.

Synkkä, matalaholvinen portti aukeni.

Gilbertiä puistatti: tämä matalaholvinen käytävä ei tuntunut vievän vankilaan, vaan hautaan.

Hän esitti saamansa paperin päällikölle.

Paperi sisälsi määräyksen laskea heti vapaaksi tohtori Gilbertin esittämän henkilön. — Gilbert mainitsi kreivitär de Charnyn, ja päällikkö käski erään vartijan opastaa kansalaisen Gilbertin naisvangin koppiin.

Gilbert seurasi vartijaa ja nousi hänen perässään kolmanteen kerrokseen kapeita kierreportaita pitkin ja astui yhden lampun valaisemaan koppiin.

Muuan mustapukuinen nainen, jonka kalpeat kasvot näyttivät surupuvun rinnalla marmorilta, istui pöydän ääressä, jolle lamppu oli pantu, ja luki pientä nahkakantista kirjaa, joka oli somistettu hopeisella ristillä.

Takassa hänen vierellään hehkui sammuva hiillos.

Oven auetessa syntynyt melu ei havahduttanut häntä, Gilbertin askelten ääni ei saanut häntä kohottamaan katsettansa. Hän näytti kokonaan syventyneen lukemiseensa tai paremminkin mietiskelyyn, sillä Gilbert seisoi pari kolme minuuttia hänen edessään, eikä lukija kääntänyt sillaikaa lehteä.

Vanginvartija oli työntänyt oven kiinni Gilbertin perässä ja odotteli ulkopuolella.

"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert.

Andrée kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen mitään näkemättä. Mietiskelyn harso oli vielä hänen katseensa ja miehen välissä, joka seisoi hänen edessään. Vähitellen hänen katseensa selkeni.

"Ah, tekö, herra Gilbert?" kysyi Andrée. "Mitä te tahdotte?"

"Rouva", vastasi Gilbert, "kuuluu hirveitä huhuja siitä, mitä huomenna tapahtuu vankiloissa".

"Niin", sanoi Andrée, "tuntuu siltä kuin meidät aiottaisiin surmata. Mutta te tiedätte, herra Gilbert, että minä olen valmis kuolemaan."

Gilbert kumarsi.

"Minä tulen noutamaan teitä, rouva", sanoi hän.

"Tulette minua noutamaan?" ihmetteli Andrée. "Minne aiotte viedä minut?"

"Minne haluatte, rouva. Te olette vapaa."

Ja hän ojensi kreivittärelle Dantonin kirjoittaman vapauttamismääräyksen.

Andrée luki sen, mutta antamatta sitä takaisin Gilbertille hän piti sen kädessään..

"Se minun olisi pitänyt arvatakin, tohtori", sanoi hän ja yritti hymyillä, minkä taidon hänen kasvonsa näyttivät unohtaneen.

"Mikä, rouva?"

"Se, että te tulisitte estämään minua kuolemasta."

"Rouva, maailmassa on muuan olento, joka on minulle kalliimpi kuin mitä isä tai äiti olisivat milloinkaan minulle olleet, jos Jumala olisi suonut minulle isän tai äidin, ja se olento olette te!"

"Niin, ja senvuoksi te heti ensimmäisellä kerralla petitte minulle antamanne sanan."

"En ole pettänyt sanaani, rouva. Minä lähetin teille myrkyn."

"Annoitte poikani sen tuoda."

"Enhän ollut sanonut, kuka sen toisi teille."

"Te olette siis ajatellut minua, herra Gilbert? Te olette minun takiani astunut leijonan luolaan? Ja te olette lähtenyt siitä luolasta hallussanne taikakalu, joka aukaisee portit ja ovet?"

"Minä olen sanonut teille, madame, että niin kauan kuin minä elän, te ette saa kuolla."

"Mutta tällä kerralla, herra Gilbert", sanoi Andrée ja hymyili onnistuneemmin kuin äsken, "minä luulen saavani kuolla!"

"Hyvä rouva, minä sanon, että vaikka minun täytyisi väkivallalla viedä teidät täältä, te ette kuole!"

Mitään vastaamatta Andrée repi vapautusmääräyksen neljäksi palaseksi ja viskasi ne hiillokseen.

"Yrittäkää vieläkin!" sanoi hän sitten.

Gilbert huudahti.

"Herra Gilbert", jatkoi Andrée, "olen luopunut itsemurha-ajatuksesta, mutta en ole luopunut kuoleman ajatuksesta".

"Voi, rouva, rouva!" vaikeroi Gilbert.

"Herra Gilbert, minä tahdon kuolla!"

Gilbert voihkaisi.

"Yhtä pyydän teiltä, sitä näet, että koetatte löytää ruumiini ja pelastatte sen kuolleena häväistyksestä, jota se ei elävänä voinut välttää... Kreivi de Charnyn ruumis lepää Boursonnesin linnan hautaholvissa. Siellä olen viettänyt elämäni ainoat onnelliset päivät. Haluan levätä hänen rinnallaan."

"Voi, rouva, taivaan tähden, minä pyydän hartaasti..."

"Ja minä, herra Gilbert, rukoilen teitä onnettomuuteni nimessä!"

"No niin, rouva, te olette niin päättänyt, ja minun on toteltava teitä. Minä lähden, mutta en ole vielä ihan masennettu."

"Älkää unohtako viimeistä toivomustani, herra Gilbert", sanoi Andrée.

"Ellen pelasta teitä vastoin tahtoanne, rouva", vastasi Gilbert, "niin se toivomuksenne täytetään".

Tervehdittyään Andréeta Gilbert lähti.

Hänen perässään ovi painui lukkoon synkästi kolahtaen, kuten vankilanovi ainakin.

XII

Syyskuun 2 päivä

Dantonin ennustus toteutui. Istunnon alkaessa Thuriot esitti kansalliskokoukselle, mitä oikeusministeri oli edellisenä iltana suunnitellut. Kansalliskokous ei ymmärtänyt. Sensijaan, että olisi tehnyt päätöksen kello yhdeksän aamulla, se keskusteli, se aikaili ja teki päätöksensä vasta kello yksi iltapäivällä.

Liian myöhään!

Nämä neljä tuntia hidastuttivat vuosisadaksi Euroopan vapauden.

Tallien oli taitavampi.

Hän sai kommuunilta tehtäväkseen käskeä oikeusministerin saapua kaupunginvaltuustoon.

Hän kirjoitti:

"Herra ministeri.

Tämän saatuanne tulkaa heti kaupungintaloon."

Mutta hän erehtyi osoitteesta! Hänen olisi pitänyt osoittaa kirje oikeusministerille, mutta hän osoittikin sen sotaministerille.

Dantonia odotettiin. Mutta paikalle tulikin Servan, joka hämmentyneenä kysyi, mitä häneltä tahdottiin. Häneltä ei tahdottu kerrassaan mitään.

Erehdys selvisi, mutta kepponen oli tehty.

Olemme maininneet, että äänestäessään kello yksi kansalliskokous teki päätöksensä liian myöhään. Mitä kommuuni halusi? Se halusi verilöylyä ja diktatuuria.

Se menetteli seuraavalla tavalla.

Kuten Danton oli sanonut, murhaajia ei ollut niin paljon kuin luultiin.

Syyskuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä, Gilbertin yrittäessä turhaan pelastaa Andréeta Abbayesta, Marat lähetti nalkuttajansa kerhoihin ja piireihin. Mutta näiden raivohullut hyökkäykset eivät tehonneet kerhoissa ollenkaan, ja kahdeksastaviidettä piiristä vain kaksi, Poissonnièren ja Luxembourgin piirit, oli äänestänyt verilöylyn hyväksi.

Diktatuuria kommuuni taas ei luullut voivansa anastaa saamatta tukea Maratin, Robespierren ja Dantonin nimistä. Senvuoksi se oli käskettänyt Dantonin kaupungintaloon.

Olemme nähneet Dantonia varustautuneen torjumaan tätä iskua. Danton ei saanut kirjettä eikä siis voinut saapua.

Jos hän olisi saanut sen, ellei Tallienin erehdys olisi vienyt sitä sotaministeriöön kun sen piti mennä oikeusministeriöön, Danton ei olisi uskaltanut olla noudattamatta käskyä.

Hänen poissaollessaan kommuunin täytyi päättää asia ominpäin.

Se päätti nimittää valvontavaliokunnan. Mutta valvontavaliokuntaan ei voitu nimittää jäseniä kommuunin ulkopuolelta.

Toisaalta tähän _teurastuskomiteaan_ — se oli sen oikea nimitys — oli saatava Marat. Mitä tehdä? Marat ei ollut kommuunin jäsen.

Panis sai tehtäväkseen järjestää tämän asian. Jumalansa Robespierren ja lankonsa Santerren avulla Panisilla oli sellainen vaikutusvalta kommuunissa — ymmärtää helposti, ettei Panis, entinen prokuraattori, valheellinen, tyly luonne, naurettavien pikku viisujen pikku kirjoittaja, merkinnyt sellaisenaan mitään — mutta Robespierren ja Santerren avulla, kuten sanottu, hänellä oli sellainen vaikutusvalta kommuunissa, että hänet määrättiin valitsemaan kolme jäsentä, jotka sitten täydentäisivät valvontavaliokunnan jäsenmäärän.

Panis ei uskaltanut toteuttaa tätä valtuutta yksinään.

Hän turvautui kolmen virkaveljensä apuun: Sergentin, Duplainin ja Jourdeuilin.

Nämä puolestaan kutsuivat avuksi seuraavat viisi kommuunin jäsentä: Deforguesin, Lenfantin, Guermeurin, Leclercin ja Durfortin.

Alkuperäisessä asiakirjassa on neljä nimikirjoitusta: Panis, Sergent, Duplain ja Jourdeuil. Mutta sen reunassa näkee viidennenkin nimen, jonka joku näistä neljästä allekirjoittajasta on varustanut puumerkillä, epäselvällä puumerkillä, missä silti voi huomata Panisin puumerkin.

Tämä nimi oli _Marat_. Marat, jolla ei ollut oikeutta päästä valiokuntaan, koska hän ei ollut kommuunin jäsen. [Lukekaa Micheletiä, ainoaa historioitsijaa, joka on saanut luoda valaistusta syyskuun tapahtumien veriseen hämärään. Poliisilaitoksen arkistossa voitte niinikään silmäillä kyseellistä asiapaperia, jota oppinut ystävämme herra Labat, arkistonhoitaja, mielellään näyttää uteliaille, kuten hän on näyttänyt sen meillekin.]

Sen nimen mukana tuli valiokuntaan murha.

Katsokaamme, kuinka se leviää kaikessa valtavassa voimassaan.

Olemme maininneet, ettei kommuuni ollut menetellyt kuten kansalliskokous, se ei ollut vitkastellut.

Kello kymmeneltä valvontavaliokunta oli nimitetty ja se oli antanut ensimmäisen määräyksensä. Tämän ensimmäisen määräyksen mukaan oli raatihuoneelta, missä valiokunta piti kokouksensa — raatihuone oli silloin siinä, missä nykyisin on poliisilaitos — tämän ensimmäisen määräyksen mukaan siis oli raatihuoneelta siirrettävä Abbayeen neljäkolmatta vankia. Näistä neljästäkolmatta vangista kahdeksan tai yhdeksän oli pappeja, toisin sanoin, kahdeksan tai yhdeksän vangin yllä oli puku, jota kirottiin ja vihattiin enemmän kuin mitään muuta, puku, jonka pitäjät olivat järjestäneet kansalaissodan Vendéessa ja Etelä-Ranskassa, pappispuku.

Marseillen ja Avignonin liittolaiset noutivat heidät tyrmästä, paikalle tilattiin neljät vankkurit, kuusi vankia sijoitettiin jokaiseen ajoneuvoon ja sitten lähdettiin.

Lähtömerkin antoi kolmas hälytyslaukaus, joka ammuttiin tykillä.

Kommuunin pyrkimys oli selvä: tämä hidas ja synkkä kulkue kiihdyttäisi kansan vihaa. Voisi käydä niin, että jo matkalla tai Abbayen portilla vankkurit pysäytettäisiin ja vangit surmattaisiin. Sitten teurastus jatkuisi itsestään. Kadulla tai portilla alkaneena se menisi helposti kynnyksen yli.

Vankirattaitten lähtiessä raatihuoneelta Danton astui kansalliskokoukseen.

Thuriotin ehdotus oli ajanut karille. Päätös tehtiin liian myöhään, kuten olemme sanoneet, jotta kommuunille olisi voitu siitä ajoissa ilmoittaa.

Jäljellä oli kysymys diktatuurista.

Danton nousi puhujalavalle. Valitettavasti hän oli yksin. Roland oli pitänyt itseään liian rehellisenä seuratakseen virkaveljeään.

Kansalliskokouksen jäsenet etsivät katseillaan Rolandia; Rolandia ei näkynyt.

Nähtiin kyllä voima, mutta turhaan etsittiin sille voimalle siveellistä tukea.

Manuel oli vastikään ilmoittanut kommuunille Verdunia uhkaavasta vaarasta ja ehdottanut, että vielä samana iltana sotaväkeen kirjoittautuneet kansalaiset leiriytyisivät Mars-kentälle, jotta he voisivat heti päivänkoitteessa lähteä marssimaan vihollista vastaan.

Manuelin ehdotus oli hyväksytty.

Muuan toinen jäsen ehdotti, että maata uhkaavan vaaran vuoksi laukaistaisiin hälytystykki, soitettaisiin hätäkelloa ja pantaisiin rumpu pärisemään.

Tämäkin ehdotus hyväksyttiin äänestyksellä. — Se oli saastainen toimenpide, hirveä murhan kiihdytin niissä olosuhteissa, joissa sillä hetkellä elettiin. Rumpu, hätäkello ja tykki synnyttävät kumean äänen, ne panevat rauhallisimmatkin sydämet oudosti värisemään, sitä enemmän sydämet, jotka jo ennestäänkin olivat voimakkaassa kuohumistilassa.

Kaikki tämä oli muuten ennalta laskettua.

Ensimmäisen tykinlaukauksen jälkeen piti Beausire hirtettämän.

Mainitkaamme jo tässä, murhemielin, koska kadotamme näkyvistämme niin mielenkiintoisen henkilön, että Beausire tosiaankin hirtettiin ensimmäisen tykin lauettua.

Kun kolmas laukaus olisi pamahtanut, lähtisivät mainitsemamme vankirattaat liikkeelle raatihuoneen edustalta. Tykki laukaistiin kymmenen minuutin väliajoin. Ne, jotka tulisivat katsomaan Beausiren hirttämistä, ehtisivät mainiosti saattamaan vankien kuljetusta ja ottamaan osaa heidän surmaamiseensa.

Danton oli Tallienin välityksellä jatkuvasti selvillä kaikesta, mitä kommuunissa tapahtui. Hän tiesi siis Verdunia uhkaavasta vaarasta, hän tiesi siis päätöksestä, että vapaaehtoiset leiriytyisivät Mars-kentälle, hän tiesi siis, että hälytystykki laukaistaisiin, että hätäkelloa soitettaisiin ja rumpu pantaisiin pärisemään.

Ennenkuin antoi sananvuoron Lacroixille — jonka, kuten muistamme, tuli ehdottaa diktatuuria, — hän vetosi isänmaata uhkaavaan vaaraan ja ehdotti päätettäväksi, "että jokaista, ken kieltäytyy henkilökohtaisesta palveluksesta tai luovuttaa aseensa, rangaistaan kuolemalla".

Ja jottei hänen aikeitaan käsitettäisi väärin ja jottei hänen suunnitelmiaan sekoitettaisi kommuunin puuhiin, hän sanoi:

"Pian pauhaava hätäkello ei ole hälytysmerkki, _se on hyökkäysmerkki isänmaan vihollisia vastaan!_ Hyvät herrat, jos mielimme ne voittaa, tarvitaan rohkeutta, yhä vain rohkeutta ja ainoastaan rohkeutta; silloin Ranska on pelastettu!"

Myrskyiset suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja.

Silloin Lacroix nousi puhumaan ja ehdotti vuorostaan, "että kuolemalla rangaistaisiin jokaista, joka suoraan tai välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita".