Part 2

‒ Jos hän on piiloutunut jonnekin, päätteli Andrée itsekseen, — hän ei voi lähteä piilopaikastaan ennen yötä... Odottakaamme siis yön tuloa!

Yö tuli, mutta Charnyta ei kuulunut.

Elokuussa yö tulee myöhään.

Vasta kello kymmeneltä Andrée menetti kaiken toivonsa. Hän kietoi harsohuivin päänsä ympärille ja lähti.

Matkansa varrella hän tapasi joukoittain vaimoja, jotka vääntelivät käsiään, ja laumoittain aseellisia miehiä, jotka huusivat: "Kostoa!"

Hän kulki molempien joukkojen keskellä. Edellisten tuska ja jälkimäisten kiukku suojelivat häntä. Eikä sinä iltana naisille äkäiltykään, vaan miehille.

Sinä iltana naiset itkivät puolella jos toisellakin.

Andrée saapui Carrousel-aukiolle. Hän kuuli kansalliskokouksen päätöstä julistettavan.

Kuningas ja kuningatar olivat kansalliskokouksen suojeluksessa, siinä kaikki, mitä hän käsitti. Hän näki parit kolmet vankkurit ja kysyi, mitä niissä vankkureissa kuljetettiin. Hänelle vastattiin, että niissä oli Carrousel-aukiolta ja Royale-pihalta kerättyjä ruumiita.

Sinne asti vasta oli ehditty vainajien korjuupuuhassa.

Andrée päätteli itsekseen, ettei Charny ollut taistellut Carrousel-aukiolla eikä Royale-pihalla, vaan kuninkaan tai kuningattaren oven edessä.

Hän kulki Royale-pihan yli, astui isoon eteishuoneeseen ja alkoi nousta portaita.

Juuri sillä hetkellä Pitou, jolla, kapteeni kun oli, oli isoon eteiseen sijoitetun vartioston päällikkyys, näki ja tunsi hänet sekä lähti häntä seuraamaan.

III

Leski

On tuiki mahdotonta luoda itselleen kuvaa siitä, miltä hävitetty Tuileries-palatsi tällöin näytti.

Huoneitten lattiat olivat yltyleensä veressä ja sitä virtasi portaita alas...Jokunen ruumiskin oli vielä jäänyt sisähuoneihin.

Andrée menetteli kuten muutkin etsiskelijät: hän otti tuohuksen ja tutki vainajat ruumis ruumiilta.

Ja näin hän lähestyi kuningattaren ja kuninkaan huoneistojen ovea.

Pitou seurasi häntä yhä.

Kuninkaallisten huoneissa Andréen etsintä oli yhtä tuloksetonta kuin muuallakin. Hetken hän näytti olevan ymmällä, tietämättä, minne nyt menisi.

Pitou huomasi hänen epäröintinsä, lähestyi häntä ja sanoi:

"Ah, rouva kreivitär, tiedän hyvin, mitä te haette." Andrée kääntyi.

"Rouva kreivitär tarvitsee kenties minun apuani?"

"Herra Pitou?" sanoi Andrée.

"Palvelukseksenne, rouva kreivitär."

"Ah, niin, niin", virkkoi Andrée, "tarvitsen kipeästi apuanne!"

Hän tarttui nuoren kapteenin molempiin käsiin ja kysyi:

"Tiedättekö, kuinka kreivi de Charnyn on käynyt?"

"En tiedä, rouva", vastasi Pitou, "mutta minä voin auttaa teitä häntä etsiessänne".

"On eräs henkilö", jatkoi Andrée, "joka tietää hyvin, onko hän kuollut vai elossa, ja joka tietää, missä hän on, elävänä tai ruumiina".

"Kuka se henkilö on, rouva kreivitär?" kysyi Pitou.

"Kuningatar", jupisi Andrée.

"Tiedättekö missä kuningatar on?" sanoi Pitou.

"Kansalliskokouksessa luullakseni. Minulla on vielä hitunen toivoa: herra de Charny on kenties myöskin siellä hänen kerallaan."

"Vallan oikein", myönsi Pitou yhtyen tähän toivoon, ei itseään vakuuttaakseen, vaan rohkaistakseen leskeä. "Haluatteko mennä kansalliskokouksen puolelle?"

"Kyllä, mikäli ei ovia minulta suljeta..."

"Minä kyllä avautan ne teille."

"Lähtekäämme siis!"

Andrée heitti tuohuksen kauas luotaan, välittämättä, vaikka lattia syttyisi palamaan ja sen mukana koko Tuileries-palatsi. Mitä merkitsivät Tuilerieit tämän syvän epätoivon rinnalla? Niin syvän, ettei se vaatinut edes kyyneliä!

Andrée tunsi palatsin, sillä hän oli asunut siellä. Hän meni palveluskunnan pikku portaitten kautta keskikerrokseen ja sieltä edelleen isoon eteishuoneeseen. Tarvitsematta uudelleen käväistä veren tahraamissa huoneissa Pitou joutui Horloge-vartioston eteen.

Maniquet teki kunniaa.

"No", sanoi tämä, "entä kreivittäresi?"

"Hän toivoo löytävänsä miehensä kansalliskokouksen puolelta, ja me olemme nyt menossa sinne."

Sitten hän kuiskasi:

"Koska me voimme löytää kreivin, mutta ruumiina, lähetä Feuillant-pengermän portille neljä kelpo miestä, joiden voin odottaa puolustavan ylimyksen ruumista, ikäänkuin se olisi jonkun isänmaanystävän ruumis."

"Hyvä on. Mene kreivittäresi kanssa! Saat miehesi."

Andrée odotteli puutarhan portilla, jonka eteen oli pantu vartija. Koska Pitou oli tämän vartijan siihen sijoittanut, oli luonnollista, että vartija päästi Pitoun menemään.

Tuileriein puutarhaa valaisivat lamput, joita oli sytytetty sinne tänne ja varsinkin kuvapatsaitten läheisyyteen.

Oli miltei yhtä lämmin kuin päivällä, puiden lehdet tuskin värähtivätkään yötuulen heikossa virissä, ja lamput paloivat liikkumattomina kuin tulikärkiset keihäät. Ne valaisivat etäälle, eivät ainoastaan puutarhan lakeaa nurmikenttää, vaan lisäksi puiden suojassa viruvia yksinäisiä ruumiita.

Mutta Andrée oli nyt ihan varma siitä, että vain kansalliskokouksesta hän saisi tietoja miehestään, ja hän astelikin eteenpäin sivuilleen vilkaisematta.

Näin he sitten tulivat Feuillant-pengermän puolelle.

Kuninkaallinen perhe oli tunti sitten lähtenyt kansalliskokouksen istuntosalista ja mennyt omalle puolelleen, toisin sanoen siihen tilapäiseen huoneistoon, joka oli heitä varten pantu kuntoon.

Jos mieli päästä kuninkaallisten huoneistoon saakka, oli selviydyttävä kahdesta esteestä: ulkona seisovista vartijoista ja aatelismiehistä, jotka vartioivat sisäpuolella.

Pitou, kansalliskaartin kapteeni ja Tuileriein vartioston päällikkö, tiesi tunnussanan ja voi siis opastaa Andréen aatelismiesten huoneeseen saakka.

Senjälkeen Andrée saisi yrittää omin voimin kuningattaren puheille.

Me tiedämme jo, minkälainen huoneisto kuninkaallisella perheellä oli asuttavanaan. Olemme niinikään maininneet kuningattaren epätoivosta, olemme sanoneet, että astuttuaan tähän viheriällä paperoituun pikku huoneeseen kuningatar oli heittäytynyt vuoteelle ja nyyhkytysten ynnä kyynelten vallassa pureutunut vuoteen poikkipielukseen.

Se, joka kadottaa valtaistuimensa, vapautensa, kenties henkensäkin, kadottaa kyllin paljon, jotta hänen epätoivoaan kummasteltaisiin ja jotta tämän suunnattoman mielenmasennuksen takaa etsittäisiin, mikä vieläkin viiltävämpi tuska toi kyynelet hänen silmiinsä, nyyhkytykset hänen rintaansa!

Tätä ääretöntä tuskaa olivat kaikki kunnioittaneet, ja kuningatar oli heti jätetty omaan rauhaansa.

Kuningatar kuuli kuninkaan huoneeseen vievän oven aukenevan ja sulkeutuvan, mutta hän ei kääntynyt, hän kuuli askelten lähenevän hänen vuodettaan, mutta hän pysyi entisessä asennossaan, pää pielukseen uponneena.

Mutta äkkiä hän säpsähti, ikäänkuin käärme olisi purrut häntä sydämeen.

Muuan hyvin tuttu ääni oli lausunut yhden ainoan sanan:

"Madame!"

"Andrée!" huudahti Marie-Antoinette ja kohosi kyynärpäittensä varaan. "Mitä te minusta tahdotte?"

"Minä haluan, madame, samaa mitä Jumala Kainilta kysyessään häneltä: 'Kain, mitä olet tehnyt veljellesi?’"

"Sillä erotuksella kuitenkin", huomautti kuningatar, "että Kain oli tappanut veljensä, mutta minä... ah, minä olisin antanut elämäni, kymmenen elämääni, jos minulla ne olisi ollut, pelastaakseni hänen henkensä!"

Andrée horjahti. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja hänen hampaansa alkoivat kalista.

"Hänet on siis surmattu?" sai hän tavattomin ponnistuksin kysytyksi.

Kuningatar silmäili Andréeta.

"Luuletteko minun itkevän kruunuani?" sanoi hän.

Sitten hän osoitti veren tahraamia jalkojaan.

"Luuletteko, etten olisi pessyt jalkojani, jos tuo veri olisi minun vertani?"

Andréen kasvot valahtivat tuhanharmaiksi,

"Te tiedätte siis, missä hänen ruumiinsa on?" kysyi hän.

"Jos minut lasketaan ulos, opastan teidät hänen luoksensa", vastasi kuningatar.

"Odotan teitä portailla, madame", sanoi Andrée.

Ja hän lähti.

Pitou odotteli oven edessä.

"Herra Pitou", sanoi Andrée, "muuan ystävättäreni haluaa opastaa minut kreivi de Charnyn ruumiin ääreen. Hän on muuan kuningattaren hovinaisista. Voiko hän seurata mukanani?"

"Tiedätte kai", vastasi Pitou, "että hän voi lähteä vain sillä ehdolla, että minä saatan hänet samaan paikkaan, mistä hän on lähtenyt?"

"Te saatatte hänet", sanoi Andrée.

"Hyvä on."

Pitou sanoi sitten vartijalle:

"Toveri, muuan kuningattaren hovinaisista lähtee meidän kanssamme hakemaan erään kelpo upseerin ruumista, upseerin, jonka leski tämä rouva on. Minä vastaan siitä naisesta omalla ruumiillani, omalla päälläni."

"Se riittää, kapteeni", vastasi vartija.

Tällöin aukeni eteishuoneen ovi ja kuningatar, pää harsohuivin peitossa, tuli paikalle.

Lähdettiin portaita alas. Kuningatar kulki edellä, sitten Andrée ja viimeisenä Pitou.

Seitsemänkolmatta tuntia kestäneen istunnon jälkeen kansalliskokouksen jäsenet olivat vihdoinkin poistuneet salista.

Tämä avara sali, missä seitsemänkolmatta tunnin aikana oli tapahtunut niin paljon meluavaa, oli nyt mykkä, autio ja pimeä kuin hauta.

"Valoa!" sanoi kuningatar.

Pitou otti lattialta sammuneen tuohuksen, sytytti sen lyhdyn liekissä ja antoi sen kuningattarelle, joka nyt jatkoi matkaansa.

Sisäoven edessä Marie-Antoinette osoitti soihdulla ovea ja sanoi:

"Tuossa oviaukossa hän sai surmansa!"

Andrée ei vastannut. Häntä olisi voinut pitää haamuna, joka seurasi manaajaansa.

Kun tultiin käytävään, valaisi kuningatar Sainiollaan permantoa.

"Tuossa on hänen vertansa", sanoi hän.

Andrée pysyi yhä mykkänä.

Kuningatar astui suoraan erästä pientä huonetta kohden, joka oli vastapäätä _Logographe_-aitiota, aukaisi sen oven, valaisi tuohuksellaan huonetta ja sanoi:

"Tuossa on hänen ruumiinsa!"

Yhä mykkänä Andrée astui huoneeseen, istahti lattialle ja nosti vaivoin Olivierin pään polvilleen.

"Kiitos, madame", sanoi hän, "siinä onkin kaikki, mitä minulla oli teiltä pyydettävää".

"Mutta minä", virkkoi kuningatar, "minä pyydän teiltä myöskin jotakin".

"Sanokaa."

"Annatteko minulle anteeksi?"

Syntyi hetken äänettömyys. Andrée näytti epäröivän.

"Annan", vastasi hän lopulta, "sillä huomenna minä olen hänen luonansa!"

Kuningatar otti povestaan kultaiset sakset, jotka hän oli sinne piilottanut, niinkuin kätketään puukko, jotta äärimmäisen vaaran uhatessa sitä voisi käyttää itsemurha-aseena.

"Siinä tapauksessa..." sanoi hän melkein kuin rukoillen ja ojensi sakset Andréelle.

Andrée otti sakset, leikkasi vainajan hiuksista kiharan ja antoi sitten sekä sakset että suortuvan kuningattarelle.

Kuningatar tarttui Andréen käteen ja suuteli sitä.

Andrée parahti ja vetäisi kätensä pois, ikäänkuin Marie-Antoinetten huulet olisivat olleet hehkuvaa rautaa.

"Ah", jupisi kuningatar ja loi viimeisen silmäyksen ruumiiseen, "kuka voi sanoa, kumpi meistä rakasti häntä enemmän!"

"Oi, rakas, rakas Olivier", jupisi Andrée vuorostaan, "minä toivon, että sinä ainakin nyt tiedät, että minä rakastin sinua enemmän!"

Kuningatar oli jo lähtenyt. Andrée jäi yksin pikku huoneeseen puolisonsa ruumiin ääreen, jolle kuin ystävän katseena kuu loi valjua valoaan pienestä ristikkoikkunasta.

Pitou saattoi Marie-Antoinetten tämän huoneeseen, tietämättä, kuka hän oli. Vapauduttuaan näin vastuusta hän astui pengermälle nähdäkseen, olivatko Désiré Maniquetilta tilatut neljä miestä jo tulleet paikalleen.

Ne neljä miestä odottelivat.

"Tulkaa!" sanoi Pitou heille.

Miehet astuivat sisälle.

Kuningattaren kädestä ottamallaan soihdulla Pitou valaisi tietä ja opasti miehet pikku huoneeseen saakka, missä Andrée, yhä lattialla istuen, katseli puolisonsa kalpeita, mutta yhä kauniita kasvoja, kuun ystävällisesti valaisemia.

Tuohuksen loimo sai kreivittären katsahtamaan ylös.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän Pitoulta ja miehiltä, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo tuntemattomat olivat tulleet riistämään häneltä tämän rakkaan ruumiin.

"Madame", vastasi Pitou, "me tulemme noutamaan kreivi de Charnyn ruumista viedäksemme sen Coq-Héron-kadun varrella olevaan asuntoonne".

"Vannotteko, että olette tulleet vain sitä varten?" kysyi Andrée.

Pitou laski kätensä kreivi-vainajan ruumiille elein niin arvokkain, ettei häneltä olisi voinut sellaista odottaakaan.

"Minä vannon, madame", sanoi hän.

"Siinä tapauksessa", virkkoi Andrée, "minä kiitän teitä ja rukoilen Jumalaa viimeisellä hetkelläni, että hän säästäisi teidät ja omaisenne tuskilta, jotka minut ovat yllättäneet..."

Nuo neljä miestä tekivät kivääreistään paarit, panivat niille ruumiin, ja Pitou asettui, miekka paljastettuna, johtamaan tätä surusaattuetta.

Andrée asteli paarien vieressä pidellen kädessään kreivin kylmää ja jo kangistunutta kättä.

Coq-Héron-kadun asunnossa ruumis pantiin Andréen vuoteeseen.

Kreivitär de Charny sanoi näille neljälle miehelle:

"Ottakaa vastaan naisen siunaukset, naisen, joka huomenna on Jumalan luona tuolla ylhäällä rukoilemassa puolestanne."

Pitoulle hän virkkoi:

"Herra Pitou, olen teille velkaa enemmän kuin milloinkaan jaksan maksaa. Voinko odottaa teiltä vielä yhtä palvelusta?"

"Käskekää, rouva", sanoi Pitou.

"Järjestäkää niin, että herra tohtori Gilbert on täällä huomenna kello kahdeksalta aamulla."

Pitou kumarsi ja lähti.

Poistuessaan hän kääntyi katsomaan taaksensa ja näki Andréen polvistuvan vuoteen ääreen kuin alttarin eteen.

Kun hän astui ulkoportista kadulle, löi Saint-Eustachen kirkon tornikello kolme kertaa.

IV

Mitä Andrée tahtoi Gilbertiltä

Seuraavana aamuna täsmälleen kello kahdeksan Gilbert koputti Coq-Héron-kadun pikku talon ovelle.

Kun Pitou oli esittänyt Andréen pyynnön, oli Gilbert hyvin kummissaan kerrottanut edellisen illan tapahtumat juurta jaksain.

Sitten hän oli vaipunut syviin mietteihin.

Ennen lähtöään seuraavana aamuna hän oli kutsuttanut luoksensa Pitoun, oli pyytänyt tätä noutamaan Sébastienin apotti Bérardierin luota ja tuomaan hänet Coq-Héron-kadulle.

Perille tultuaan Sébastienin ja Pitoun oli määrä odotella portin luona Gilbertin poistumista talosta.

Hotellin vanhalle portinvartijalle oli ilmeisesti jo puhuttu tohtorin tulosta, sillä nähtyään Gilbertin hän opasti hänet heti salonkiin, joka oli makuuhuoneen edessä.

Andrée odotteli häntä. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustiin.

Kaikesta näki, ettei hän ollut eilisillan jälkeen nukkunut eikä itkenyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen katseensa oli tyhjä.

Milloinkaan hänen piirteensä, jotka ilmaisivat itsepintaisuuteen saakka kehittynyttä tahtoa, eivät olleet näyttäneet näin kivenkovilta.

Oli vaikea sanoa, minkälaisen päätöksen tämä timanttisydän oli tehnyt, mutta helppo oli nähdä, että hän oli jotakin päättänyt.

Gilbert, tottunut havaitsija, lääkäri-filosofi, huomasi sen ensimmäisellä silmäyksellä.

Hän tervehti ja odotti.

"Herra Gilbert", sanoi Andrée, "olen kutsuttanut teidät puheilleni".

"Ja kuten näette, rouva", virkkoi Gilbert, "minä olen täsmällisesti noudattanut kutsuanne".

"Olen kutsunut teidät enkä ketään toista, sillä haluan, ettei sillä, jolta pyydän, mitä teiltä aion pyytää, saa olla oikeutta evätä pyyntöäni."

"Olette oikeassa, rouva, ehkette siinä, mitä aiotte minulta pyytää, niin ainakin siinä, mitä sanotte: teillä on oikeus vaatia minulta kaikki, yksinpä henkenikin."

Andrée hymyili katkerasti.

"Teidän elämänne, hyvä herra, on ihmiskunnalle niin kallisarvoinen, että minä olen ensimmäinen rukoilemaan Jumalaa suomaan sen pitkäksi ja onnelliseksi, ja minusta on kaukana ajatus lyhentää sitä... Mutta myöntäkää, että yhtä paljon kuin teidän elämänne on onnellisen vaikutuksen suosima, yhtä paljon eräitten toisten elämää näyttää vainoavan kohtalokas tähti."

Gilbert oli vaiti.

"Mitä te sanotte esimerkiksi minun elämästäni, tohtori?" jatkoi Andrée lyhyen äänettömyyden jälkeen.

Kun Gilbert painoi katseensa alas mitään vastaamatta, Andrée lisäsi:

"Sallikaa minun esittää se teille muutamalla sanalla... Olkaa rauhassa, en aio ketään soimata!"

Gilbert teki eleen, joka näytti sanovan: "Puhukaa!"

"Olen syntynyt köyhänä. Isäni oli menettänyt omaisuutensa ennen syntymistäni. Lapsuuteni oli surullinen, eristetty, yksinäinen. Olette tuntenut isäni ja osaatte paremmin kuin kukaan toinen arvioida hänen hellyytensä minua kohtaan.

"Kaksi miestä, joista toisen olisi pitänyt pysyä tuntemattomana ja toisen... vieraana, vaikutti elämääni salaperäisellä, kohtalokkaalla tavalla, jota vastaan minun tahtoni ei voinut mitään. Edellinen valtasi minun henkeni, jälkimäinen ruumiini.

"Tulin äidiksi, aavistamatta, että olin lakannut olemasta neito...

"Se kaamea tapaus riisti minulta sen ainoan olennon hellyyden, joka oli minua aina rakastanut, veljeni hellyyden.

"Turvauduin ajatukseen, että minusta tulisi äiti ja että lapseni rakastaisi minua. Lapsi riistettiin minulta tunti sen syntymisen jälkeen. Minä olin vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman lasta!

"Erään kuningattaren ystävyys lohdutti minua.

"Yhtenä päivänä kohtalo toi valittuihimme erään kauniin, nuoren, urhean miehen. Kohtalo määräsi, että minä, joka en ollut milloinkaan ketään rakastanut, rakastuin häneen.

"Hän rakasti kuningatarta!

"Minusta tuli tämän lemmen uskottu. Luulen, että te, herra Gilbert, olette rakastanut saamatta tuta vastarakkautta. Voitte siis käsittää, mitä minä kärsin.

"Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä kuningatar sanoi minulle: 'Andrée, pelasta minut! Pelasta, mikä on minulle elämääkin kalliimpi, pelasta minun kunniani!' Minun täytyisi ruveta sen miehen vaimoksi, jota olin rakastanut kolme vuotta, ja silti pysyä vieraana hänelle.

"Minusta tuli hänen vaimonsa.

"Viisi vuotta minä elin sen miehen rinnalla. Sisässäni paloi tuli, mutta pinnalta olin jäätä, olin kuin kivipatsas, jonka sydän hehkui! Sanokaa, lääkäri, ymmärrättekö, kuinka sydämeni kärsi...?

"Yhtenä päivänä — se oli äärettömän onnen päivä! ‒ alttiuteni, äänettömyyteni, kieltäymykseni liikuttivat sen miehen sydäntä. Seitsemän vuotta olin rakastanut häntä ilmaisematta ainoallakaan katseella tunteitani, kun hän heittäytyi jalkoihini ja sanoi värähtelevällä äänellä: 'Minä tiedän kaikki ja minä rakastan teitä!'

"Hyvä Jumala, joka halusi palkita minut, salli minun samaan aikaan löytää lapseni! Seuraava vuosi kului kuin yksi päivä, kuin yksi tunti, kuin yksi minuutti. Siihen vuoteen sisältyi koko minun elämäni.

"Neljä päivää sitten salama iski minuun.

"Kunnia vaati häntä palaamaan Pariisiin ja kuolemaan siellä. En sanonut mitään, en vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, lähdin hänen kanssaan.

"Kun olimme tulleet perille, hän lähti luotani.

"Viime yönä löysin hänet ruumiina! Hän on viereisessä huoneessa...

"Luuletteko, että olen liian kunnianhimoinen, jos sellaisen elämän jälkeen haluan nukkua samassa haudassa, missä hänkin? Luuletteko, että voitte evätä pyynnön, jonka aion teille esittää?

"Herra Gilbert, te olette taitava lääkäri, oppinut kemisti. Herra Gilbert, olette tehnyt minua kohtaan raskaan vääryyden, teillä on paljon sovitettavaa... No niin, antakaa minulle nopeasti tehoavaa, varmaa myrkkyä, ja minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan lisäksi kuollessani kiitän teitä kaikesta sydämestäni."

"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert, "teidän elämänne on ollut, kuten olette sanonut, tuskallista koettelemusta, ja se koettelemus on ollut teille kunniaksi! Olette sen kestänyt marttyyrinä, ylevästi, pyhästi!"

Andrée nyökäytti kevyesti päätänsä, mikä merkitsi: "Minä odotan."

"Nyt te sanotte pyövelillenne: 'Olet tehnyt elämäni hirveäksi, anna minulle helppo kuolema.' Teillä on oikeus puhua hänelle näin; teillä on oikeus lisätä: 'Sinä teet, mitä minä sanon, sillä sinulla ei ole oikeutta evätä mitään, mitä sinulta pyydän...?’"

"Siis, hyvä herra?"

"Vaaditteko yhä myrkkyä, rouva?"

"Pyydän teitä sitä antamaan, hyvä ystävä."

"Onko elämä käynyt teille niin raskaaksi, että teidän on mahdotonta sitä kestää?"

"Kuolema on suloisin suosionosoitus, jonka ihmiset voivat minulle antaa, suurin hyvätyö, jonka Jumala voi minulle tehdä!"

"Kymmenen minuutin perästä, rouva", sanoi Gilbert, "saatte, mitä olette minulta pyytänyt".

Hän kumarsi ja aikoi lähteä.

Andrée ojensi hänelle kätensä.

"Ah", sanoi hän, "yhdessä tuokiossa te teette minulle enemmän hyvää kuin koko elämänne aikana olette tehnyt minulle pahaa! Jumala teitä siunatkoon. Gilbert!"

Gilbert poistui.

Portilla hän tapasi Sébastienin ja Pitoun, jotka odottelivat häntä ajoneuvoissa.

"Sébastien", sanoi hän ja otti povestaan pienen pullon, joka kellui kultavitjoista ja jossa oli siniseltä hohtavaa nestettä, "Sébastien, mene antamaan tämä kreivitär de Charnylle".

"Kuinka kauan saan viipyä hänen luonansa, isä?"

"Niin kauan kuin haluat."

"Entä missä tapaan teidät?"

"Minä odotan sinua tässä."

Nuorukainen otti pullon ja meni sisälle

Neljännestunnin kuluttua hän palasi.

Gilbert loi häneen pikaisen silmäyksen: hän toi pullon avaamattomana takaisin.

"Mitä hän sanoi sinulle?" kysyi Gilbert.

"Hän sanoi: 'Voi, ei sinun kädestäsi, rakas lapsi!'"

"Mitä hän teki?"

"Hän itki."

"Hän on pelastettu!" sanoi Gilbert. "Tule, lapseni."

Hän syleili Sébastienia kenties hellemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.

Gilbert oli tehnyt laskelmansa ottamatta huomioon Maratia.

Viikkoa myöhemmin hän kuuli, että kreivitär de Charny oli vangittu ja viety Abbayen vankilaan.

V

Temple

Mutta ennenkuin seuraamme Andréeta vankilaan, jonne hänet oli lähetetty epäiltynä, seuratkaamme kuningatarta vankilaan, jonne hänet viedään rikollisena.

Olemme jo maininneet kansalliskokouksen ja Pariisin kommuunin välisestä kahnauksesta.

Kansalliskokous, kuten käy kaikkien eduskuntien, ei ollut kulkenut samassa tahdissa kuin yksilöt. Se oli työntänyt kansan elokuun 10:n päivän raiteelle, mutta sitten se oli jäänyt taka-alalle.

Pariisin piirit olivat tekaisseet kuuluisan kommuunineuvoston, ja juuri tämä kommuuni-neuvosto oli järjestänyt elokuun 10 päivän, jota kansalliskokous oli saarnannut.

Kansalliskokous oli ottanut suojaansa kuninkaan, jonka kommuuni olisi mielellään siepannut Tuilerieissä, tukehduttanut kahden patjan väliin, kuristanut kahden oven väliin ja hänen mukanaan kuningattaren ja kruununprinssin — naarassuden ja sudenpennun, kuten heitä nimitettiin.

Kansalliskokous oli tuhonnut tämän aiheen, jonka onnistuminen — niin inhoittava kuin se olikin — olisi kenties ollut maalle suuri onni.

Koska kansalliskokous suojeli kuningasta, kuningatarta, kruununprinssiä, vieläpä hoviakin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen. Koska kansalliskokous oli määrännyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin palatsin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen.

Kuningasmielisyydessä on tosin, kuten kaikissakin asioissa, eri vivahduksia. Mikä kommuunin, vieläpä kansalliskokouksenkin mielestä oli kuningasmielisyyttä, oli toisten silmissä vallankumouksellista.

Eikö Lafayettea, joka Ranskasta oli tarkoitettu rojalistina, Itävallan keisari ollut vangituttanut vallankumouksellisena?

Kommuuni alkoi siis syytellä kansalliskokousta kuningasmielisyydestä. Silloin tällöin Robespierre pisti piilopaikastaan esille pienen, litteän, terävän, myrkkyhampaisen päänsä ja sihisi jonkun herjauksen.

Robespierre alkoi juuri näihin aikoihin selitellä, että muuan mahtava puolue, girondelaisten puolue, tarjosi valtaistuinta Braunschweigin herttualle. Girondelaiset, ymmärrättekö? Ne, jotka ensimmäisinä olivat huutaneet: "Aseihin!" ja jotka ensimmäisinä olivat tarjonneet käsivartensa Ranskaa puolustamaan!

Vallankumouksellisen kommuunin täytyi, diktatuuriin päästäkseen, vastustaa kaikkea, mitä kuningasmielinen kansalliskokous teki.

Kansalliskokous oli hyväksynyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin.

Kommuuni julisti, ettei se vastaisi kuninkaasta, jos kuningas asuisi Luxembourgissa. Luxembourgin kellareista pääsi katakombeihin, — niin kommuuni vakuutti.

Kansalliskokous ei halunnut rikkoa välejä kommuunin kanssa näin vähäpätöisen asian takia. Se salli kommuunin valita kuninkaallisten olinpaikan.

Kommuuni valitsi Templen.

Katsokaa, eikö ollutkin hyvin valittu!