Part 6

Tuomioistuin oli määrännyt tutkittavaksi Beausiren entisyyttä, ja kun tämä tutkimus johti laihoihin tuloksiin, se oli tuominnut entisen kersantin viideksi vuodeksi vankeuteen ja poltinraudalla merkittäväksi.

Beausire oli turhaan vakuutellut, että vain kunnialliset tunteet olivat johtaneet hänet tähän varkauteen, toisin sanoin halu taata vaimolleen ja pojalleen turvallinen tulevaisuus. Mikään ei voinut horjuttaa tuomiota — ja koska päätöksen oli tehnyt erikoistuomioistuin, ei tuomiosta voinut valittaa, joten se pantaisiin täytäntöön kahta päivää myöhemmin.

Ah, miksei sitä pantu täytäntöön heti!

Kohtalo oli säätänyt, että sen päivän aattona, jolloin Beausire piti julkisesti merkittämän, vankilaan tuotiin muuan hänen entisiä tovereitaan. Tuttavuus uudistettiin ja luottamuksellinen yhteisymmärrys syntyi.

Uusi vanki sanoi tulleensa pidätetyksi suurenmoisesti järjestetyn salahankkeen takia, jonka piti puhjeta teoksi Grève-torilla tai oikeuspalatsin aukiolla.

Salaliittolaiset kerääntyisivät paikalle huomattavan runsaslukuisena joukkona muka katsomaan sieltä tapahtuvaa tuomitun merkitsemistä — siihen aikaan tämä polttomerkintä suoritettiin milloin Grève-torilla, milloin oikeuspalatsin edustalla — ja kun he kuulisivat huudon: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" he valtaisivat kaupungintalon, kutsuivat avukseen kansalliskaartin, josta kaksi kolmannesta oli rojalisteja tai ainakin perustuslaillisia, panisivat täytäntöön elokuun 30 päivänä tehdyn kansalliskokouksen päätöksen kommuunin lakkauttamisesta ja toteuttaisivat vihdoinkin rojalistisen vastavallankumouksen.

Valitettavasti tuli juuri Beausiren uuden vankitoverin antaa mainittu merkki. Salaliittolaiset eivät tienneet hänen vangitsemisestaan ja kokoontuisivat torille päivänä, jolloin ensimmäinen tuomittu merkittäisiin, ja koska ketään ei olisi huutamassa: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" ei kapinasta tulisi mitään.

Se oli sitäkin valitettavampaa, — lisäsi ystävä, — kun salahanketta ei milloinkaan ollut niin hyvin suunniteltu ja kun sen onnistuminen oli ehdottoman varma.

Beausiren ystävän vangitseminen oli lisäksi siinäkin suhteessa valitettava juttu, että syntyneessä metakassa tuomittu voisi vapautua, paeta ja välttää siten kaksinkertaisen rangaistuksen: poltinraudan ja kaleerit.

Vaikkei Beausirella ollutkaan varmaa valtiollista vakaumusta, oli hän silti aina sydämessään kallistunut kuninkuutta kannattamaan. Hän aloitti nyt surkuttelemalla syvästi kuninkaan kohtaloa ja valitti hänen puolestaan, kun suunnitellusta kapinasta ei tulisikaan mitään.

Äkkiä hän iski otsaansa: kirkas aatos oli välähtänyt hänen aivoissaan.

"Mutta", sanoi hän toverilleen, "minähän tässä joudunkin ensimmäisenä merkittäväksi!"

"Niin joudutkin, ja se olisi ollut onnesi, sanon sen hoitamiseen."

"Ja sinä sanot, ettei vangitsemistasi tunneta?"

"Ei kukaan tiedä siitä."

"Salaliittolaiset siis kokoontuvat, ikäänkuin ei sinua olisi vangittukaan?"

"Vallan niin."

"Jos joku antaisi sovitun merkin, kapina puhkeaisi?"

"Niin... mutta kukapa sen antaisi, kun minä istun vankilassa enkä voi saada sanaa kenellekään?"

"Minä!" sanoi Beausire kuin Medea Corneillen murhenäytelmässä.

"Sinäkö?"

"Minäpä tietenkin! Minähän olen paikalla, koska minut merkitään, häh? No niin, minä huudan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Se ei ole kovin vaikeaa minun mielestäni."

Beausiren toveri oli jähmettynyt ihmettelyynsä.

"Olen aina sanonut", huudahti hän, "että sinä olet nerokas mies!"

Beausire kumarsi.

"Jos sinä teet sen", jatkoi rojalistivanki, "niin sinua ei vain vapauteta, sinua ei ainoastaan armahdeta, vaan lisäksi, kun minä selitän, että sinä olet syynä salahankkeen onnistumiseen, sinä voit jo ennakolta iloita kauniista palkkiosta".

"En minä sitä ajattele", vastasi Beausire mitä epäitsekkäimmän näköisenä.

"Hitossa, et suinkaan ajattelekaan!" sanoi ystävä. "Mutta kun palkkio tulee, neuvon sinua ottamaan sen vastaan."

"Jos sinä neuvot..." sanoi Beausire.

"Teen enemmänkin, minä kehoitan ja, tarpeen tullen, käsken sinua hyväksymään sen", intti ystävä mahtipontisin elein.

"Olkoon menneeksi!" sanoi Beausire.

"No niin", virkkoi ystävä, "huomenna syömme yhdessä aamiaista — vankilan päällikkö ei evänne sitä viimeistä suosionosoitusta kahdelta toverukselta — ja me juomme kelpo pullollisen viiniä salahankkeen onnistumiseksi!"

Beausire kyllä hieman epäili vankilan päällikön hyvää tahtoa, mikäli se koski seuraavan päivän aamiaista, mutta, söisipä hän yksin tai toverinsa seurassa, hän oli päättänyt pitää tälle antamansa lupauksen.

Hänen suureksi tyytyväisyydekseen päällikkö antoi luvan.

Toverukset söivät yhteisen aamiaisen. He eivät tyytyneet yhteen pullolliseen, vaan joivat kaksi, kolme, neljä pullollista!

Neljännen pullon aikana Beausire oli raivo rojalisti. Onneksi häntä tultiin noutamaan Grève-torille vietäväksi, ennenkuin viides pullollinen oli tuotu pöytään Hän nousi rattaille kuin noustaan riemuvaunuihin silmäillen halveksivasti tuota joukkoa, jolle hän valmistaisi niin hirveän yllätyksen.

Notre-Damen sillan kulmassa muuan nainen ja pikku poika odottelivat hänen tuloaan.

Beausire tunsi Oliva-rukan, joka itkeä vetisteli, ja nuoren Toussaintin, joka nähdessään isänsä sotamiesten käsissä, huudahti:

"Se on oikein! Miksi löit minua!"

Beausire silmäili heitä suojelevin ilmein ja olisi liittänyt tähän ilmeeseen eleen, joka varmaankin olisi näyttänyt hyvin majesteetilliselta, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse.

Kaupungintalon tori oli täynnä kansaa.

Kaikki tiesivät, että tuomittu tuli sovittamaan Tuilerieissä tekemäänsä varkautta; tiedettiin niinikään jutun käsittelystä, minkälaisissa olosuhteissa se oli tehty ja mitkä vaiheet olivat sitä seuranneet, eikä kukaan säälinyt tuomittua.

Kun rattaat pysähtyivät häpeäpaalun kupeelle, oli vartijoilla täysi työ pitää väkijoukkoa loitolla.

Beausire silmäili tuota kohisevaa, hälisevää joukkoa ilmein, joka näytti sanovan: "Saattepa nähdä! Pian on käynnissä toisenlainen leikki!"

Kun hän ilmestyi häpeälavalle, puhkesi ilmoille huikea hurraa. Mutta kun merkinnän hetki lähestyi, kun pyöveli riisui tuomitun, niin että olkapää paljastui, ja kun hän kumarsi ottamaan tulipannusta hehkuvaa rautaa, tapahtui, mitä aina tapahtuu: oikeuden ylevän majesteetin edessä kaikki vaikenivat.

Beausire käytti hyväkseen tätä hetkeä, keräsi kaikki voimansa ja huusi täyteläisellä, kaikuvalla äänellä:

"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!"

Jos Beausire oli odottanut hälinää, niin tätä huutoa seuranneet tapahtumat ylittivät kaikki hänen toiveensa. Joukko ei kiljunut, se ulvoi.

Hirveästi mylväisten koko tämä joukko syöksyi häpeälavalle päin.

Nyt vartiosto ei enää kyennyt suojelemaan Beausireä. Sen rivit murtuivat, lava vallattiin, pyöveli tungettiin tieltä, tuomittu riuhtaistiin häpeäpaalusta ja viskattiin siihen kuhisevaan muurahaispesään, jota sanotaan väkijoukoksi.

Hänet olisi seuraavassa tuokiossa surmattu, ruhjottu, revitty palasiksi, mutta silloin syöksyi paikalle muuan vyöhytniekka mies, joka kaupungintalon ulkoportailta oli katsellut tuomion toimeenpanoa.

Tämä mies oli kommuunin prokuraattori Manuel.

Hänessä oli suuri määrä inhimillistä tunnetta, jonka hän usein osasi sulkea sydämensä syvyyteen, mutta joka aina pääsi esille tämäntapaisissa tilaisuuksissa.

Hänen onnistui tunkeutua Beausiren luokse. Hän kohotti kätensä hänen ylitseen ja huusi kovalla äänellä:

"Lain nimessä minä vaadin haltuuni tämän miehen!"

Kansa ei aikonut totella häntä. Manuel irroitti vyönsä, heilutti sitä väkijoukon yläpuolella ja huusi:

"Apuun, kaikki kunnon kansalaiset!"

[Tarkoituksemme ei suinkaan ole seppelöidä Manuelia kunnian sädekehällä, tätä miestä, joka on vallankumouksen parjatuimpia; tarkoituksemme on vain lausua totuus.]

[Michelet kertoo tapauksen seuraavasti:]

["Syyskuun 1 päivänä Grève-torilla esitettiin kauhea kohtaus. Muuan merkittäväksi paikalle tuotu varas, joka ilmeisesti oli humalassa, johtui huutamaan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Hänet riuhtaistiin siinä samassa kaakinpuusta ja olisi revitty palasiksi; kommuunin prokuraattori Manuel juoksi paikalle, pelasti hänet joukon käsistä ja vei hänet kaupungintaloon. Mutta hän oli itsekin silloin kuolemanvaarassa. Hänen täytyi luvata, että kansan valitsema jury-tuomioistuin tuomitsisi syyllisen. Tämä tuomioistuin julisti kuolemantuomion. Viranomaiset pitivät tätä tuomiota hyvänä ja laillisena; se pantiin täytäntöön ja mies hirtettiin seuraavana päivänä."]

Parikymmentä miestä kiiruhti hänen ympärilleen.

Beausire pelastettiin joukon käsistä: hän oli tällöin puolikuollut.

Manuel kannatti hänet kaupungintaloon. Mutta pian uhattiin kaupungintaloakin vakavasti: niin kiihtynyt oli kansan mieliala.

Manuel ilmestyi parvekkeelle.

"Tämä mies on syyllinen", sanoi hän, "mutta vikapää rikokseen, josta häntä ei ole tuomittu. Valitkaa keskuudestanne tuomioistuin. Tämä tuomioistuin kokoontukoon johonkin kaupungintalon saliin ja päättäköön syyllisen kohtalosta. Tuomio, olkoon se millainen tahansa, pannaan täytäntöön, mutta laadittakoon toki tuomio!"

Eikö ole omituista, että verilöylypäivän aattona muuan niistä miehistä, joita syytetään tästä verilöylystä, pitää oman henkensä uhalla moisen puheen?

Politiikassa on muodottomuuksia: selittäköön ne ken taitaa.

Tämä kehoitus rauhoitti väkijoukon. Neljännestuntia myöhemmin Manuelille esitettiin kansan valitsema tuomioistuin. Siinä oli yksikolmatta jäsentä. Nämä yksikolmatta miestä ilmestyivät parvekkeelle.

"Ovatko nämä miehet edustajianne?" kysyi Manuel kansalta.

Vastaukseksi kansa alkoi paukuttaa käsiä.

"Hyvä on", virkkoi Manuel; "koska tässä ovat tuomarit, tapahtukoon oikeus".

Ja lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen kaupungintalon saliin.

Enemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen tuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen rikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä se oli paljoa raskaampi.

Huutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli Templessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset juurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta penikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa vääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati mitä ankarinta rangaistusta!

Niinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan, ja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan häpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että hänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli tehty.

Pyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli kohonnut.

Väkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei vanki voisi päästä pakoon.

Tämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti kansalliskokousta.

Seuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi. Kansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden. Kommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siis hirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.

Kansalliskokous peräytyi kaksi päivää varemmin tekemästään päätöksestä. Se peruutti päätöksensä.

Silloin muuan edustaja nousi puhumaan.

"Ei riitä, että peruutatte päätöksenne", sanoi hän. "Kaksi päivää sitten sitä laatiessanne te julistitte, että kommuuni on tehnyt isänmaalle hyvän palveluksen. Ylistys on liian epämääräinen, sillä jonakin päivänä te voitte sanoa, että kommuuni on palvellut isänmaata hyvin, mutta että se ja se kommuunin jäsen ei ansaitse tätä kiitoslausetta. Silloin se ja se jäsen joutuu vainon alaiseksi. On siis sanottava, ei kommuuni, vaan kommuunin jäsenet."

Kansalliskokous päätti tunnustaa, että kommuunin jäsenet ovat tehneet isänmaalle hyvän palveluksen.

Samaan aikaan kun kansalliskokous äänesti tästä kysymyksestä, Robespierre piti kommuunille laajan puheen, jossa hän huomautti, että koska kansalliskokous inhoittavien temppuilujen avulla oli saanut yleisneuvoston menettämään julkisen luottamuksen, tämän yleisneuvoston oli väistyttävä ja käytettävä sitä ainoaa keinoa, joka vielä voisi kansan pelastaa, toisin sanoin, sen oli luovuteltava valta kansalle.

Kuten aina, Robespierre oli epäselvä ja häälyväinen, mutta hirveä.

Mitä merkitsi lause: luovutettava valta kansalle?

Sitäkö, että kansalliskokouksen päätökseen alistuttaisiin ja hyväksyttäisiin uudet vaalit? Tuskinpa vain.

Sitäkö, että lainmukainen valta poistettaisiin ja se poistamalla selitettäisiin, että kommuuni, joka oli järjestänyt elokuun 10 päivän, katsoi itsensä kykenemättömäksi jatkamaan vallankumouksen suurta työtä ja uskoi kansalle työn työdentämisen?

Jos holtittomalle kansalle, jonka sydän oli tulvillaan kostoa, uskottaisiin elokuun 10 päivän työn jatkaminen, merkitsisi se niiden miesten teurastusta, jotka elokuun 10 päivänä olivat taistelleet sitä vastaan ja jotka sen jälkeen oli teljetty Pariisin vankiloihin.

Sellainen oli tilanne syyskuun 1 päivän illalla. Ilmassa oli ukkosen tuntu; uhkaava salama ja jyrinä painoivat raskaasti jokaisen mieltä.

XI

Syyskuun 1 ja 2 päivän välinen yö

Näin olivat asiat, kun syyskuun 1 päivänä kello yhdeksän illalla Gilbertin apulainen — palvelija-nimitys oli poistettu tasavalta-aatteelle sopimattomana — Gilbertin apulainen astui tohtorin huoneeseen ja ilmoitti:

"Kansalainen Gilbert, vaunut odottavat portin edessä."

Gilbert painoi hatun silmilleen, napitti päällystakkinsa kaulaan asti ja aikoi lähteä ulos, mutta kynnykselle ilmestyi samassa muuan mies, jonka yllä oli avara viitta ja jonka kasvoja varjostivat leveät hatunlieret.

Gilbert väistyi askelen taaksepäin. Pimeässä ja tällaisena hetkenä kaikki ovat vihamiehiä.

"Minä se olen, Gilbert", sanoi ystävällinen ääni.

"Cagliostro!" huudahti tohtori.

"Kas niin, taaskin te unohdatte, ettei minun nimeni ole enää Cagliostro, vaan parooni Zannone! Teille, rakas Gilbert, minä en tosin muuta nimeä enkä sydäntä, vaan olen alati, sitä ainakin toivon, Josef Balsamo."

"Niin, niin", myönsi Gilbert, "ja sen todistukseksi mainitsen, että olin lähdössä tapaamaan teitä".

"Sitä aavistinkin", sanoi Cagliostro, "ja sitä varten tulen tänne, sillä teidän piti toki ajatella, etten minä tällaisina päivinä tee mitä herra de Robespierre on tehnyt: minä en lähde maaseudulle".

"Pelkäsinkin, etten tapaisi teitä, ja olen nyt ylen iloinen, kun näen teidät... Mutta astukaa sisään, olkaa hyvä!"

"No, tässä olen! Sanokaa, mitä minulta haluatte?" kysyi Cagliostro seuratessaan Gilbertiä tohtorin asunnon perimmäiseen huoneeseen.

"Istukaa, mestari!"

Cagliostro istuutui.

"Te tiedätte, mitä tapahtuu", aloitti Gilbert.

"Haluatte kai sanoa, mitä kohta tapahtuu", oikaisi Cagliostro, "sillä tällä hetkellä ei tapahdu mitään".

"Niin, olette oikeassa. Mutta jotakin kauheaa on tekeillä, eikö niin?"

"Kauheaa tosiaankin... Mutta kauheakin on toisinaan välttämätöntä."

"Mestari", sanoi Gilbert, "kun te lausutte nuo sanat heltymättömällä kylmäverisyydellänne, saatte minut värisemään!"

"Minkä sille voi? Minä olen vain kaiku: kohtalon kaiku!"

Gilbert taivutti päätänsä.

"Muistatteko, Gilbert, mitä sanoin teille Bellevuessa lokakuun kuudentena päivänä ennustaessani markiisi de Favrasin kuolemaa?"

Gilbert säpsähti.

Hän, joka oli voimakas ihmisten ja tapahtumienkin edessä, tunsi tämän salaperäisen olennon edessä itsensä heikoksi kuin lapsi.

"Sanoin teille", jatkoi Cagliostro, "että jos kuninkaan poloisissa aivoissa olisi hitunenkin sitä itsesäilytysvaistoa, jota hänellä en toivonut olevan, hän pakenisi".

"No, hän pakeni", vastasi Gilbert.

"Niin, mutta minä odotin hänen tekevän sen ajoissa. Hän pakeni, mutta hyväinen aika, tehän tiedätte, se oli myöhäistä! Minä lisäsin, ette ole kai sitä unohtanut, lisäsin, että jos kuningas vastustelisi, jos kuningatar vastustelisi, jos ylimykset vastustelisivat, me tekisimme vallankumouksen."

"Niin, olette oikeassa, yhä vain oikeassa! Vallankumous on tehty!" sanoi Gilbert huokaisten.

"Ei täydellisesti", vastasi Cagliostro. "Mutta se kehittyy, kuten näette, hyvä Gilbert. Muistatte lisäksi, että puhelin teille eräästä koneesta, jonka muuan ystäväni, tohtori Guillotin, on keksinyt? Oletteko käväissyt Carrousel-aukiolla, Tuilerieitä vastapäätä? No niin, se kone, sama kone, jonka kuvan näytin kuningattarelle Taverneyn linnassa, vesikarahvin pinnalla — muistattehan, te olitte silloin pikku poika, tuskin tuon mittainen ja silti jo neiti Nicolen rakastaja... malttakaas, hänen miehensä, se rakas herra de Beausire, on vastikään tuomittu hirtettäväksi! — no niin, se kone toimii."

"Niin", sanoi Gilbert, "ja tuntuu toimivan liian hitaastikin, koskapa halutaan sen lisäksi käyttää sapeleita, piikkejä ja puukkoja".

"Kuulkaahan", virkkoi Cogliostro, "on sovittava eräästä seikasta, siitä näet, että me olemme tekemisissä julmien härkäpäitten kanssa! Aatelisille, hoville, kuninkaalle ja kuningattarelle annetaan kaikenlaatuisia varoituksia, mutta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä. Bastilji vallataan, se ei auta; järjestetään lokakuun viides ja kuudes päivä, se ei auta; järjestetään kesäkuun kahdeskymmenes päivä; se ei auta; järjestetään elokuun kymmenes päivä, se ei auta; kuningas pannaan Templeen, ylimykset pannaan Abbayeen, la Forceen, Bicêtreen, sekään ei auta! Templessä kuningas iloitsee, kun preussilaiset valloittavat Longwyn. Abbayessa ylimykset huutavat: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset!' He juovat samppanjaa köyhän kansan nähden, joka särpii vettä, he syövät tryffeli-piiraita köyhän kansan edessä, jolta puuttuu leipä! Ja jos Preussin Wilhelmille kirjoitettaisiinkin: 'Varokaa! Jos tulette Longwyta edemmäksi, jos astutte askelenkin Ranskan sydäntä kohden, merkitsee se kuninkaan kuolemantuomiota!' niin tämä vastaisi: 'Vaikka kuninkaallisen perheen asema onkin kauhea, eivät armeijat voi peräytyä. Kaikesta sydämestäni haluan ehtiä perille ajoissa pelastaakseni Ranskan kuninkaan, mutta velvollisuuteni on ennen kaikkea pelastaa Eurooppa!' Ja hän marssii Verdunin suunnalle... Siitä on tehtävä loppu."

"Loppu mistä?" huudahti Gilbert.

"Kuninkaasta, kuningattaresta ja aatelisista."

"Te surmaisitte kuninkaan? Te surmaisitte kuningattaren?"

"Oh, ei, ei heitä! Se olisi suuri onnettomuus! Heidät on tuomittava, heidän asiansa on tutkittava ja järjestettävä julkisesti, kuten Kaarlo ensimmäisenkin, mutta kuinka tahansa, heistä on suoriuduttava, tohtori, ja mitä pikemmin, sitä parempi."

"Entä kuka on sen päättänyt?" huudahti Gilbert. "Älykö, rehellisyyskö, sen kansan omatuntoko, josta te puhutte? Silloin kun Mirabeau edusti neroa, Lafayette vilpittömyyttä ja Vergniaud oikeudentuntoa, jos olisitte silloin tullut sanoinaan näiden kolmen miehen nimessä: 'Täytyy tappaa!' olisin värissyt, niinkuin nyt värisen, mutta minä olisin samalla epäröinyt. Kenen nimessä te tänään puhutte? Jonkun Hébertin, teatterilippujen myyjän, jonkun Collot-d'Herboisin, ulos vihelletyn ilveilijän, jonkun Maratin, sairaan hengen, josta lääkärin täytyy iskeä suonta joka kerta kun hän vaatii viisikymmentätuhatta, satatuhatta, kaksisataatuhatta päätä! Sallikaa minun, suuri mestari, jäävätä nämä keskinkertaiset miehet, jotka tarvitsevat nopeita ja suurieleisiä murroskausia, kouraantuntuvia muutoksia, nämä huonot näytelmänsepittäjät, nämä voimattomat puhujat, jotka nauttivat äkillisistä hävityksistä, jotka luulottelevat olevansa taitavia taikureita, vaikka he, vaivaisina kuolevaisina, ovat vain tärvelleet Jumalan luoman; he pitävät kauniina, suurena, ylevänä johtaa uuteen uomaan sen elämänvirran, joka ravitsee maailmaa, tuhoamalla yhdellä sanalla, yhdellä kädenliikkeellä, yhdellä silmäniskulla, poistamalla yhdellä henkäyksellä sen elävän esteen, jonka muovailuun luonto oli tarvinnut kaksikymmentä, kolme-, neljä-, viisikymmentä vuotta! Ne miehet, suuri mestari, ovat kurjia ihmisiä! Ettekä te ole niitä miehiä!"

"Gilbert ystävä", sanoi Cagliostro, "erehdytte jälleen. Sanotte niitä miehiä ihmisiksi. Annatte heille liian suuren kunnian. He ovat vain välikappaleita."

"Hävityksen välineitä!"

"Niin, mutta aatteen hyväksi. Tämä aate, Gilbert, on kansojen kirvoittamisia, se on vapaus! Se on tasavalta — ei Ranskan, Jumala varjelkoon minua niin itsekkäästä ajatuksesta! — se on yleisinhimillinen tasavalta, koko maailman veljeys! Ne miehet eivät ole neroja, he eivät ole rehellisiä, heillä ei ole omaatuntoa, mutta heillä on jotakin, mikä on paljoa voimakkaampaa, paljoa tanakampaa, paljoa hellittämättömämpää kuin kaikki muu: heillä on vaistoa."

"Attilan vaisto!"

"Tepä sen sanoitte: Attilan, joka nimitti itseään _Jumalan vasaraksi_ ja joka tuli hunnien, alanien, sveevien raakalaisveren kanssa tallaamaan jalkoihinsa roomalaisen kulttuurin, kun tämä oli jo vallan laho Nerojen, Vespasianusten, Heliogabalusten nelisatavuotisen hallituksen johdosta."

"Mutta pysykäämme asiassa, älkäämme yleistäkö. Minne se verilöyly meidät johtaa?"

"Oh, varsin yksinkertaiseen ratkaisuun. Se häpäisee kansalliskokouksen, kommuunin, kansan, koko Pariisin. Pariisi on tahrattava verellä, ymmärrättekö, jotta Pariisi, nämä Ranskan aivot, tämä Euroopan ajatus, tämä maailman sielu, jotta Pariisi, tuntiessaan, ettei anteeksianto olisi enää mahdollista, nousisi yhtenä miehenä, työntäisi Ranskan edellään ja viskaisi vihollisen isänmaan pyhän alueen ulkopuolelle."

"Mutta ettehän te ole ranskalainen!" huudahti Gilbert. "Mitä se siis teitä liikuttaa?"

Cagliostro hymyili.

"Kuinka te, Gilbert, kehittynyt äly ja voimakas persoonallisuus, voitte sanoa jollekin ihmiselle: 'Älä sekaannu Ranskan asioihin, sillä sinä et ole ranskalainen!' Eivätkö Ranskan asiat, Gilbert, ole maailman asioita? Työskenteleekö Ranska vain omaksi hyväkseen, poloinen egoisti? Kuoliko Jeesus ainoastaan juutalaisten puolesta? Mikä oikeus sinulla on tulla sanomaan apostolille: 'Sinä et ole natsarealainen!' Kuule, kuule, Gilbert, minä olen keskustellut näistä asioista neron kanssa, joka oli vallan toisella tavalla kehittyneempi kuin minä tai sinä, miehen tai hengen kanssa, jonka nimi on Althotas, eräänä päivänä, kun hän esitti minulle laskelmaa verestä, joka oli vuodatettava, ennenkuin maailman vapauden aurinko pääsisi nousemaan. No niin, sen miehen päätelmät eivät ole järkyttäneet vakaumustani. Olen kulkenut, kuljen nyt ja vastedeskin kumoten kaikki, mikä on tielläni, ja sanon tyynin äänin ja puhtain katsein: 'Sääli esteitä, mutta minä olen tulevaisuus!' — Sinulla oli jotakin pyydettävää minulta, eikö niin? Suostun ennakolta pyyntöösi. Mainitse sen miehen tai naisen nimi, jonka haluat pelastaa."

"Haluan pelastaa naisen, jonka te, mestari, ja minä emme voi sallia kuolla."

"Haluat pelastaa kreivitär de Charnyn?"

"Haluan pelastaa Sébastienin äidin."

"Sinä tiedät, että Danton, oikeusministerinä, pitää kädessään vankilan avaimia."

"Niin, mutta minä tiedän myöskin, että te voitte sanoa Dantonille: 'Aukaise tai sulje tuo ovi.'"

Cagliostro nousi, meni kirjoituspöydän ääreen, piirsi pienelle neliöpaperille jonkun salamerkin, ojensi paperin Gilbertille ja sanoi:

"Kas tässä, poikaseni! Mene tapaamaan Dantonia ja pyydä häneltä, mitä haluat."

Gilbert nousi.

"Mutta mitä sen jälkeen aiot tehdä?" kysyi Cagliostro.

"Minkä jälkeen?"

"Kulumassa olevien päivien jälkeen, kun kuninkaan vuoro tulee."

"Minä aion tehdä voitavani, päästäkseni konventin jäseneksi, ja vastustaa voimieni mukaan kuninkaan kuolemaa."

"Niin, niin, käsitän sen", vastasi Cagliostro. "Toimi omantuntosi mukaan, Gilbert, mutta lupaa minulle yksi asia."

"Mikä?"

"Oli aika, jolloin lupasit ehdoitta, Gilbert."

"Silloin te ette tullutkaan sanomaan, että kansa parannetaan murhalla, ihmiskunta verilöylyllä."

"Olkoon... No niin, lupaa minulle, Gilbert, että kun kuningas on tuomittu, kun kuningas on mestattu, sinä noudatat neuvoa, jonka silloin sinulle annan."

Gilbert ojensi hänelle kätensä.

"Kaikki teidän antamanne neuvot ovat minulle kalliita", sanoi hän.

"Entä noudatatko sitä?" kysyi Cagliostro.