Part 16

"Mutta yhtä hyvin", jatkoi Joonas puhetta, "koska ei hän näytä ollenkaan tietävän, että hänellä on täällä kasvamassa niinkin iso rahasumma, niin minä ehdotan, että lähetämme hänelle nyt aluksi vaan pienemmän summan, vaikkapa sen kaksisataa markkaa, ja ilmoitamme rehellisesti hänelle kuinka suuri hänen perintönsä on. Vaatikoon hän sitten, jos tahtoo, koko summan itselleen lähettämään; kyllä kuukaudes on vielä niin paljo aikaa, että kirjeet ehtivät edestakaisin kulkemaan. Jos hän sitte lupaa lopun omaisuudestaan meille perinnöksi, niin saatamme sen hyvällä omallatunnolla jakaa; taikka jos hän sen vaatii itselleen lähettämään, niin on se lain ja oikeuden kannalta katsoen hänen käteensä toimitettava viimeiseen ropoon asti".

Joonas odotti, että Heikki tuohon jotain vastaisi, mutta niin ei tapahtunut. Ukko ei myöskään virkannut sanaakaan, vaan istui hiljaa ja silmäili toisinaan salavihkaa Joonasta, sekä näytti olevan tunteiden vallassa.

Ei Joonas huomannut appensa mielenliikutusta. Senpä vuoksi hän tältä kysyi:

"Mitä arvelette?"

"Minä arvelen, että kyllä se niin on tehtävä kun sinä sanot", vastasi ukko.

Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka ajalla Joonas rupesi miettimään, että nyt olisi ehkä sopiva aika raottaa sitä vieraaksi tekevää sulkua, joka häntä ja noita toisia eroitti.

"Hyvät ystävät", alkoi hän sanoa, "minulle rupeaa käymään kovin rasittavaksi tämä tämmöinen olo ja elämä, kun me, jotka olemme niin läheisiä, olemme kuin vieraita toisillemme". Heikki ja vaari liikahtivat hiukan levottomasti.

Joonas jatkoi:

"Mieleni on paha kun näen usein, kuinka te molemmat kartatte minua. Vaarikin käy niin harvoin meillä, Heikistä puhumattakaan. Minä ainakin luulisin, että joka ihmisellä on halua käydä joskus istahtamaan ja entisiä aikoja muistelemaan syntymäkotinsa penkeillä. Vaikka ei Niemelä mun syntymäkotini olekkaan, käyn usein siellä ja olen aina sieltä palattuani, ikäänkuin vuotta nuorempi. Muuten on kyläläisilläkin meistä hyvin paljon puhuttavaa tämänkin asian tähden. Meidän pitäis saada tämä jollain tavoin korjatuksi".

Heikki rykäsi ja sanoi:

"Etpä sinäkään ole käynyt meillä, niin en minä ole viitsinyt tulla teille".

"Sehän on aivan toinen asia, käydä kyläs taikka entises kodis. Jos vaan sinä olisit useammin tullut meille, niin kyllähän minäkin puolestani olisin voinut..." Joonas vastasi.

"Taitaapa olla", myönsi Heikki, "mutta minä olen ajatellut, että kun sinä olet ruvennut niiden komiain ystäväksi, niin et taida enää paljoa tämmöisistä huolia. Sen vuoksi en ole pakannut joukkoon. Lienenkö sitte väärin käsittänyt".

"Komiain ystäväksi", matki Joonas. "Älä sinä puhu aina niin pistelemällä. Eihän meillä ole kumpasellakaan oikeus määrätä toisellemme, kenenkä kans saamme seurustella, eli ketä pitää ystävänämme".

"Enpähän minä niin paljoa ystävistä välitäkään, vähä niistä on hyötyä".

"Etkö siis tahdo kanssani sovintoon käydä?"

"Miks'ei, en suinkaan minä vihata pyydä, enkä ole vihannut tähänkään asti".

Joonas rupesi nyt puhumaan ukolle:

"Eikö meidänkin sopisi...?" kysyi.

Ukko lepäsi vielä käsiensä nojaan kyyristyneenä.

Vastausta ei kuulunut. Vävy luuli tuon äänettömyyden vielä vihollisuuden osoitukseksi ja hämmästyi.

"Mutta sanokaa, mistä syystä olette niin äänetön ja vastaamaton?" kysyi Joonas melkein huudahtaen ja siirtyi lähemmäksi ukkoa. Nyt nosti viimemainittu päänsä. Kaikki merkit todistivat, että hän oli itsensä kanssa taistellut kovan taistelun. Peläten, että toiset hänen liikutuksensa huomaisivat, kiirehti hän sanomaan:

"Muistin tuossa Villeä ja ajattelin kuinka kurjas tilas se mahtaa olla". Mutta omituisesta hätäilemisestä voi huomata, että tuossa tuli pieni, vaikka hyvin peitetty hätävalhe.

Hajamielisenä katsahti vanhus ympärilleen. Joonas huomasi kyllä ukon häiriön, ja uskoi täydellisesti sen syntyneen tämän itse selittämästä syystä. Katsoen velvollisuudekseen osoittaa jollain tavalla osanottavaisuuttaan, sanoi Joonas:

"Kyllä se tosiaankin on hirmuinen kohtalo, kun ihmisen täytyy koko elämänsä viettää vankeudes".

Taas seurasi äänettömyys.

"Niin, mitä sanotte äskeiseen kysymykseeni?" Joonas kysyi puolittain nöyrästi ja vaateliaasti.

Ukko havahti kuin horroksista.

"Ei minulla tietääkseni ole sinulle mitään vihaa, mutta ... en tiedä kuinka sitä on tullut niin olluksi", vastasi hämillään.

"No, jollei siinä muuta ole, niin lyökäämme sovinnonkättä ja eletään ystävinä tästälähin!" lausui Joonas innokkaasti, ojentaen kättä ukolle. Viimemainittu otti vastaan tarjotun käden ja koki hymyillä, mutta se kävi väkinäisesti. Epäileväisesti ja hiljaa hän sanoi:

"Annatko sinä minulle anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut?" Loppulauseessa sortui ääni.

"Kaikki!" vakuutti Joonas huudahtaen. Hän jatkoi vielä: "Olkoon tämä kätteleminen nyt välillämme ikuisen sovinnon solmuna. Koettakaamme ymmärtää toisiamme tästälähin".

"Noo, johan se niin on", sanoi ukko, nähtävästi vain sanoakseen jotain. Mutta ajatus kierteli muilla aloilla ja kielen päällä näytti pyörivän vielä tärkeätä sanottavaa, -- niin tärkeätä, että sen ajatteleminen häntä oikein vapisutti. Vaan katsahdettuaan Heikkiin ja huomattuaan, että tämä uteliaisuudella häntä tarkasteli, pudistelihe hän ikäänkuin vilussa ja samassa näytti tuo kieleltä ulos pyrkivä sana kadonneen.

Joonas tuskin huomasi tätä. Hän astui nyt Heikin luo.

"Ja me Heikki, lyökäämme veljesten kättä!" tarjosi hän.

"Noo -- lyödään vaan, en minä joukaan tahdo riidellä, en jo", vastasi Heikki, tapansa mukaan hyvin vitkaan tarttuen Joonaan käteen.

Ukko katseli myhäillen, sanaakaan virkkaamatta langosten käden lyöntiä, mutta vaikea oli noista ryppyisistä kasvoista huomata, josko se oli täydellisen onnen ja tyytyväisyyden hymyilyä, vaiko jotain muuta.

Joonas oli iloisella tuulella.

"Mennään nyt meidän tupaan ja juodaan pienet harjalliset", ehdotteli hän naurahdellen.

Heikkikin oli toisellainen kuin ennen.

"Mitäpäs tässä nyt", esteli hän, "minun pitäisi jo mennä, kohta on keski kirkon-aika".

"Ei meidän tarvitse kirkon-aikaa meidänkään tuvas millään jumalattomuudella viettää; tämä itsestään on jo Jumalan mielen jälkeen oikein, että veljekset keskenänsä sovinnossa asuvat", selitti Joonas.

"Samahan tuo on, mennään vaan, onhan siitä jo aikaa kulunut kun teillä kävin.

"Senpä vuoksi! Mutta mikä siihen on ollut syynä kun olet niin visusti pysynyt pois?"

"Niinpä sitä on vieraannuttu. Olen myös luullut, että sinä kannat jotain vihaa minua kohtaan ja, niin kun äsken jo sanoin, sulla on niin paljo niitä isoja tuttuja, että..."

Joonas nauroi.

"Kylläpä sulla on ollut luuloja! Mutta pankaa nyt paappa vaatetta päällenne ja tulkaa mukaan".

Melkein vihaisesti ärähti ukko:

"En minä tule. Jumala varjelkoon minua enään viinaa ryyppäämästä!"

Heikki purskahti vallattomasti nauramaan:

"Ha ha haa, vanha juoppo!"

Merkillinen ilme kasvoilla katsahti isä polkkaansa.

"So, so!" varoitti Joonas, "älä pilkkaa isääs. -- Tulkaa vaan vaari, eihän meidän ole pakko ryypätä. Juodaan kahvia".

Ukko mietiskeli.

"Jos tuota sitte..." sanoi ja lähti.

Heikki hohotteli vielä:

"Ha, ha, kylläpä se olis maailman kumma, jos te kuolemaanne asti pysyisitte ryyppäämätönnä --"

"Älä nyt kovin -- taidatpa sinäkin tulla vielä huomaamaan, mihin se sinua vie".

Kun ukko tuon lausui, olivat miehet jo tupaan menossa. Joonas ja Heikki astuivat edellä vierekkäin. Kun viime mainittu kuuli isänsä lauseen ja huokauksen, sanoi hän pilkaten:

"Kylläpä rakkaat veljet antavat synnin päästön, jos joskus rikkookin". Hän pisti kielensä suusta ja katsoi veitikkamaisesti Joonaasen, ikäänkuin toivoen tältä kannatusta ilveelleen.

"Te saatte kärsiä vainoa ja pilkkaa omilta lapsiltannekin minun tähteni", mutisi ukko itsekseen aivan yksinkertaisesti ja rauhallisena.

Joonas katsahti nuhtelevaisesti Heikkiin. Viimemainittu, joka nyt todella näytti olevan mielissään lankonsa ystävyydestä, ei näin hevin tahtonut sitä kadottaa, vaan poistaen ivan huuliltaan, pisti piipun hampaisiinsa, rykäsi ja alkoi katsella ylös, oliko taivas pilvessä.

Kun miehet astuivat tupaan, oltiin siellä hiukan ällistyksissään. Ukko ja Heikki olivat hämillään ja käyttäytyivät ihan vieraan tavoin, juuri siitä syystä, että he aavistivat talonväen pitävän heidän tuloaan omituisena. Pelastuakseen renkien tutkivista silmäyksistä pujahtivat he mielellään kamariin.

Joonas palasi vähän ajan kuluttua sieltä tupaan ja sanoi Johannalle:

"Keitä nyt kahvia".

Iloisesti vastasi Johanna:

"Tietysti. Mutta mistä se kirje tuli?"

"Ka kun en lähtenyt huomata sanoa, -- se tuli Villeltä. Tule itse katsomaan".

Joonas palasi miesten luo. Heikki oli jo hyvin siellä perehtynyt ja katseli seinillä olevia kuvia. Joonaan tultua kysäsi hän:

"No, ensi viikollako se kansakoulu nyt alkaa?"

"Niin, ensi viikolla".

"Saatiin se tänne meidän kylään".

"Saatiin se vihdoinkin".

"Kyllä sinne nyt maksaakin vähän mielummin, kun tulee omaan kylään.

"Niinkö luulet?" nauroi Joonas.

"Niin minä luulen; näkeehän edes mitä siellä tehdään ja mihin rahojansa panee", tuumaili Heikki.

"Onpa tuo niinkin", myönsi Joonas.

Vaarikin sekautui puheesen:

"Kyllähän se koulu muuten olis kun ei siellä opetettaisi lapsille niin paljon kaikkia turhanpäisiä mailman viisauksia", hän tuumaili.

Heikin teki mieli ivata, mutta ei Joonaan tähden uskaltanut. Joonaalla oli taasen halu ruveta järjellisesti ukkoa vastustamaan. Mutta katsoen velvollisuudekseen pysyttää äskeistä sovintoa voimassa niin paljo kun mahdollista, jätti hän ukon mietteineen rauhaan.

Johanna tuli ja alkoi lukea Villeltä tullutta kirjettä. Nähtyään, että veli oli anonut itsensä Siperiaan, valahti kyynel poskelle. "Vai Siperiaan se veli raukka..." Sisar itki.

Ukko näki, miten Johannan sydäntä liikutti.

Hänen kyynäspäänsä vaipuivat taas polvia vasten ja kasvot peittyivät käsiin. Joonas muuttui entistä totisemmaksi. Mutta Heikki sanoi:

"Mitä siitä surraan, työmies on palkkansa ansainnut".

"Niin, niin, mutta hän on kuitenkin meidän veljemme!" muistutti Johanna.

"Noo, vaikka", intti Heikki, mutta jätti sitte siihen.

Kirkonaika oli jo hetkestä ohi mennyt, kun Heikki vasta lähti kotiinsa Teerelästä, vakuuttaen Joonaalle, että tämän pitäisi ehtoommalla tulla heille.

Vaari pysyi koko ajan jotenkin harvapuheisena. Omaan tupaansa mentyään istahti raskaasti pöydän viereen tuolille ja voihkasi:

"Oi jumala, kun ei tuo asia mielestäni katoa, se ikään kuin polttaa sydänalustaani. Nyt olin juuri tunnustamaisillani sen Joonaalle, mutta oli tuo Heikkikin ja se ei ymmärrä mitään... Minä en saa muuten rauhaa, ei tunnu auttavan veljienkään anteeksianto, ei... Jumala yksin tietää kuinka se mua vaivaa..."

* * * * *

"Minun on nyt niinkuin suuri taakka hartioiltani poistettu", lausui Joonas, jäätyään Johannan kanssa kahden kesken kamariin. "On ollut niin ikävää kun vihamiehinä on täytynyt toisiaan kohdella näin läheisten. -- Mutta se vaari näytti niin hiljaiselta ja surulliselta, etten ymmärrä mikä hänen oli; taisivat ne Villen terveiset koskea".

"Varmaankin", arveli Johanna. Mutta taas näyttäysi hänessä tuo kummallinen salaperäisyys, jota Joonas oli hänessä jo joskus ennenkin huomannut, ukosta keskusteltaessa.

"Mitä sinulla on salattavana?" kysyi Joonas

Johanna vähän säikähti.

"Salattavaa!" huudahti vikkelästi.

"Niin, sinä näytät semmoiselta kun olis sinulla joku asia sydämmelläs", vakuutti Joonas.

Johanna oli hetkisen vaiti, sanoi sitten.

"Minä tiedän sen asian, mutta isä on kieltänyt sinulle sanomasta. Älä viitsi sitä udella. Kyllä hän sen sanoo vielä sinullekin".

"Mikähän erinomainen asia se on?" ihmetteli Joonas.

"Kyllä sinä sen vielä tietää saat. Kumma, ettet osaa sitä jo aavistaa".

XXVII.

Vihdoinkin alkaa aikakausien välinen taistelu kertomuskentällämme asettua ja myrskyävät intohimot löytää uomansa. Minkä kuohuva elämä on tuominnut väistymään, se aikansa taisteltuaan hiljaa ja meluttomasti vaipuu lepomättäälleen. Mikä elää, sitä vie vauhti eteenpäin mielessä ainainen edistymisen halu.

Kansakoulu, josta monta katkeraa ja myrkyllistä ajatusta oli kylänmiesten kesken lausuttu, oli vihdoinkin alottanut toimensa. Oppilaita siellä oli runsaasti. Monet, jotka olivat kiivaimmin vastaan taistelleet, antoivat poikainsa mennä kouluun ja lakkasivat siksi ajaksi siitä pahaa puhumasta. Toiset kyllä jatkoivat pilkkojaan ja vihojaan, mutta nyt enempi suukovun yllyttäminä, kuin todellisesta taisteluhalusta.

Koulu sellaisenaan toi uutta elämää kylään. Iltasin ilmestyi takkapieliin joka talossa koululukujaan lukevia lapsia, jotka ajan tavan mukaan kovaäänisesti täyttivät tuvat lukumelullaan. Omien lasten lisäksi olivat etäisemmät koululaiset sijoitettuina asumaan koulukylään. Siten useissa taloissa oli 5-6 kortteerimiestä. Yhden osan illasta ne lukivat. Mutta runsas joutoaika pitkinä puhteina riitti hyvin muuhunkin, kylänjuoksuun, myöhemmin illalla tupaleikkiin. Talvi-iltoina kuului kylän raiteilla raikas-ääninen lapsimelu. Sieltä se makuuajan lähestyessä siirtyi tupiin. Miesväki puhdetyönsä silloin työnsi syrjään ja juttu koulupoikien kanssa alkoi. Moni nuori mies näinä iltoina kivitaululla kirjottelemaan oppi koulupoikien opastamana. Sadunkerronta oli koulun kera kylässä uudistunut, sillä pitäjään eri puolilta tulleet pojat toivat uusia mukanaan. Näinä iltapuhteina niiden juttelu luisti. Se kävi laatuun naisten kehrätessäkin. Ja kun vihdoin makuulle käytiin ja tulet sammuivat, vielä silloin sai joku uuden satunsa alkaa. Herkin korvin vuoteissaan sitä kuuntelivat miehet ja naiset, kunnes yksi ja toinen kuorsaten ilmoitti lakanneensa seuraamasta.

Ne olivat tuoneet mukanaan kylään uutta ja miellyttävää, nuo koululapset. Vaikka joskus tekivät "pahaakin", ei Suhjalan kylässä yleensä koulua vastaan vihaa haudottu. Koululla edelleen oli monta periaatteellista vastustajaa, mutta vilkas lapsielämä näissä koulun luomissa uusissa muodoissa heitäkin ikään kuin pehmitti.

Teerelän perheessä olivat suhteet sitten viime sovintoillan pysyneet hyvinä. Vaari ja Heikki kävivät tiheästi Teerelän tuvassa ja Joonaskin koetti pitää huolta vastavuoroista. Sovinto näytti muodostuneen vakavaksi kahden puolen.

Heikki ja Miina jatkoivat kyllä kotoisia taisteluitaan. Mutta niitä paeten Heikki sangen usein pistäysi Teerelään. Vaimoansa vastaan piti hän, tämän syyttämistuulelle joutuessa, jonkullaisena puollustuksena sitä, että häh kävi Teerelässä ja oli Joonaksen kanssa väleissä.

Sanoaksemme senkin: Saaraleena oli päässyt ruotiin johon oli pyrkinyt. Nyt hän kaikkialla kehui Teerelän Johannaa parhaaksi emännäksi mitä Suhjalassa oli. Kutka muistivat entisiä, ne nauroivat, mutta myönsivät monet toki Saaraleenan puheessa perää olevan.

Villeltä oli tullut heti vastaus ja kiitos rahakirjeestä. Oli pyytänyt lähettämään vielä 200 markkaa, joten hän saisi puolen perintö-osastaan. Loput testamenttasi tasan veljen ja sisaren lapsille, "muistoksi onnettomasta enosta ja sedästä joka viinan ja hurjan luonnon tähden joutui elävänä haudatuksi", kuten kirjeessä sanottiin. Hänen pyyntönsä lisä-rahalähetykseen nähden oli heti täytetty. Mutta vaari sairasti usein ja vanheni nopeasti. Hän oli entisestään enää varjo vain. Poissa oli luonteen tulinen kiukku, poissa terhakka väittelyhalu. Kumaraan painui niska, hitaammaksi kävi askel. Vähä hän puhui, usein istui ja suurta virsikirjaa luki, virrenvärssyjä ja raamatunlauseita laususkeli.

Tämän ohella tuntui siltä, kuin hän olisi päivä päivältä siirtynyt lähemmäksi Joonasta. Melkein aina kun tupaan tuli, isäntää kysyi. Mutta kun puheisille sattui, kävi vaiteliaaksi toisinaan, toisinaan taasen asettui kuin lapsen kannalle... -- -- --

Oli muuan ilta. Joonas palasi pari päivää kestäneeltä matkalta. Heti tupaan tultuaan sai kuulla, että vaari oli sairastunut vuoteenomaksi ja oli useita kertoja häntä kysellyt. Joonas meni pihatupaan.

"Jopa olet tullut!" huudahti Johanna, joka oli vaarin tuvassa, eikä tiennyt Joonaan kotiin saapumisesta.

"Johan viivyinkin kokolailla", vastasi Joonas ja astui vuodetta kohti.

Ukko jo raotti esirippua.

"Olet vihdoinkin tullut", sanoi hän.

"Noin kipeäksikö nyt olette...?" kysyi Joonas.

"Niin olen, minä olen nyt kovin kipeä".

"Jokohan kuolema lähestyy?"

"Tiedä, hyvin tämä nyt kummalta näyttää, ei taida kuolemakaan enää kaukana..."

"Eipä sitä tiedä", sanoi Joonas ja istui.

Oli vähän aikaa hiljaista. Ukko veti usein henkäyksiä niinkuin olisi aikonut jotain sanoa. Käänsi vihdoin päänsä äkkiä Joonaasen päin ja ojensi kättä.

"Joonas", sanoi, "anna mulle kätes".

Johanna aikoi lähteä huoneesta, vaan isänsä kielsi:

"Älä mene Johanna, ole vaan täällä. Kyllä sinä tiedät jo entisestään tämän asian".

Ukko hengitti raskaasti ja rupesi sitten puhumaan.

"Oi hyvä mies. Nyt vasta saatan sinulle ilmoittaa, että minä -- silloin kun tiedät, tein tahallani -- väärän valan, sen Tervahaudan Juhan puolesta. -- Minä kyllä muistin kaikki, mitä hän yöllä minulle kertoi, mutta sokeuteni saattoi minun semmoiseen työhön. Minä en osannut aavistaa näitä -- seurauksia. Ja kun minä vielä rupesin väittämään, että sinä valehtelit!" -- Hän pudisti kovasti Joonaan kättä. "Voitko antaa minulle ikänä anteeksi tätä rikosta? Sinä yksin tiedät kuinka ehdollinen se oli. Kaikki muut ihmiset luulevat, että minä olin silloin niin juovuksis, etten voinut muistaa koko asiaa. Annatko anteeksi?" Ukko katsoi rukoilevin silmin Joonasta.

Tämä oli kummastunut ja liikutettu.

"Annan kaikesta sydämestäni, mutta sopikaa siitä asiasta Jumalan kanssa". Joonaan silmissä kiilui kyyneliä.

"Jumalan anteeksiannosta olen varma, kun vaan sinä ... sillä veljeni ovat minulle monasti vakuuttaneet ja nyt, kun sinä sen vielä vakuutat, niin saan rauhan. -- Ja sinä annat?"

"Varmasti".

"Sitten on rauha tunnollani..." Ukko pani kädet ristiin rinnalleen ja lepäsi kauan silmät ummessa.

"Kiitos että vapautit". Vanhus katsoi Joonasta kirkkain silmin ja hymyili.

Johannakin pyyhki kyyneliä silmistään.

"Enkö saa noutaa pappia luoksenne?" kysyi Joonas.

"Älä huoli siitä. Täällä on monta kristiveljeä, jotka voivat lohduttaa, jos hätään tulen. Mutta nyt on minun sydämelläni lepo, täydellinen lepo. Minun on niin hyvä olla, hyvä..."

Johanna aikoi sanoa jotain kehoittaakseen pappia hakemaan, mutta silmäyksellään kielsi miehensä häntä puhumasta.

"Hyvä olla ... hyvä..."

Nuoret katselivat kyyneleet silmissä vanhusta, jonka huulet yhä kertosivat sitä samaa ja raottuneista silmistä tirkisteli onnellinen hymy.