Part 4

Tiedettiin enemmänkin. Varmana asiana kerrottiin jostakin yleisestä, hirveästä, säälimättömästä tuomiosta, joka tuhottuaan Pariisin tuhoaisi pariisilaisetkin. Millä tavalla ja kenen toimesta tämä tuomio pantaisiin täytäntöön? Kuvailemamme ajan muistiinpanot sen sanovat teille. Kommuunin verinen käsi on mukana tässä legendassa, joka sensijaan että kertoisi menneistä kertookin tulevista tapahtumista.

Miksei muuten tähän tarinaan olisi uskottukin? Elokuun 10 päivänä löydettiin Tuilerieistä muuan kirje, jonka me vuorostamme olemme lukeneet arkistossa ja jossa sanotaan:

* * * * *

"Armeijoita seuraavat tuomioistuimet, emigranttirauhanhierojat valmistavat matkan varrella, Preussin kuninkaan leirissä, jakobiinien oikeusjutun ja laittavat kuntoon heidän hirsipuunsa."

* * * * *

Kun siis Preussin ja Itävallan armeijat saapuisivat Pariisiin, olisi tutkimus pidetty, tuomio julistettu, eikä olisi muuta tehtävää kuin panna se täytäntöön.

Ja kirjeessä mainittuja asioita vahvistamaan on virallisessa sotatiedonannossa seuraava painettu kohta:

"Sarrelouisin lähistöllä on itävaltalainen ratsuväki ryöstänyt isänmaalliset pormestarit ja tunnetut tasavaltalaiset.

"Vangittuaan valtuustonjäseniä ulaanit ovat leikanneet heiltä korvat ja puhkaisseet naulalla heidän otsansa."

Jos moisia tekoja suoritettiin rauhallisella maaseudulla, mitä tehtäisiinkään vallankumouksellisessa Pariisissa?

Mitä sille tehtäisiin, ei ollut enää salaisuus.

Seuraava uutinen levisi pariisilaisten keskuuteen, se meni kaupaksi kaikissa kadunkulmissa, se hajaantui kaikista keskuksista kaupungin laidoille:

Liittolaiskuninkaita varten pystytettäisiin mahtava valtaistuin entisen Pariisin raunioille. Vangitut asukkaat työnnettäisiin, ajettaisiin, ahdettaisiin tämän valtaistuimen juurelle. Niinkuin viimeisellä tuomiolla ihmiset jaotettaisiin hyviin ja pahoihin. Hyvät, siis rojalistit, aateliset ja papit pantaisiin oikealle puolelle, ja he saisivat tehdä Ranskalle mitä halusivat. Pahat, siis vallankumoukselliset, joutuisivat vasemmalle puolelle, ja siellä he tapaisivat giljotiinin, tuon vallankumouksen keksimän koneen, johon vallankumous hukkuisi.

Vallankumous, toisin sanoin Ranska. Eikä ainoastaan Ranska — sillä se ei olisi mitään, kansathan on luotu aatteitten polttouhria varten — eikä ainoastaan Ranska, vaan lisäksi ranskalainen ajatus!

Miksi Ranska onkin ensimmäisenä lausunut sanan vapaus! Se on luullut julistavansa pyhän asian, silmien valon, sielujen elämän. Se on sanonut: "Vapaus Ranskalle, vapaus Euroopalle, vapaus koko maailmalle!" Se on uskonut tekevänsä suuria vapauttaessaan maan ja nyt se onkin erehtynyt, siltä ainakin näyttää! Ja nyt Jumala sen hylkää, kaitselmus on sitä vastaan! Se luuli olevansa viaton ja ylevä, mutta se onkin rikollinen ja alhainen! Se on uskonut suorittavansa suurtyön ja onkin tehnyt rikoksen! Nyt se tuomitaan, se teloitetaan, se raahataan maailmankaikkeuden häväistäväksi, ja maailma, jonka pelastamiseksi se kuolee, taputtaa käsiä sen kuolemalle!

Kuten Jeesus Kristuskin, joka kuoli ihmisten pelastukseksi, kuoli ihmisten naurun ja pilkan keskellä!

Mutta tällä kansa-rukalla lienee toki itsessään jotakin tukea näitä ulkomaalaisia vastaan? Ehkä sitä puolustavat ne, joita se on jumaloinut, ne, jotka se on tehnyt rikkaiksi, ne, jotka se on palkannut?

Ei.

Sen kuningas vehkeilee vihollisen kanssa ja Templestä käsin, jonne hänet on suljettu, hän on kirjeenvaihdossa preussilaisten ja itävaltalaisten kanssa. Ylimystö marssii sitä vastaan maan prinssien johdolla. Papit nostattavat talonpojat kapinaan sitä vastaan.

Vankiloillensa uumenista pidätetyt rojalistit taputtavat käsiään Ranskan tappioitten johdosta. Preussilaisten tulo Longwyyn synnyttää ilohuutoja Templessä ja Abbayessa.

Niinpä Danton, tuo äärimmäisten päätösten mies, astuukin kansalliskokoukseen raivosta karjuen.

Oikeusministeri luulee oikeutta voimattomaksi ja tulee vaatimaan voimaa. Ja oikeus lähtee silloin kulkemaan voimaan nojaten.

Hän nousee puhujapaikalle, ravistaa leijonanharjaansa, kohottaa jäntevän kätensä, joka elokuun 10 päivänä on murskannut Tuileriein portit.

"Tarvitaan kansallista mullistusta, jos mieli despootit tuhota", sanoo hän. "Tähän asti meillä on ollut vain näennäinen taistelu. Siitä kurjasta leikistä ei nyt olekaan kysymys. Kansan on noustava, sen on laumana rynnättävä vihollista vastaan ja tuhottava se yhdellä iskulla. _Samalla on kaikki vehkeilijät pantava kahleihin ja ehkäistävä heidän vahingolliset puuhansa!_"

Ja Danton vaatii joukkonousua, kotitarkastuksia, yöllisiä etsintöjä ja kuolemanuhkaa jokaiselle, ken vastustaa väliaikaisen hallituksen toimia.

Danton sai kaikki, mitä hän pyysi.

Jos hän olisi pyytänyt enemmän, hän olisi saanut enemmän.

"Milloinkaan", kirjoittaa Michelet, "ei kansa ole ollut niin lähellä kuolemaa. Kun Hollanti nähdessään Ludvig XIV:n porttiensa edessä ei nähnyt muuta pelastusta kuin päästää tulvan valloilleen ja hukuttautua, uhkasi sitä pienempi vaara. Sen puolella oli koko Eurooppa. Kun Ateena näki Kserkseen valtaistuimen Salamiin rantakallioilla ja se hylkäsi maan, syöksyi mereen ja piti vain vettä isänmaanansa, ei se ollut niin suuressa vaarassa. Sillä oli yhä mahtava laivasto, jonka suuri Temistokles oli järjestänyt. Se oli Ranskaa onnellisempi, sillä petos ei piillyt sen seassa."

Ranska oli järjestämätön, rikkinäinen, kavallettu, myyty ja luovutettu! Ranska oli kuin Ifigeneia Kalkhaan puukon edessä! Kuninkaat olivat piirissä sen ympärillä ja odottivat vain sen kuolemaa, jotta despotismin tuuli pääsisi paisuttamaan heidän purjeensa. Ranska kohotti käsivartensa jumalia kohden, mutta jumalat olivat kuuroja!

Mutta tuntiessaan jo kuoleman kylmän kosketuksen se ryhtyi kokoamaan voimiaan. Se oli väkivaltainen, hirveä kouristuskohtaus. Ja sitten tämä elämän tulivuori syöksi uumenistaan liekin, joka puolen vuosisadan ajaksi valaisi koko maailmaa.

Tässä auringossa on tosin veripilkku.

Syyskuun 2 päivän veripilkku! Saavumme siihen pian ja näemme, kuka sen veren on vuodattanut ja onko se laskettava Ranskan viaksi. Mutta sitä ennen ja lopettaaksemme tämän luvun lainatkaamme vielä pari sivua Michletiltä.

Sen jättiläisen rinnalla tunnemme itsemme voimattomaksi ja Dantonin lailla me kutsumme voimaa avuksemme.

Lukekaa!

"Pariisi, näytti linnoitetulta kaupungilta. Olisi voinut luulla olevansa Lillessä tai Strassburgissa. Kaikkialla näki sotilasohjeita, vahtisotamiehiä, sotilaallisia varusteluja, jotka olivat ennenaikaisia: vihollinen oli vielä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta penikulman päässä. Mutta vakavampaa, todella liikuttavaa oli se syvä, ihmeellinen yhteistunto, joka ilmeni kaikkialla. Kaikki pahoittelivat toisiaan, jokainen puhui, rukoili isänmaan puolesta. Jokainen tarjoutui pestaajaksi, kuljettiin talosta toiseen ja tarjottiin niille, jotka voivat lähteä, kenelle univormu, kenelle aseita, yleensä mitä oli annettavana. Kaikki olivat puhujia, kaikki saarnasivat, kaikki paasasivat, kaikki lauloivat isänmaallisia lauluja. Kukapa ei tuona omituisena aikana kyhännyt kirjoja, kukapa ei painattanut kirjasia, kukapa ei naulannut julistuksia, kukapa ei esiintynyt tässä näytelmässä? Kaikkialla esitettiin mitä lapsekkaimpia näytelmiä, joissa kaikki esiintyivät osanhoitajina, toreilla, pestaustoimistoissa, puhujalavoilla, missä sotamiehet kirjottautuivat. Ja kaikkialta kuului laulua, huutoja, kaikkialla näki hyvästelyn intomielisiä kyyneliä. Ja kaikkien näiden äänten yli kaikui sydämiä sykähdyttävä voimakas ääni, mykkä ääni, mutta sitä täyteläisempi... Ranskan oma ääni, kaunopuheinen kaikessa kuvannollisuudessaan, vakuuttava kaikessa traagillisuudessaan: isänmaan vaaran pyhä ja hirveä lippu, joka liehui kaupungintalon ikkunoista, suunnaton lippu, joka paisui tuulessa ja näytti kehoittavan kansan legionia rientämään pikamarssissa Pyreneiltä Scheldelle, Seineltä Reinin rannoille!

"Jos mielii saada kuvan, mitä tämä uhrautumisen hetki merkitsi, on mentävä jokaiseen majaan, jokaiseen asumukseen ja nähtävä vaimojen ja äitien kivut ja tuskat tässä toisessa synnytyksessä, joka oli sata kertaa julmempi sitä synnytystä, jolloin lapsi ensimmäisen kerran lähti verisestä kohdusta, täytyy nähdä se vanha vaimo, joka silmät kuivina, sydän murtuneena, kerää kaikessa kiireessä ne vähäiset ryysyt, jotka lapsi vie mennessään, vaivaiset säästöt, paastoamalla kerätyt harvat sout, jotka hän on itseltään varastanut poikansa hyväksi, tätä viimeisten tuskien päivää varten.

"Lähettää lapsensa tähän sotaan, joka alkoi niin vähäisin toivein, uhrata heidät tähän äärimmäiseen, epätoivoiseen tilanteeseen oli enemmän kuin mitä useimmat jaksoivat tehdä. He nääntyivät näihin vaivoihinsa, tai paremminkin luonnollisen vastavaikutuksen johdosta heidät valtasi raivonpuuska. He eivät säästelleet mitään, eivät pelänneet mitään. Mikään kauhu ei ole johtanut sellaiseen sieluntilaan. Mikä kauhu, kenen hyväksi kuolema tahtoo?

"Kerrotaan, että yhtenä päivänä — varmaankin elokuussa tai syyskuussa — eräät raivostuneet naiset tapasivat Dantonin kadulla, herjasivat häntä niinkuin olisivat herjanneet itse sotaa, syyttivät häntä vallankumouksesta, kaikesta vuotaneesta verestä ja lapsiensa kuolemasta, kirosivat hänet ja rukoilivat Jumalaa rankaisemaan häntä kaikesta. Danton ei kummastellut, ja vaikka hän tunsikin ympärillään kynsien uhkaa, hän kääntyi äkisti, silmäili noita naisia ja sääli heitä. Dantonissa oli paljon sydäntä. Hän nousi isolle kivelle ja heitä lohduttaakseen alkoi sättiä heitä heidän omalla murteellaan. Ensimmäiset lauseet olivat rajut, repäisevät, rivot. Naiset vaikenivat sanattomiksi. Hänen raivonsa, todellinen tai teeskennelty, hämmensi heidän raivonsa. Tällä valtavalla puhujalla, vaistoihinsa ja laskelmiin nojautuvalla puhujalla oli kansansuosionsa pohjana aistillinen ja voimakas luonne; kaikki hänessä viittasi ruumiilliseen rakkauteen, missä liha ja veri vallitsivat. Danton oli ennen kaikkea uros, hänessä oli leijonaa ja verikoiraa ja paljon myöskin sonnia. Hänen naamarinsa peloitti, hänen elehtivien kasvojensa tavaton rumuus antoi hänen kiihkeille, puuskaisille sanoilleen eräänlaisen raisun terävyyden. Voimaa ihailevat joukot tunsivat hänen edessään samaa, mitä pelko ja myötätunto synnyttävät, tunsivat hänessä mahtavan siittäjän. Ja tuon vääntyneen, hurjan naamarin alla tunnettiin sydän, tiedettiin, että tuo hirveä mies, joka puhui vain uhkauksin, oli pohjaltaan kelpo ihminen. Nämä kapinalliset naiset hänen ympärillään tunsivat hämärästi kaiken sen ja sallivat hänen ripityksensä vaikuttaa heihin, antautuivat hänen johdettavikseen, hänen hallittavikseen. Hän vei heidät, kunne ja kuinka halusi. Hän selitti heille karkeasti, mikä on naisen, mikä rakkauden, mikä siittämisen tehtävä. Nainen ei synnytä lasta itselleen, vaan isänmaalle; ja siihen päästyään hän suoristihe äkkiä ja puhui kuin olemattomalle kuulijakunnalle, kuin itselleen — siltä ainakin näytti. Koko hänen sydämensä lähti hänen rinnastaan ja sen mukana sanat, jotka huokuivat riehuvaa hellyyttä Ranskaa kohtaan, ja hänen oudon näköisille, rokon merkitsemille kasvoilleen, jotka olivat rosoiset kuin Vesuviuksen tai Etnan hohkakivi, alkoi ilmestyä isoja pisaroita — ne olivat kyyneliä. Nämä naiset eivät voineet kestää enempää, he alkoivat itkeä Ranskaa eivätkä itkeneet enää lapsiaan. Nyyhkyttäen he poistuivat paikalta kätkien kasvot esiliinoihinsa."

Oi, missä olet sinä, suuri historioitsija, jonka nimi on Michelet?

Nervissä!

Oi, missä olet sinä, suuri runoilija, jonka nimi on

Hugo?

Jerseyssä!

VII

Syyskuun 2 päivän aatto

"Kun isänmaa on vaarassa", oli Danton sanonut kansalliskokoukselle elokuun 28 päivänä, "kuuluu kaikki isänmaalle".

Elokuun 29 päivänä kello neljä iltapuolella rumpu alkoi päristä.

Tiedettiin mistä oli kysymys: kotietsinnät olivat alkamassa.

Ja kuin taikasauvan kosketuksesta Pariisi muutti ulkoasua ensimmäisen pärrytyksen kajahtaessa. Elämää tulvillaan olleesta kaupungista se vaihtui autioksi ja kuolleeksi.

Myymälät salpasivat ovensa, kuusikymmen-miehiset joukko-osastot sulkivat ja valtasivat kadut.

Tulliportteja vartioitiin, Seineä vartioitiin.

Kello yhdeltä aamuyöllä kotitarkastus aloitettiin kaikissa taloissa.

Piirien komisaarit kolkuttivat katuportille ja vaativat aukaisemaan lain nimessä, ja heille aukaistiin katuportti.

He kolkuttivat jokaisen asumuksen ovelle, yhä lain nimessä, ja heille aukaistiin ovet. He mursivat isännättömien asuntojen ovet.

Näin siepattiin kaksituhatta kivääriä ja pidätettiin kolmetuhatta kansalaista.

Tarvittiin kauhua, ja se saatiin.

Tästä toimenpiteestä oli muuten eräs seuraus, jota ei ollut ajateltu tai jota ehkä oli liiaksikin ajateltu.

Nämä kotitarkastukset olivat aukaisseet köyhille rikkaitten asunnot. Aseelliset piirien edustajat, jotka saattoivat viranomaisia, olivat voineet luoda kummastelevan silmäyksen niiden suurenmoisten hotellien silkkiä ja kultaa välkkyviin huoneustoihin, joiden isännät yhä asuivat niissä tai joiden isännät olivat niistä lähteneet. Siitä yltyi, ei ryöstönhalu, vaan kostonhimo.

Ryöstettiin niin vähän, että Beaumarchais, joka oli silloin vankilassa, kertoo, että hänen Saint-Antoinen bulevardin varrella olevissa verrattomissa puutarhoissaan muuan nainen poimi ruusun ja että tämä nainen tahdottiin viskata Seineen.

Ja huomatkaa, että kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin kommuuni oli säätänyt, _että rahanmyyjiä uhkaisi kuolemanrangaistus_.

Kommuuni siis on korvaamassa kansalliskokouksen: se sääti kuolemanrangaistuksen. Se antoi Chaumettelle oikeuden avata vankilat ja päästää pidätetyt vapauteen. Se anasti itselleen röyhkeästi armahdusoikeuden. Se oli lisäksi määrännyt, että kunkin vankilan oveen naulattaisiin luettelo vankilan asukkaista. Sellainen luettelo vetosi vihaan ja kostoon. Jokainen piti silmällä sen kopin ovea, jossa oli hänen vihamiehensä. Kansalliskokous huomasi, minkälaiseen kuiluun sitä johdettiin. Vastoin sen tahtoa sen kädet aiottiin tahrata vereen.

Ja kuka määräsi? Kommuuni, sen vihollinen!

Tarvittiin vain sopiva tilaisuus, ja näiden kahden valtiomahdin kesken puhkeaisi hirveä kamppailu.

Sellainen tilaisuus, kommuunin uusi julkea teko, sai sen puhkeamaan.

Elokuun 29 päivänä, kotitarkastusten päivänä, kommuuni vaati erään sanomalehti-kirjoituksen johdosta aitauksensa eteen Girey-Duprén, joka oli uhkarohkeimpia girondelaisia, sillä hän oli joukon nuorimpia.

Girey-Dupré pakeni sotaministeriöön, sillä hän ei ehtinyt paeta kansalliskokoukseen.

Huguenin, kommuunin puheenjohtaja, piiritytti sotaministeriön. anastaakseen sen huostasta väkivallalla tämän girondelaisen sanomalehtimiehen.

Girondelaiset olivat tällöin kansalliskokouksen enemmistönä. Girondelaiset, joiden yhtä jäsentä oli loukattu, nousivat vastustamaan ja haastoivat puolestaan Hugueninin kansalliskokouksen aitauksen eteen.

Puheenjohtaja Huguenin ei edes vastannut kansalliskokouksen haasteeseen.

Elokuun 30 päivänä kansalliskokous sääti asetuksen, jonka nojalla Pariisin valtuusto lakkautettaisiin.

Muuan teko, joka osoittaa, kuinka tähän aikaan vielä kammoksuttiin varkautta, oli isolta osaltaan vaikuttanut kansalliskokouksen säätämän asetuksen syntyyn.

Eräs kommuunin jäsen eli henkilö, joka sanoi olevansa kommuunin jäsen, oli murtautunut johonkin säiliöön ja ottanut sieltä pienen hopeisen tykin, jonka kaupunki aikoinaan oli lahjoittanut Ludvig XIV:lle, kun tämä oli ollut lapsi.

Cambon, joka oli nimitetty valtion omaisuuden vartijaksi, sai vihiä tästä varkaudesta ja toimitti syytteenalaisen miehen kansalliskokouksen aitauksen eteen. Mies ei kieltänyt mitään eikä puolustautunut, tyytyi vain sanomaan, että se kallisarvoinen esine olisi voitu varastaa ja että hän oli arvellut sen olevan hänen luonansa varmemmassa tallessa kuin missään muualla.

Moinen kommuunin harjoittama mielivalta tuntui raskaalta, oli monen mielestä rasittava ies. Louvet, rohkeitten tekojen mies, oli tällöin Lombards-kadun piirin esimies. Hän sai piirinsä julistamaan, että kommuunin yleisneuvosto oli vikapää vallananastukseen.

Huomatessaan näin saavansa kannatusta kansalliskokous päätti, että kommuunin puheenjohtaja, samainen Huguenin, joka ei mielinyt vapaaehtoisesti saapua sen aitauksen eteen, oli tuotava sinne väkivallalla ja että neljänkolmatta tunnin kuluessa piirit nimittäisivät uuden kommuunin.

Tämä päätös tehtiin elokuun 30 päivänä kello viisi iltapuolella.

Laskekaamme tunnit, sillä tästä hetkestä lähtien me kuljemme nopeasti syyskuun 2 päivän verilöylyä kohden, ja jokainen minuutti vie askelen lähemmäksi sitä veristä, käsiään vääntelevää, hajahapsista, kauhusilmäistä jumalatarta, jota sanotaan Hirmuksi!

Mutta kansalliskokous, joka yhä pelkäsi mahtavaa vihollistaan, julisti samalla kun se erotti kommuunin, että se oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia; julistus ei ollut oikein johdonmukainen.

_Ornandum, tollendum!_ oli Cicero aikoinaan sanonut Oktavianuksesta.

Kommuuni menetteli kuten Oktavianus. Se antoi seppelöidä itsensä, muttei sallinut itseään karkotettavan.

Kahta tuntia myöhemmin Tallien, vähäpätöinen kirjuri, joka kovaäänisesti kerskui olevansa Dantonin miehiä, Tallien, kommuunin sihteeri, kehoitti Thermesin piiriä marssimaan Lombardsin piiriä vastaan.

Ah, nyt oli kysymyksessä kansalaissota, ei enää kansa kuningasta, porvari ylimystä, mökki linnaa, talo palatsia vastaan, vaan piiri piiriä, piikki piikkiä, kansalainen kansalaista vastaan.

Tällöin Marat ja Robespierre, jälkimäinen kommuunin jäsenenä, edellinen harrastelijana, korottivat äänensä.

Marat vaati kansalliskokouksen teurastamista. Se ei merkinnyt mitään, sillä oli jo totuttu hänen ehdotuksiinsa.

Mutta Robespierre, varovainen, ovela Robespierre, Robespierre, tuo arkaileva ja luikerteleva ilmiantaja, ehdotti, että tartuttaisiin aseihin ja ettei ainoastaan puolustauduttaisi, vaan myöskin hyökättäisiin.

Robespierre tunsi epäilemättä kommuunin hyvin voimakkaaksi, koska uskalsi lausua moiset sanat!

Kommuuni oli todella hyvin voimakas, sillä samana yönä sen sihteeri Tallien saapui kansalliskokoukseen kolmentuhannen piikkiniekka-miehen etunenässä.

"Kommuuni", sanoi hän, "ja vain kommuuni on korottanut kansalliskokouksen jäsenet vapaan kansan edustajien arvoon. Kommuuni on säädättänyt asetuksen yllyttäjä-pappeja vastaan, se on vanginnut miehet, joihin kukaan ei uskaltanut kädellään kajota. Kommuuni", sanoi hän lopuksi, "_tulee muutaman päivän perästä puhdistamaan vapauden maaperän heidän läsnäolostaan!_"

Elokuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä siis kommuuni lausui verilöylyn syntysanat kansalliskokouksen edessä, joka juuri oli pannut kommuunin viralta.

Kuka lausui nämä syntysanat? Kuka niin sanoaksemme sinkosi toistaiseksi vielä valkoisena tämän punaisen ohjelman?

Tallien, kuten olemme nähneet, sama mies, joka järjesti myöhemmin thermidor-kuun 9 päivän.

Kansalliskokous kuohahti; se ansio on sille tunnustettava.

Manuel, kommuunin yleinen syyttäjä, huomasi, että nyt mentiin liian pitkälle. Hän vangitutti Tallienin ja vaati Hugueninin tulemaan kansalliskokouksen nuhdeltavaksi.

Ja silti Manuel, joka pidätti Tallienin, joka vaati Hugueninilta hyvityssakot, Manuel tiesi hyvin, mitä pian tapahtuisi, sillä katsokaa, mitä teki tämä poloinen pedantti, tämä pienisieluinen, mutta rehtisydäminen mies.

Abbayessa oli hänen henkilökohtainen vihamiehensä: Beaumarchais.

Beaumarchais, suuri nauraja, oli nauranut Manuelia. Manuel tuli ajatelleeksi, että jos Beaumarchais saisi surmansa toisten mukana, tämä murha voitaisiin panna hänen itserakkautensa alhaisen kostonhalun tiliin. Hän riensi Abbaye-vankilaan ja kutsutti Beaumarchaisin puheilleen. Kun tämä näki Manuelin, alkoi hän pyydellä anteeksi ja antaa selityksiä kirjalliselle uhrilleen.

"Ei nyt ole puhe kirjallisuudesta, ei sanomalehtikiistoista eikä arvosteluista. Tuossa on avoin ovi, pelastakaa itsenne tänään, ellette halua saada surmaanne huomenna!"

_Figaron_ kirjoittaja ei odotellut toista kehoitusta. Hän pujahti raollaan olevasta ovesta ja katosi.

Olettakaa, että hän olisi viheltänyt Collot-d'Herboisille, näyttelijälle, sensijaan että oli arvostellut Manuelia, kirjailijaa, ja Beaumarchais olisi ollut kuoleman oma!

Elokuun 31 päivä koitti, se suuri päivä, joka ratkaisisi kansalliskokouksen ja kommuunin, toisin sanoin maltillisuuden ja hirmun väliset valtasuhteet.

Kommuuni oli päättänyt jäädä paikalleen, maksoi mitä maksoi.

Kansalliskokous oli sen erottanut ja kehoittanut piirejä valitsemaan uuden.

Kommuuni tietysti voittaisi, sillä rahvaan mielipide suosi sitä.

Kansa ei oikein tiennyt, minne menisi, mutta halusi silti mennä jonnekin. Kesäkuun 20 päivänä sitä oli työnnetty eteenpäin, elokuun 10 päivänä se oli päässyt vieläkin pitemmälle; se tunsi epämääräistä tarvetta saada vuodattaa verta ja tuhota.

Täytyy sanoa, että Marat yhtäältä ja Hébert toisaalta olivat yllyttäneet sitä pelottavalla tavalla! Robespierrekin, joka halusi valloittaa takaisin pahasti järkkyneen kansansuosionsa — koko Ranska oli tahtonut sotaa, Robespierre yksin oli neuvonut rauhaa — Robespierrekin tekeytyi huhujen sepittäjäksi ja näiden huhujen päättömyys sai hänet esittämään kaikkein mielettömimmät huhut.

Muuan mahtava puolue, — sanoi hän, — tarjosi valtaistuinta Braunschweigin herttualle.

Mitkä olivat silloin kolme mahtavaa vallasta kiistelevää puoluetta? Kansalliskokous, kommuuni ja jakobiinit. Kommuuni ynnä jakobiinit, tarkkaan katsoen, olivat yksi ja sama puolue.

Kommuuni tai jakobiinit eivät siis olleet Robespierren tarkoittama puolue: Robespierre oli sekä kerhon että kommuunin jäsen. Hän ei voinut itseään syyttää!

Se mahtava puolue oli siis girondelaisten puolue.

Olemme sanoneet, että Robespierre meni pitemmälle kuin kaikkien päättömimpien huhujen levittäjät. Mikä tosiaan oli päättömämpää kuin syyttää girondelaisia, jotka olivat julistaneet sodan Preussille ja Itävallalle, että he muka tarjosivat valtaistuinta viholliskenraalille?

Entä keitä siitä syytettiin? Miehiä sellaisia kuin olivat Vergniaud, Roland, Clavières, Servan, Gensonné, Guadet, Barbaroux, kaikkein kiihkeimpiä isänmaanystäviä ja samalla Ranskan vilpittömimpiä miehiä!

Mutta on hetkiä, jolloin Robespierren kaltaiset henkilöt voivat väittää mitä tahansa ja, mikä sitäkin pahempaa, on hetkiä, jolloin kansa uskoo mitä tahansa.

Oli siis tultu elokuun 31 päivään.

Lääkäri, joka tällöin olisi koetellut Ranskan valtimoa, olisi tuntenut valtimon sykinnän kiihtyvän hetki hetkellä.

Kuten mainittu, kansalliskokous oli edellisenä päivänä kello viisi iltapuolella pannut kommuunin viralta. Asetuksen mukaan tuli piirien neljänkolmatta tunnin kuluessa valita uusi yleisneuvosto.

Elokuun 31 päivänä kello viisi ikäpuolella asetuksen piti olla toteutettuna.

Mutta Maratin sotahuudot, Hébertin uhkailut ja Robespierren parjaukset saivat kommuunin painamaan Pariisia niin raskaasti, etteivät piirit uskaltaneet äänestää. Kieltäytymisensä verukkeeksi ne esittivät, etteivät olleet saaneet päätöksestä virallista ilmoitusta.

Elokuun 31 päivänä kello kahdentoista tienoissa kansalliskokous huomasi, ettei sen eilistä päätöstä ollut toteutettu eikä toteutettaisikaan. Olisi siis vedottava voimaan, ja kuka tiesi, asettuisiko se voima kansalliskokouksen puolelle?

Kommuunilla oli Santerre tämän langon, Panisin, muodossa. Kuten muistettaneen, tämä Panis oli se Robespierren fanaattinen kannattaja, joka Rebecquille ja Barbarouxille oli ehdottanut, että nimitettäisiin diktaattori, ja oli heille vihjaissut, että täksi diktaattoriksi oli valittava _Lahjomaton_. Santerre, hän merkitsi työläiskortteleja. Työläiskorttelit taas merkitsivät vastustamatonta valtameren voimaa.

Työläiskorttelit olivat murtaneet Tuileriein portit, ne murskaisivat kyllä kansalliskokouksenkin ovet.

Kansalliskokous pelkäsi lisäksi, että turvautuessaan aseihin kommuunia vastaan se menettäisi äärimmäisten isänmaanystävien kannatuksen, niiden, jotka tahtoivat vallankumousta hintaan mihin tahansa, ja että — mikä olisi sitäkin pahempaa — se saisi vastoin tahtoaan tukea maltillisten rojalistien taholta.

Silloin se olisi auttamattomasti hukassa!