Chapter 4

XV. Siunattu toivo, sinä ihmisen lohduttaja, sinä maalaat hänen vankityrmänsä ahtaille seinille ihania, kauvas ulottuvia maisemia ja valat pyhää valaistusta itse kuoleman yöhön. Kaikille täällä Jumalan maailmassa olet hävittämätön omaisuus: viisaalle olet sinä pyhän Konstantinon lippu, joka on kirjailtu ikuiselle taivaalle -- ja jonka alla hän on voittava; sillä onhan itse taistelukin voittoa; narrille olet hurmaava ilmalinna, kuivalle maalle kuviteltu virkistävä lähde, joka ainakin tekee hänen vaelluksensa tomussa, niin harhailevaa kuin se onkin, iloisemmaksi ja keveämmäksi.

XVI. Vaikka edessämme onkin suunnattomia rasituksia, vaikka meidän on kuljettava laajojen merien, pauhaavien rotkojen yli, niin eikö ole jotakin lohdullista siinä, että pohjantähti aina iltasin syttyy ikuiselle taivaalle, että ijäinen valo loistaa myrskypilvien ja kuohuvien aaltojen lomitse, tuo kiihkeästi ikävöity majakka kaukana näköpiirin rajalla, jonne koko elämämme ajan koetamme ohjata purttamme? Eikö se ole jotakin; oi taivas, eikö se ole kaikki?

XVII. Mitä sinä oikeastaan pelkäät? Miksi pelokkaana ja väristen pelkurin tavoin hiivit ympäri? Halveksittava kaksijalkainen! Mikä on pahimman, mikä sinua voi kohdata, loppusumma? Kuolemako? Niin, sanokaamme kuolema, sekä kaikki tuskat ja paha, jota perkele ja ihmiset tahtovat tahi voivat sinulle tehdä! Jollei sinulla ole sydäntä, et jaksa kärsiä mitään etkä vapauden lapsena uhmata sortajiasi, jotka sinua kiusaavat. Tallaa siis itse Tophetin[1] niskoille. Minä tahdon mennä sitä vastaan ja uhmata sitä.

[1] Tophet, kuolemanvaltakunta.

XVIII. Harvoin joutuu ihmiselämä siveelliseen rappiotilaan ilman ettei siihen ole syynä puuttuva sisällinen mukautumiskyky; tähän ei niinpaljon ole syynä onnen puute, kuin ihminen itse. Luonto ei luo ketään olentoa antamatta hänelle samalla niin paljon voimia kuin hän tarvitsee tullaksen toimeen; vielä vähemmän jättää se mestariteoksensa ja lemmikkinsä, runollisen sielun, täten varustamatta. Me emme uskokaan, että mitkään *ulkonaiset* olot voisivat kokonaan kukistaa ihmishenkeä; niin, jos hänelle on annettu tarpeeksi viisautta, eivät ne edes voi sanottavasti vahingoittaa hänen terveyttään ja kauneuttaan. Kaiken maallisen onnettomuuden korkein summa on kuolema; mitään pahempaa ei inhimillisten kärsimysten maljassa *voi* olla, ja kuitenkin ovat monet ihmiset kaikkina aikoina saaneet kuolemasta voiton, ottaneet sen vangiksi, siten että he ovat kääntäneet kuoleman ruumiillisen voiton itselleen siveelliseksi voitoksi, joka painaa kuolemattoman, pyhitetyn leiman kaikkeen, mitä he kuluneen elämänsä aikana ovat saaneet toimeen.

XIX. Reipas, urheasti taisteleva mies saavuttaa aina silloin tällöin pienen voiton, joka jälleen elvyttää hänen rohkeuttaan.

XX. Terve sielu vangittakoon se miten tukaliin oloihin tahansa, likaiseen ullakkokamariin, nukkavieruun takkiin, ruumiilliseen sairauteen tahi mihin tahansa, säilyttää alati taivaasta saamansa, riistämättömän vapautensa, oikeutensa vastuksien voittamiseen, työhön, niin, vieläpä iloonkin.

XXI. Vapaa on ihminen, joka luomakunnan lakien alaisena sydämessään on varma siitä, ettei kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta mikään vääryys voi häntä kohdata, että yleensä ainoastaan velttous ja kurja petollisuus tekevät pahan mahdolliseksi. Tämmöisen ihmisen tuntee etupäässä siitä, ettei hän vastustele eikä raivostu, vaan tottelee. Niinkuin Henry Marten aikanaan kirjoitti:

On sana, usein toistettu ja viisautta täynnä:

Kunnia hälle, ken iloisesti tekee ja kärsii, mitä kohtalo hänelle suo.

*Iloisesti*; ken iloisesti ottaa työnsä ja kärsimyksensä hartioilleen, hänelle yksin ovat korkeammat voimat suosiolliset, ja ajan vainio kantaa hänelle hedelmiä. Usein kuultu sana, tämä, kaikki jalot ihmiset maailmassa ovat sen tunteneet ja monella kielellä koettaneet sitä meidän tietoomme julistaa. Kaikkien olleiden ja tulevien "uskontojen" sisällisin olemus ja tarkoitus on tehdä ihmiset *vapaiksi*. Kuka tahtoo vaeltaessaan elämän läpi panna kaikki alttiiksi ja omistaa kuuliaisuutensa Jumalalle ja Jumalan palvelijoille, sekä olla tottelematta perkelettä ja hänen palvelijoitaan? Tämmöinen vapaa ihminen kulkee hurskailla mielin myrskyjen, ja kurimusten läpi määrättyä tietään. Saharan aution erämaan, kolkon yksinäisyyden läpi, missä asustaa ruumiita ja kuihtuneita hirviöitä, johtaa häntä hänen ohjaava tähtensä; hänen tiensä -- käykööt muut sitte minne tahansa -- vie ijäisyyteen. Tämän ihmisen neuvoja ja mielipiteitä ajallisista asioista kannattaa kyllä kuulla. Tämmöiset ihmiset, oikeastaan ainoat *ihmiset*, ovat aina olleet toisista eroavia; ennen he olivat laajalti kuuluisia. Nykyään ovat he tulleet varsin harvinaisiksi, vaikk'eivät vielä ole kuolleet sukupuuttoon. Jos Jumala suo tähtemme vielä kauvan pysyä asuttavana, tulevat he jälleen lisääntymään.

XXII. Taistele alati edelleen, uljas, uskollinen sydän, eläkä horju, pahoina päivinä, yhtävähän kuin hyvinäkään. Asia, jonka puolesta taistelet, on, mikäli se on tosi -- ei enempää, vaan juuri sen verran -- ehdottoman varma voitosta. Vain se, mikä siinä on väärää, tulee voitetuksi ja hävitetyksi, niinkuin sen täytyykin tulla.

XXIII. Rohkeus, jota toivomme ja pidämme arvossa, ei ole rohkeutta kuolla säädyllisesti, vaan rohkeutta elää miehekkäästi. Tämmoinen rohkeus on, kun sen kerran on Jumalan armosta saanut, syvällä sielussa; hyväätekevällä, lempeällä lämmöllään se ylläpitää kaikkia muita hyveitä ja taipumuksia, jotka ilman sitä eivät voisikaan elää. Lukemattomista Waterloon ja Peterloon taisteluista ja kaikista sotaretkistämme huolimatta on rohkeus, jota tarkoitamme, ja jota sanomme ainoaksi oikeaksi, viime aikoina tullut kenties harvinaisemmaksi kuin se millään aikakaudella Hengistin saksilaisten maahanhyökkäyksestä saakka on ollut. Se ei tosin koskaan voi täysin kadota ihmisten parista, muutoinhan ei luontokappale ihminen enää kelpaisi tähän maailmaan, sillä kaikkialla, kaikkina aikoina ovat ihmiset tulleet maailmaan ei ainoastaan kerskailemaan rohkeudellaan, vaan todenteolla sitä osottamaan ja sydämestä sydämeen todistamaan, että sen avulla kaikki on mahdollista, kaikki toteutettavissa.

XXIV. Läheisessä yhteydessä rohkeuden ja urheuden ominaisuuksien kanssa, osaksi niistä johtuvina, osaksi niiden vahvistamina ovat nuo helposti tunnettavat hyveet: totuus sanoissa ja ajatuksissa ja rehellisyys työssä ja toimessa. Ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä samoin kuin rehellisyyden ja totuuden toteuttaminen elämässä on rohkeuden päämääränä ja pyrintönä, samaten ei näitä ominaisuuksia mitenkään voida toteuttaa rohkeudetta.

XXV. "Mahdoton" -- se ei ole onnellinen sana; niiltä, jotka sitä usein käyttävät, ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kuka sanoo: tielläni vaanii leijona? Laiskuri, lyö se kuoliaaksi; tietä täytyy kulkea. -- Taiteen ja käytännöllisen elämän alalla on lukemattomien arvostelijoiden tapana todistaa, että kaikki edistyminen oikeastaan on mahdotonta; että me kerta kaikkiaan olemme joutuneet alituisen jokapäiväisyyden allikkoon ja siihen täytyy meidän tyytyä. Antaa moisten arvostelijain vain todistella; se on nyt heidän tapansa, mitäpä vahinkoa siitä on? Oli todistettu, että runoustaide on mahdotonta, silloin tuli Burns, tuli Goethe. Tympäsevä jokapäiväisyys oli kaikki mitä meillä oli odotettavissa, silloin tuli Napoleon ja valloitti maailman. Tarkasti merivirtoja tutkimalla ja laskemalla oli saatu selville, etteivät höyrylaivat koskaan voisi kulkea suorinta tietä Irlannista Newfoundlantiin; siinä oli kaikki selvillä: liikevoima ja vastustus, edellinen rajoitettu, jälkimmäinen rajattoman suuri -- se todistettiin sekä mittausopin että luonnonlakien avulla: voisiko mikään niitä kumota? -- Kyllä, jättiläislaiva "Great-Western" nosti ankkurinsa Bristolin satamassa; yritys onnistui täydellisesti. "Great-Western" kulki varmasti Hudson-lahden poikki ja ankkuroi New-Yorkin satamaan, ja vielä kosteina olevat "todistukset" saivat kuivaa kaikessa rauhassa. -- "Mahdotontako?" huudahti Mirabean kirjurilleen, "Ne me dites jamais ce bête de mot."[1]

[1] Elkää koskaan lausuko minulle tuota typerää sanaa.

XXVI. Se, joka ilmaisee mitä hänessä on todellista, on myös löytävä ihmisiä, jotka häntä kuuntelevat, olivat sitten vastukset miten suuret tahansa.

* * * * *

XXVII. Oikea huumori syntyy yhtäpaljon sydämessä kuin päässä; se ei ole halveksimista, vaan sen sisällisin olemus on rakkautta; se ei purskahda äänekkääseen nauruun, vaan hymyilee hiljaa itsekseen, ja tämä hymy onkin paljon syvällisempää. Se on jonkinlaista ylevyyttä, joka niin sanoakseni korottaa taipumustemme tasalle sen, mikä on meitä alempana, kun taas varsinainen ylevyys alentaa, tasoittaa sen, mikä on meitä ylempänä. Edellinen ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin jälkimäinen; kenties on se vielä harvinaisempaa ja neron tuntomerkkinä vielä ratkaisevampi. Se onkin samalla sekä kukka että sen tuoksu, syvän, ihanan, rakastavan luonnon puhtain tuote, luonnon, joka ollen itsensä kanssa, sopusoinnussa koettaa mukautua maailmaan, sen kurjuuteen ja ristiriitaisuuksiin, niin, sepä löytää näissä ristiriitaisuuksissa yhä uusia hyvyyden ja kauneuden aiheita.

XXVIII. Koettakoot kaikki ihmiset, mikäli se heille vaan on mahdollista, pysyä terveinä! Se, joka missä asiassa se tapahtuneekin, vajoaa tuskan ja sairauden valtaan, miettiköön tarkoin tilaansa. Hänen tulee tietää, ettei hän tähän saakka ole saanut mitään hyvää aikaan -- vaan päinvastoin pahaa; -- hän voi vielä kääntyä hyvälle tielle, vaikkei se olekaan helppoa.

XXIX. Terveys on sanomattoman tärkeä seikka sekä omistajalleen että muille. Hän oli siis vallan oikeassa tuo humoristi, joka väitti kunnioittavansa ainoastaan terveyttä; hän ei nöyrtynyt ylhäisten, rikkaiden eikä hienosti puettujen ihmisten edessä, ainoastaan terveen ihmisen tavatessaan hän paljasti päänsä. Hän ei ollut milläänkään, kun ylimysten vaunuja niissä olevine kalpeine, lakastuneille kasvoineen vieri ohitse; sitävastoin hän kunnioittavasti tervehti punaposkista työmiestä, joka itse veti työkärryjään. Sillä eikö terveys ole sopusointua, eikö se tavallaan, kuten kokemus osottaa, ole kaiken meissä olevan arvon loppusumma?

Terve ihminen on varsin arvokas luonnontuote, mikäli hän voi terveenä pysyä. Terve ruumis on hyvä, mutta terve sielu on parempi kaikkea muuta, mitä ihminen koskaan voi itselleen toivoa; se on jalointa, millä taivas kurjaa maapalloamme voi tehdä onnelliseksi. Ilman filosofian keinotekoisia lääkkeitä, ilman uskonnon -- arvoltaan varsin epäiltävää -- rintapanssaria tuntee terve sielu hetikohta mikä on hyvä, omistaa sen ja pysyy siinä; se tuntee myös mikä on huonoa ja karkoittaa sen vapaasta tahdosta luotaan.

* * * * *

XXX. Miten on ystävyys mahdollista? Siten että molemmin puolin suositaan hyvää ja totta. Muuten on se sula mahdottomuus, jollemme ota lukuun "asestettua puolueettomuutta" tahi huonosti solmittuja kauppasopimuksia. Ihmisellä on, kiitetty olkoon siitä taivas, tarpeeksi omassa itsessään, mutta yhtäkaikki kykenee kymmenen rakkauden yhteenliittämää ihmistä olemaan ja saamaan toimeen semmoista, mitä 10,000 erikseen toimivaa ihmistä ei saa aikaan. Suunnaton on apu, jonka ihminen voi antaa ihmiselle.

XXXI. Usein kun ystävämme rehellisesti aikoo meitä avustaa ja todellakin koettaa sitä tehdä, ei hän kuitenkaan saata käsittää mitä me tarvitsemme, todella tarvitsemme, edistyäksemme itsevalitsemallamme tiellä, vaan väittää, että meidän tulisi ruveta kulkemaan *hänen* tietään; ja hän soimaa meitä auttamattomiksi syystä, ettemme voi emmekä tahdo luopua omalta tieltämme. Tästä onkin seurauksena, että ihminen seisoo yksin ihmisten parissa; kukaan ei tahdo auttaa lähimmäistään, vieläpä ryhdytään puolustustoimiin, jottei vaan naapuri pääsisi häiritsemään!

XXXII. Miten tosi onkaan Novaliksen lause: "On varma että uskoni saa suunnattoman tärkeän merkityksen siitä hetkestä alkaen, kun saan toisen sielun sen omistamaan!" -- Katso veljeäsi kasvoihin, silmiin, missä säteilee hyvyyden lempeä tuli, tahi missä vihan polttava liekki hehkuu, ja tunne miten oma sielusi heti syttyy samanlaiseen tuleen ja te valaisette ja vaikutatte nyt toinen toiseenne, kunnes syntyy yksi ainoa, rajaton, yhtenäinen liekki (joko kaikkikäsittävän rakkauden tahi kuolettavasti purevan vihan). Sano sitten mikä ihmeellinen voima siirtyy ihmisestä ihmiseen. Ja jos näin on laita maallisen elämän jokapäiväisissä oloissa, miten valtava onkaan silloin vaikutus tulevassa, jumalallisessa elämässä, kun sisäisin *minäni* tulee välittömään yhteyteen vertaisensa kanssa!

XXXIII. Kaikella inhimillisellä työllä on ihanteensa, työn sielu, kuten ylempänä sanoimme, vaikka sen tarkoituksena olisi mitä tahansa, vaikka ruumiin estäminen mätänemästä. Ja on ihmeellistä miten tämä ihanne eli sielu saattaa rumimmankin olennon kehittymään; työ antaa sille oman aateluutensa, jalostaa sitä, kunnes siitä vähitellen koituu kaunis, jopa tavallaan jumalallinenkin.

XXXIV. Tiedämme, ettei ihanteellisia oloja, ikävä kyllä, koskaan voida täysin toteuttaa. Emme koskaan saavuta ihanteita, ja saamme olla kiitollisia, jos pääsemme edes niiden lähettyville. Älköön kukaan, sanoo Schiller, liian tarkasti mitatko todellisuuden kehnoa tulosta täällä kurjassa maailmassa täydellisyyden mittapuulla. Viisas ei semmoista vaadikaan, ainoastaan tyytymätön narri. Mutta kuitenkaan emme saa unhoittaa, että ihanteita on olemassa; jollemme edes yritäkään lähestyä niitä, rappeutuu, häviää kaikki. Se on aivan varma. Kukaan muurari ei kykene rakentamaan ehdottoman pystysuoraa muuria; se olisi matemaattinen mahdottomuus; on kylliksi, jos se on osapuilleen kohtisuorassa tasoa vastaan; kelpo muurari tietää kyllä tehdä kunnollista työtä. Mutta huonosti käy, jollei hän lainkaan seuraa suunnitelmaa, jos hän nakkaa mittaluodin ja vesivaakan syrjään ja huolettomasti latoo kiven kiven päälle! -- Moinen muurari on huonolla tiellä. Hän on unhoittanut itsensä; mutta painovoiman laki ei myöskään unhoita kostaa hänelle -- hän ja hänen muuraamansa rakennus ovat luhistuva kokoon soraläjäksi.

XXXV. Tiedämme, että kaikki inhimillinen on puutteellista; useimmiten on ihanne kaukana, varsin kaukana meistä. Niinkauvan kun ihanne (sisällinen totuus), vaikkapa hämäränäkin, esiintyy ja vaikuttaa, on todellisuus vielä, siedettävää. Sietämättömäksi se tulee vasta silloin, kun ihanne kokonaan katoaa, kun elämältä puuttuu totuus ja aatteellisuus; ja niin epätäydellisinä eivät inhimilliset olot voi pysyä, niiden täytyy muuttua tahi joutua häviöön, jos asiat menevät näin pitkälle. -- Rokko jo muut taudit voivat rumentaa ihoa, se ei tee mitään, kunhan sydän pysyy terveenä; pahempi on, jos itse sydän sairastuu; jollei sydäntä olekaan, vaan sen sijaan on tullut joku luonnoton elin.

Poikkeuksetta, lukijani, olet kaikkialla huomaava, että jokaisen aatteen, joka ihmiskunnan historiassa on saavuttanut voiton, täytyy alusta alkaen olla tosi ja arvokas, ei varjoa, vaan todellisuutta. Sitä, mikä ei ole totta, eivät ihmiset koskaan pysyvästi hyväksy. Katsohan Muhametin uskoa! Itse Dalai-Laman uskonto -- myönnämme sen ilolla, -- ansaitsee olla maailmassa olemassa; se ei ole tyhjiä lauseparsia, vaan suoraa totuutta -- siinä on siis jotakin totta, jotakin pysyvää! Se, joka luulee, että petos, väkivalta ja vääryys, sanalla sanoen: valhe, oli se verhottu miten kauniiseen kuoreen tahansa, koskaan voi muodostaa ihmiselämän ja olojen perustuksen, on suuresti, niin, sanomattomasti erehtynyt. Ainoastaan uskottomuus, jossa ei ole mitään totta, voi täten erehtyä. Ja tämä erehdys synnyttää uusia erehdyksiä ja uutta kurjuutta; se on surkuteltava, turmiollinen erehdys, josta kaikkien ihmisten täytyy koettaa vapautua.

XXXVI. On totta, että jokaisella asialla on kaksi puolta, valoisa ja synkkä. Usein ihanne muuttuu käytännössä, se saa omituisen todellisuuden leiman ja meidän täytyy hämmästyen kysyä: tuoko se nyt on ihanteenne? Sillä ihanteen täytyy aina muuttua todellisuudeksi, ja usein on sen varsin vaikea säilyä, saada jalansijaa maailmassa.

XXXVII. Luonnon lain mukaan on kaikilla ihanteillakin määrätyt rajansa, niilläkin on nuoruutensa, kypsyytensä, täydellisyytensä, rappeutumisensa ja vihdoin seuraa kuolema ja häviäminen. Ei synny mitään, minkä ei aikanaan täytyisi kuolla.

XXXVIII. Kiusauksia korvessa -- eikö meidän kaikkien ole täytynyt kestää moisia koetuksia? Syntymässämme meihin juurtunutta vanhaa Aatamia ei niin helposti karkoitetakaan valtakunnastaan. Elämämme on joka taholla rajoitettu, mutta kuitenkin merkitsee elämämme itsessään vapautta, vapaatahtoista voimaa. Meissä riehuu alituinen sota, ja semminkin ensin alussa on taistelu ankara. Sillä Jumalan antama käsky: *tee sitä mikä on hyvää*, on salaperäisillä, profeetallisilla kirjaimilla piirretty sydämiimme eikä päivin öin suo meille rauhaa, kunnes olemme sen saaneet selville ja täyttäneet; sen tulee ilmetä teoissamme vapauden näkyvänä evankeliumina. Sitten on myös olemassa tuo tomusta syntynyt käsky: *syö ja täytä vatsasi*, joka valtavalla voimalla ilmenee kaikissa hermoissamme -- onhan siis itsestään selvää, että syntyy häiriöitä, taisteluja, ennenkuin tuo ylevämpi vaikutin pääsee meissä voitolle.

XXXIX. Meitä ihmisiä kuljetetaan merkillisiä teitä. Meillä tulisi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä, tarpeeksi toivoa; jokaisen tulisi saada yrittää, mitä hänestä voisi tulla. Niin kauvan kun elämätä kestää, on jokaisella vielä toivoa jälellä.

XL. Pitkä, myrskyisä kevät, sateinen huhtikuu, talvipakkasia vielä toukokuulla; mutta vihdoin toki tulee kesä. Siihen saakka seisoi puu alastomana; sen kuivat, paljaat oksat natisivat ja valittivat tuulessa. Joku kenties sanoi: Anna kaataa se; miksi se hyödyttömänä rumentaa seutua? -- Eihän toki, meidän täytyy odottaa; kaikella on aikansa. -- Sitten puhaltaa lempeä kesätuuli, hyväilee alastonta puuta ja saa sen lehdille ja kukkimaan; ja miten ihania lehtiä ja kukkia sillä on! Pitkän alastomuutensa aikana on se koko talven koonnut uusia mehuja, vaikka se näytti seisovan toimetonna. Mitä kauvemmin äänettömyys kesti, sitä komeamman kaiun saa ääni, kun se vihdoin tulee kuuluviin. Puilla, ihmisillä, laitoksilla, uskonnoilla, kansakunnilla, kaikella kasvavalla ja kehittyvällä, mitä maailmassa on olemassa, huomaamme tämmöisiä kehitys-ja kukoistuskausia.

XLI. Ajatelkaamme mimmoinen tuomari luonto on, miten suurenmoinen, rauhallinen ja kärsivällinen se on. Sinä otat vehnänjyviä ja siroitat niitä maan poveen. Jyviin on kenties sekoittunut rikkaruohoa, ohdakkeita, tomua y. m. roskaa; se ei vahingoita kylvöäsi. Sinä kylvät jyvät hyvästi muokattuun, sopivaan maahan; se antaa vehnän itää -- se ottaa myös vastaan rikat, hautaa ne vaieten poveensa, eikä niistä puhu sen koommin. Keltainen vehnä kasvaa, varttuu korrelle, maa-emo kasvattaa sitä kuten äiti lastaan, mutta rikkaruohot se nurisematta käyttää hyväkseen. Niin on laita kaikkialla luonnossa. Se on tosi ja vilpitön, mutta totuudessaan suuri, oikea ja äidillinen. Se vaatii ainoastaan, että asian tulee oikea, väärentämätön; silloin, vain sillä ehdolla, luonto sitä suojelee. Totuus on kaiken sieluna, mitä se ottaa suojellakseen. Niin, eikö tämä olekin kaiken ylevän totuuden kohtalo, kaiken totuuden, joka koskaan on tullut ja on tuleva maailmaan? Sen ulkomuoto voi olla puutteellinen; mehän pidämme totuutena filosofiaa, joka tekee selkoa maailmanjärjestelmästä tieteelliseen muotoon puetuissa lauselmissa, jotka eivät _voi_ olla totta, jotka kerran vielä havaitaan vääriksi, erehdyttäviksi ja joiden täytyy kuolla ja kadota. Jokaisen totuuden ruumis kuolee, mutta sen sielu ei koskaan kuole; se on kuolematon, kuten ihminenkin. Totuuden sisällinen olemus ei koskaan kuole. Se mitä me sanomme puhtaaksi tahi saastaiseksi, ei vaikuta asiaan. Oikea totuus on ääni luonnon suuresta syvyydestä; ja sitä ainoastaan luonnon tuomiosalissa kysytään. Ei kysytä, miten paljon sinussa on rikkaruohoja, vaan onko sinussa lainkaan vehnänjyviä. Puhdasko? Monelle ihmiselle tahtoisin sanoa: Niin, sinä olet puhdas, tarpeeksi puhdas; mutta sinä olet rikkaruohoa -- epärehellisiä perustelmia, kuulopuheita, varjoa; et ikinä ole levännyt maailman avaruuden suurella sydämellä; Sinä et ole puhdas, etkä saastainen -- sinä et ole mitään, sinun kanssasi ei luonnolla ole mitään tekemistä.

XLII. Kukaan ihminen ei ole survimatta toisia ja tulematta survituksi; ja hänen täytyy kaikin tavoin raivata tietä kyynäspäillään. Hänen elämänsä on taistelua, mikäli se on todellista elämää. Simpukankin täytyy, luulen minä, tulla tekemisiin vertaistensa kanssa; epäilemättä se tuleekin, joskin vaivaloisesti, toisten simpukoiden kanssa tekemisiin, ja se ei elä elämäänsä täydellisenä ihannesimpukkana, vaan epätäydellisenä, todellisena. Simpukankin täytyy jossakin määrin tuntea katumusta, jossakin määrin vihaa ja jossakin määrin pelkoa.

XLIII. Kurja ihmisluonne! Eikö ihmisen edistyminen todellisuudessa ole lankeemista? Ihminen ei voi tehdä muuta. Elämän hurjassa elementtien taistelussa pyrkii hän eteenpäin; hän lankee ja vaipuu syvälle -- ja yhä uudelleen täytyy hänen verta vuotavin sydämin, kyynelsilmin ja katuen pyrkiä jalkeille ja jatkamaan taistelua. Onko hänen taistelunsa uskollista ja väsymätöntä: siinä on kysymysten kysymys.

XLIV. On paljon kunniallisia, moitteettomia ihmisiä, joilla ei kuitenkaan ole sanottavaa arvoa. Varsin vähän kiitosta saa ihminen siitä, että hän pitää kätensä puhtaina, jollei hän ryhdy työhön muuten kuin hansikkaat kädessä.

XLV. Elävässä olennossa tapahtuu muutos sangen hitaasti, vähitellen; kun esim. käärme luo vanhan nahkansa, on sen alla jo uusi nahka valmiina. Vähän käsitystä on sinulla Fenix-linnun polttamisesta, jos luulet, että lintu ensin sai palaa kokonaan tuhaksi ja että uusi lintu ikäänkuin ihmeen kautta syntyi kuolleesta tuhkaläjästä ja levitetyin siivin kohosi ilmoille. Se on peräti väärä luulo! Tulirovion vielä loimutessa edistyy uuden luominen, mikäli vanha häviää -- vanhan ruumiin tuhkaan vaikuttavat salaperäiset elimelliset voimat rakentaen sitä uudelleen ja kun tuulen liekkeihin puhaltaessa sieltä vielä kuuluu kuolinlaulun sointuisia säveleitä, saavat ne vähitellen toisen tahdin ja päättyvät voitokkaaseen, juhlalliseen luomishymniin. Niin, katso omin silmin loimuaviin liekkeihin, niin saat nähdä.

XLVI. On suuri totuus, ainakin puoleksi, että ihminen itse muodostaa olosuhteensa ja sekä henkisesti että aineellisesti on oman onnensa seppä. Mutta tällä suurella totuudella on vielä toinenkin puolensa, nimittäin että ihmisen olosuhteet ovat elementti, jossa hänen täytyy elää ja työskennellä, että ne välttämättömästi antavat hänelle värityksensä, ulkonäkönsä, sanalla sanoen ruumiillistuvat hänessä, ja olosuhteiden vaikutus käytännössä ulottuu melkein rajattoman pitkälle, niin että yhtä hyvällä syyllä voidaan sanoa, että olosuhteet muodostavat ihmisen.

Mitä edelliseen totuuteen tulee, tulisi meidän aina sovelluttaa se itseemme, mutta sitävastoin pitää silmällä jälkimmäistä toisia ihmisiä tuomitessamme.

XLVII. Olemassa olon pyörteissä ei ajan lapsi koskaan voi vaatia rauhaa, sitäkin vähemmän, jos menneisyyden peikko häntä ahdistaa ja tulevaisuus ei ole muuta kuin pimeyttä, missä asustaa aaveita. Täydellä syyllä voisi vaeltaja sanoa itselleen: eivätkö onnen portit täällä maailmassa ole armotta sinulle suljetut; onko sinulla toivettakaan, joka ei olisi mieletön? Yhtäkaikki voimme kreikkalaisen filosofin kanssa sanoa: Se, joka voi katsoa kuolemaa silmiin, ei pelkää varjoja.

XLVIII. Eikö tuskan korkein määrä samalla ole sääliväisyyden tuntoa, jota ihminen kykenee tuntemaan, hänen voimansa ja voittonsa, jonka hän tulee saavuttamaan, paras mittapuu. Tuskamme on aateluutemme takasivu. Yhtä suuri kuin epätoivomme, on myös kykymme; niin korkealle voimme ulottaa vaatimuksemme. Musta savu, joka täyttää maailmamme, voidaan todellisella tahdonvoimalla muuttaa tuliliekiksi, joka on valaiseva taivaankantta. Siis rohkeutta vain!

* * * * *