Part 14

"Sama on minun. Tunnen itseni puolittain syylliseksi, kun en antanut vaarille ennen tietoa siitä, että olin siellä ikkunan alla kuultelemas".

Johannan teki mieli muistuttaa, että "mahdoit seurata minun neuvoani", mutta asia ei olisi sillä parantunut. Joonas sanoi taas:

"En luullut hänen sentään vielä olevan noin kurjan".

"En minäkään. En tullut edes ajatelleeksi koko väärää valaa. Sitä vaan pelkäsin, että jos hän oli silloin juovuksis, niin ei muista mitä Juha puhui".

"Juovuksissa ei hän ollut", sanoi Joonas.

"Eipä saattanut olla", myönsi Johanna ja kysyi: "Aiotko mennä isän luo?"

"Kyllä menisin, mutta mitä minä hänelle sanon?"

"Koeta kysyä, mitä hän ajattelee kamalasta työstään".

"Sitä en tee! Ajattelin tosin päivällä kun häntä kotiin toin, että minä hänen nyt oikein... Mutta nyt olen asiaa paremmin ajatellut. Mikä oikeus minulla on häneltä salarippiä vaatia? Sovittakoon Jumalansa. Mutta minun omaatuntoani vaivaa, kun en tullut hänen kanssansa puhuneeksi ennen kun käräjään menin".

"Mene nyt kuitenkin häntä katsomaan".

Joonas seurasi kehoitusta ja lähti. Kun tuli vaarin tupaan, viittasi hän Amalian menemään pois ja istui itse rahille vuoteen viereen. Ukko makasi kasvot seinään päin käännettyinä ja näytti nukkuvan. Joonas oli vähän aikaa ääneti. Toinen ei itseään liikauttanut.

Ei mitään vastausta kuulunut.

"Nukutteko te?" uudisti Joonas.

Ei mitään vastausta.

Joonas kosketti kädellään vaarin käsivartta ja uudisti vielä kerran:

"Nukutteko te?"

Niin kuin seinä, pysyi puhuteltu vastaamatta.

"Voi sitä sydäntä, sitä sydäntä", huokasi Joonas ja meni pois.

Kohta kun ovi oli kiini paukahtanut, käännähti vaari ja murahti.

"Salakuuntelija...! Mutta odota... Ai ai!"

Pistos alkoi uudelleen.

XXI.

Johannalle oli ukko sairautensa ensipäivänä lausunut arvelun että huomenna hän jo nousee jaloilleen. Mutta tauti lujitti vain. Se muodostui yhä vaikeammaksi. Vaari ei ollut juuri koskaan sairastanut. Sen vuoksi tuntui tämä vielä oudommalle.

Levottomuus lisääntyi mikäli päivät kuluivat. Kuoleman-uhkakin nousi. Sitä ei Teerelän vaari ollut vielä ajatellut koskaan.

Kuolema? Olisko se mahdollista? Kuulinkohan minä että se Juha sanoi...?

Jumala siunatkoon! Minä en luullut hänen sillä sitä tarkoittavan...

Kuinkahan minä ... mahdoinko minä olla selvänä? Se Juha sanoi ... ja tuomari kysyi ... ja minä sanoin...

Jesus, olikohan se oikein oikea väärä vala? Mitähän siitä pappi mahtais...?

Teerelän Matille pappi...! Minä en ole ikänä sitä ajatellut... Mahtaneeko tuo kuinka kysellä?

Kamalaa kun hiottaa ja pistää ... ja päätä porottaa ... ja jalkoja painaa raskaasti.

Juha sanoi... Mutta olinko minä selvällä? Kuulinko minä sen? Jos sen papinkin, mutta jos tästä vielä paranee niin se olis vain turha vaiva.

Sais hiukan nukahtaa...

Väärä vala ... vala ... väärä vala ... huh huh kun hiottaa...

Oi Jumala! Tämäkö nyt on omantunnon tuskaa? Minkähänlaista olis puhutella pappia...

Kerran Johanna kuuli tämän vaikerruksen.

"Mitä, haluaisitteko pappia?" kysyi hän ja lähestyi. Sairas säpsähti.

"Häh?" kysyi neuvottoman näköisenä.

"Pappiako haluaisitte puhutella?"

"Kuulitko sinä? En häntä nyt tiedä -- luullakseni vähän horajankin".

"Mutta, isäkulta, suokaa nyt, että haetaan pappi! -- Ajatelkaa: entä jos kuolema lähestyy?"

"Ei sitä nyt tiedä vielä ruveta hätäilemään, jos ei kuolema tulekaan".

"Voi, Jumala olkoon sielullenne armollinen, kun olette niin paatunut! Mikä häpeä se on, jos syntinen ihminen murehtii aikanansa tulevaista tilaansa, ennen kun on myöhäistä. Jumala on itse sanonut, että hän tahtoo hävetä myös niitä tuomiopäivänä, jotka mailmassa ovat häntä hävenneet. Isäparka, kun olette paatunut!"

"Älä nyt huuda".

"Minä käsken jonkun mennä pappia hakemaan".

"Olkoon nyt edes huomiseen".

"Ei, kun te kerran haluatte, niin se pitää tapahtuman jo tänä päivänä!"

Johanna kiirehti ulos.

"Ei! -- ei! -- huomenna vaata! Kuuletko Johanna! Minä olen jo parempi. Voih!" Ukko painui uupuneena sängynpohjaan.

Joonas lähti heti, sillä hän toivoi appensa mieli-alan muuttuvan toisellaiseksi ja luuli papin voivan siihen vaikuttaa.

Kirkkoherran tullessa oli Teerelään jo kokoutunut useita kylänmummoja katsomaan sairaan ripitystä. Mutta pappi tiesi jo edeltäkäsin, minkälainen henkilö hänellä oli ripitettävänä ja siitä syystä pyysi jäädä kahdenkesken sairaan kanssa.

Mummot lähtivät pahoilla mielin, kun eivät saaneet kuulla kuinka Teerelän paappa pappia vastaa, tuo vanha syntinen ja jumalaton.

"Kuinka täällä voidaan?" kysyi rovasti, kun oli jäänyt kahdenkesken.

"Noo, siinäpähän se, -- minä tulin niin kipeäksi yht'äkkiä, että ... kyllä se oli vilustumisen tähden".

Kauan -- tavattoman kauan viipyi sielunpaimen kadonnen lampaan tykönä. Kukaan ei tiedä, mitä siellä keskusteltiin. Mutta, kun kirkkoherra vihdoin tuli ja meni talontupaan, oli hän hyvin totinen ja kiireissään, niin että emäntä tuskin sai hänelle kaksi kahvikuppia tupatuksi.

Matkalla pappilaan kysyi Joonas:

"Minun ei tule asiaan mitään, mutta kysyn kuitenkin: mitä piditte sairaan mieli-alasta?"

"Pahoin elänyt ihminen", huokasi pappi. Sitten jatkoi:

"Jos se rupeaa vielä minua kaipaamaan, niin tule hakemaan".

"Mielelläni", vastasi Joonas, vaan katsahti kirkkoherraan, ikään kuin aikoen kysyä: "mitenkä ripitys tapahtui?"

Kirkkoherra käsitti Joonaan tarkotuksen:

"Minä en voinut antaa hänelle herran ehtoollista. Toivon, että hän katuu".

XXIII.

Teerelässä kävi ukon sairauden aikana paljon vaimoväkeä sairasta katsomassa, etenkin sitten kun alkoi liikkua huhu, että Matti-paapassa oli tapahtunut muutos: synti oli alkanut näyttää synnille, entinen elämä oli ruvennut tuntumaan karvaalle. Niin pitkälle kuin sinne taaksepäin katsoikin, näki vain pahojatöitä ja syntiä. Ja sitte kaiken huippuna väärä vala -- josta ei edes vielä kertaakaan ollut uskaltanut kenenkään kanssa puhua.

Kirkkoherran käynnin jälkeen näytti ukon sielunelämään avautuneen tämä uusi ura. Johanna sen ensinnä tarkalla vaistollaan huomasi. Isä, näet, silloin tällöin kyseli häneltä uskonasioita. Kerrankin tuli puhe näin alkuun:

"Onko sulla kiirettä, Johanna?"

"Kuinka niin?" kysyi Johanna ja pysähtyi lattianlakaisussa.

"Minä vaan".

"Mitä?"

"Luuletko että minä olen kuolemansairas ... että minä, tuota..."

Johanna tuli viereen.

"Jumala yksin sen tietää, isä rakas. Mutta kuinka teidän sielunne..."

"Sitä minä ajattelinkin".

"Isä rakas..."

"Mahtaako näin suurelle syntiselle olla..."

Johanna rupesi itkemään. Vaari ei liikutukseltaan voinut jatkaa.

"Kun minä olen niin huono neuvoja, kokematon sellaiseen..."

"Niinhän sinä ... eikä sulla ole paljo syntiäkään... Sinähän olet..."

"Älkää isä rakas sanoko. Kaikin olemme syntisiä, vikapäitä Jumalan edes. Mutta niinhän aina sanotaan että Jumalan armo ulettuu kaikille".

"Luuletko että minunlaisellenikin... Mitä arvelet?"

"Minä uskon varmasti sen, rakas isä! Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat ne pitää lumivalkeiksi puhdistettaman, sanotaan".

"Lumivalkeaksi ... lumivalkeaksi..." mumisi vanhus ja kädet rinnan päällä ristissä tirkisteli vuoteen kattoon.

Tuli muuan laestadiolainen ukko, vaarin ikätoveri. Sairas kävi iloiseksi, ojensi kätensä vieraalle ja pyysi istumaan sängyn viereen. Johanna poistui talonpuolelle ja jätti vanhat kahdenkesken.

Tämän jälkeen alkoi laestadiolaisia yksi toisensa jälkeen käydä sairaan luona ja kylä tiesi pian kertoa että Teerelän paapasta oli tehty "hihhuli".

Joonas oli ankarasti kirkollinen. Karsain silmin katseli hän kaikkia lahkolaisilmiöitä, varsinkin laestadiolaisuutta. Usein oli hän koettanut väittelyä näiden kanssa, mutta ei tullut puoleen. Jäi sittemmin vain tuomitsevalle kannalle.

Kun laestadiolaiset nyt alkoivat tiheämmin käydä vaarin luona, teki Joonaan mieli sulkea heiltä ovi. Hän tunsi ikään kuin jotain rikkovansa yhteiskuntajärjestystä, kirkkoa, kirkkoherraa ja Jumalaa vastaan, jos sallisi ukon käännytyksen jatkua ilman vastaanpanoa. Asema oli kovin kiusallinen. Vaikea oli nostaa julkista taisteluakin sairaan sielusta, varsinkin kun hän tunsi itsensä kylmäksi ja saamattomaksi muuhun kuin järkiperäiseen väittelyyn.

Jonkun aikaa sairastettuaan alkoi ukko parantua. Jo monennen kerran tarjousi Joonas hakemaan pappia, mutta ukko kielsi. Joonasta harmitti. Kaikesta näkyi että muutos oli ukossa tapahtumassa. Hän ei enää ollut vävylleen yhtä töykeä vaan koetti tavotella ystävällisyyttäkin, mikäli se oli mahdollista vanhalle, paatuneelle miehelle. Joonas ihmetteli tuon havattuaan. Joskus hän jo yritti keskusteluakin uskonasioista, mutta siihen osoitti vaari aina tympeätä vastenmielisyyttä.

Laestadiolaisia kävi yhä useammin sairaan luona. Aina kuin heitä tuli elähtyi ukko aivan huomattavasti. Keskustelut näiden kävijäin kanssa olivat ensimmältä salaisia, mutta muuttuivat vähitellen julkisemmiksi. Uteliaisuudella seurasi Johanna, joka useammin oli tilaisuudessa niitä kuunnella, mihin suuntaan ukon puhelut menevät. Pian saikin hän havaita, että vaari oli jo vakaumuksensa löytänyt. Hänestä oli tullut laestadiolainen.

Joonaalla oli tämän johdosta aluksi raskas mieli, eikä Johannakaan iloinnut. Kun isästä olisi tullut "uskovainen", kun hän olisi halunnut pappia, silloin olisi nuorten mieli ollut hyvä.

Ukko oli jo alkanut vähin jalkeillakin olla ja kylässä liikkua. Äskeisten vastenmielisyyksien vaikutelmia oli aika jo huuhtonut mennessään ja kaikki alkoi taas kulkea tavallista menoaan.

Eräänä ehtoona kun Joonas ja Johanna istuivat kamarissa, alkoi kuulua kovaäänistä puhetta tuvasta.

"Leena on palannut hihhuli-seurasta ja kuuluu siellä toisille sitä kertovan", sanoi Johanna.

Joonas lähti tupaan, missä paraillaan kovaäänisesti naurettiin.

"Mikä nyt?" kysyi hän.

Leena otti puhuakseen:

"Minä tässä vaan kerron, että äsken, kun minä menin seuraan, niin meidän paappa meni edelläni ja kohtas tiellä Tervahaudan Juhan, joka näytti olevan vähä juovuksis. 'No etkö sinäkin jo palaja syntisiltä retkiltäs ja rupea kuolemaasi ajattelemaan?' kysyi meidän paappa. 'Joo, niin olen täs meinannut', sanoi Juha. Paappa otti sen leikiksi, mutta yhdes ne seuraan tulivat. Nyt minä sitte oikein näin meidänkin paapan ottavan synninpäästön, niin että nyt saatte uskoa hänen olevan hihhuli. Kohta, kun meidän paappa tuli pois pöydän äärestä, meni sinne Tervahaudan Juha. Meitä oli loukos iso joukko suruttomia, jotka heti rupesima nauramaan. Mutta se Juha meni vain hyvin totisen näköisenä pöydän ääreen ja pyysi nöyrällä äänellä synninpäästöä. No ei muuta, kun kädet Juhan pään päälle ja siunattiin niin, niin kalliisti. Toiset ne hyppelit lattialla ja huusit: Mutta tuskin oli Juha saanut vähän suunvuoroa, niin se rupesi puhumaan kaikellaisia hullutuksia. Voi herra, kun me rupesimme nauramaan --"

"No ole nyt jo vaiti! Siellä te kuljette pilkaten ja rähisten. Mitähän luulette siitä olevan hyötyä itsellenne? Parasta on, että pysyy tästälähin kotona", nuhteli Joonas. Toiset edelleen nauroivat. Leena luuli ettei isännällä niin vakava totuus ollutkaan nuhdellessaan ja alkoi jatkaa kertomustaan:

"Se Juha sanoi, jotta --"

"Enkö minä sanonut, ettei sanaakaan enään siitä asiasta! Kukin on itse omia asioitaan likinnä. Minä en kärsi ylellistä pilkan tekoa kenestäkään, kaikis on vähän vikaa. -- Onpa kuin mieskin, Tervahaudan Juha, jonka sukkeluuksille nauretaan".

Isäntä pistäysi kamariin. Niin tarkkaan kuuliaisuuteen olivat palveliat tottuneet, etteivät enään kuiskauksillakaan koettaneet jatkaa äskeistä puhetta.

XXIV.

Eräänä aamuna oli Joonas kärtyisellä tuulella. Johanna kysyi:

"Mikä sinulla nyt on?"

"Eipä juuri ... on vain niin ikävää, kun pitäis lähteä kuntakokoukseenkin ja metsään. Kun pojat menevät yksin sinne, niin ne eivät valikoi vähääkään, pilstovat ja hakkaavat haloiksi kauniimmat ja riukeimmat puut. Kokoukseskin tarvittis olla, kun se kansakoulujuttu on tullut päätettynä ja nyt on kysymys mihin toimiin ryhdytään sen toimeenpanemisen vuoksi, valitaan johtokunta ja päätetään mihin koulu asetetaan. Nyt en tiedä kumpaanko menen, metsään vai kokoukseen?"

"Ja onhan siellä se ruotivaivaisen asiakin, kun pannaan tähän meidän ruotiin Mikki-vainajan sijaan uusi. Kyllä sinun täytyy mennä Saaraleenaa puolustamaan, että se tulee tähän pääsemään".

"Saaraleenasta minä viis' huolin! Ei se ole meitä kohtaan itseänsä niin käyttänytkään, että minä olisin velvollinen häntä puolustamaan".

"Ethän sinä muistele niitä ämmäparan vanhoja syntejä, ethän jo. Se kävi täällä eräänä päivänä ja pyysi niin hartaasti minun puhumaan sinulle, että sinä puolustaisit hänen ruotiin pääsemistänsä, ja minä lupasin. Arveli, että hän tulee vielä itse sinulle puhumaan, mutta kun hän näytti niin huonolta, niin minä lupasin, että kyllä sinä sen toimitat, ettei hänen tarvitse itseänsä mäeltä tänne uudelleen vaivata. Kyllä sinun pitää mennä ja auttaa sitä akkaparkaa vähän".

"Miks'ei pyydä Nevaluhdan puolustaa itseänsä. Nehän hänen ystäviään ovat".

"Mitä Nevaluhta".

"Ei minun tahdo millään tavalla sopia mennä, pitäis aivan välttämättömästi päästä metsään".

"Koeta vakuuttaa miehille, etteivät saa hakata muita kuin huonoimpia puita tänäpäivänä ja mene itse huomenna".

"Kyllähän se niin on tehtävä, ei se muuten sovi. En minä juuri halusta jättäisi koulu-asiaa vieläkään oman onnensa nojaan".

"Mutta lupaa nyt se, että autat Saaraleenaa, sillä hän on käynyt niin huonoksi, ettei voi enää mitenkään elättää itseänsä ja muutenkin häntä pitäis kylän elättää, jos ei ruotiinkaan pääse".

"Noo, älä nyt. Eikö se Tonttu Sannakin ole vaalis?"

"Se saattaa vielä itsensä elätellä, kun on vaan tahtoa. Eihän hän voi tulla kysymykseenkään Saaraleenan edellä, ei jo".

Harmistuneena sanoi Joonas: "On suorastaan kiusallista joutua kaikkien asianajajaksi. Saat haaskata puolet aikaasi yhteisiin asioihin ja sittekin haukut palkaksesi. Tekee monasti mieli heittää hiiteen kaikki ja vetäytyä yksinomaan kotipuuhiin, kun eivät ne asiat näytä hitustakaan paranevan vaikka kuinka koittais".

Johanna ilmaisi myötätuntoisella ääntelemisellä osanottonsa. -- -- --

Jälkeen puolisen palasi Joonas parin kokous-toverin kanssa.

Toinen vieraista oli paksuniskainen kihlakunnan lautamies, toinen Nenälän isäntä, muuten tavallinen talonpoika vain.

Vieraat jäivät ovilukkoon luudalla jalkojaan pyhkimään, kun Joonas meni kamariin ja huusi sieltä:

"Tulkaa miehet tänne!"

Vielä pari kertaa sai hän käskynsä uudistaa, kunnes vieraat vihdoinkin hitaasti astuivat kynnyksen yli.

"Tulkaa, tulkaa", kehoitteli Joonas, "ottakaa pälssyjä päältänne ja istukaa. Pankaa piippuun". Joonas nosti tupakkalaatikon pöydälle samassa viitaten piippuhyllylle, missä puoli tusinaa uusia piippuja notko-varsineen seisoivat kenaavassa, mukavassa selkänojassaan.

Vieraat ryhtyivät piippuja lataamaan.

"Oikein pakkanen", paneskeli Joonas käsiänsä hieroen.

"On, on oikein", todistivat toiset, piippujen jo savutessa.

"Ottakaahan edes vähäksi aikaa turkit pois", kehoitti Joonas.

Miehet estelivät ilmoittaen, että pitää pian lähteä.

Joonas pöyhähti:

"No eihän teillä sellainen hätä ole. Pidetään nyt pienet kemut sen päälle, kun saatiin voitto vihdoinkin. Pälssyt pois! Helkkurin hyvin kannattaakin nyt ottaa pari kaapsua harjallisiksi. Saakuri mikä rymäkkä siellä olikin!"

Miehet eivät kuitenkaan uskaltaneet Teerelän kamaria niin kodikseen ottaa, että vaatetta päältään olisivat vähentäneet, vaan vakuuttivat vahvasti, että "kylläpä sitä nyt näinkin istuu".

Sillä aikaa laittoi emäntä tuvassa kahvipannua tulelle, pistäysi sitten kamariin asioita kuulemaan.

"Pääsikö Saaraleena ruotiin?" kysyi.

"Pääsi se, huomenna saa tulla alkamaan meiltä vuoroansa. Toimita nyt sille tieto".

"Olipa se asia, kun akka sai leivän", myhäili emäntä.

Isäntä oli jo piirongista siirtänyt rommipotun pöydälle ja etsi nyt paraillaan ryypynmittaa, mutta ei löytänyt ennen kuin emäntä tuli avuksi.

"Koulu nyt saatiin", ilmoitti lautamies emäntään katsoen.

"Vai saatiin nyt, -- olipa se. Mutta kylläpä teillä on ollut siitä vaivaakin".

"Joo, kyllä siitä on saanut monta vaivaa nähdä", myönsi lautamies ja Nenälä sanoi: "Niin on, niin".

Joonas kukkuroitsi ryypynkupit rommilla ja rupesi sitten puhettaan leikillä höystäen kehoittamaan toisia ottamaan.

"Morjens nyt! Tulkaa ottamaan täältä pieni prukosti".

"Mitäs täs nyt", esteli Nenäläinen ja lautamies arveli, että se on liikaa, mutta Joonas tuumaili, että eihän yksi ryyppy ole vielä hyvä alkukaan.

Emäntä oli juuri tasoitellut sängynpeittoa, kun häneltä pääsi huudahdus.

"Herrajee!"

Ja niin hän riensi tulista vauhtia tupaan. Siellä kiehuva kahvi ryntäsi pannusta takkakivelle pitäen armotonta melua.

Miehetkin tirkistelivät tupaan ja istuivat sitte enempiä kehoituksia odottamatta pöydän viereen.

"Huhtikuu!"

"Kippis!"

"Sama täältä!"

Kun lasit oli pari kertaa tyhjennetty, näyttivät lautamies ja Nenäläinen tuntevan itsensä ikään kuin tutummiksi. Eroituksen huomasi yksin lautamiehen sylkemisessäkin, sillä levollisesti hän trissasi pikanella-sylkiä uusille karvamatoille, sen sijaan kun hän äsken ei sylkenyt ollenkaan. Nenäläinen ei viitsinyt piipun kaivamista varten, enempää kun lautamieskään, nousta ylös periä tulipesään viemään, vaan kengän-nenään piippujaan kopistelivat joten tuhkat saivat vapaasti lattiaan levitä.

Kun emäntä vihdoin kahvia toi, tehtiin plöröä. Turkit olivat silloin jo auenneet, Nenäläisen lakki painunut hieman takaraivolle ja lautamies trissasi yhä tiheämpään. Keskustelukin oli jo vilkastunut. Toisiaan kehuivat mairitellen:

"Se oli sinun ansios, kun koulu saatiin tänne", kehui lautamies Joonaalle.

"Mitäs se mun ansioni oli. Ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu. Teidän äänenne siinä jotain merkitsi, se auttoi".

"Niin, mutta minä tarkoitan sun puhettas. Sä puhuit saamarin hyvin".

"Siitä ne viis huolineet olisivat".

"Kyllä ne huolivat", todisti Nenäläinen ja lautamies vakuutti lujasti: "Joo'o". Mutta samassa rupesi lautamiehen alla oleva tuoli arvelluttavasti naskumaan, sillä hän yritti keikutella. Tuoli otettiin tarkastettavaksi, se oli haljennut pienain kohdalta. Kummasteltiin sitten, kuinka tuo ainoa kiskottamaton tuoli oli sattunutkin lautamiehelle, kun kaikki toiset oli jo ennen raudotetut.

"Kummaa!" ihmetteli lautamies, "kun minä en tahdo muistaa. Kotona melkein aina istun soutulas ja sitte en muista muuta, kun keikottelen, niinkuin nytkin, heh! Ei tämä ole ensikerta, kun tuolin särjin. -- Kumma, ettei Teerelä ole jo itselleen soutulaa laittanut. Sehän nyt on uudenaikainen ja mukava".

"Eipä ole tullut laitetuksi".

"Ja meilläkin on", ilmoitti Nenälän isäntä.

"Lisätkää voimaa!" kehoitti Joonas puhetta muuttaen.

"Panehan itsekin, minä luulen, ettet ole pannut ollenkaan", sanoi lautamies pulloon tarttuen.

"Ei se pane", todisti Nenäläinen.

"Kyllä minä -- pankaa nyt te vaan; minä käyn ulkona".

Joonas meni. Lautamies teki hyvää "punssia" ja Nenäläinen aivan esimerkin mukaan.

"Miestä, kun ei uskalla kotonansakaan maistaa, saati sitte kyläs", paneskeli lautamies.

"Hm, sellainen on turhaa", sanoi toinen.

"Pannaan sen kuppiin!"

Yhdessä kaadettiin Joonaan kuppi rommia täyteen ja naurettiin. Kun Joonas tuli, maistoi hän heti, arvasi mitä oli tehty, eikä juonut. Toiset naureskelivat ja naljailivat siitä koko illan.

Istuntoa jatkui. Pullon pohja alkoi paistaa. Vieraiden kiire poistui. Uusi pullo tuli sijaan. -- -- --

Myöhemmällä pani lautamies pitkäkseen lattialle, ja Nenäläinen kävi lähentelemisissään ja syleily-yrityksissään yhä vetelämmäksi.

Silloin Joonas rupesi toimittamaan vieraitaan kotimatkalle. Lautamies puolittain kannettiin, Nenäläisen käydessä ominvalloin perässä naureskellen ja pilkkaa laskien.

Teerelän vaari näki tämän touhun.

"Tuollainen minäkin ennen olin", itsekseen virkkoi.

Tuskin olivat vieraat pihasta lähteneet ja Joonas jo kerran ehtinyt pelkäämään, että siinä kaadutaan, kun Kuppilan palvelustyttö tuli siihen.

"Meidän isäntä pyysi teidän tulla kohta meille", sanoi tyttö.

"Vai niin, mikäs nyt? Minä menen kohta".

Hän meni.

XXV.

Hyvin hauskaa on, tammipakkasen nurkissa naskuessa, istua lämpimällä porokivellä selkäänsä lämmitellen. Tämän oli Rupelan Heikki huomannut myöskin ja siitäpä hänet nytkin tapaamme harmaan mirrin vieressä istumasta ja katselemasta kädessään olevaa ruununverolappua. Tuon tuostakin raapasee kynsi korvantaustaa ja hiljainen selittämätön murina kuuluu.

"Niin, kynsi nyt päätäs. Olisit voinut olla ostamatta kirkkoreen, jonka kuitenkin heti uutena juovuksissa särit, niin olis nyt rahaa veronmaksuun", sanoi emäntä nakellen nenäänsä, polki rukkia ja väänsi tukevaa hurstinkudetta.

"Vai niin, sinäkö estit sitä ostamasta -- jopa kyllä! Kuka se oli, joka sanoi: 'hae isältä rahaa lisäksi', kuka jo?"

"Täytyihän mun kun näin, kuinka kovin sun teki sitä mieles".

"Älä valehtele! En minä olisi lopulla halunnut koko rekeä, mutta kun sinä tahdoit".

"Mutta kylläpä sä kehtaat valehdella! En minä puhunut aluksi reen ostoon mitään, kun mies tuli sitä kauppaamaan".

"Niin noh! Kyllähän minä alussa rupesin kaupasta puhumaan, mutta en ollenkaan sillä aikomuksella, että ostaisin. Tarjosin piloillani 70 markkaa, kun se 85:ttä pyysi".

"Ja sitte ostit, kun mies möi sillä".

"Kun sinä käskit, muuten en olisi sitä ostanut. Mutta mitäs tuosta nyt puhutaan; rekeä tarvittiin, kun vanhan reenrauta oli poikki, eikä ollut seppää saatavilla. Eikä tuosta yhdestä reenostosta nyt talo häviä. Toista se on, kun sinä vedätät aitasta kaikki jyvät kahvien, ryynien ja nisujen pantiksi, siitä hävitään".

"Joko taas siitäkin! Eikö sulle itselles maistu kahvi ja ryynipuuro yhtä hyvältä kuin mullekin? Kyllä sinä ainakin osas saat siitä viljasta. Ja kaikkiko jyvät minä sillä tavalla panen menemään? Eikö mitään syödäkään? Ja viethän aina, kun kaupungis käyt, tynnyrin ja puolitoista, kerrallaan. Mitä sinä niistä kotiin tuot? Sanoppas!"

"Rahaa, ja -- --"

"Joo'o, rahaa se Heikki tuo! Entäs vielä?"

"No viinaa, mutta kyllä sinä siitäkin osas saat. Ja tuodaan sieltä aina kaikenmoisia muitakin tarpeita, joita tarvitaan, mutta en minä milloinkaan aja omaisuuttani mihinkään turhiin".

"Soo, soo, -- etkö milloinkaan rahataskuaskaan hävitä?"

"Älä kiusaa! Ei se nyt niin usein tapahdu, että siitä aina kannattaa puhua. Muistele vaan ja tee tiliä, kuinka monta makkaraa ja juustoa olet heittänyt Saaraleenan reppuun, pussinjuoksuttamisen palkaksi".

"Miks'et vie heti riihestä saatuas kaikkia jyviä kaupunkiin, etten minä saisi pussittaa?"

"Mitä sitten syötäisiin?"

"Kas, nyt puhui pussiin! Äsken sanoi, että minä ne kaikki pussitan ja nyt niitä jo kuluu syömälläkin, ha haa! Sinä olet hyvin tarkka, nahjusparkani, huomaamaan mitä puhut".

"Älä hauku, muutama! Kyllä minä tiedän, kuka talosta enimmän osan tuhlaa ja tiedän myöskin, mitä puhun".

"Se tuhlaa, jolla on! Ei sulla ole ollut mitään".

"Aina sinä sen rikkautes vedät, mutta kyllä olet sen jo monikertaan syönyt ja pussittanut. Sen sanon vaan, että kahvipannun lyön kuudentuuman rautanaulalla seinään".

"Lyö vaan! Sittepähän saadaan nähdä, kuka ensimäisenä irti kiskoo".

"Sen teen huomispäivänä".

"Tee kohta".

"Ei, huomenna vasta. Nyt menen kylään".

"Kuppilasta verorahaa hakemaan".

"Mitä sun siihen tulee? Itse mä asiani vastaan".

"Ei mitään, mutta mene nyt kerrankin hakemaan rahaa Teerelän paapalta".

"Älä pistele".

"Mitä pistelemistä se on?"

Heikki lähti ulos. Hetkisen kumpanenkin kinaansa maisteli, mutta tavallisuuden mukaan pian unohtivat.

Kuppilan isäntä oli tasapuolisimpia vanhoillaanolijoita. Hän ei esim. kansakoulua vastustanut, vaan pikemmin puollusti. Teerelän Joonasta piti hän kunnon miehenä ja heistä oli tullutkin jonkullaiset ystävät. Vävynsä asumapuuhia katseli hän sitävastoin vihaisin silmin ja usein muistuttelikin tälle huolimattomuuden ja laiskuuden suurista virheistä.

Tähän aikaan oli Kuppilan isäntä sairastanut rintatautia ja arveltiin, ettei hän enää kauan voi elää. Tuosta Rupelan Heikki jo monasti sydämessään piti iloa, sillä appensa kuoleman jälkeen tiesi hän saavansa periä kelpo omaisuuden.