Part 3

Temple ei ole, kuten Luxembourg, palatsi, jonka kellareista pääsee katakombeihin, jonka seinät yhtäältä ovat laajan aukean puolella ja toisaalta muodostavat terävän kulman Tuileries-palatsin ja kaupungintalon kanssa. Ei, vaan se on vankila, joka on kommuunin silmien ja käsien ulottuvilla. Kommuunin tarvitsisi vain kurkottaa kätensä: se aukaisisi tai sulkisi sen portit. Se on vanha yksinäinen torni, jonka kaivanto on korjattu kuntoon; se on vanha, matala, luja, synkkä, kammottava torni. Filip kaunis, toisin sanoen kuninkuus, nujersi siinä keskiajan, joka kapinoi häntä vastaan. Siihen astuisi nyt kuninkuus uudenajan nujertamana.

Kuinka se iäkäs torni olikin jäänyt siihen keskelle vilkasta kaupunginosaa, synkkänä ja mustana kuin tarhapöllö kirkkaassa päivänpaisteessa!

Sen tornin kommuuni määrää kuninkaan ja hänen perheensä asunnoksi.

Harkitustiko se valitsee kuninkaan asunnoksi tämän tyyssijan, missä entiset häverikit pitivät päässänsä vihreätä myssyä ja _koputtivat pyllyllään kivipermantoa_, kuten keskiaikainen lakiteksti sanoo, minkä jälkeen heillä ei ollut enää velkoja? Ei, se on puhdas sattuma, kohtalo, me sanoisimme kaitselmus, ellei se sana tuntuisi liian julmalta.

Elokuun 13 päivän illalla kuningas, kuningatar, madame Elisabeth, rouva de Lamballe, rouva de Tourzel, herra Chamilly, kuninkaan kamaripalvelija, ja herra Hue, kruununprinssin kamaripalvelija, siirrettiin Templeen.

Kommuunilla oli sellainen hoppu viedä kuningas tähän uuteen asuntoon, ettei tornia edes ehditty panna kuntoon.

Kuninkaallinen perhe vietiin senvuoksi ensin siihen rakennuksen osaan, missä aikoinaan oli asunut Artoisin kreivi, kun hän käväisi Pariisissa, ja jota sanottiin palatsiksi.

Koko Pariisi näytti iloitsevan. Kolmetuhattaviisisataa kansalaista oli tosin surmattu, mutta kuningas, tämä ulkomaalaisien ystävä, tämä vallankumouksen paha vihollinen, tämä ylimysten ja pappien liittolainen, kuningas oli vankina!

Kaikki Templeä ympäröivät talot loistivat juhlavalaistuksessa.

Lamppuja oli sijoitettu yksinpä tornin ampuma-aukkoihinkin.

Astuessaan vaunuista Ludvig XVI näki Santerren, joka ratsain odotteli häntä kymmenen askelen päässä vaununovesta.

Kaksi valtuuston jäsentä astui kuningasta vastaan, hattu kädessä.

"Sisään, hyvä herra", sanoivat he hänelle.

Kuningas astui sisälle ja tietysti erehtyen vastaisen asuntonsa laadusta pyysi päästä silmäilemään palatsin huoneita.

Valtuuston jäsenet hymyilivät toisilleen ja sanomatta kuninkaalle, että tarkastusmatka, jonka hän aikoi tehdä, oli ihan turha, koska hän joutuisi asumaan tornissa, he näyttivät hänelle Templen kaikki huoneet.

Kuningas valitsi näistä itselleen huoneiston, ja valtuustonjäsenet nauttivat tästä erehdyksestä, joka pian muuttuisi pettymykseksi.

Kello kymmeneltä tarjottiin illallinen. Aterian aikana Manuel seisoi kuninkaan sivulla. Hän ei ollut palvelija, joka nöyrästi tottelisi, vaan vanginvartija, kaitsija, isäntä!

Olettakaa, että annettiin kaksi ristiriitaista määräystä; toisen antoi kuningas, toisen Manuel: Manuelin antama pantiin täytäntöön.

Nyt vasta alkoi todellinen vankeus.

Elokuun 13 päivän illasta lähtien kuningas, joka on voitettu yksinvallan huipulla, jättää tämän ylevän korkeuden ja suistuu nopein askelin vuoren toista rinnettä alas, jonka pohjassa häntä odottaa mestauslava.

Hän on tarvinnut kahdeksantoista vuotta kiivetäkseen tuolle huipulle ja pysytelläkseen sillä. Viidessä kuukaudessa kahdeksassa päivässä hän suistuisi sieltä alas.

Katsokaa, kuinka nopeasti häntä työnnetään!

Kello kymmenen ollaan palatsin ruokasalissa. Kello yksitoista palatsin salongissa.

Kuningas _on_ vielä tai ainakin luulee _olevansa_.

Hän ei tiedä, mitä tapahtuu.

Kello yksitoista muuan komisaari saapui paikalle ja käski kamaripalvelijoitten, Huen ja Chemillyn, ottaa mukaansa ne vähät liinavaatteet, jotka heillä on mukanaan, ja seurata häntä.

"Minne me seuraamme teitä?" kysyivät kamaripalvelijat.

"Teidän isäntäväkenne yöasuntoon", vastasi komissaari. "Palatsi on ainoastaan päiväasunto."

Kuningas, kuningatar ja kruununprinssi olivat siis enää vain kamaripalvelijoittensa isäntiä.

Palatsin portilla tavattiin valtuustonjäsen, joka lyhty kädessä alkoi kulkea edellä. Palvelijat seurasivat valtuustonjäsentä.

Tämän lyhdyn heikossa valossa ja sammumaisillaan olevan juhlavalaistuksen kajossa Hue koetti tutustua kuninkaan vastaiseen asuntoon. Hän näki vain synkän tornin; se kohosi korkeuteen graniittijättiläisenä, jonka otsalla välkkyi liekehtivä kruunu.

"Hyvä Jumala", huudahti kamaripalvelija ja pysähtyi, "tuohon torniinko te meidät opastatte?"

"Siihen juuri", vastasi valtuustonjäsen. "Ah, palatsien aika on ollutta ja mennyttä! Saat nähdä, kuinka kansan murhaajat majoitetaan."

Tätä sanoessaan lyhtyä kantava mies astui kierteisportaitten alimmalle askelmalle.

Kamaripalvelijat yrittivät pysähtyä ensimmäiseen kerrokseen, mutta lyhtyniekkamies jatkoi yhä matkaansa.

Toisessa kerroksessa hän sentään keskeytti kiipeämisensä, kääntyi oikealla olevaan käytävään ja aukaisi käytävän oikealla laidalla olevan huoneen oven.

Yksi ainoa ikkuna valaisi tätä huonetta. Kolme neljä tuolia, pöytä ja kehno vuode, siinä tämän huoneen koko kalusto.

"Kumpi teistä on kuninkaan palvelija?" kysyi valtuustonjäsen.

"Minä olen kamariherra", vastasi Chemilly.

"Kamariherra tai palvelija, sehän on sama asia."

Sitten hän osoitti vuodetta ja virkkoi:

"Kas, tuossa saa isäntäsi maata."

Ja lyhtyniekkamies viskasi eräälle tuolille peitteen ja pari hurstia, sytytti lyhtynsä liekillä kaksi takan kamanalla olevaa kynttilää ja jätti kamaripalvelijat kahden kesken toistensa seuraan.

Oli mentävä panemaan kuntoon kuningattaren asunto, joka oli ensimmäisessä kerroksessa.

Hue ja Chemilly silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Heidän kyynelisissä silmissään väikkyi yhä kuninkaallisten huoneitten kaikki loisto ja komeus. Kuningas ei joutuisikaan vankilaan; hänet majoitettaisiin kurjaan hökkeliin!

Onnettomuudelta puuttui näyttämöasetuksen majesteetillisuus.

He tutkivat huonetta.

Sänky oli uutimettomassa komerossa. Vanha, pajunoksista punottu säleikkö, joka oli pantu nojalleen seinää vasten, ilmaisi varokeinoja luteita vastaan — vallan riittämätön varokeino, se oli helppo huomata.

Kamaripalvelijat eivät sentään pahasti pelästyneet, vaan alkoivat parhaansa mukaan siistitä huonetta ja sänkyä.

Toisen lakaistessa, toisen pyyhkiessä tomua kuningas astui huoneeseen.

"Voi, sire", huudahtivat palvelijat yhteen ääneen, "mikä häväistys!"

Kuningas pysyi kylmänä — osoittiko se sielunvoimaa vai huolettomuutta! Hän silmäili ympärilleen, muttei virkkanut sanaakaan.

Seinillä riippui piirroksia ja kun eräät näistä piirroksista olivat aiheiltaan rivoja, otti kuningas ne pois. "En halua", sanoi hän "jättää tuollaisia esineitä tyttäreni silmäiltäväksi."

Kun vuode oli saatu kuntoon, meni kuningas makuulle ja nukkui yhtä rauhallisesti kuin olisi yhä ollut Tuilerieissä — ehkä rauhallisemminkin.

Jos kuninkaalle sillä hetkellä olisi tarjottu kolmenkymmenentuhannen livren korkotulot, annettu maakartano, jossa olisi paja, matkakirjasto, kappeli, missä voisi kuunnella messua, kappalainen messua lukemaan, kymmenen auranalan suuruinen puisto, missä hän olisi voinut elää kaikilta juonitteluilta suojattuna, kuningattaren, kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan — tai käyttääksemme miellyttävämpiä sanoja — vaimonsa ja lastensa parissa, olisi kuningas ihan varmasti ollut valtakuntansa onnellisin ihminen.

Mutta niin ei ollut kuningattaren laita.

Ellei tämä ylpeä naarasleijona karjaissutkaan häkkinsä nähdessään, johtui se siitä, että syvällä hänen rinnassaan asusti niin julma tuska, että hän pysyi sokeana ja turtana kaikelle, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hänen asuntoonsa kuului neljä huonetta: eteishuone, johon jäi prinsessa de Lamballe, toinen huone, johon kuningatar sijoittui, pieni suoja, joka luovutettiin rouva de Tourzelille, ja perähuone, joka järjestettiin madame Elisabethin ja molempien lasten asunnoksi.

Täällä oli jonkun verran siistimpää kuin kuninkaan puolella.

Manuel, joka näytti olevan häpeissään kuninkaalle osoitetun loukkauksen johdosta, ilmoitti lisäksi, että kommuunin arkkitehti, kansalainen Palloy — sama mies, joka oli saanut tehtäväkseen hävittää Bastiljin, tulisi neuvottelemaan kuninkaan kanssa, kuinka kuninkaallisen perheen vastainen asunto saataisiin niin mukavaksi kuin mahdollista.

Sillaikaa kun Andrée hautaa rakasta mies-vainajaansa, kun Manuel sijoittaa Templeen kuningasta ja kuninkaallista perhettä, kun kirvesmiehet pystyttävät giljotiinia Carrousel-aukiolle, voiton kentälle, joka pian muuttuu toiseksi Grève-toriksi, luokaamme silmäys kaupungintaloon, jossa olemme jo pari kolme kertaa käväisseet, ja tarkastelkaamme sitä valtaa, joka seurasi Baillyn ja Lafayetten kaltaisten miesten valtaa ja joka sivuuttamalla kansalliskokouksen tähtää diktatuuriin.

Katselkaamme miehiä: he selittävät meille teot.

Elokuun 10 päivän illalla, kun kaikki oli onnellisesti ohi, kun tykkien jyske oli tauonnut, kun ammunta oli sammunut, kun ei enää muuta tehty kuin yksinäisiä murhia, humalainen ja ryysyinen miesjoukko kantoi käsivarsillaan kommuunin kokoussaliin pimeyksien miehen, silmiään räpyttelevän huuhkajan, joukkojen profeetan, jumalallisen Maratin.

Hän oli sallinut sen tehdä, ei ollut enää mitään pelättävää, voitto oli varma ja taistelukenttä sutten, kotkien ja korppien avoin haaskapaikka.

Häntä sanottiin elokuun 10 päivän voittajaksi, häntä, joka oli siepattu juuri kun hän kurkisti ulos kellarinsa henkireiästä!

Hänet oli seppelöity laakerinoksin ja Caesarin lailla hän oli lapsekkaasti säilyttänyt seppelen otsallaan.

Nämä kansalaiset, sanskulotit, siis viskasivat jumala Maratin kommuunin keskuuteen.

Samoin kuin rampa Vulkanus aikoinaan oli viskattu jumalten neuvostoon.

Vulkanuksen nähdessään jumalat olivat nauraneet, Maratin nähdessään monet nauroivat, toiset tunsivat kuvotusta, jotkut alkoivat väristä.

Ja viimeksi mainitut olivat oikeassa.

Mutta Marat ei kuulunut kommuuniin, häntä ei olla nimitetty sen jäseneksi, hänet oli sinne tuotu.

Hän jäi sinne.

Hänelle luovutettiin — ja yksinomaan hänelle — sanomalehtimiesten aitio. Mutta sen sijaan että sanomalehtimies olisi joutunut kommuunin käskettäväksi, kuten _Logobraphe_ oli kansalliskokouksen käskettävänä, kommuuni joutuikin Maratin kynsien, käpälän ruhjottavaksi.

Kuten rakkaan ja suuren ystävämme Victor Hugo kauniissa draamassa Angelo on Padovan valtias, mutta tuntee Venetsian yläpuolellaan, samoin oli kommuuni kansalliskokouksen yläpuolella, mutta tunsi Maratin yläpuolellaan.

Katsokaa, kuinka se totteli Maratia, tämä ylväs kommuuni, jota kansalliskokous totteli. Sen ensimmäisiä päätöksiä oli:

"Rojalistimyrkyttäjien kirjapainot takavarikoidaan ja luovutetaan isänmaallisille kirjanpainajille."

Saman päivän aamuna, jolloin päätös piti julkaistaman, Marat jo pani sen täytäntöön. Hän meni kuninkaalliseen kirjapainoon, laahautti kotiinsa yhden painokoneen ja kannatti säkeittäin hänelle sopivia kirjasimia. Eikö hän ollut ensimmäinen isänmaallinen kirjanpainaja?

Kansalliskokous oli kauhistunut elokuun 10 päivä verilöylyä. Se oli ollut voimaton sitä estämään. Sen omassa pihassa, sen käytävissä, sen ovella oli murhattu.

Danton oli sanonut:

"Milloin oikeuden toiminta alkaa, silloin on kansanomaisen koston tauottava. Kansalliskokouksen edessä minä sitoudun suojelemaan sen huostassa olevia kansalaisia, minä asetun heidän eteensä, minä vastaan heistä."

Danton oli puhunut näin, ennenkuin Marat tuli kommuuniin. Maratin tultua kommuuniin Danton ei vastannut enää mistään.

Käärmeen edestä leijona väistyi: hän yritti tekeytyä ketuksi.

Lacroix, tämä entinen upseeri, tämä kookas, ryhdikäs edustaja, joka oli yksi Dantonin sadasta käsivarresta, nousi puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskaartin päällikön Santerren johdolla — miehen, jonka tylyn pinnan alla rojalistitkin myönsivät säälivän sydämen sykkivän — nimitettäisiin sotaoikeus, joka viivyttelemättä tuomitsisi sveitsiläiset, upseerit ja sotilaat.

Lacroixin tai oikeammin Dantonin ajatus oli seuraava: Tämän sotaoikeuden jäsenet valittaisiin miesten joukosta, jotka olivat taistelleet. Miehet, jotka olivat taistelleet, olivat rohkeita miehiä. Rohkeat miehet pitävät arvossa ja kunnioittavat uljuutta.

Ja jo voittajinakin he kavahtaisivat tuomita voitettuja kuolemaan.

Emmekö ole nähneet näiden voittajien, verestä humaltuneina, raatelunhalua suitsevina, säästävän naisia, suojelevan ja opastavan heitä?

Sotaoikeus, jonka jäsenet valittaisiin bretagnelaisten tai marseillelaisten liittolaisten parista, siis voittajien joukosta, olisi niin muodoin vankien pelastus. Paras todistus siitä, että se oli armelias toimenpide, on se, että kommuuni hylkäsi ehdotuksen.

Marat piti verilöylyä parempana; se lopettaisi kaikki pian.

Hän vaati päitä, yhä vain päitä ja edelleen päitä!

Hänen lukumääränsä kasvoi yhtenään. Ensin oli vain viisikymmentätuhatta päätä, sitten satatuhatta, senjälkeen kaksisataatuhatta ja lopulta hän vaati _kaksisataa seitsemänkymmentäkolmetuhatta_ päätä.

Miksi tämä omituinen luku, tämä kummanlainen määrä?

Hän itsekään ei olisi voinut sitä selittää.

Hän vaatii verilöylyä, siinä kaikki. Ja verilöylyä aletaan järjestää.

Niinpä Danton ei enää tulekaan kommuuniin: ministerin työ vaatii kaiken hänen aikansa, niin hän ainakin väittää.

Mitä tekee kommuuni?

Se toimittaa kansalliskokoukseen lähetystöjä.

Elokuun 16 päivänä kolme lähetystöä tulee perätysten aitauksen eteen.

Elokuun 17 päivänä esiintyy uusi lähetystö.

"Kansa", sanoo se, "on väsynyt koston odotukseen. Kavahtakaa, ettei se ryhdy tekemään oikeutta! Tänä iltana, sydänyöllä, hätäkello alkaa läpätä. Tuileries-palatsiin on saatava rikosoikeus, johon kukin piiri valitsee yhden jäsenen. Ludvig kuudestoista ja Marie-Antoinette halusivat verta; saakoot he nyt nähdä kätyriensä veren vuotavan!"

Moinen julkeus, moinen painostus pani kaksi miestä kimmahtamaan: Jakobiini Choudieun ja dantonilaisen Thuriotin.

"Ne, jotka tulevat tänne ehdottamaan verilöylyä", sanoi Choudieu, "eivät ole kansan ystäviä, ne ovat liehittelijöitä. Halutaan inkivisitiota. Minä vastustan sitä kuolemaani asti!"

"Te haluatte halventaa vallankumousta!" huudahti Thuriot. "Vallankumous ei ole ainoastaan Ranskan, vaan se on koko ihmiskunnan!"

Anomuksia seuraavat uhkaukset.

Nyt tulevat paikalle piirien edustajat ja sanovat:

"Ellei parin kolmen tunnin perästä ole tuomioistuimen puheenjohtajaa nimitetty ja elleivät tuomarit ole ryhtyneet toimimaan, tapahtuu Pariisissa suuria ikävyyksiä."

Tällaisen uhkauksen kuullessaan kansalliskokous totteli. Se päätti perustettavaksi ylimääräisen tuomioistuimen.

Se teki tämän päätöksen elokuun 17 päivänä.

Elokuun 19 päivänä tuomioistuimen jäsenet oli valittu.

Elokuun 20 päivänä tuomioistuin aloitti työnsä ja tuomitsi kuolemaan erään rojalistin.

Elokuun 21 päivän iltapuolella edellisen päivän kuolemaantuomittu teloitettiin soihtujen valossa Carrousel-aukiolla.

Tämän ensimmäisen teloituksen vaikutus oli hirveä, niin kamala, ettei pyövelikään voinut sitä sietää.

Näyttäessään kansalle tämän ensimmäisen mestatun päätä, joka raivasi tien leveäksi ruumisvankkurien kulkea, hän kiljahti, pudotti pään kadulle ja suistui maahan.

Hänen apurinsa kohottivat hänet ylös: hän oli kuollut!

VI

Verinen vallankumous

Vuoden 1789 vallankumous, Neekerin, Sieyèsin ja Baillyn vallankumous oli päättynyt vuonna 1790. Barnaven. Mirabeaun ja Lafayetten vallankumous oli loppunut vuonna 1791. Suuri vallankumous, verinen vallankumous, Dantonin, Maratin ja Robespierren vallankumous oli alkanut.

Liittäessämme näiden kolmen viimeksi mainitun henkilön nimet toisiinsa, emme suinkaan halua liittää heitä samaan arviointiin. Päinvastoin, meidän silmissämme he edustavat, perin erilaisine henkilökohtaisine ominaisuuksineen, vallankumouksen kolmea vuosivaihetta.

Danton painoi siihen leimansa vuonna 1792, Marat vuonna 1793 ja Robespierre vuonna 1794.

Tapahtumat edistyvät muuten nopeasti. Tarkastelkaamme niitä. Sitten tutkimme keinoja, joilla kansalliskokous ja kommuuni koettivat niiden kulkua hidastuttaa tai kiihdyttää.

Me olemmekin nyt syventyneet historiaan. Kaikki kertomuksemme sankarit, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ovat jo kadonneet vallankumouksen rajusäähän.

Kuinka on käynyt Charnyn veljesten, Georgesin, Isidorin ja Olivierin? He ovat kuolleet. Mitä on tullut kuningattaresta ja Andréesta? He ovat vankeina. Mitä tulee Lafayettesta? Hän on pakosalla.

Elokuun 17 päivänä Lafayette oli sepittänyt adressin, jossa hän kehoitti armeijaa marssimaan Pariisiin, panemaan uudelleen voimaan perustuslain, järjestämään toisen elokuun 10 päivän ja kohottamaan kuninkaan valtaistuimelle takaisin.

Lafayette, tämä vilpitön mies, oli mennyt sekaisin, kuten kaikki toisetkin. Hänen kehoituksensa merkitsi, että preussilaiset ja itävaltalaiset oli marssitettava suoraa päätä Pariisiin.

Armeija hylkäsi hänet vaistomaisesti, kuten se puoli vuotta myöhemmin hylkäsi Dumouriezin.

Historia olisi liittänyt — haluamme sanoa kahlehtinut — näiden kahden miehen nimet toisiinsa, ellei kuningattaren halveksima Lafayette olisi kaikeksi onneksi joutunut Olmütziin. Vankeus sai unohtamaan hänen karkaamisensa.

Elokuun 18 päivänä Lafayette meni rajan yli.

Elokuun 21 päivänä nämä Ranskan viholliset, nämä kuninkuuden liittolaiset, joita vastaan elokuun 10 päivä oli järjestetty ja joita vastaan syyskuun toinen päivä tähdättäisiin, nämä itävaltalaiset, joita Marie-Antoinette kutsui avukseen sinä selkeänä yönä, jolloin kuu paistoi kuningattaren makuuhuoneen ikkunoista sisälle, nämä itävaltalaiset ryhtyivät piirittämään Longwyta. Neljäkolmatta tuntia kestäneen pommituksen jälkeen Longwy antautui.

Edellisenä päivänä Ranskan toisessa kolkassa Vendée oli noussut kapinaan. Pappisvalan vaatimus oli tämän kansannousun verukkeena.

Näiden tapahtumien johdosta kansalliskokous nimitti Dumouriezin itäisen armeijan päälliköksi ja määräsi Lafayetten vangittavaksi.

Se päätti lisäksi, että heti kun Longwyn kaupunki jälleen joutuisi ranskalaisten haltuun, kaikki sen talot, kansallisrakennuksia lukuunottamatta, hävitettäisiin maan tasalle — se laati lain, että kaikki vannomattomat papit karkoitettaisiin maasta — se sääsi kotitarkastukset — se takavarikoi ja myi huutokaupalla emigranttien omaisuuden.

Mitä kommuuni teki sillävälin?

Olemme maininneet, kuka oli sen ennustaja: Marat.

Kommuuni antoi giljotiinin toimia Carrousel-aukiolla. Se syötti sille päivässä pään. Mutta elokuun loppupuolella ilmestyneessä lentokirjasessa tuomioistuimen jäsenet selittävät, kuinka suunnaton työtaakka on heidän hartioillaan tähän epätyydyttäväänkin tulokseen pyrittäessä. Lentokirjasen on tosin allekirjoittanut Fouquier-Tinville!

Näemme pian, mistä kommuuni uneksi. Kohta näemme sen unen toteutumisen.

Elokuun 23 päivän illalla se julkaisi ohjelmansa.

Työläiskorttelien ja hallien kujilta kerätyn lauman saattamana kommuunin lähetystö saapuu sydänyön hetkellä kansalliskokoukseen.

Mitä se vaatii! Että Orleansin vangit siirrettäisiin Pariisiin kärsimään siellä rangaistuksensa.

Mutta Orléansin vankeja ei ole vielä tuomittu.

Mitä siitä, sen muodollisuuden kommuuni sivuuttaa.

Sillä on muuten elokuun 10 päivän juhla, joka tulee sen avuksi.

Sergent, kommuunin taiteilija, on sen järjestäjä. Hän on jo pannut näyttämölle isänmaan vaaran kulkueen, ja tiedämmehän jo, kuinka hän siinä onnistui.

Tällä kerralla Sergent ylittää entisen menestyksensä.

On järjestettävä surun, koston, kuolettavan tuskan juhla niiden kunniaksi, jotka elokuun 10 päivänä ovat menettäneet jonkun rakkaan omaisen.

Vastapäätä giljotiinia, joka toimii Carrousel-aukiolla, Sergent pystyttää Tuileriein suureen vesialtaaseen suunnattoman pyramiidin, joka verhotaan kauttaaltaan mustalla saralla. Sen kaikki neljä sivua kuvastavat verilöylyä, joista rojalisteja syytetään: Nancyn verilöylyä, Nimesin verilöylyä, Montaubanin verilöylyä, Mars-kentän verilöylyä.

Giljotiini sanoi: "Minä tapan!" Pyramiidi sanoi sille: "Tapa!"

Sunnuntaina elokuun 27 päivänä iltapuolella — viisi päivää pappien yllyttämän Vendéen kapinan puhkeamisen jälkeen, neljä päivää senjälkeen kun kenraali Clerfayt oli kuningas Ludvig XVI:n nimessä valloittanut Longwyn — tämä surukulkue lähti liikkeelle käyttääkseen hyväkseen niitä salaperäisiä yleviä voimia, joita pimeä loihtii kaikkiin asioihin.

Halki niiden tuoksupilvien, jotka suitsusivat taivallettavan matkan varrella, kulkivat ensimmäisinä elokuun 10 päivän lesket ja orvot, valkopukuisina, uumilla piukkaan sitaistu musta vyö, kantaen vanhanajan arkin mukaiseksi sommitellussa lippaassa anomusta, jonka rouva Roland oli sanellut, neiti de Kéralio kirjoittanut isänmaan alttarilla ja jonka veriset lehdet oli kerätty Mars-kentältä ja joka heinäkuun 17 päivästä 1791 lähtien oli vaatinut tasavallan julistamista.

Heidän perässään tulivat suunnattomat, mustat ruumisarkut, kuvaten vankkureita, jotka elokuun 10 päivän illalla oli kuormattu Tuileriein pihoissa ja jotka sitten olivat vierineet työläiskortteleihin kuljettamiensa ruumiitten painosta vapisten. Niiden perässä kannettiin surun ja koston lippuja, jotka vaativat kuolemaa kuolemasta. Sitten seurasi Laki, jättiläiskuvapatsas, kalpa kupeella. Sitä seurasivat tuomioistuinten tuomarit. Niiden etunenässä marssi se elokuun 10 päivän vallankumous-tribunaali, joka pyyteli anteeksi, ettei se kyennyt pudotuttamaan enempää kuin yhden pään päivässä.

Heidän jälkeensä asteli kommuuni, tämän verisen tribunaalin verinen äiti, kuljettaen riveissään Vapauden patsasta, samankokoista kuin Lain patsaskin. Viimeisenä tuli kansalliskokous kantaen seppeleitä, jotka kenties lohduttavat vainajia, mutta ovat riittämättömät eläville!

Tämä joukko eteni majesteetillisen verkkaisesti, Chénierin surusäkeitten, Gossecin surusävelten keskitse.

Osa elokuun 27 ja 28 päivän välistä yötä kului tämän surujuhlallisuuden suorituksessa. Se oli joukkojen surujuhla? Sen aikana heristettiin nyrkkejä autiolle Tuileries-palatsille, uhkailtiin niitä vankiloita ja niitä turvallisia tyyssijoja, jotka oli annettu kuninkaan ja rojalistien asuttaviksi entisten palatsien ja linnojen tilalle.

Kun sitten viimeiset lamput olivat sammuneet, viimeiset tuohukset tukehtuneet savuunsa, lähti joukko kotiinsa.

Lain ja Vapauden kuvapatsaat jäivät yksin vartioimaan tuota suunnatonta ruumisarkkua. Mutta koska kukaan ei vartioinut niitä, riistettiin yön aikana molemmilta kuvapatsailta puvun alaosa. Se oli joko typeryyttä tai pyhän häväistystä. Aamun valjetessa nämä poloiset jumalattaret olivat vähemmän kuin naisia.

Sen nähdessään kansa alkoi raivostuneena kiljua. Se syytti rojalisteja, ryntäsi kansalliskokoukseen, vaati kostoa, otti kuvapatsaat haltuunsa, puetti ne uudelleen ja laahasi ne sitten Ludvig XV:n torille.

Myöhemmin giljotiini seurasi niitä samalle paikalle, ja tammikuun 21 päivänä se antoi niille täydellisen korvauksen loukkauksesta, joka niitä oli kohdannut elokuun 28 päivänä!

Samana päivänä — elokuun 28:na — kansalliskokous oli säätänyt kotitarkastuksia koskevan asetuksen.

Kansan seassa alkoi kierrellä huhu preussilaisten ja itävaltalaisten armeijain yhtymisestä ja Longwyn valtauksesta, jonka oli suorittanut kenraali Clerfayt.

Kuninkaan, ylimysten ja pappien kutsuma vihollinen oli siis tulossa Pariisiin ja olettamalla, ettei mikään sitä pidättäisi, olisi perillä kymmenen päivämarssin perästä.

Mitä tulisi silloin tästä Pariisista, joka kiehui kuin palava kraatteri ja jonka purkaukset olivat kolmen vuoden aikana järkyttäneet koko maailmaa? Sen kävisi, kuten Bouillén julkean naljaileva kirje oli sanonut, kirje, jolle oli paljon naurettu ja jonka ennustus oli muuttumassa todellisuudeksi — Pariisista ei jäisi kiveä kiven päälle!