Part 15

Kuppilaan tultuaan tällä kertaa ilmoitti Heikki asiansa vasta hyvin pitkien venyttelemisien perästä. Sen kuultuaan, mietiskeli appi-ukko ensinnä vähän aikaa synkän näköisenä ja lähetti sitten Teerelän Joonasta noutamaan.

Kun Joonas tuli, nojaili Kuppilan isäntä vuoteen laidalla, hyvin kipeän näköisenä.

Rupelan Heikki istui tuolilla ja imi vahvasti vaskihelaista piippuaan.

"Hyvää ehtoota", tervehti Joonas tullessaan.

"Jumal'antakoon", äännähti sairas.

"Iltaa", murahti Heikki, neuvottoman näköisenä mulauttaen.

"Pane piippuun ja käy istumaan", kehoitti isäntä. Joonas totteli.

Siinä juteltiin nyt kaikellaista, mutta Heikki otti osaa keskusteluun hyvin vähä.

Hetkisen kuluttua nousi Kuppilan isäntä heikkovoimasen tavalla ylös sängystä ja käveli huoneen nurkassa olevan vanhanaikuisen kaapin luo, avasi sen oven ja veti esiin laatikon, joka näytti olevan täynnä papereita. Ison aikaa selailtuansa, löysi hän vihdoin erään käärön, jonka luuli oikeaksi.

"Katsoppas Joonas, ovatko nämä velkakirjat tämän vävymiehen? Minä luulen, että ne ovat, mutta en ole oikein varma", sanoi isäntä, ojentaen käärön Joonaalle.

Heikki rykäsi ja alkoi silmäillen lukea kattolautoja.

"Kyllä nämät näkyvät olevan", ilmoitti Joonas vähän ajan kuluttua, kun suurella vaivalla oli saanut selvän huonosti kirjoitetuista papereista.

"Onhan niitä seitsemän?" kysyi sairas taas.

"Joo", vastasi Joonas.

Isäntä pani laatikon pois ja oven kiinni sekä kävi vuoteelle istumaan.

"Ota ja laske, mitä ne tekevät yhteen summaan korkoineen", käski.

"Jos minulla on edes lyijykynä? On se, näemmä", sanoi.

Joonas alkoi laskea. Toiset miehet olivat silläaikaa hyvin hiljaa, Heikki piiputteli ja kakasi kurkkuaan silloin tällöin.

Laskeminen kesti kauan.

Vihdoin nousi Joonas ja rupesi piippuun panemaan.

"Joko nyt laskit?" kysyi Kuppilan isäntä.

"Jo".

Heikki liikahti levottomasti istuimellaan.

"Nämät tekevät yhteensä korkoineen tuhat yksisataa kolmekymmentäkaksi markkaa ja kahdeksantoista penniä", sanoi Joonas.

"Vai jo se on niin paljo", äännähti Heikki, imi muutaman savun ja sanoi sitte: "Se velka se kasvaa kuin synti. Minä aioin jo viime syksynä sitä lyhentää, mutta en ole malttanut myödä jyviä, kun ne ovat niin alhaises hinnas. Ja eipä se appivaari taida niin kipeästi rahoja tarvitakaan, sitäkin olen meinannut". Hän vähän naurahti ja raapasi korvajuurtaan. "Pitää sitä ruveta lyhentelemään", sanoi ja muljautti sivuilleen.

"Joo'o", äänsi Joonas. Mutta hän tiesi aivan hyvin, että Heikki puhui sellaista jota ei ajatellut.

Puheenainetta alkoi puuttua. Joonaalle kävi äänettömyys tuskalliseksi.

"No Kuppilan isäntä", virkkoi vihdoin, tarttuen puheaineesen, joka sattumalta mieleensä muistui, "hyyräättekö nyt ylikerran kansakoululle? Tämänpäiväises kokoukses päätettiin asettaa koulu meidän kylään, tänne teidän saliin, koska olette sen luvannut hyyrätä. Huomenna tullaan siitä kauppoja hieromaan".

"Hoo, vai jo se koulu nyt vihdoinkin ... noo, en minä sitä nyt vastaankaan juuri ole".

"Paljonko vaatisitte hyyryjä?"

"Saadaanpa nyt nähdä, kuinka mä hänen mietin". Ukko puheli vastahakoisesti ja näytti muuta ajattelevan.

"Kyllä sitte tulee tähän taloon elämää, niin ettette saa öitänne nukkua", innostui Heikki omalta kannaltaan kuvaamaan.

"Lapset kulkevat koulus ainoastaan päivällä, eivätkä yöllä. Yököt öisin lentelevät, päivin piilossa pysyvät; lapset päivin oppimassa, öisin unta ottamassa". Joonas lainasi tilaisuuteen sopivan vastauksensa Länkelän Ensimäisestä Lukukirjasta.

Taas seurasi äänettömyys.

Joonas alkoi huomata, että hänen läsnäolonsa oli liikaa, jonkatähden lähti pois, jäähyväisiä sanoen.

Heikki oli jo vähän pelännyt, että appensa panisi Joonaan kirjottamaan velkakirjaa siitä summasta, jota hän tällä kertaa oli lainaksi pyytänyt. Tilansa paljon helpottui, kun Joonas pani kamarin oven jälkeensä kiini. Puhe ei tahtonut sittenkään alkuun päästä, jonkatähden kamarissa vallitsi tyven hiljaisuus, jota ainoastaan pesävalkean rätinä hiukan häiritsi.

"Mikähän siihen on ollut syynä, että velkasi ovat vaan enentyneet?" virkahti appi vihdoin ja silmäili vävyään.

Tämä teki neuvottomia liikkeitä.

"En tiedä, tahtoo olla niin huonot ajat, että --"

"Sinun ei sovi aikoja syyttää, ei ne sen parempia ennenkään olleet. Katso tuota lankoas, katso jo. Hänelle jäi iso velka silloin, kun talon sai ja ihmiset sanovat, että on jo kelpolailla sitä maksanut".

"Hänellä on parempi talo kuin minulla", tuumaili Heikki.

"Turhia loruja!" väitti sairas ja nousi kiivaasti sängyltä. "Turhia loruja, sanon minä! Rupelas elettiin ennen helposti ja isäntävainaja ci milloinkaan ollut rahanpuuttees. Mutta te tuhlaatte ja jakelette omaisuutenne laukkuryssille ja porvareille koristuksia ja muita turhuuksia ostaessanne. Helvettiin semmoinen elämä! Teistä tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä".

Ukko oli lähestynyt pöytää ja kokoili siitä äskenmainituita velkakirjoja.

"Tuota", yritti Heikki sanoa, "akka se on, joka tuhlaa".

"Akka!" matki toinen. "Minä tiedän kyllä, että hänellä on hyvä taipumus siihen, mutta koska olet sinä koettanut järjellisillä keinoilla vastustaa hänen turhamaisuuttaan? Luulenpa, että et milloinkaan, vaan riitelette ja soimaatte toisianne ja sen ohessa harjaannutte yhä pahemmaksi tuohon vikaan. Toinen paha vika vaivaa myös sinua samoin kuin ämmääsikin ja se on laiskuus. Luulenpa, että ette ole kumpanenkaan tehnyt kunnon päivätyötä sen jälkeen, kun Rupelaan menitte. Häpeä sellaisille laiskureille! Ilmaiseksi saitte talon ja nyt jo tuommoinen velka".

Heikki kuulteli vaieten.

Tuli räiskyi vielä pesässä ja lattialle lenteli kuumia poukkoja. Kuppilan isäntä katsahti tuleen päin ja näytti tekevän äkkinäisen päätöksen. Hän pudisti kädessään olevat velkakirjat myttyyn, lähestyi uunia ja viskasi paperit sinne. Tuli poltti ne ahnaasti, ikään kuin peläten, että niitä voitaisiin vielä pois temmata. Mustana kartena ne pysyivät jonkun hetken haamullaan ja hajosivat hitaasti, juuri kuin varmana siitä, ettei heitä enään semmoisina voida käyttää. Appi loi vävyynsä halveksivan katseen samalla nähdäkseen, minkälaisen vaikutuksen hänen työnsä toiseen teki.

Vaikka Heikki oli kaiken aikaa kiinteästi katsovinaan lattiaan, seurasi hän kuitenkin tarkalla silmällä ukon liikkeitä. Nähtyään, että paperit viskattiin pesään, liikahti hän, mutta asettui kohta entiseen asemaansa, kun huomasi, että toinen loi katseensa häneen.

"No siellä ne nyt ovat", sanoi appivaari ja näytti olevan valmis vastaanottamaan Heikin kiitoksia. Heikki kohotti hitaasti päätänsä.

"Velkakirjat, -- missä?" kysyi hän venyttäen ääntänsä ja ollen olevinaan, aivan kun ei olisi koko asiasta mitään tietänyt.

"Pesässä! Minä poltin ne".

"Mitä varten te ne poltitte?" kysyi Heikki, nyt vasta näyttäen jotain kummastuksen oireita.

Taisi jo katumus välähtää Kuppilan isännän mielessä, mutta sitä ei hän tahtonut toiselle näyttää, vaan päätti koettaa kurittaa kiittämättömyyttä sananruoskalla.

"Minä ajattelin", alkoi hän tyynellä äänellä puhua, "että taidatpa sinä vastakin ehtiä tekemään maksettavia velkoja, kun tästä minun pääni kaatuu jos nimittäin sinä ikänä kykenetkään velkoja maksamaan, jota kovin epäilen".

"Sitäkö varten te nyt nuo velkakirjat poltitte, että saisitte noin haukkua?" kysyi Heikki.

"Häpeä, kun kehtaat tuommoisia puhua, vaikka nyt taasen lahjoitin sinulle kaksitoistasataa markkaa. Saisitpa olla edes hiukan kiitollinen sen edestä".

"Eihän se ollut täyteen kaksitoistasataa?"

"Eikö? No minä annan sen täyteen, että saat verorahan. Minua hävettää, jos vävyltäni otetaan elukoita takavarikkoon ruununverorästistä". Ukko meni kaappinsa luo ja toi sieltä kahdennentoistasadan täyteen.

"Heh, tuos' on".

Heikki otti rahat.

"No, kiitoksia paljon nyt ensiksi", sanoi hän, "kyllä minä maksusta murheen pidän, kun täs nyt ehdin vähän alkuun pääsemään. Minulle tulee keväällä iso tervahautakin".

Heikki näkyi aikovan sovittaa riitaa lupauksilla.

"Mitä sinä maksusta turhia lörpöttelet, kun tiedät, ettei sitä nyt enää vaaditakaan ja itsekin olet varma siitä, ettet koskaan tule niitä maksamaan. -- Iikalle ei tästä asiasta tarvitse mitään puhua, kyllä hänkin tulee talosta osansa saamaan. -- Mutta mene nyt jo! Tottahan jotain työtä on kotonas, -- kun olet kokopäivän kylässä. Minuakin rupeaa jo niin väsyttämään, että täytyy mennä sänkyyn".

"Kiitoksia paljo nyt", murahti Heikki ja lähti. Ukko ei tietänyt varmaan kiittikö vävy lahjan vaiko haukkumisen edestä, tuskin tiesi Heikki sitä itsekään.

"Kyllä siitä parista tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä, mutta eläessäni en anna heille enää penniäkään -- muutamat kiittämättömät laiskat!" mietiskeli appiukko yksin jäätyään.

Heikki käveli hyvin rivakasti kotiinsa päin.

"P----n äijää, kun kehtas haukkua", murisi itsekseen. "Mutta se oli saakelin kumma, kun se ne velkakirjat poltti! -- Vaikka ei se nyt paljon ollut, että hän sen teki, kyllä Iikka enemmän saanut on kun meidän ämmä! Kumma se vaan oli, kun se kitupiikki, tuota... Mitä se mahtoi sillä kuriitella kun Joonaan sinne laittoi; kun kerta polttaa meinas niin mitä lempoa niistä laskea? Mutta se taisi vain pelätä, ettei polttaisi muiden velkakirjoja, kun ei se osaa, äijäpaha, yhtään kirjotusta, ei enempää kun täs minäkään. -- Jos täs pahat päähäni panen, niin saa poika mennä kouluun kun kasvaa, niin että tällaisis asiois edes toimeen tulee...

"Nyt olen velaton mies! Ämmä saa keittää kahvipannun harjallisiksi, ja -- peru kun olis vähä viinaakin!"

* * * * *

Kotiin tultuaan pistäysi Joonas kamariin, missä Johanna oli jo puhdistanut äskeisiä jälkiä sen verran, kun sitä näin lyhyessä ajassa ehti.

Lankomiehen raha-asiain tila oli saattanut Joonaan miettimään omiansakin. Hän alkoi selailla muistikirjaansa, sekä tehdä numeroita pienelle paperilapulle.

Johanna tuli lapsi sylissään sisään. Pienoinen kykeni jo omin voimin epävarmoja askeleitakin ottamaan. Johanna istuutui pöydän viereen ja otti käteensä sanomalehden. Tyttö alkoi sitä heti vaatia.

"Ei, ei, isä piiskaa!" varoitteli äiti.

"Ä-- --ä-ä-ä" huusi tyttö, yhä vakinaisemmin vaatien sanomalehteä.

"Ei, ei!" vakuutti äiti, pitäen lehteä niin kaukana, kun käsi ulettui.

Joonas lopetti laskentonsa ja katseli hymyillen riitelijöitä.

"Eikö äiti anna Maijan lukea? Tule isälle!" kehoitti Joonas tyttöä, kohottaen käsiään lasta kohden. Maija päästi raikuvan ilohuudon ja alkoi pyrkiä isän syliin. Hänen tahtonsa täytettiin heti. Mutta sanomalehti ei sittenkään unhotuksiin jäänyt, vaan pieni itsepintainen kirkui ja kurotti yhä käsiään sitä kohti.

"No no! Maiju repii sen, poppaa!" puheli isä. Äiti nauroi.

"Kas täällä!" huomautti isä ja antoi tytölle taskukellonsa, pitäen itse peristä kiinni. Nyt unohtui sanomalehti, tyttö sai tarpeeksi tekemistä kellosta.

"Mitä sinä nyt laskit?" kysyi Johanna.

"Enpä juuri mitään. -- Ai, ai, tyttö, sinä lyöt kelloni mäsäksi"

Äiti nauroi; tyttö nauroi myös ja heilutti kelloa.

"Älä vaan lyö rikki!" varoitti äiti.

"Ää-ää-ääte!"

"Sinne se nyt taas tahtoo", sanoi isä, kun tyttö rupesi sylistä pois pyrkimään.

"Ääte", matki äiti ja otti lapsen.

"Pidä kiinni niistä vitjoista, ettei se lyö kelloa rikki", varoitti Joonas.

Tyttönen oli taas tyytyväinen, päästyään äidin syliin ja näytti unohtavan kaikki ympärillä olevat, askaroidessaan kellon kanssa.

"Mitä siellä Kuppilas nyt oli asiaa?" kysyi Johanna.

"Arvaapas!"

"Mitä sitten?"

"Minua haettiin laskemaan korkoja veljes velkakirjoista".

"Kuule! Oliko paljokin velkoja?"

"Niitä oli korkoineen lähes kaksitoista sataa. Isonlainen summa, tehty niin lyhyes ajas, eikä ole sillä mitään päällepäin näkyvää tullut".

"Voi ihmeellistä! Talon saivat ilmaseksi tavaroineen". Kumpanenkin näytti miettiväiseltä. Kotvan kuluttua sanoi Joonas:

"Kun tulin kotiin, aloin laskea, millä kannalla ovat omat asiamme. Sillä minä oikein todella hämmästyin Heikin velan suuruutta".

"No paljonko?"

"Minä vaan laskinkin, kuinka paljon olen saanut maksetuksi velkaa".

"Kuinka paljon, en minä ainakaan muista?"

"Eihän sitä ole niin paljon tullut maksetuksi, kun olis muuten sopinut ja tarvinnut, -- ainoastaan vähän toista tuhatta markkaa ja korot. Mutta meiltä on nyt myös mennyt niin paljon kartanon korjauksiin ja muihin asumisiin, että ehkä tulevaisuudes, kun ei enään ole niin suuria menoja, saamme vähän joutuisammin velkaa maksetuksi. Ei sitä nyt sentään enää olekaan kuin vähän kolmattatuhatta".

"Kyllähän me sen maksetuksi saamme, kun ei vaan enene niinkuin Heikin ja Miinan".

Kääntäen puhetta toisaalle, virkkoi Joonas nololla äänellä:

"Jopa olet saanut tämän huoneen siivotuksi".

"Vähän; mutta ei lattia lähdekään ilman pesemättä, eikä loimetkaan".

Joonas hyhkyi ja kuulteli hämillään. Johanna jatkoi:

"Kyllä tuokin on mies, kun kehtaa vetää itsensä niinkuin rakko. Ja tuommoinen lautamieheksikin pannaan".

"Mistäpä niitä toisenmoisia saadaan. Kaikki isännät osaavat punssia tehdä", arveli Joonas.

"Sivistyneitä mukamas", möhisi Johanna, "ja sinä kun annoit vielä toisen pullon, kun yhden olivat tyhjentäneet".

"Mikäs auttoi! Eihän sitä viitsinyt muuten olla".

"Mitä juopoista tarvitsee huolia. Olisit vaan antanut olla ilman ja istua niinkauan kun olis hyvättänyt; tottapa joskus olisivat pois menneet".

"Kuka sitä semmoista viitsii".

"Miks'ei", nauroi Johanna, mutta siinä oli jo helpottavampi sävy. Joonas virkkoi:

"Kun ei sitä viinaa tarvitsisikaan tuoda tuttavia varten, niin en ikänä toisi. Itse en sitä kaipaisi, mutta kun sitä täytyy pitää seuraa".

"Mitä tuollaisestakin seurasta on iloa, kun nuokin olivat?" nauroi Johanna.

"No ei mitään", sanoi Joonas pitkään ääntänsä venyttäen ja happamesti hymyillen. "Mutta jos ei niiden viinasuolta täytä, niin ne haukkuvat".

"Onhan se sinne päin", myönsi Johanna. "Kun isäni ennen, ja niinkuin köyhemmät nytkin vielä, ryyppäävät paljasta paloviinaa, niin sanotaan kohta, että ne ovat juoppoja. Nyt nuo 'komiat' ovat ruvenneet taitamaan valmistaa 'punssia' kahvista ja rommista, niin se muka ei olekaan enää häpeällistä juomista, vaan jotain siistimpää. Mutta sama sika se on juoppo, josko se juopuu paloviinalta, rommilta tai konjakilta".

"Niin onkin. Se on ihmeellistä kuinka se meidän vaari on voinut niin lakata ryyppäämästä. Ei hihhulien kirkkokuri ainakaan siinä mene liikoihin, kun ne vaativat ehdotonta luopumista viinasta. Ei meidän paapankaan jumalisuus olisi muuten ainakaan pennin arvoinen".

"Niin, varkaan vala ja juopuneen jumalanpalvelus ovat yhtäläiset. Mutta tottahan uskostansa saakin voimaa".

"Hm", pani Joonas syvissä mietteissä. Sitte hän jatkoi vitkaan: "Siihen väkevänpuoleen menee meiltäkin paljo rahaa vuodes. Kun senkin panis velan eteen, niin aina lyhenis".

"Tottahan lyhenis!"

"Kun minä pääsisin kuntalaisteni keskuudes niin hyvään arvoon, etteivät he paheksuisi, jos en aina tänne tultaissa olisikaan viinapullo kouras, niin minä heti muuttaisin sen tavan. Mutta jos minä nyt rupeaisin niin tekemään, etten antaisi ryyppyjä, niin varmaankin alkaisivat minua sanoa kitsaaksi, tikkukynneksi, täinnylkijäksi ja miksi hyvänsä, vieläpä hihhuliksikin. Kadottaisin monta hyvää ystävää, joista en halua luopua".

Johanna sanoi:

"Enhän minä nyt muuten tuosta niin paljoa välitä, jos annatkin muille, kun et vaan rupea itse kovin..."

"Jumala varjelkoon!" huudahti Joonas.

Tyttö alkoi lattiaan pyrkiä, jonka vuoksi keskustelu loppui, kun molemmat vanhemmat alkoivat sen kanssa leikkiä laskea.

XXVI.

Eräänä sunnuntaiaamuna tuli Teerelän sanomalehtien joukossa kirje vaarille.

Joonas käänteli ja tutkisteli sitä kaikin puolin, arvaillen mistä se tuli.

"Mistäpäin kirje on tullut?" kysyi Johanna, joka juuri tuli tupaan ja uteliaana otti pöydältä käteensä Uuden Suomettaren.

"Se on vaarille", sanoi Joonas.

Nyt vasta tuli Johanna kirjeen suhteen uteliaammaksi. "Vaarille?" kysyi hän huudahtaen ja meni katsomaan kirjettä.

"Oliskohan Villeltä?" arveli vähän ajan kuluttua.

"Varmaan!" päätti Joonaskin nyt, "mene sinä viemään sitä isälles".

"Etkö sinä? Mene nyt", ehdotti Johanna.

"En minä oikein ... hän on niin kummallinen, se ukko, ettei puhu minulle juuri mitään. En tiedä tuleeko se jostain sitkeästä sydän-vihasta, vai mistä. Sillä vaikka hän nyt on olevinaan herännytkin, niin yhtä hyvin hän karttaa ja kammoo minua, ikään kuin syntiä, enkä minä luulisi hänelle mitään pahaa tehneeni, josta olisin tuommoista kohtelua ansainnut", Joonas kiihtyneenä puhui.

Johanna kuunteli harmistuneena. Näytti siltä, että hän aikoi sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Joonaan odottavista katseista voi myös huomata, että hän luuli Johannan jotain sanovan, kun sitä ei tullut, jatkoi hän:

"Etkö sinä tiedä, mikä on syynä isäukkos kummalliseen käytökseen minua kohtaan? Jos hän ensiaikoina vihas minua pyrintöjeni tähden, niin miksi hän nyt vieläkin sen tekee, kun kyllä näkee, etten minä taloa niiden kautta häviöön saata? Vieraan kaltainen väli hänen kanssansa myrkyttää koko elämäni ja sitä pidän naapurienkin silmissä suurena häpeänä, kun he kyllä näkevät, että meidän välimme on kaikkea muuta, paitsi ystävällinen. Olen monasti koettanut saada hänen kanssansa jostain asioista keskustella, mutta aina hän välttää ja pakenee".

"Minä luulen, että hän pelkää sinua", arveli Johanna.

"Pelkää!" huudahti Joonas. "Miksi? Olenhan nyt, erittäin viime aikoina, ollut hänelle niinkuin... Ja mitä entisiin riitoihin tulee, niin ne ovat jo ainakin minun puolestani aikoja sitten unohdetut. Ei, se on mahdotonta että hän minua pelkää. Mutta jotain heillä on minua vastaan, niin ukolla, kun Heikilläkin. Heikki on tuskin kaksi kertaa avannut meidän tuvanovea sen jälkeen, kun muuttivat Rupelaan".

Johanna sanoi:

"Mene nyt sinä isän tupaan ja koeta ruveta puhumaan hänelle näistä asioista. Sovintoa riitaisten välille ei tule milloinkaan, jos ei toinen alistu niin paljoa, että rupeaa toiselle sitä ehdottamaan".

"Olet oikeassa", tunnusti Joonas, "mutta kyllä minä olen siitä varma, etten saa puheisiini ukolta minkäänlaista vastausta". Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi vielä:

"Taitaa hän vihata vielä sen käräjäasian tähden. -- Mutta jos niin on, niin sitten ei hänen heräämisellään ole ainakaan perustusta", Joonas arveli.

Joku tuli ulkoa ja ilmoitti, että Rupelan isäntä meni vaarin tupaan.

"Mutta minä menen nyt sinne", sanoi Joonas, "en ole pitkään aikaan saanut tavata heitä yht'aikaa".

Hän lähti. Monen kaltaisia mietteitä risteili päässä, miehen mennessä appensa tupaa kohti. Kun hän astui sisään, näytti jonkullainen hämminki valtaavan Heikin ja ukon.

"Hyvää päivää", sanoi Joonas.

"Jumal'antakoon", sanoi ukko ja hivutteli sormiensa nenillä pöytää, jonka vieressä istui.

"Päivää", murahti Heikkikin ja tirkisteli ikkunasta ulos.

"Tässä olis teille kirje", lausui Joonas antaen kirjeen ukolle, joka vitkaan otti sen ja katseli sitä kummastellen.

"Mistähän se tulee?" kysyi.

Joonas oli istunut penkille.

"En tiedä", viime mainittu vastasi, "avatkaa nyt se, että saadaan nähdä".

Ukko näytti hetkisen mietiskelevän. Kentiesi arveli hän, josko antaisi kirjeen Joonaalle luettavaksi, taikka lähtisikö muualle ottamaan siitä selkoa. Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.

"Tuos on", sanoi, ojentaen kirjeen Joonaalle. "Lue sinä, en minä siitä kuitenkaan mitään ymmärrä".

Heikki oli koko ajan istunut hiljaa ja enimmäkseen tirkistellyt ikkunasta ulos. Nyt hän äkkiä kopeloitsi lakkaristaan piippunsa ja tulppasi sen täyteen navetantakaisia isänsä tuohipöntöstä.

Joonas repi kuoren auki ja katsahti ensimmäisenä kirjeen alla olevaa nimeä.

Toiset odottivat uteliaasti, saadakseen kuulla, mistä kirje tuli.

"Tämä on Villeltä", virkkoi Joonas.

"Hoo!" äännähti ukko. "No mitä se nyt kirjoittaa?"

"Vai saa sieltä Kakolastakin kirjeitä lähettää", ihmetteli Heikki.

"Onko se itse sen kirjoittanut, vai taitaakohan se?" kyseli ukko.

"En luule, että hän itse on tätä kirjoittanut, tuskinpa hän osaa".

Joonas luki:

"Tässä lähestyn teitä minun isäni näillä muutamilla rariilla ja tietä annan minun elämästäni, että se käy hyvin pitkäksi täs kolkos kivimuuris ja sentähren olen anonut itteni Siperiaan, sillä minä meinasin, jotta siälä ei ole niin paha olla kun täällä. Ja minä meinasin, että jos sieltä kotoa sopis mullen vähä rahaa lährättää. Minä olen kuullut toisilta fangiilta, jotta siälä kotona on asiat aivan toisin päin muuttunut, kun ne silloon oli, kun minä tänne lährin. Olen kuullut, että Niemelän Joonas on sisarella miehenä, ja jotta se on nyt koko taloos isäntänä, ja että te isä oletta syytingillä. Minä en tohri toivoakaan, että minua varten olis talon lunastukses pantu mitään rahaa kasvolle, eli minulle mitään perintörahaa määrätty, mutta minä rukoilen nöyrimmästi, että panisitta nyt minulle eres vähän rahaa, kun pitää kuukauren päästä lähteä matkustamaan Siperiaa kohti. Ja nyt jättelen teidän hyvästi iäksi, teidän isä ja sisar ja sen mies ja velii Heikin. Voikaa hyvin toivoo kolkossa vankeudessa oleva poikanne

Vilhelmi Teerelä".

Tämän jälkeen oli kirjeessä osoite, jonka mukaan piti rahat ja vastineen lähettää.

Kun kirje oli luettu, istuivat kaikki kolme vähän aikaa hiljaa, kukin kannaltaan sen asiallista sisältöä miettien.

"Vai Siperiaan nyt on itsensä anonut", lausui Heikki, yhä ahkerammin piippuaan imeskellen. Joonas käänteli kirjettä kädessään, ikäänkuin jotain luettavaa siitä vielä etsien. Ukko oli laskenut molemmat kyynäspäänsä polviaan vasten ja nojasi päätään käsiinsä, Joonas tarkasteli häntä salavihkaisilla silmäyksillä ja näytti odottavan, että ukko rupeaisi jotain puhumaan. Vihdoin nosti viime mainittu päätänsä ja kasvonsa näyttivät vaaleanharmailta.

Joonas huomasi sen.

"Hänellä on sentään sydän", ajatteli Joonas, eikä katkaissut vieläkään hiljaisuutta, vaan odotti, että ukko rupeaisi puhumaan.

"Mistähän hänelle nyt sitten lähetettäisiin rahaa?" sanoi ukko viimein ponnistetulla äänellä ja näyttäen todellakin epätietoiselta, mistä noita rahoja pitäisi saada. Samassa vierähti silmästä helmeilevä pisara poskelle, mutta likainen luiseva kämmen sen siitä heti korjasi.

Joonas oli kummastuksissaan vanhuksen mielen liikutuksesta, mutta närkästyi hieman tämän kysymyksestä rahojen suhteen.

"Mistäkö rahoja?" virkahti hän tavallista korkeammalla äänellä. "Eihän se ole teidän asianne murehtia siitä, mistä hänelle rahoja pannaan, se on minun velvollisuuteni; olenhan hänelle velkaa hänen kokonaisen perintö-osuutensa".

Ikäänkuin kavahtaen väärin tehneensä, sanoi ukko:

"No niin, mutta onkos sinullakaan nyt rahoja varalla tätä tarvetta varten?"

"Jollei ole, niin täytyy hankkia; se on minun velvollisuuteni".

"Ei niitä tarvitse hänelle kaikkia lähettää, juo se ne kumminkin", tuumaili Heikki.

Ukko ja Joonas iskivät häneen yht'aikaa tuikean silmäyksen, mutta Heikki se istui vaan huolettomana, kädet taskuissa ja yksitoikkoisena luki lattianrakoja.

"Koska hän sitte saa perintönsä, jollei nyt? Siperiasta ei hän enää milloinkaan tule sitä pyytämään", lausui Joonas.

Ensikerran tämän kohtauksen ajalla katseli ukko nyt pitemmältä vävyään, ja noiden harjaksen tapaisten ripsien alta loisti kiitollisuus, vaikka muuten ei ollutkaan niin helppo lukea tunteita niistä silmistä.

"Kyllä kaksisataa markkaa liiaksikin riittäisi sille juomarahoiksi", tuumaili Heikki taas hyvin totisen näköisenä ja pullautti ilmaan kiehkuran harmaata kessun-savua.

"No kenellä olisi sitten sydäntä omavaltaisesti omistaa hänen perintönsä, joka nykyään nousee 800 markkaan?" kysyi Joonas.

"Kylläpä meitä on perijöitä", arveli Heikki viattomasti hymyillen.

"Se on ihan sopimatonta ja laitonta", sanoi Joonas päätänsä ravistaen, "että me menemme häntä elävänä itsevaltaisesti perimään, silloin kun hän kentiesi hyvinkin kipeästi itse omaisuutensa tarvitsee; se olisi ikään kuin Juudaksen kauppaa, vai mitä vaari arvelee?"

"Kyllä se niin on", vastasi tämä totisesti.