Chapter 3

XXIX. Kaikki työ, mihin ihminen ryhtyy, on ihanaa syystä, että hän *tietää saavansa sen valmiiksi*. Moni ihminen vaivaa turhaan itseään; hänellä ei ole tarpeeksi kätevyyttä; hän ei ole mestari, vaan onneton, taitamaton työntärvelijä, jollei hän itse tiedä, milloin työ on valmis. Ehdotonta täydellisyyttä tosin on mahdoton saavuttaa -- salvumies ei koskaan tee matemaattisesti tarkkaa suorakulmaa, mutta yhtäkaikki tietää jokainen puutyöntekijä, koska se on tarpeeksi suora, eivätkä sitä turhaan veistele ja hukkaa työaikaa tekemällä sitä turhan tarkasti suoraksi. Se, joka tekee turhantarkkaa työtä, on henkisesti yhtä sairaloinen kuin se, joka hutiloi työssään. Taitava, tervejärkinen mies käyttää jokaiseen työhön juuri niin paljon vaivaa kuin se tarvitseekin, ja voi sitten ilman tunnonvaivoja päättää työnsä.

XXX. Emmekö voi tähänkin sovelluttaa tuota yleistä ohjetta: olkoon kullakin päivällä oma huolensa? Eihän ole meidän tehtävämme luoda yhdellä vuorolla koko tulevaisuuttamme, vaan tunnollisesti koettaa, mikäli mahdollista, muovailla pientä osaa siitä erällään. Kenties voi jokainen, joka todenteolla tahtoo ponnistella, saada selville mitä hänen osaltaan tulee tehdä. Ja sen hän tehköön vilpittömällä sydämellä ja jatkakoon työtään rohkeasti. Työn yleinen tulos riippuu -- ja on aina riippunut korkeamman neron tahdosta, kuin mitä meillä ihmisillä on.

* * * * *

XXXI. Me tahdomme sanoa, kuten ranskalainen puhuja konventin istunnossa -- mutta me emme tarkoita yhtä ainoata "istuntoa," joka kestää tunnin pari, vaan koko elämätä. -- "Je demande l'arrestation des coquins et des lâches." Anon että roistot ja pelkurit vangitaan! -- voi, me tiedämme mikä jättiläistyö siitä koituisi, miten kauvan kestäisikään, ennenkuin kaikki semmoiset olennot -- tahi edes osaksikaan -- olisi saatu kiinni! Kuitenkin, ken tuntee roiston tahi pelkurin, ottakoon sen Jumalan nimessä kiinni -- onhan silloin toki yksi vähemmän vapaana!

XXXII. Missä vaan tapaat valheen, kukista se. Valheet ovat olemassa vaan siksi, että ne hävitetään; ne suorastaan kaipaavat, ikävöivät hävittäjäänsä. Kuitenkin tulee sinun tutkia itsesi missä hengessä sen teet; sitä ei tule tehdä vihassa eikä itsekkäässä kiivaudessa, vaan puhtaalla sydämellä, pyhällä innostuksella, lempeästi, melkein säälivästi. Eikö niin, ethän sinä tahdo *korvata* hävitettyä valetta uudella, tekemälläsi vääryydellä, joka tulisi taasen siittämään uusia valheita? Silloinhan loppu olisi alkua hullumpi.

XXXIII. Jokainen voi ja jokaisen tulee olla todellinen ihminen: se on jotakin suurta ja siitä voi johtua suurta, samoinkuin yksi ainoa tammenterho voi peittää koko maapallon tammimetsillä! Jokainen voi tehdä jotakin. Olkoon hän uskollinen pienessä ja jättäköön rauhaisella sydämellä lopputuloksen korkeamman voiman huomaan.

XXXIV. Joka tapauksessa täytyy sillä, joka tahtoo tunnollisesti työskennellä, olla horjumattoman luja usko. Se joka jokaisella askeleella kysyy vain maailman hyväksymistä, joka ei voi tulla toimeen maailman kiitoksetta vaan alistaa oman vakaumuksensa maailman tahdolle, on kurja silmänpalvelija; mikä työ hänen tehtäväkseen uskotaankin, ei se tule onnistumaan. Jokainen tämmöinen ihminen edistää osaltaan välttämätöntä taantumista. Jokainen täten epärehellisesti ja ulkonaisen näön vuoksi suoritettu työ on paljasta pahaa ja on synnyttävä uutta kurjuutta.

XXXV. Tottelevaisuus on meidän kaikkien velvollisuus ja kohtalomme, johon jokainen, ken ei tahdo mukautua, tulee kukistumaan, musertumaan. Ei koskaan voida kyllin aikaiseen ja kyllin pontevasti teroittaa ihmisen mieleen, että täällä maailmassa oma tahto ei merkitse, mitään välttämättömyyden rinnalla ja melkein yhtä vähän se merkitsee tulevaisuudelle.

* * * * *

XXXVI. Tuskallisin tunne on, kun tuntee oman kykenemättömyytensä, ja kuten Milton sanoo, on heikkous todellista kurjuutta. Ja kuitenkaan ei voima missään ilmene niin selvänä kuin onnellisesti päätetyssä työssä. Mikä eroitus onkaan epävarman, horjuvan kyvyn ja varman, itseensäluottavan suorituksen välillä! Meissä on jonkinmoista nimetöntä itsetuntoa, joka vasta työssämme, ilmenee selvänä, epäämättömänä. Työmme ovat kuin peili, jossa henki parhaiten voi nähdä luonnolliset piirteensä. Senpä vuoksi onkin tuo ohje: *tunne itsesi*, sulaa hulluutta, täysin hyödytön, jollei siihen samalla sisälly merkitys: *ota selville mihin työhön kykenet*.

XXXVII. Ihminen, joka kernaasti tekisi työtä, vaan ei saa mitään työtä, on surullisin ilmiö, minkä täällä auringon alla epätasaisesti jaetuine onnenlahjoineen voimme nähdä.

XXXVIII. Lasten kaikissa leikeissä, vaikka ne olisivatkin paljasta vallatonta särkemistä ja hävittämistä, voidaan huomata luomisen halua. Poika tuntee olevansa syntynyt mieheksi, että siis työnteko on hänen kutsumuksensa. Paras lahja, minkä hänelle voi antaa, on joku työkalu. Oli se sitten puukko tahi pyssy, rakentava tahi hävittävä apukeino, -- molemmat edustavat työtä ja saavat aikaan muutoksia. Leikissä, johon monta ottaa osaa, vaadittava taitavuus tahi voima kehittää ja harjoittaa poikaa yhteiseen toimintaan -- sotaan tahi rauhaan, hallitsijaksi tahi alamaiseksi.

...ELÄ JOUDU EPÄTOIVOON.

I. Tämä pieni pelastusvene, maapallomme, hälisevine miehistöineen, jota sanotaan ihmissuvuksi ja levottomine historioineen on kerran katoova nimettömiin, katoova kuten pilvenhattara siniseltä, äärettömältä taivaalta. Mitä on ihminen! Hän on olemassa vain hetkisen ja häviää pikemmin kuin itikka. Ja kuitenkin on uskovan ihmisen olemassaolossa -- uskohan takaa meille kaikki -- semmoisenaan jotakin, mihin ei ajan tuhoova kuolemanvalta ulotu, mikä saa voiton ajasta ja on olemassa ja tulee olemaan, kun ei itse aikaa enää ole.

II. Ihmisellä on ijäisyys omassa sielussaan. Hän voi siitä lukea ijankaikkisuuden salaisuuksia, jos tahtoo vaan siihen katsoa. Hän tietää, mikä tulee olemaan ikuisesti ja mikä ei voi mitenkään tulla olemassa olosta osalliseksi!

III. Ihmisen onnettomuus johtuu, niinkuin luulen, hänen suuruudestaan. Hänessä on jotakin ijäistä, mitä hän kaikella viekkaudellaan ei voi kätkeä, peittää ajallisen, maallisen alle. Voisivatkohan kaikki Europan raha-asiainministerit, sen valtiolliset tukipylväät yhteisvoimin tehdä ainoatakaan kengänharjaajapoikaa *onnelliseksi*? He eivät sitä voi -- tahi korkeintaan onnistuu se pariksi tunniksi, sillä kengänharjaajallakin on sielu, joka on kokonaan toista laatua kuin hänen vatsansa, ja hän tulisi, luulen, ollakseen täysin tyytyväinen ja kylläinen vaatimaan itselleen ei enempää eikä vähempää kuin *Jumalan rajattoman maailman yksin itseään varten* saadakseen siinä rajattomasti nauttia ja täyttää jokaisen toivomuksensa niin nopeasti, kuin se hänessä syntyykin. On turhaa tarjota hänelle kokonaista valtamerta jaloa viiniä -- se ei enää merkitse mitään rajattomia vaativalle kengänharjaajallemme! Heti kun meri olisi täynnä, valittaisi hän viiniä liian huonoksi. Lahjoitettakoon hänelle koetteeksi puolet maailman avaruudesta ja puolet kaikkivaltiaan vallasta, ja hän on varmasti alkava taistella toisen puolikkaan omistajan kanssa ja pitävä itseään sorretuimpana, enimmin vääryyttä kärsineenä ihmisenä maan päällä.

IV. Kaikki näkyvät esineet, kaikki mitä näemme, ovat vain vertauskuvia. Se mitä näet, ei ole olemassa itsensä vuoksi, niin, itse asiassa ei sitä lainkaan ole olemassa, sillä aine, mateeria, on vain henkisesti olemassa, edustaakseen ja *ruumiillistuttaakseen* jotakin aatetta. Niin, kun oikein asiata punnitsemme, mitä on ihminen itse ja hänen koko elämänsä muuta kuin hänen jumalallisen *itsensä*, joka valokipinän tavoin on pudonnut taivaalta, vertauskuva, näkyvä vaatetus? Senpä vuoksi hänestä sanotaankin, että hän on puettu ruumiiseensa.

V. Ihminen, "ijäisyyden, ajallisuuteen sidottu vertauskuva," sinun teoillasi, jotka kaikki ovat katoovia ja mitättömän pieniä, joista suurinkaan ei ole yhtään arvokkaampi kuin pienin, ei ole mitään arvoa, ainoastaan henki, jossa teet työtä, antaa sille arvoa, tekee työsi pysyväksi.

VI. Ihmisen sielun laita on, samaten kuin luonnonkin, luomisen alkuna on -- valo. Niinkauvan kun silmä ei näe, ovat kaikki jäsenet tehottomia, kahlehdittuja. Se on jumalallinen hetki, jolloin myrskyjen murjomassa sielussa -- kuten muinoin suunnattoman kaaoksen yli -- kaikuvat sanat: tulkoon valkeus! Eikö se suurimmallekin, joka tämmöisen hetken saa kokea, ole yhtä ihmeellistä, yhtä jumalallista kuin se yksinkertaisimmassa muodossa on halvimmalle ja oppimattomimmalle?

VII. Mietiskelyyn taipuvilla ihmisillä on aikoja, vakavan ajatuksen suloisia ja samalla peloittavia hetkiä, jolloin he uteliaina ja pelokkaina esittävät itselleen tuon kysymyksen, johon ei löydy vastausta: "Ken olen *minä*, tämä olento, joka sanon itseäni minuksi?" Maailma hälinöineen, puuhineen vetäytyy loitolle ja kiviseinien ja seinäverhojen sekä liike-elämän ja politiikan tiheiden kudosten läpi, sanalla sanoen kaikkien elollisten ja elottomien vaikuttimien kautta, joista yksilön olemassa olo riippuu -- tunkeutuu katse tyhjiin syvyyksiin, ja sinä tunnet olevasi yksinäsi maailman avaruudessa ja seurustelet sen kanssa kuten salaperäinen olento toisen salaperäisen kanssa.

"Ken olen minä; mitä on tämä minä?" Ääni, liikunto, ilmestys; ikuisen, maailmata ohjaavan hengen ruumiillistunut, näkyväksi tullut ajatusko? *Cogito, ergo sum*.[1] Voi, ajattelija-parka, sillä emme pääse pitkälle. Tosin minä olen olemassa, ja minua ei joku aika takaperin ollut, mutta: Mistä? Miten? Minne? -- Vastaus esiintyy kaikkialla ympärillämme, se on kirjoitettu kaikenvärisenä, moni liikkeisenä, sitä julistetaan jokaisella äänellä, sekä riemuhuudoin että valituksin tuhatmuotoisessa, tuhatäänisessä, sopusointuisessa luonnossa. Mutta missä on viisas silmä ja korva, jolle tämä Jumalan kirjoittama Apokalypso[2] voi esiintyä käsitettävässä muodossa? Me ikäänkuin istumme rajattoman suuressa taikakuvalyhdyssä tahi uniluolassa. Rajaton se on, sillä himmeinkään tähti, kaukaisinkaan vuosisata eivät ole lähempänä sen rajoja kuin mekään. Sointuvia säveleitä, kirjavia ilmestyksiä liitelee ohitsemme, mutta Häntä, joka ei koskaan nuku, jonka luomia sekä unet että uinailija ovat, Häntä emme näe, emme aavista paitse joskus, harvoin sattuvassa puolihorroksessa. Koko luomakunta on edessämme kuten loistavanvärinen sateenkaari, mutta aurinko, joka sen loi, aiheutti, on kaukana takanamme meiltä kätkettynä. Ja tässä omituisessa unessa me ajamme takaa varjoja, kuten olisivat ne todellisuutta, ja luullessamme olevamme täysin valveilla, virkuimmat, me nukumme syvimmin. Mikä meidän filosoofisista järjestelmistämme on muuta kuin uniteoriiaa, haavetta, ylpeällä luottamuksella esitetty laskutulos, vaikka sekä jakaja että jaettava ovat tuntemattomat? Mitä ovat kaikki kansojen sodat, kun voittoretki Moskovaan päättyy mielettömään pakoon, kaikki veriset vallankumoukset, joissa vihan liekki loimuaa taivaalle, muuta kuin rauhattoman uneksijan sairaloista unissakävelyä? Nämä unet, tämä unissakävely ovat, mitä me täällä maailmassa nimitämme elämäksi; useimmat meistä vaeltavat empimättä eteenpäin, kuten voisivat he eroittaa oikean käden vasemmasta, ja kuitenkin ovat viisaita ainoastaan ne, jotka tietävät, etteivät tiedä mitään.

[1] Ajattelen, siis olen olemassa.

[2] Ilmestyskirja.

Miten surkuteltavaa on, että kaikki metafysiikka tähän saakka on näyttäytynyt niin sanomattoman tehottomaksi! Ihmisen olemassa olon salaisuus on yhä vieläkin sfinksin salaisuus -- arvoitus, jota ihminen ei voi ratkaista ja jonka vuoksi hänen täytyy kärsiä kuolema ja vieläpä pahin kuolema, henkinen. Mitä ovat kaikki peruslauseet ja väittämät ja järjestelmät ja mietteet? Sanoja, sanoja! Viekkaasti rakennetaan upeista sanoista korkeita ilmalinnoja, sanat muurataan paikalleen logiikan parhaalla laastilla, mutta tietoa ei rakennukseen tule. *Kokonaisuus on osaansa suurempi* -- miten erinomaisen suuri totuus! *Luonto ei suvaitse tyhjää tilaa* -- miten väärä, petollinen väite! Entäs tämä: *Mitään ei voi olla muualla kuin siellä missä se on* -- myönnän sen kernaasti, mutta kysyn vain: missä se sitten on?

*Elä ole sanojen orja!* Eikö kaukana oleva tahi kuollut, jota rakastan ja ikävöin, tahi suren, sanan todellisessa merkityksessä ole aivan yhtä varmasti olemassa kuin maaperä, jolla seison? Mutta tuo sana _missä_, sekä sen veli _koska_ ovat alusta alkaen olleet uniluolamme pohjavärit, tahi oikeammin liinavaate, jolle maalataan kaikki unelmamme ja ilmestyksemme elämässä.

Eivätkö kuitenkin muutamat harvat meidän päivinämme liene ponnistamalla ajatuskykyään tulleet huomaamaan, että nuo _missä_ ja _koska_, jotka niin salaperäisen eroomattomasti liittyvät kaikkiin ajatuksiimme, itse asiassa ovatkin vain pintapuolisia, maallisia ajatuslisiä, että ne johtuvat taivaallisista *kaikkialla* ja *aina* käsitteistä. Eivätkö kaikki kansakunnat ole ajatelleet jumalaansa *kaikkialla läsnäolevaksi* ja *ikuiseksi*, että siis on olemassa koko maailman käsittävä *täällä*, ikuisesti oleva *nyt*? Mieti asiata tarkasti; sinäkin olet käsittävä, että tilavuus (paikka) on ainoastaan ihmisaistien luoma käsite, samoinkuin aikakin. Ei ole olemassa mitään paikkaa eikä mitään aikaa. Me olemme -- emme tiedä mitä: valokipinöitä, jotka uiskentelemme jumaluuden eetterissä.

Kenties ei tämä meidän niin tukevalta näyttävä maailmamme todellisuudessa ole muuta kuin varjokuva, ilmakupla, kenties on minämme ainoa todellisuus, ja luonto tuhansine luovine ja hävittävine voimineen ainoastaan meidän sisällisen voimamme heijastusta, unemme mielikuvittelua, tahi niinkuin Maahenki Faustissa sitä nimittää, jumaluuden elollinen puku.

VIII. Ihminen, kehrätköön hän pumpulia Arkwright'in ja Adam Smithin johdolla, perustakoon kaupunkeja Janiculumilla tahi Juturnan lähteillä, tahi kyntäköön Kaanaan maata profeetta Samuelin ja runoilija Davidin johdolla, pysyy aina ihmisenä, näkymättömien voimien lähettiläänä ja suurena ja voitokkaana, niinkauvan kun hän pysyy tehtävälleen uskollisena; mutta hänestä koituu kurja, halpa, pettynyt olento, ja vihdoin hän katoaa näkyvistä, hänen muistonsakin katoaa maailmasta, jos hän näyttäytyy petolliseksi. Veljeni, sinä olet ihminen, luulen minä; sinä et ole ainoastaan pesiä rakentava majava tahi kaksijalkainen pumpulinkehrääjä; sinussa on todellakin sielu, olkoon se sitten valekuollut, horroksissa tahi mitä muuta tahansa! Savun mustaama Manchester -- sekin on rakennettu syvyyksien päälle, senkin yläpuolella kaareutuu taivaan kupukatto ja siellä syntyy ja kuolee ihmisiä; -- ja kuitenkin on se yhtä salaperäisen kammoittava kuin vanha Salem tahi profeettojen kaupunki. Ole missä tahansa, millä aikakaudella tahansa, kaikkialla on ijäisyys, rajattomuus päällämme, ympärillämme, sisällämme:

".....hiljaa lepäävät ylhäällä tähdet ja allamme ovat haudat."

Näiden kahden suuren vaikenevan ryhmän välillä vilisee hurjana pyörteenä elämä: kaikki kehruukoneemme surisevat, kauppaliikkeet, viljatullien vastustajat ja Carltonklubit puuhaavat ja meluavat. Itse tyhmyydenkin tulisi pysähtyä tähän miettimään näitä asioita. Minä sanon sinulle: kaikkien kassakirjojesi, ostoa ja myyntiä koskevien tuumiskelujen, nykyajan surkeiden keinottelujen ja sekavien puheenparsien lomasta ilmenee alkuperäisen, selittämättömän olemassa olo, ja sinä olet viisas, jos sen uskot, etkä ainoastaan sano uskovasi.

IX. Jokaisen ihmisen vähäpätöisen vartalon sisällä on kokonainen henkivaltakunta ja kajastus kaikesta olevaisesta, joka ulottuu, vaikka se näennäisesti on tuskin kuutta jalkaa korkea, eteenpäin ja taaksepäin, käsittämättömän kauvas aina äärettömyyden ja ijäisyyden rajoille saakka. Elämä, jota kudotaan ihmeellisissä "ajan kangaspuissa," on niin sanoaksemme pantu kokoon valovyyhdistä ja loimina on salaperäistä pimeyttä -- ainoastaan Hän, joka sen on luonut, käsittää sen.

X. Se, jolla on silmät ja sydän, voi vielä tänäkin päivänä sanoa: Miksi pelkäisin? Valo on tullut maailmaan niitä varten, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa uhrautuvalla, kaikkea kärsivällä rakkaudella. Tuo turha taistelu ijäisyyden salaisuuden selville saamiseksi ei ole meitä enää rasittava. Emme koskaan voi tätä salaisuutta lukea paitse yksityisiä kohtia sieltä täältä. Emmekö jo tiedä, että ijankaikkisen *hyvyyden* nimi on -- *Jumala*? Täällä maailmassa olemme me niinkuin soturit, jotka taistelevat vieraalla maalla; emme käsitä sotasuunnitelmaa eikä meidän tarvitse sitä käsittää; tiedämmehän kuitenkin, mitä meidän tulee tehdä. Ja tehkäämme se sotilaan tavoin, tottelevaisesti, urhoollisesti, sankarimaisella ilolla. "Mitä kätesi löytää tehdäkseen, tee koko voimallasi." Takanamme, jokaisen takana, on kuusi vuosituhatta inhimillisiä ponnistuksia ja voittoja; edessämme on rajaton ajanpituus vielä luomattomine ja valloittamattomine maineen ja Eldoradoineen, jotka meidän, niin *meidän*, tulee valloittaa ja luoda; ja yllämme palavat ijäisyyden taivaalliset johtavat tähdet.

"Ihanan, suuren perinnön mä osakseni sain: Aika on mun omani, se vainioni on."

* * * * *

XI. Luuletteko, ettei täällä Jumalan maailmassa hurjine pyörteineen ja kuohuvine, tyrskyävine merineen, missä ihmiset ja kansakunnat tuhoutuvat laittomasti, ja vääryyden tekijän tuomio usein viipyy ylen kauvan, ettei täällä senvuoksi olekaan oikeutta? Näin sanoo ainoastaan mieletön narri sydämessään. Senpä vuoksi ovatkin kaikkien aikojen viisaat olleet viisaita, että he ovat sen kieltäneet; he tiesivät ettei niin voi olla. Sanon sinulle vielä kerran, ei ole olemassa muuta kuin oikeutta, ja täällä maailmassa on vain yksi ainoa voimakas, pysyvä -- oikeus, totuus.

XII. Odota mitä tulee tapahtumaan. Kaikissa taisteluissa, jos odotat sen päättymistä, näet taistelijan voittavan, mikäli voitto oikeuden mukaan hänelle tuleekin. Hänen oikeutensa ja hänen voimansa ovat itse asiassa sama käsite. Hän on kaikin voimin taistellut ja hän vaatii mitä oikeuden mukaan hänelle tulee. Ei edes kuolema saa hänestä voittoa. Hän itse tosin kuolee, mutta hänen työnsä elävät tehoisina ja totuudessa.

XIII. Etsi, tutki koko maailman avaruus, ja jollet katsele huuhkajan silmillä, et löydä sieltä mitään elävää, mitään ylläpidettyä, jolla ei olisi oikeutta elatukseen ja elämään. Kaikki muu -- jollet käytä huuhkajan silmiä havaintoihisi -- ei ole elossa, on kuolemaisillaan, henkitoreissa! Maailman luomisesta saakka on oikeus vallinnut ja tulee vallitsemaan yhtä kauvan, kauvemminkin kuin maailma on olemassa.

Tästä teen johtopäätöksen, että kaiken luodun sisällinen olento, sekä meissä että kaikessa muussa, suunnattomasti eroaa ulkonäöstä, näennäisestä ulkokuoresta; että ajallista, täällä kuten muuallakin, liian usein pidetään ijankaikkista parempana; että se, joka elää ajallisissa näennäisissä oloissa, koettamatta tutustua ijäisesti pysyvään, ei koskaan ole ratkaiseva tämän päivän, tahi minkä muun päivän tahansa, sfinksiarvoitusta. Sillä oleellinen yksin on todellisuutta; tämä on tapausten, todellisuuden laki: jollet itse pääse selville asiasta, on tuo asia itse, joka hyvästi tuntee totuuden, tavalla tahi toisella opettava sen sinulle!

Mitä on oikeus? Tämän kysymyksen sfinksi tavallisesti meille tekee. Todellisuuden lakina on, että oikeuden täytyy tapahtua, ja se tulee tapahtumaan. Mitä pikemmin, sen parempi; sillä aika rientää ja uhkaa ankarasti! "Mitä on oikeus?" kysyvät useat, joille paljas, kuiva tosiasia aikanaan tulee antamaan tyydyttävän vastauksen. Niin kysyi Pilatus, pilkaten, ivaten: mitä on totuus? Ivallisella Pilatuksella ei ollutkaan vähintäkään mahdollisuutta totuuden selville saamiseksi. Hän ei olisi sitä tuntenut, vaikka Jumala itse olisi sen hänelle näyttänyt. Sokea näkemättömyys, kaihia pahempi, peitti totuuden hänen ivallisilta silmiltään; hänen silmiensä *sisempi* verkkokalvo oli lamautunut ja kuollut. Hän seisoi totuuden edessä eikä sitä nähnyt, huomannut. "Mitä on oikeus?"

Ruumiillistunut tuomaripukuun puettu, oikeussalissa istuva oikeus rangaistuksineen, pöytäkirjoineen, poliisipamppuineen on kylläkin selvästi nähtävissä. Mutta oikeus, joka ei esiinny ruumiillisessa muodossa, ja josta tuo toinen on vaan jälennös, ei ole yhtä selvästi näkyvä! Sillä tämä näkymätön oikeus on taivaasta; taivaanvaltakunnan henkinen, jumalallinen olento -- se on kaikille näkymätön, paitse niille, joilla on jalo, puhdas sydän. Riettaat ja epäjalot ihmiset tuijottakoot miten tahansa, heidän silmänsä eivät sitä näe. Ja he todistavat sen teille logiikan avulla, loppumattomilla väittelyillä, loistavalla kaunopuheliaisuudella. Surkeata on katsoa heidän silmillään!

XIV. Se, mitä ihminen omistaa, ei ole hänen onnensa, eikä se, mitä häneltä puuttuu, hänen onnettomuutensa. Alastomuutta, nälkää, kaikenlaatuista, puutetta, jopa kuolemankin voi ilomielin kärsiä, jos sydämessä on oikea mieli. Se on *vääryyden* tunto, jota ei kukaan ihminen jaksa sietää. Raa'inkaan neekeri ei suvaitse itseään vääryydellä kohdeltavan. Sitä ei kukaan ihminen suvaitse, tahi ei kenenkään tulisi suvaita. Laki, jonka tunto on meissä syvemmällä kuin mikään pergamentille laadittu laki -- tämän on Jumalan käsi piirtänyt ihmisen sisimpään olemukseen, vastustaa ikuisesti vääryyttä. Mitä on vääryys? Se on epäjärjestyksen, valheen, varjon toinen nimi; asia, jota koko luotu maailma -- juuri siksi, ettei se ole kaaosta, petollista varjoa -- hylkii ja kieltää. Vääryyden aiheuttama ulkonainen kipu -- raateli sitten piiskanlyönti selkää, tahi putosi pää guillotinin alla -- on suhteellisesti paljon pienempi, vähemmän merkitsevä, kuin mitä sielu siitä kärsii -- se saa siitä paranemattomia vammoja, koko persoonallinen elämä tulee kärsimään. Ra'ainkin hylkiö varustaikse taisteluun, vastustamaan kuolemaan saakka, jos häntä uhkaa moinen vääryys. Hän ei siten voi elää. Äänekkäästi huutaa hänen oma sielunsa, äänetönnä viittaa hänelle koko luomakunta: niin ei saa olla! Hänen täytyy kostaa, parantaa oma itsensä entiselleen -- jotta kukin saisi osansa, kaikki palaisi tolalleen, järjestykseen, tasapainoon. Tässä on jotakin, mitä meidän täytyy ihmetellä ja kunnioittaa. Jokaisessa meissä on tämä miehuuden leima, joka saa meidät kaikin voimin puolustamaan olemuksemme perustaa, kaikkea, mitä meissä on arvokasta, ja mikä -- pieniä, pintapuolisia eroavaisuuksia lukuunottamatta -- jokaisessa ihmisessä on sama.

Ihmiselle ovat terveys ja järjestys elinehtoja, senvuoksi vihaakin hän enimmin luonnotonta, epäterveellistä epäjärjestystä. Ja pahin, toiset sanovat ainoa, epäjärjestys maailmassa on vääryys. Kaikkien ihmisten täytyy tehdä työtä, kaikkien osaksi tulee pettymyksiä ja onnettomuutta; se on ihmisen kohtalo maailmassa; mutta kaikkien sydämissä puhuu hiljainen ääni, jota ei saada vaikenemaan väärillä todisteluilla, sitä ei masenna suru, pakkokeinot eikä epätoivo; ääni sanoo, ettei tämä ole ihmisen lopullinen kohtalo, miten kurjalta, toivottomalta, järjestyksettömältä se näyttäneekin, on se Jumalan määräämä -- kohtalomme ei siis ole vääryyttä, vaan oikeutta. Väkivalta, jonka vastustamisesta ei ole vähintäkään toivoa, vaikuttaa epäilemättä rauhoittavasti; senpä vuoksi täytyy meidän rauhallisesti ottaa vastaan meitä kohtaavat hävittävät myrskyt ja muut onnettomuudet. Kuitenkin olisi alituisesti, ikuisesti kestävä vääryys, vaikka aiheutuisikin kaikkivaltiaasta tahdosta, ihmisille sietämätön. Jos ihmiset kadottaisivat uskon Jumalaan, ei heillä olisi mitään, johon hädän hetkellä voi turvautua; koko elämä olisi välttämättömyyttä, jonka julma, sokeasti iskuja jakeleva koneisto pitäisi koko maailmaa vallassaan. Toki -- jotakin olisi heillä vielä: *vihaa*; epätoivoinen tahi toivorikas viha. He voisivat, kuten Novalis sanoo, kaikki samalla kertaa tapahtuvan itsemurhan kautta vapautua maailmankoneistosta, ja heidän kuolemansa olisi, joskaan ei voitto, niin kuitenkin tukehduttamaton, masentamaton vastalause moista koneistoa vastaan.