Chapter 5

XLIX. Tuo suunnaton määrä tehtyä ja unhoitettua työtä, joka täällä maailmassa mykkänä kertyy jalkojeni juureen ja vaatettaa, suojelee ja ylläpitää minua, missä ikinä lienenkin, mitä ajattelen tahi teen, antaa aihetta vakaviin ajatuksiin! Ja eikö se riitäkin tekemään sitä, mitä sanotaan kuuluisuudeksi, viisaalle ihmiselle täysin arvottomaksi? Narreille ja ajattelemattomille ihmisille esiintyy tuo kuuluisuus ja tulee aina esiintymään kylläkin kaunopuheliaana, sillä se puhuu "kuolemattomasta" y. m. semmoisesta; mutta, jos sitä tarkasti katselet: Mitä on se?

L. Ihanaa on käsittää ja tietää, ettei ajatus vielä koskaan ole kuollut, että samaten kuin sinä, sen luoja, olet muodostanut ja luonut sen koko menneisyydestä, samaten olet sen myös jättävä koko tulevaisuudelle. Tällä tavoin tuntee ja näkee urhea sydän, se on näkevä silmä, joka näkee kauvas menneisyyteen. Tämmöinen ihminen on henkisesti alituisessa yhteydessä aatetoveriensa ja veljiensä kanssa, ja täten on todella olemassa *pyhien seurakunta*, joka käsittää koko maailman ja on yhtä vanha kuin maailman historia.

LI. Kuka esimerkiksi opetti sinut *puhumaan*? Siitä päivästä alkaen, jolloin kaksi alastonta tahi viikunalehdillä verhottua ihmisolentoa tunsi halua lakata olemasta mykkänä ja keskustella toistensa kanssa, jolloin he varsin huonolla menestyksellä koettivat kaikenmoisilla viittauksilla, vaivaloisilla kasvojeneleillä ja äännähdyksillä selvittää ajatuksiaan -- siihen saakka kun tämä kirja kirjoitettiin, näiden päivien välillä on, sanon minä, kulunut melkoisen pitkä aikakausi ja suoritettu huomattavan paljon työtä, johon usea ihminen on ottanut osaa. Luuletko, ettei jo ennen Dan Chauceria ole ollut runoilijoita -- ettei ole ollut sydäntä, jossa hehkui ajatuksia, joita se ei voinut olla ilmaisematta, ja koskei ollut ajatusta vastaavaa sanaa, täytyi sen itse luoda ja muodostaa semmoinen sana, jota sinä sanot metafooriksi tahi kiertäväksi selitykseksi? Jokaisen sanan, joka meillä on, on tämmöinen ihminen ja runoilija luonut.

LII. Ensimmäinen ihminen, joka avoimin sieluin katseli ylevää taivasta ja maata, tätä ihanaa ja peloittavaa, jota nimitämme luonnoksi, maailmaksi j. n. e. ja jonka olemus pysyy alati selittämättömänä, ihminen, sanomme, joka ensimmäiseksi tämän nähdessään alamaisesti ja arvatenkin vaieten lankesi polvilleen, hänet oli sisällinen pakko saanut tekemään jotakin "ennen kuulematonta," minkä kuitenkin kaikki ajatuskykyiset sydämet huomasivat tarkoitustaan vastaavaksi ja seurattavaksi! Ja tästä alkaen on rukoiltu polvistuneessa asennossa. Tämä mykkä rukous on kaikkia lausuttuja rukouksia, messuja ja jumalanpalveluksia vanhempi; se on kaiken rukoilemisen alkumuoto -- tarvittiin vain tämä ensi alku, joka on niin järkevä. Mimmoinen runoilija olikaan tämä ensi rukoilija!

LIII. Ole rohkealla mielellä! Et ole yksin, jos sinulla on uskoa. Emmekö juuri puhuneet pyhien seurakunnasta, joka tosin on näkymätön, mutta todella on olemassa ja joka seuraa ja veljellisesti syleilee sinua, jos ansaitset siihen kuulua? Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina kohoovat heidän sankarimaiset kärsimyksensä kuten pyhä _miserere_ ja heidän uljaat tekonsa kuten loppumaton, ikuinen riemuhymni taivaaseen. Elä myöskään sano, ettei sinulla nyttemmin olisi mitään jumaluuden, jumalallisen, eduskuvaa. Eikö Jumalan koko maailma ole jumaluuden vertauskuva? Eikö mittaamaton ijäisyyskin ole temppeli? Eikö ihmisen ja ihmiskunnan historia ole ijäinen evankeliumi? Kuuntele vain ja urkujen asemasta kuulet tähtien laulavan, niinkuin vanhoina aikoina.

LIV. Mimmoisia armeijoja, joukkoja ja sukupolvia tämmöisiä miehiä onkaan aikojen kuluessa joutunut unhoituksen helmaan! Heidän tomuksi rauenneet ruumiinsa muodostavat pohjan, jolla elämämme hedelmät kasvavat.

* * * * *

LV. Ihmisen ei tule koko ikäänsä valittaa; siitä ei ole mitään apua. Aika on huono: niinpä ihminen onkin täällä tehdäkseen sen paremmaksi.

LVI. "On tuleva aika," lausui Lichtenberg katkeralla ivalla, "jolloin usko Jumalaan tulee olemaan niinkuin nykyään uskotaan lastenkamarintaruja," tahi kuten Jean Paul sanoo, jolloin "maailmasta tehdään koneisto, eetteristä kaasu, Jumalasta voima ja tulevasta elämästä ruumisarkku". Mutta me uskomme, *ettei* semmoista päivää ole tuleva. Joka tapauksessa suotakoon, taistelun vielä jatkuessa ja ennenkuin tuo ruumisarkku- ja kaasufilosofia on varustaunut tarkkojen määritelmien aseilla, mystisismille tahi muille tätä filosofiaa rehellisesti vastustaville opeille vapaa kehitys. Puolueettomuutta ja vapautta vain ja oikeus on pääsevä voitolle.

LVII. Jos aikamme on epäuskon aikakausi, niin miksi siitä huolehdimme? Eikö tulekaan parempia aikoja? Niin, eikö se jo ole tullut? Pitkiksi venyneissä systoleissa ja diastoleissa täytyy uskon ja epäuskon, kieltämisen aikakaudet vaihdella, täytyy kaikkien mielipiteiden ja luomien keväistä nuoruutta ja kesäistä kukoistusta seurata syksyn kuolo ja talven katoominen ja sitten seuraa jälleen uusi kevät. Ihminen elää ajassaan, koko hänen olemuksensa, pyrintönsä ja kohtalonsa muovautuvat ajan mukaan, ja tuossa katoovassa ajan hengessäkin ilmenee ikuisesti muuttumaton ijankaikkisuus. Ja kuitenkin on tämmöisinä epäuskon talvikausina jalommille luonteille melkein kurjuutta syntyä maailmaan, olla valppaina ja työskennellä; tylsäsieluiselle taasen on se onnea, että hän saa talvihorroksiin vaipuneen eläimen tavoin asustaa ja nukkua hekumallisessa suurkaupungissa tahi Salamancan yliopistossa tahi muussa velttouden linnoituksessa ja herätä vasta sitten, kun salamoiva raemyrsky on tehnyt tehtävänsä ja uusi kevät vihdoinkin on koittanut rukouksillemme ja marttyriudellemme.

LVIII. Vielä vähemmän aiheutetulta näyttää meistä pelko, että taikauskon kerällä myös uskonto häviäisi. Uskonto ei voi hävitä. Pieni, savuava olkinuotio voi pimittää taivaan tähdet näkyvistä, mutta ne eivät siltä häviä, vaan tulevat pian jälleen näkösälle.

Tässä suhteessa täytyy meidän toistaa tuo tunnettu lause, että on uskovalle ihmiselle arvotonta kohdella epäuskoista kauhistuksella, inholla tahi yleensä muilla tunteilla kuin surkuttelulla, toivolla ja veljellisellä osanotolla. Jos hän etsii totuutta, eikö hän silloin ole veljemme ja ansaitse sääliämme? Ja jollei hän etsi totuutta, eikö hän vielä silloinkin ole veljemme ja vielä enemmän säälimme tarpeessa?

LIX. Emmekö voi pitää kaikkea tätä kuvaamatonta, kauhistavaa kurjuutta, jota kaikkialla näemme ympärillämme, varoittavana äänenä luonnon mykästä helmasta, joka meille sanoo: "Katsokaa! Osto ja myynti ei ole ainoa luonnonlaki; puhtaalla rahalla maksaminen ei ole ihmisten ainoa velvollisuus toisiaan kohtaan. Syvällä, paljon syvemmällä kuin ostaminen ja myyminen on lakeja ja sitoumuksia, yhtä pyhiä kuin itse ihmiselämä. Ja ne te tulette tuntemaan, kunhan työskentelette ja opitte niitä noudattamaan. Ken ne tuntee ja niitä seuraa, hänellä on luonto puolellaan. Ken taas niitä ei opi tuntemaan, häntä vastustaa luonto ja hän ei koskaan voi sen piirissä työskennellä. Suuttumus, riita, viha, yksinäisyys ja kirous tulevat seuraamaan hänen askeleitaan, kunnes kaikki ihmiset huomaavat, että se, mitä hän saa toimeen, oli sillä miten kultainen kuori tahansa, ei ole menestystä vaan menestyksen puutetta."

LX. Meidän tulee kuitenkin iloita siitä, että edes olemme tulleet niin pitkälle, että aletaan pian kaikilla kielillä, niin kehittymättömiä kuin useat lienevätkin, saarnata pyhää evankeliumia: ihminen on vielä ihminen. Koneellisuuden henki ei ole ijäti vuoren tavoin painava sieluamme, vaan on uusi taikasana vihdoin murtava vanhat loitsut, ja tekevä tuon hengen orjaksemme, joka on tekevä kaikki mitä käskemme. "Olemme heräämäisillämme, kun uneksimme näkevämme unta." Se, jolla on sydän ja silmät, voi nyt itse sanoa: miksi epäröisin? Valo on tullut maailmaan, niille, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa, rajattomalla, uhraavaisella, kaikkea kärsivällä rakkaudella.

LXI. Antakaa ihmisten tietää, että he ovat ihmisiä, Jumalan luomia ihmisiä, Jumalalle vastuunalaisia ja että he lyhimmässä silmänräpäyksessä voivat tehdä työn, joka tulee pysymään ijankaikkisesti. Onhan se todella ylevä tehtävä. Ei heidän tarvitse olla kyntö- eikä takomakoneita, ei ruuansulatuskoneita, jotka sulattavat edellisten koneiden tuotteita, eikä myöskään lähimmäistensä eikä omien himojensa synnynnäisiä orjia, vaan ennen kaikkea ihmisiä.

LXII. Laajemman ja laveimman "piirteen" tulisi joka suhteessa olla meille selvillä, sen nimittäin, että "Jumalan kunnian loiston" täytyy muodossa tahi toisessa kehittyä myös tämän teollisuudenkin aikakauden sydämestä.

LXIII. Niin, sekä sieltä että täältä tulee valoa maailmaan. Ihmiset eivät rakasta pimeyttä, vaan valoa. Kaikkialla keskellämme kohtaa meitä ikuisen luonnon oikeuden tunto.

LXIV. Ihminen on kaikkina aikoina ollut taisteleva, ponnisteleva ja -- päinvastoin kuin laajalle levinneet solvaukset väittävät -- totuutta rakastava olento.

LXV. Kaikki ihmissielut, miten syvälle pimeyteen lienevätkin vaipuneet, rakastavat valoa; kun valo kerran on sytytetty, leviää se joka taholle.

LXVI. Kovin kevytmielistä on ilman muuta olettaa, että *nälkä*, elämämme suuri perusta, myös on sen kehityksen korkein huippu ja viimeinen täydellisyys; että koska "kurjuus, ahneus ja kunnianhimo" ovat useimpien ihmisten pääominaisuuksia, kukaan ihminen eläisi tahi edes ajattelisi elää muun periaatteen mukaan. Kaikki mitä ei voida lukea kurjuuden ja ahneuden luokkaan, sijoitetaan muitta mutkitta viimeiseen luokkaan.

LXVII. Ei ole totta, että ihmiset, siitä lähtien kun asuvat maapallolla, elävät houreissa, teeskentelyssä, vääryydessä tahi muussa järjettömyydessä. Ei ole totta, että he koskaan ovat eläneet tahi tulevat elämään muutoin kuin juuri yllämainitun vastakohdissa.

LXVIII. Omantunnon hyväksyminen on tavallaan ruumiillisellekin olemassa ololle välttämätöntä; se on hienoa, kaiken läpi tunkevaa kittiä, joka pitää koossa tuota ihmeteltävää yhdistystä, jota sanotaan minäksi. Jollei siis ihminen istu mielisairaalassa eikä myöskään vielä ole ampunut itseään eikä mennyt hirteen, voimme lohduttaa itseämme tulemalla johtopäätökseen, että hänen täytyy olla joko hullu *koira* ihmishaamussa, joka tarvitsee kuonokoppaa, jota on surkuteltava ja jota meidän täytyy suuresti oudoksua, tahi todellinen ihminen, joten hän niinmuodoin ei voi olla siveellistä arvoa vailla, vaikka hänet on saatava hereille ja tuntemaan oma arvonsa. Voidaksemme oikein arvostella hänen luonnettaan, tulee meidän oppia katsomaan sitä yhtäpaljon *hänen* kuin omillakin silmillämme; meidän tulee oppia häntä säälimään, pitämään häntä lähimmäisenämme, sanalla sanoen oppia häntä *rakastamaan*, muuten emme koskaan opi oikein tuntemaan hänen varsinaista henkistä luonnettaan.

LX1X. Etupäässä ei meidän tule unhoittaa, ettei ihmisiä ja heidän tekojaan hallitse aineellinen, vaan siveellinen voima. Miten äänetön onkaan ihmisajatus! Sitä ei seuraa rumpujen pärinä, ei ratsuväen hevosten kumea kavioiden kapse, eikä muona-ja ampumavaravaunujen pauhaava rätinä. Tuntemattomissa, vaatimattomissa oloissa voi ihmispää hautoa ajatuksia, ihmispää, joka jonakin päivänä on saavuttava suuremman vallan kuin kuninkaan kruunua kantava pää, sillä kuninkaita ja keisareja voi oleskella hänen palvelijoittensa parissa. Hän ei ole hallitseva kaikkia päitä, vaan kaikissa päissä, ja ajatuksilla, joita yksinäisyydessään on hautonut, on hän kuten taikasanoilla taivuttava koko maailman tahdolleen alamaiseksi.

LXX. On huvittavaa nähdä miten yleinen ja ikuinen viisauden rakkaus ihmisessä on; miten ylhäisin ja alhaisin, miten ylpeät ruhtinaat ja raa'at talonpojat ja kaikki ihmiset, niin toinen kuin toinenkin, kunnioittavat viisautta tahi ainakin näennäistä viisautta, viisauden varjoa, niin, miten he itse asiassa eivät voikaan kunnioittaa mitään muuta. Sillä ei edes Xerxeen kaikkien sotajoukkojen vallassa ole saada uljaan sydämemme ainoatakaan ajatusta masennetuksi. He voivat hävittää maan tasalle Anaxarchuksen majan, häntä itseään he eivät voi kukistaa. Henki voi kunnioittaa ainoastaan henkistä arvoa; ainoastaan sielussa, joka on omaamme syvällisempi ja parempi, voimme ikäänkuin nähdä taivaallisen salaisuuden ja senkautta, että nöyrytämme itseämme, tunnemme itsemme ylennetyiksi.

LXXI. Ihmiset harvoin, eli oikeammin ei koskaan, suuttuvat pitemmäksi aikaa tahi täydellä todella johonkin, mikä ei ole suuttumisen arvoista. Altista ja innokasta on kuuliaisuus ja rakkaus, jota he osottavat suurelle, todella ylevälle, kun he kaikkineen mitä heillä ja heissä on, ruumiineen, sydämineen, sieluineen ja henkineen heittäytyvät sen jalkojen juureen, joka todella on heitä ylempänä.

LXXII. Valtakunta, jonka koko kansa täydestä sydämestä omistaa uskonnollisen aatteen, tahi on sen joskus omistanut, on täten ottanut askeleen, jota se ei enää voi peräyttää. Ajatus, tietoisuus, tunto, että ihminen on koko maailman avaruuden kansalainen, luotu ijäisyyttä varten, on tunkeutunut kaukaisimpaankin majaan, yksinkertaisimpaan sydämeen. Ihanana ja kunniotusta herättävänä vaikuttaa taivaallisen tehtävämme, Jumalan meille antaman velvollisuuden tunne koko elämäämme. Semmoisessa kansassa on ylevää innostusta ja rajoitetussa merkityksessä voimmekin sanoa: tieto Kaikkivaltiaasta antaa näille ihmisille ymmärrystä.

LXXIII. Muuan lohdullisimpia totuuksia on se, että suuria miehiä on niin runsaasti, vaikka käyttämättöminä, olemassa. Niin, suurimmat miehemme ovat, koska he samalla ovat *hiljaisimmat*, kenties ne, joita ei tunneta, jotka pysyvät tuntemattomina. Filosoofi Fichte lohdutti itseään tällä vakaumuksella, kun hän kaikista saarnastuoleista ja opetusistuimilta ei kuullut muuta kuin kunnianhimoisten lörpöttelijöiden loppumattomia jaarituksia; kun uudet, voimakkaat virtaukset ja kevytmieliset meluavat opetukset saivat kaikki käsitteet sekaisin, kuten myrsky pieksee aallot vaahdoksi ja vakava Fichte melkein toivoi, että tietoja verotettaisiin, jotta niiden tulva hieman hilliintyisi; -- hän lohdutti itseään, sanon minä, järkähtämättömällä uskollaan, ettei uskonto vielä ollut hävinnyt Saksasta, että ajattelevat ihmiset, kukin tahollaan, vielä vakavasti tekivät työtä, vaikka vaiteliaalla, näkymättömällä tavalla.

LXXIV. Suuri edistys nykyisissä oloissa on mielestämme tuo selvä, kieltämätön vakuutus siitä, että parhaillaan edistymme. Kohtalon valtavasta kaitselmuksesta ja sen lopullisista tarkoituksista, mitä meihin ihmisiin tulee, emme voi tietää mitään, emme sanottavasti mitään; ihminenhän alkaa pimeydessä ja lopettaa pimeyteen; salaisuuksia on kaikkialla: ympärillämme, meissä itsessämme, jalkojemme alla, käsissämme. Kuitenkin on jokainen tullut selville ainakin siitä, että tämä ihmeteltävä ihmiskunta edistyy johonkin suuntaan, että ainakin kaikki inhimilliset olot ja asiat ovat olleet ja tulevat alati olemaan vaihtelevia, muuttuvia, mikä olentojen, jotka ovat ajallisesti ja ajan vaikutuksesta olemassa ja ajasta luodut, todenteolla jo aikoja sitten olisi tullut oivaltaa.

IHMISIÄ JA SANKAREITA.

I. Ihmisen hartain ilo on ihmetellä, ihailla, missä hän vaan voi sitä tehdä; mikään ei häntä niin suuresti korota -- vaikkapa vain katoovaksi hetkiseksi -- hänen pikkumaisuuksiensa yli, kun todellinen ihailu.

Senvuoksi onkin sanottu: "Kaikki ihmiset, semminkin kaikki naiset, ovat synnynnäisiä ihailijoita," ja esiintuovat ihailuaan, missä suinkin voivat. On mahdollista ihailla jotakin -- oli se sitten miten pientä, vähäpätöistä tahansa; mutta ehdottomasti mitätöntä ei voida ihailla.

II. Luulen, että sankarien ihailu, joka maailmamme eri aikakausina tapahtuu eri tavoilla, on ihmisten kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten sieluna, ja että tapa, jolla se -- hyvän tahi huonon vuoksi -- tapahtuu, on tarkka edistyksen tahi taantumisen mittari, sen mukaan kumpi niistä sillä hetkellä on vallitsevana.

III. Maailman rikkautena ovat juuri sen nerokkaat, huomattavat ihmiset. Heidän ja heidän töittensä vuoksi on se juuri maailmamme -- eikä erämaa. Ihmisten, jotka täällä ovat eläneet, muisto ja historia -- on maailmamme voimien loppusumma, sen pyhitetty, ikuinen omaisuus, jonka avulla se pysyy pystyssä ja kykynsä mukaan pyrkii purjehtimaan edelleen ajan tuntemattomien syvyyksien yli.

* * * * *

IV. "Sankarien ihailua" -- olkoon niin, ystäväni, mutta se on sitä etupäässä siksi, että meissä itsessämmekin on sankariluonnetta. Sankarimaailmaa, ei narrien maailmaa -- missä ei kukaan sankarikuningas kykene hallitsemaan -- sitä me tahdomme, siihen pyrimme! Me puolestamme tahdomme hyljätä kaiken halpamaisuuden ja valheellisuuden, silloin, vaan ei ennen, voimme toivoa jalouden ja totuuden meitä hallitsevan.

V. On kirjoitettu: jos itse olemme orjia, ei meillä ole sankareitakaan. Emme tunne sankaria, kun semmoisen näemme -- pidämme petkuttajaa sankarina.

VI. Sinä ja minä, ystäväni, me voimme tässä hupsujen maailmassa kumpikin tehdä *yhden* ei-narrin, *yhden* sankarin, jos tahdomme. Siinä olisi ensi aluksi kaksi sankaria. -- Rohkeutta! Siitäkin koituu itse asiassa kokonainen sankarimaailma, toisin sanoen siinä on kaikki, mitä me kaksi sen puolesta voimme tehdä.

VII. Ennustan, että maailma jälleen alkaa rakastaa totuutta, maailma, joka luulee olevansa sankarimainen, tahi sankaruuden maailma. Vasta silloin on siitä koituva voitokas maailma.

Tosin, mitä merkitystä on maailmalla ja sen voitoilla? Me ihmiset puhumme liian paljon maailmasta. Kukin meistä antakoon maailman tulla miksi se tahtoo, voittaa tahi ei voittaa; eikö meille ole uskottu oma elämämme? Meillehän on suotu pienen pieni aikamäärä kahden ijäisyyden välillä; meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Onnelliset me, jollemme elä narreina eikä teeskentelijöinä, vaan oikeina, todellisina ihmisinä. Se, että maailma pelastuu, ei pelasta meitä. Pitäkäämme itsestämme huolta; on ansiokasta ja velvollisuuteni katsoa lähinnä olevan parasta. Sitäpaitse, sanoakseni totuuden, ei "maailmaa" koskaan ole muulla tavoin "pelastettu." Maailmojen pelastamisinto on 18. vuosisadan tuote, sen liikanaisen tunteellisuuden purkaus. Elkäämme menkö liian pitkälle siinä! Maailman pelastuksen voin huoletta jättää sen Luojan tehtäväksi, ja pitää, mikäli voin, huolta omasta pelastuksestani, mihin olenkin oikeutettu.

VIII. Sivistyksen suuri laki on: antakaa jokaisen tulla siksi, mihin hän kykenee; saakoon hän, mikäli mahdollista, kehittää parhaat kykynsä, voittaa kaikki vastukset, karkoittaa vieraat -- semminkin vahingolliset -- vaikuttimet luotaan ja vihdoin kehittää omaa olemustaan mahdollisimman suureksi, oli se mitä laatua tahansa. Erinomaisuudella ei ole mitään tasa-arvoa, ei ruumiillisessa eikä henkisessä luonnossa -- kaikki *oikeat* asiat ovat, mitä niiden tuleekin olla. Poro on hyvä ja kaunis eläin, samaten myös norsu.

IX. Ensimmäinen velvollisuutemme on masentaa pelkomme. Meidän täytyy olla siitä vapaat, muuten emme voi toimia. Tekomme ovat orjallisia, eivät todellisia, vaan näennäisiä, paljasta varjoa; niin, ajatuksemmekin ovat petollisia, ajattelemme kuten orjat ja pelkurit, kunnes olemme polkeneet pelon jalkojemme alle. Meidän tulee ja täytyy olla urhoollisia, käydä eteenpäin, miehekkäästi vapauttaa itsemme -- turvallisessa vakaumuksessa, että korkeammat voimat ovat meidät kutsuneet ja valinneet -- ja meidän ei tule peljätä. *Mikäli joku voittaa pelkonsa, sikäli on hän mies.*

X. Urhean miehen sopii täällä maailmassa, niin paljosta kun hän onkin epätietoinen, *olla ainakin itsestään varma*.

Ei kukaan ihminen, joka maailmassa aikoo saada jotakin mainittavaa aikaan, saa toivoa täydellisiä tuloksia, ei edes ehdolla: "*Tahdon päättää työni tahi kuolla.*" Sillä jokaisen omintakeisen ihmisen terveelle järjelle on maailma aina suuremmassa tahi vähemmässä määrässä hullujenhuoneen tapainen.

XI. Suuri on hetki, jolloin vapauden sanoma meidät saavuttaa, jolloin kauvan orjuudessa ollut sielu vapautuu siteistään ja veltosta toimettomuudestaan, joskin se ensi alussa on sokea ja hämillään, jolloin se Luojansa kautta vannoo tahtovansa *olla vapaa*. Vapaa? Tiedättekö, vapaana oleminen on -- himmeämpänä tahi selvempänä -- koko olemuksemme syvä laki. Vapaus on päämäärä, johon ihminen maailmassa järkevällä tahi typerällä taistelullaan, työllään ja kärsimisellään pyrkii. Niin, ylevä on hetki (tunnetko sinä sitä?), jolloin saamme erämaavaelluksellamme ensi kerran liekkien ympäröimän Sinainvuoren näköpiiriimme -- ja siitä lähtien ei savupatsas päivisin ja tulipatsas öisin lakkaa opastamasta kulkuamme.

XII. Ihmiset ovat tottuneet kysymään kaikilta henkilöiltä ja asioilta, alkaen mitättömistä kirjoista aina arkkipiispoihin ja valtioiden hallitsijoihin, ei: mikä on kutsumuksesi? -- vaan: mimmoisessa tekotukassa ja mimmoisessa mustassa kolmiossa sinä tänne vaellat? Taivas, minä tunnen vallan hyvästi kutsumuksesi ja mustan kolmiosikin! Mutta kysyn sinulta Jumalan nimessä: Mitä sinä *olet*? Et mitään, et mitään, vastaat! No niin, miten paljon ja mitä -- sitä juuri haluaisin tietää ja tulenkin sen pian tietämään.

XIII. Omintakeisesti liikkuva mies -- ei mikään koneellinen nukke -- joka sijoitetaan jonkun olemuksen sydämeen, on saava sen enemmän tahi vähemmän liikkeelle. Hän on tekevä luonnon suurimmat epätasaisuudet *vähemmän* epätasaiseksi. Taipumattomimman on hän tekevä liikkuvaksi; -- suurenmoista hyötyä on hänen olemassa olostaan täällä.

XIV. Hankkikaa ensiksi kykenevä mies; silloin olette voittaneet jo kaikki. Hän voi oppia kaikkea -- tekemään jalkineita, laatimaan lainmukaisia tuomioita, hallitsemaan valtioita, ja hän on suorittava kaiken tämän, niinkuin mieheltä sopii odottaakin. Jos sitävastoin satutte saamaan ei-miehen, joudutte tekemisiin maailman kauheimman raakalaisen kanssa, joka kenties on sitä kauheampi, mitä tyynemmältä ja hiljaisemmalta hän näyttää. Vahinkoa, jonka yksi ainoa tyhmyri, jonka jokainen tyhmyri loppumattomia tuloksia vilisevässä maailmassamme saa aikaan, ei lainkaan voida numeroilla laskea. Kykenemätön, ammatissaan taitamaton suutari saa jo melkoisia vahinkoja aikaan, minkä liikavarpaitten leikkaajat ja epätoivoiset, huopajalkineita käyttämään pakoitetut ihmiset kylläkin voivat todistaa. Ajateltakoon sitten kykenemätöntä pappismiestä, kykenemätöntä kuningasta!

XV. Henki, runoilija -- tiedämmekö mitä nuo sanat merkitsevät? Ne ovat meille luonnon suuresta tulisydämestä välittömästi lahjoitettu, innostunut sielu, jotta näkisimme, puhuisimme ja tekisimme totuutta. Se on luonnon pyhä ääni, joka vielä kerran kaikuu juorujen, lörpöttelyjen ja pelkuruuden aution, rajattoman alkuaineen kautta, mihin perikadon partaille joutunut maapallomme on eksynyt.

XVI. Nero, josta muuan nainen sanoi, että se on _suvutonta_, ei suinkaan ole minkään erityisen säätyluokan omaisuutta; senvuoksi ei sivistyksen; ollen jumalallisen kipinän sytyttämä, tulisi pöyhkeillä keinotekoisella valollaan, joka liiankin usein on lahoa ja fosforoivaa. Me alamme huomata, ettei tuo ylimyksellinen tunnustus, joka kohteliaalla hymyllä katsoo alas kalliisiin kansiin sidotuista kirjoista kyhätyltä valtaistuimeltaan ja pitää jotakin työtä "varsin sievänä rahvaan miehen tekeleeksi," enää ole paikallaan. Ne ovat onnettomia aikoja maailmanhistoriassa, jolloin vähimmin sivistynyt on vähimmin hullaantunut ja lukemattomista kouruista, kuperista, keltaisista ja viheriäisistä lasisilmistä huolimatta ei ole kadottanut luonnollisten silmiensä näkövoimaa. Sukupolvelle, joka lukee Cobbet'in romaaneja ja Burns'in runoelmia, ei sekä kynää että vasaraa käyttelevä mies liene mitään merkillistä.

Yhtäkaikki on tuo suojemistapa tullut niin yleiseksi, että lienee paikallaan katsella kerran asiata toiseltakin puolelta. Otaksukaamme -- olisiko ihmiselle, joka on saanut luonnolta voimia ja jolla on itsellään miehekkään luonteen alku -- semminkin jos hänen taipumuksensa osottavat hänet kirjallisuuden alalle ja edeltäkäsin määräävät hänet ajattelijaksi ja kirjailijaksi -- näinä merkillisinä aikoina mikään sanottava onnettomuus olla kasvanut kansan eikä sivistyneiden parissa -- eikö se pikemmin olisi pienempi onnettomuus?