Part 8

Kansalliskokous käsitti nyt selvästi, että sitä kehoitettiin päättämään diktatuurista. Se hyväksyi ehdotuksen periaatteellisesti, mutta nimitti girondelaisista kokoonpannun valiokunnan laatimaan asetuksen sanamuotoa. Mutta girondelaiset, kuten Rolandkin, olivat liian rehellisiä miehiä luottaakseen Dantoniin.

Keskustelua kesti kello kuuteen asti illalla.

Danton tuli kärsimättömäksi. Hän tahtoi hyvää, ja hänet pakotettiin sallimaan pahan tapahtua!

Hän kuiskasi pari sanaa Thuriotille ja poistui.

Mitä hän kuiskasi? Hän mainitsi paikan, niistä hänet löydettäisiin, jos kansalliskokous uskoisi vallan hänen käsiinsä.

Mistä hänet löydettäisiin? Mars-kentältä, vapaaehtoisten keskeltä.

Mikä oli hänen suunnitelmansa, jos valta uskottaisiin hänen käsiinsä? Julistautua näiden aseellisten miesten avulla diktaattoriksi, ei verilöylyä, vaan sotaa varten, marssia heidän kanssaan Pariisiin ja viedä, kuin suunnattomassa verkossa, murhaajat rajalle.

Hän odotti kello viiteen asti; ketään ei tullut.

Mitä oli sillävälin tapahtunut vangeille, joita kuljetettiin Abbayeen?

Seuratkaamme heitä. He kulkevat hitaasti, joten meidän on helppo tavoittaa heidät.

Alkumatkalla rattaat, joihin heidät oli pantu, suojasivat heitä jotenkuten. Vaaran aavistus sai jokaisen painautumaan ajoneuvojen perälle ja näyttäytymään niin vähän kuin mahdollista. Mutta heidän saattajansa paljastivat heidät. Kansan viha ei kuohahda kovin nopeasti. Saattajat yllyttivät sitä sanoillaan.

"Katsokaa", sanoivat he ohikulkijoille, jotka pysähtyivät kuuntelemaan, "tässä ne ovat ne maankavaltajat, preussilaiset kätyrit! Tässä ne, jotka luovuttavat kaupunkimme, ne, jotka surmaavat vaimonne ja lapsenne, jos jätätte ne selkänne taakse rajalle marssiessanne!"

Mutta yllytys näytti tuloksettomalta. Kuten Danton oli sanonut, murhaajia oli vähän. Kuului kyllä vihaista murinaa, huutoja, uhkauksia, mutta siihen se jäikin.

Saattue kulki pitkin laiturikatua, sitten Pont-Neufin yli ja sitten Dauphine-katua.

Vankien kärsivällisyyttä ei saatu loppumaan, kansan kättä ei saatu kohoamaan murhaan. Lähestyttiin Abbayea, tultiin Bussyn kadunkulmaan, oli jo aika jotakin tehdä.

Jos pidätetyt pääsisivät vankilan seinien sisäpuolelle ja jos heidät surmattaisiin vasta siellä, olisi ilmeistä, että heidät oli surmannut kommuunin harkittu määräys eikä kansan äkkiä teoksi puhjennut närkästys.

Sattuma tuli näiden katalien aikeitten, näiden veristen suunnitelmien avuksi.

Bussyn kadunkulmassa oli teatteri, missä vapaaehtoisia merkittiin sotilasluetteloihin.

Väkeä oli paikalla tungokseen saakka, ja ajoneuvojen täytyi pysähtyä.

Tilaisuus oli kerrassaan mainio: jos se päästettäisiin livahtamaan käsistä, ei toista sellaista ilmaantuisi.

Muuan mies erkani saattojoukosta, joka teki tilaa. Hän nousi ajoneuvojen astinlaudalle, sapeli kädessä, sohi sapelillaan umpimähkäisesti vaunujen sisälle ja veti sapelinsa verisenä ulos.

Jollakin vangeista oli sauva. Tällä sauvalla hän yritti torjua sapeliniskuja. Sauva satutti erästä saattomiestä kasvoihin.

"Äh, teitä roistoja!" kiljahti mies. "Me suojelemme teitä ja te iskette meihin! Apuun, toverit!"

Parikymmentä miestä, jotka odottivat vain tätä merkkihuutoa, syöksyi esille väkijoukosta, aseinaan piikit ja puukkosauvat. Piikit ja puukot työnnettiin ajoneuvojen ovista sisälle, ja sitten kuultiin tuskanhuudahduksia ja nähtiin uhrien veren tihkuvan rattaitten pohjasta ja muodostavan kadulle punaisia lätäkköjä.

Veri vetosi vereen. Verilöyly oli alkanut ja sitä jatkui neljä päivää.

Abbayeen ahdetut vangit olivat aamusta alkaen huomanneet, että jotakin kaameaa oli tekeillä. He olivat päätelleet sen vartijoittensa kasvojen eleistä ja näiden huulilta puhjenneista viittailuista. Kommuunin määräyksestä oli kaikissa vankiloissa tänä päivänä kiirehditty aterian aikaa. Mitä merkitsi tämä vartioinnissa tapahtunut muutos? Varmastikin jotakin kauheaa. Pidätetyt odottivat siis levottomin mielin.

Kello neljän seuduissa alkoi vankilan muurien kupeelta kuulua etäistä kohua, kuin nousuveden ensimmäisten aaltojen kohinaa. Sainte-Marguerite-kadun puolella olevan pikku tornin ristikkoikkunoista eräät vangit näkivät vankkurit. Sitten raivon ulina ja tuskan huuto tunkeutuivat vankilaan kaikista aukoista ja huuto: "Murhaajat tulevat!" levisi käytäviin, tunkeutui koppeihin ja syvimpiin tyrmiin asti.

Sitten kuului toinen huuto:

"Sveitsiläiset, sveitsiläiset!"

Abbayessa oli sataviisikymmentä sveitsiläistä. Elokuun 10 päivänä heidät oli saatu vaivoin pelastetuksi kansan vihalta. Kommuuni tiesi, kuinka kansa vihasi noita punaisia asetakkeja. Oli siis verraton keino panna kansa liikkeelle aloittamalla verilöyly sveitsiläisistä.

Kesti lähes kaksi tuntia, ennenkuin nämä sataviisikymmentä poloista saatiin hengiltä.

Kun viimeinen oli surmattu — tämä viimeinen oli majuri Reading, jonka nimen olemme jo varemminkin maininneet — tuli pappien vuoro.

Papit vastasivat, että he halusivat kyllä kuolla, mutta tahtoivat sitä ennen ripittäytyä.

Tämä toivomus hyväksyttiin: heille myönnettiin kaksi tuntia armonaikaa.

Mihin nämä kaksi tuntia käytettiin? Niiden aikana järjestettiin tuomioistuin.

Kuka sen järjesti? Kuka sen puheenjohtajaksi? Maillard.

XIII

Maillard

Heinäkuun 14 päivän miehestä, lokakuun 5 ja 6 päivän miehestä, kesäkuun 20 päivän miehestä, elokuun 10 päivän miehestä tuli siis myöskin syyskuun 2 päivän mies.

Mutta Châteletin entinen vahtimestari halusi noudattaa muodollisuutta, tehdä verilöylyn juhlalliseksi, näöltään lailliseksi toimitukseksi. Hänenkin mielestään aristokraatit oli surmattava, mutta surmattava laillisesti kansan lausuman tuomion jälkeen, sillä hän piti kansaa ainoana erehtymättömänä tuomarina, jolla yksin oli oikeus sitoa ja päästää.

Ennenkuin Maillard sai tuomioistuimensa kuntoon, oli surmattu jo lähes kaksisataa vankia.

Vain yksi oli säästetty: apotti Sicard.

Metelin turvin kaksi muuta vankia oli hypännyt ikkunasta ulos ja joutunut Abbayessa istuntoaan pitävän piirivaliokunnan keskuuteen. Nämä miehet olivat sanomalehtimies Parisot ja kuninkaan taloudenhoitaja La Chapelle. Valiokunnan jäsenet olivat sijoittaneet pakolaiset riveihinsä ja pelastaneet heidät sillä tavoin. Mutta murhaajia ei saa syyttää, jos nämä kaksi miestä olivatkin päässeet heiltä karkuun: se ei ollut murhaajien vika.

Olemme maininneet, että poliisilaitoksen arkistossa on muuan mielenkiintoinen asiapaperi, joka käsittelee Maratin nimitystä valvontavaliokunnan jäseneksi. Siellä on toinenkin, yhtä mielenkiintoinen, nimittäin Abbayen vankiluettelo, yhä vieläkin tahrainen verestä, jota pärskyi tuomioistuimen jäseniin asti.

Jos pyydätte nähdäksenne tuota luetteloa, te, joka tutkitte mieltä liikuttavia muistoja, huomaatte kaikkialla sen reunoissa kookkaalla, kauniilla, raskaalla, selvästi luettavalla, täysin tyynellä, epäröintiä, pelkoa tai katumusta tuntemattomalla käsialalla kirjoitetun nimen: _Maillard_. Se nimi esiintyy säännöllisesti seuraavien merkintöjen jälkeen: "Kansan tuomio surmannut" ja "Kansa vapauttanut".

Jälkimäinen merkintä toistuu neljäkymmentäkolme kertaa.

Maillard on Abbayessa siis säästänyt kolmenviidettä vangin hengen.

Sillaikaa kun hän ryhtyy hoitamaan uutta virkaansa kello yhdeksän tai kymmenen aikaan illalla, seuratkaamme kahta miestä, jotka lähdettyään jakobiini-kerhosta suuntaavat askelensa Sainte-Anne-kadulle päin.

Siinä kulkevat suuri saarnaaja ja opetuslapsi, mestari ja oppilas: Robespierre ja Saint-Just.

Sama Saint-Just, jonka olemme nähneet esiintyvän, kun yhtenä iltana Plâtrière-kadun looshiin otettiin kolme uutta vapaamuuraria, Saint-Just, jonka ihonväri on valju ja epäilyttävä, liian veretön miehen hipiäksi, liian kalpea naisen, kaulassa raskastekoinen, jäykkä nauha, kylmän, kuivan ja tylyn mestarin oppilas, joka on mestariansakin tylympi, kuivempi ja kylmempi.

Mestari tuntee vielä jonkunlaista mielenliikutusta niistä politiikan taisteluista, missä mies iskee mieheen, intohimo intohimoon.

Oppilaalle sellainen merkitsee vain shakkisiirtoa, joka tehdään shakkilaudalla, missä siirtoina on ihmiselämä.

Pitäkää varanne, te, jotka pelaatte häntä vastaan, ettei hän voita! Sillä hän on säälimätön eikä armahda hävinneitä!

Robespierrellä lienee ollut omat syynsä, miksei hän tänä iltana mennyt Duplayn perheeseen.

Hän oli sanonut aamulla käväisevänsä mahdollisesti maaseudulla.

Saint-Justin, tuon nuoren miehen, voisi sanoa tuon vielä tuntemattoman lapsen, vuokrahotellin pieni huone tuntui hänestä tänä hirveällä syyskuun yönä turvallisemmalta kuin hänen omansa.

Miehet saapuivat perille kello yhdentoista tienoissa.

On tarpeetonta kysyä, mistä he keskustelivat. He puhelivat verilöylystä. Mutta toinen haasteli siitä Rousseaun koulukuntaan kuuluvan ajattelijan tavoin hentomielisesti, toinen kuivakiskoisesta kuin Condillacin koulukunnan matemaatikko.

Kuten sadun krokotiili, Robespierrekin itki toisinaan niitä, jotka hän tuomitsi kuolemaan.

Huoneessaan Saint-Just pani hattunsa tuolille, irroitti kaulanauhansa ja riisui takkinsa.

"Mitä sinä teet?" kysyi Robespierre häneltä.

Saint-Just silmäili häntä niin kummastelevin ilmein, että Robespierre sanoi toistamiseen:

"Minä kysyn, mitä sinä teet."

"Menen makuulle, hitossa!" vastasi nuori mies.

"Entä miksi menet makuulle?"

"Tehdäkseni, mitä vuoteessa tehdään, nukkuakseni."

"Mitä", huudahti Robespierre, "aiotko nukkua tällaisena yönä?"

"Miksikä ei?"

"Sinä aiot nukkua, kun tuhannet uhrit kaatuvat tai ovat kaatumassa, kun tämä yö on viimeinen niin monelle, jotka vielä tänä iltana hengittävät ja ovat huomenna lakanneet elämästä!"

Saint-Just mietti tuokion.

Sitten hän sanoi, ikäänkuin olisi tämän lyhyen vaitiolon aikana ammentanut sydämestään uutta vakaumusta:

"Niin, se on totta. Tiedän sen. Mutta tiedän myöskin, että se on välttämätön paha, koska sinä itse olet tehnyt sen luvalliseksi. Kuvittele keltakuumetta, kuvittele ruttoa, kuvittele maanjäristystä; ne tuhoavat paljon ihmisiä, enemmänkin kuin mitä nyt kuolee, eikä niiden kuolemasta koidu hyötyä yhteiskunnalle. Mutta vihollistemme kuolema on meidän turvamme. Neuvon sinua siis lähtemään kotiisi, menemään makuulle, kuten minäkin menen, ja koettamaan nukkua, kuten minäkin aion nukkua."

Ja tuo tunteeton, kylmä politiikan harrastaja oikaisihe vuoteelleen.

"Hyvästi", sanoi hän, "huomiseen!"

Ja hän vaipui uneen.

Hänen unensa oli yhtä kestävää, yhtä levollista, yhtä häiriintymätöntä, ikäänkuin mitään erikoista ei olisi Pariisissa tapahtunutkaan. Hän oli nukahtanut kello puoli kaksitoista illalla. Kello kuusi aamulla hän heräsi.

Saint-Just huomasi varjon ikkunan ja itsensä välissä. Hän kääntyi ikkunaan päin ja tunsi Robespierren.

Hän arveli, että illalla lähdettyään Robespierre oli jo palannut.

"Mikä sinut on saanut jalkeille näin varhain?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Robespierre. "En ole lähtenytkään".

"Mitä, etkö ole lähtenytkään?"

"En."

"Etkö ole ollut makuulla?"

"En."

"Etkö ole nukkunut?"

"En."

"Missä olet yösi viettänyt?"

"Olen ollut jalkeilla, nojannut otsaani tuota ikkunanruutua vasten ja kuunnellut kadun ääniä."

Robespierre ei valehdellut. Hän ei ollut nukkunut sekuntiakaan! Ilmaisiko se epäilyä, pelkoa, katumusta?

Saint-Justiin taas nukkuminen ei ollut vaikuttanut sen enempää kuin aikaisempienkaan öitten nukkuminen.

Seinen toisella rannalla, Abbayen muurien sisäpuolella, oli muuten toinenkin mies, joka ei ollut nukkunut yhtään enempää kuin Robespierrekään.

Tämä mies nojasi viimeisen, pihanpuolisen kopin nurkkaukseen ja oli miltei häipynyt sen pimentoon.

Tämä viimeinen koppi, joka oli muutettu tuomioistuinsaliksi, esitti seuraavanlaisen sisäkuvan.

Ison pöydän ympärillä, jolle oli kasattu sapeleita, miekkoja ynnä pistooleja ja jota valaisi kaksi kuparilamppua — niiden valo oli välttämätön kirkkaalla päivälläkin — istui kaksitoista miestä.

Miesten tummasta hipiästä, jykevästä rakenteesta, punaisista myssyistä ja jakobiini-nutuista voi päätellä heidän olleen rahvaanlapsia.

Heidän keskellään istui kolmantenatoista puheenjohtaja, yllä musta, nukkavieru takki, valkoiset liivit ja lyhyet housut, paljain päin, juhlallisen synkeän näköisenä.

Tämä mies, joka varmaankin oli joukon ainoa lukuja kirjoitustaitoinen, oli levittänyt eteensä vankiluettelon, pannut käden ulottuville paperia, kyniä ja mustetolpon.

Nämä miehet olivat Abbayen tuomareita, hirveitä tuomareita; sillä heidän tuomioistaan ei voinut vedota sillä ne pantiin heti täytäntöön. Verestä lainehtivalla pihamaalla odotteli viitisenkymmentä teloittajaa, käsissä sapelit, puukot ja piikit.

Heidän puheenjohtajansa oli vahtimestari Maillard.

Oliko hän tullut paikalle omasta aloitteestaan? Oliko hänet lähettänyt Danton, joka halusi tehdä toisissakin vankiloissa, Cannesissa, Châteletissa, La Forcessa, mitä tehtiin Abbayessa: armahdettiin joku vanki?

Kukaan ei tiedä.

Syyskuun 4 päivänä Maillard katoaa. Häntä ei nähdä enää, hänestä ei puhuta sen koommin, hän hukkuu kuin veren nielaisemana.

Mutta eilisillasta, kello kymmenestä lähtien hän on toiminut tuomioistuimen puheenjohtajana.

Hän oli tullut, kannattanut huoneeseen tämän pöydän, toimittanut itselleen vankiluettelon, valinnut umpimähkään ensimmäisistä tapaamistaan henkilöistä kaksitoista tuomaria, oli sitten istuutunut pöydän taakse sijoittanut kuusi tuomaria oikealle puolelleen ja kuusi vasemmalleen, ja verilöyly oli jatkunut, mutta nyt jonkunlaisin säännöllisin muodoin.

Luettelon mukaan lausuttiin vangin nimi. Vartijat lähtivät noutamaan vankia. Maillard selosti hänen vangitsemisensa syyt. Vanki saapui. Puheenjohtaja neuvotteli katsein virkaveljiensä kanssa. Jos vanki tuomittiin syylliseksi, tyytyi Maillard sanomaan:

"La Forceen!"

Silloin ulko-ovi aukeni ja tuomittu kaatui murhaajien iskuista.

Jos sensijaan vanki vapautettiin, nousi musta haamu, laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

"Tehtäköön tilaa!"

Ja vanki oli pelastunut.

Kun Maillard oli saapunut Abbayen portille, oli muuan mies lähtenyt muurin kupeelta ja astunut hänen eteensä.

Heti ensimmäisten sanojen jälkeen Maillard oli tuntenut tämän miehen ja kumartanut kookasta varttansa, ehkei alistumisen, niin toki myöntyväisyyden merkiksi.

Hän oli sitten kutsuttanut tämän miehen vankilaan, ja kun pöytä oli kunnossa ja tuomioistuin oli saatu järjestetyksi, hän oli sanonut:

"Pysytelkää tuolla ja kun esille tulee henkilö, jonka kohtalosta olette huolissanne, tehkää minulle merkki."

Mies oli painunut nurkkaansa ja illasta alkaen hän oli istunut siinä mykkänä, liikkumattomana, odottavana.

Tämä mies oli Gilbert.

Hän oli vannonut Andréelle, ettei sallisi hänen kuolla, ja hän yritti pitää valansa.

Kello neljästä kuuteen murhaajat ja tuomarit levähtivät. Kello kuudelta he söivät.

Niiden kolmen tunnin aikana, jotka tämä nukkuminen ja ateriointi kestivät, kommuunin lähettämät vankkurit olivat kuljettaneet pois uhrien ruumiit.

Koska pihalla oli verta kolme tuumaa paksulta, koska jalka lipesi tässä veressä ja koskei ollut aikaa puhdistaa pihaa, oli sinne tuotu satakunta olkikupoa, jotka sitten hajoitettiin pihan kivipohjalle ja joiden katteeksi levitettiin uhrien vaatteita ja varsinkin sveitsiläisten asetakkeja.

Vaatteet ja oljet imivät itseensä veren.

Mutta tuomarien ja teurastajien nukkuessa vangit valvoivat. Kauhu piti heidät hereillä.

Kun huudot lakkasivat, kun nimenhuuto taukosi, alkoivat he jälleen toivoa. Surmaajille olikin kai tarkoitus antaa vain määrätty annos, teurastus rajoittuisikin kukaties vain sveitsiläisiin ja kuninkaan kaartiin? Tämä toivo oli lyhytikäinen.

Kello puoli seitsemän seuduissa huudot ja vankien kutsuminen alkoivat jälleen.

Silloin muuan vartija tuli sanomaan Maillardille, että vangit olivat valmiit kuolemaan, mutta pyysivät päästä sitä ennen kuulemaan messua.

Maillard kohautti hartioitaan, mutta suostui silti pyyntöön.

Hän oli muuten paraikaa kuuntelemassa onnitteluja, jotka kommuunin nimessä muuan sen lähetti esitti, hentovartaloinen, lempeän näköinen mies, yllä ruskea nuttu ja päässä pieni peruukki.

Tämä mies oli Billaud-Varennes.

"Kunnon kansalaiset", sanoi hän murhaajille, "te olette puhdistaneet yhteiskunnan suurista rikollisista! Kaupunginvaltuusto ei tiedä kuinka teidät palkitsisi. Vainajien ryöstö olisi epäilemättä oikeutenne, mutta se näyttäisi varkaudelta. Tämän tappion hyvitykseksi minä olen saanut tehtäväkseni tarjota teille kullekin kahdeksankymmentä livreä, jotka suoritetaan teille heti paikalla."

Ja Billaud-Varennes käski tosiaankin jakaa heti murhaajille palkkarahat näiden verisestä työstä.

Oli tapahtunut seuraavaa, mikä selittää kommuunin suorittaman palkkion.

Syyskuun 2 päivän kuluessa jotkut murhaajista — niitä oli vähän, sillä enemmistö oli pikkukaupustelijoita [Poliisilaitoksen arkistossa oleva syyskuun 2 päivän tapausten tutkintopöytäkirja kertoo samaa] — jotkut murhaajista olivat sukitta ja jalkineitta; siksipä he katselivatkin kademielin aristokraattien jalkavarusteita. Lopulta he lähettivät piirilleen anomuksen, että he saisivat luvan panna jalkoihinsa vainajien tamineet. Piiri suostui anomukseen.

Siitä lähtien Maillard huomasi, että katsottiin oltavan vapaita enemmistä anomuksista ja että sen mukaan otettiin vainajilta sukkien ynnä jalkineitten ohella kaikki, mikä oli ottamisen arvoista.

Maillardin mielestä moinen ryöstö pilasi hänen teurastuksensa arvon ja ilmoitti asiasta kommuunille.

Siitä taas oli seurauksena Billaud-Varennesin lähettitoimi ja se uskonnollinen hartaus, millä hänen sanojaan kuunneltiin.

Sillävälin vangit kuuntelivat messua. Sen saneli apotti Lentänyt, kuninkaan saarnaaja, ja sen toimitti apotti de Rastignac, uskonnollinen kirjailija.

Molemmat olivat valkohapsisia, kunnianarvoisia vanhuksia, joiden sanat, kun he saarnasivat eräänlaiselta korokkeelta, ja joiden nöyryys ja usko vaikuttivat ylevästi ja kohottavasti vankipoloisiin.

Juuri kun kaikki olivat polvillaan ottamassa vastaan apotti Lenfantin siunausta, alkoi nimenhuuto jälleen.

Ensimmäiseksi huudettu nimi oli lohduttajan.

Hän nyökkäsi, lopetti rukouksensa ja seurasi noutajiansa.

Toinen pappi jäi ja jatkoi hautajaispuhetta.

Sitten tuli hänen vuoronsa ja hänkin seurasi kutsujiansa.

Vangit jäivät omiin oloihinsa.

Keskustelu käsitteli synkkiä, hirveitä, outoja asioita.

He haastelivat erilaisista kuolintavoista ja mikä rankaisumuoto olisi enemmän tai vähemmän pitkällinen.

Yhdet tahtoivat kurkottaa päänsä, jotta se katkeaisi yhdellä iskulla, toiset kehoittivat kohottamaan käsivarret, jotta rinta voitaisiin lävistää kaikilta tahoilta, kolmannet neuvoivat pitämään käsivarret selän takana, jotta vastarinta tulisi niin vähäiseksi kuin mahdollista.

Muuan nuorukainen erkani joukosta ja sanoi:

"Menenpä katsomaan, mikä tapa on paras."

Hän kiipesi pieneen torniin, jonka ristikkoikkuna oli teurastamon pihalle päin, ja sieltä hän tutki kuoleman kulkua.

Pian hän palasi toisten luo ja selitti:

"Nopeimmin kuolevat ne, joilla on onni saada iskut suoraan rintaansa."

Tällöin kuultiin sanat: "Jumala, minä tulen luoksesi!" ja näitä sanoja seurasi syvä huokaus.

Muuan vangeista oli suistunut kumoon ja vääntelehti nyt permannolla.

Se oli herra de Chantereine, kuninkaan perustuslaillisen kaartin eversti.

Hän oli työntänyt puukon kolmesti rintaansa.

Vangit ottivat puukon perinnökseen, mutta he iskivät itseään epävarmasti. Vain yhden onnistui surmata itsensä.

Huoneessa oli kolme naista: kaksi nuorta, kauhun valtaamaa tyttöä, jotka olivat takertuneet kahteen vanhukseen, ja muuan surupukuinen nainen, joka tyynenä rukoili polvillaan ja hymyili rukoillessaan.

Nuoret tytöt olivat neiti de Cazotte ja neiti de Sombreuil.

Molemmat vanhukset olivat heidän isänsä.

Surupukuinen nainen oli Andrée.

Herra de Montmorin kutsuttiin.

Tämä de Montmorin oli, kuten muistettaneen, se entinen ministeri, jonka kirjoittaman matkaluvan turvin kuningas oli yrittänyt paeta. Hän oli siihen aikaan niin vihattu, että jo edellisenä iltana muuan nuorukainen, jolla sattui olemaan sama sukunimi, oli hädin tuskin välttänyt kuoleman tuon nimen takia.

Herra de Montmorin ei ollut tullut kuuntelemaan lohdutussaarnaa. Hän pysytteli kopissaan, raivoissaan, epätoivoisena, manasi vihollisiaan, vaati aseitaan, reutoi vankilansa rautaristikkoja, pirstoi tammipöydän, jonka laudat olivat kahden tuuman vahvuiset.

Hänet täytyi raahata tuomioistuimen eteen. Hän astui sisälle kalpeana, silmät säkenöiden ja nyrkkiään puiden.

"La Forceen!" sanoi Maillard.

Entinen ministeri tulkitsi tämän tuomion sananmukaisesti ja arveli, että kysymyksessä oli vain vankilan muutos.

"Puheenjohtaja", sanoi hän Maillardille, "koska suvaitset nimittää itseäsi siksi, minä toivon, että minut viedään ajoneuvoissa, jotta säästyisin murhamiestesi häväisyiltä".

"Valjastuttakaa vaunut herra kreivi de Montmorinille", sanoi Maillard valikoidun kohteliaasti.

Sitten hän lisäsi puhuen herra de Montmorinille:

"Suvaitkaa istuutua, herra kreivi, vaunujanne odottamaan."

Kreivi istuutui muristen jotakin.

Viittä minuuttia myöhemmin ilmoitettiin, että vaunut olivat portin edessä. Joku koiranleuka oli käsittänyt, mikä pikku ilveily voitiin esittää tässä murhenäytelmässä, ja teki mainitun ilmoituksen.

Kohtalokas ovi avattiin, se josta mentiin kuolemaan, ja herra de Montmorin astui ulos.

Hän oli edennyt tuskin kolmeakaan askelta, kun hän jo suistui maahan parinkymmenen piikin lävistämänä.

Sitten tuli muita vankeja, joiden tuntemattomat nimet ovat häipyneet unohdukseen.

Kaikkien näiden tuntemattomien nimien joukossa muuan esille huudettu nimi leimahti kuin tulenlieska: Jacques Cazotten nimi, Cazotten, tuon illuminaatin, joka kymmenen vuotta ennen vallankumousta oli ennustanut jokaiselle, mikä kohtalo itsekutakin odotti, Cazotte, joka oli _Rakastuneen paholaisen, Olivierin_ ynnä _Tuhannen ja yhden paltun_ kirjoittaja, Cazotte, tuo raisun mielikuvituksen, haltioituneen hengen, palavan sydämen mies, joka intomielisenä oli omaksunut vallankumousvastaiset yritykset ja joka ystävä Pouteaulle, kuninkaan sivililistan intendenttilaitoksessa palvelevalle toimihenkilölle, osoittamissaan kirjeissä oli lausunut mielipiteitä, jotka kuvattavanamme olevana ajankohtana rangaistiin kuolemalla.

Tytär oli toiminut sihteerinä näitä kirjeitä sepitettäessä. Ja kun isä oli vangittu, oli Elisabeth Cazotte pyytänyt päästä hänen mukaansa.

Mikäli rojalistinen maailmankatsomus oli kenellekään sallittu, niin varmastikin tälle viisikahdeksattavuotiaalle vanhukselle, jonka jalat olivat juuttuneet Ludvig XIV:n aikaiseen kuninkuuteen ja joka Burgognen herttuan tuutulauluksi oli sepittänyt kaksi kansanomaiseksi tullutta viisua: _Tout au beau milieu des Ardennes_ ja _Commère, il faut chauffer le lit!_ Mutta moiset perustelut kelpasivat vain ajattelijoille eivätkä Abbayen teurastajille. Cazotte olikin jo ennakolta tuomittu.

Nähdessään tuon kauniin, valkohapsisen, tulisilmäisen, jalopiirteisen vanhuksen Gilbert poistui nurkastaan ja liikahti kuin mennäkseen häntä vastaan. Maillard huomasi tuon liikkeen. Cazotte astui esille tyttäreensä nojaten. Mutta tytär oivalsi heti, että hän seisoi tuomariensa edessä.

Silloin hän jätti isänsä ja tuli kädet ristissä rukoilemaan tätä verituomioistuinta ja teki sen niin liikuttavin sanoin, että Maillardin avustajat alkoivat empiä. Poloinen lapsi älysi, että noiden karkeitten pintojen alla sykki sydän, mutta niitä herkyttääkseen oli vaivuttava syvyyksiin. Hän syöksyi niihin, pää nöyrästi taipuneena, sääli oppaanaan. Nämä miehet, jotka eivät tienneet mitä kyyneleet olivat, nämä miehet itkivät! Maillard pyyhkäisi hihalla kuivia Ja tylyjä silmiään, jotka kahdenkymmenen tunnin aikana olivat katselleet teurastusta kertaakaan rävähtämättä.

Hän kohotti kätensä, laski sen Cazotten päälaelle ja sanoi:

"Tehtäköön tilaa!"

Nuori tyttö ei tiennyt mitä ajattelisi.

"Älkää pelätkö, neiti", sanoi Gilbert, "isänne on pelastettu!"

Kaksi tuomaria nousi saattamaan Cazottea kadulle asti, peloissaan, että jokin kohtalokas erehdys veisi kuolemaan uhrin, joka juuri oli sen välttänyt.

Cazotte oli pelastunut — tällä kerralla ainakin.

Tunnit kuluivat. Teurastus jatkui.