Chapter 2

Se, joka ei työssään todenteolla pyri tutustumaan näkymättömään, mykkään, ei koskaan itse pääse näkyviin, saavuta puheenlahjaa. Sinun täytyy oleskella pimeydessä, varjojen valtakunnassa, ja Herkuleen tavoin kärsiä ja ponnistella kauvan, jos mieli voitokkaana jälleen astua auringonvaloon. Samaten kuin taistelussa -- ja eikö se todella olekin taistelua? -- ei sinun tule peljätä tuskaa eikä kuolemaa, silloin olet voittava. Samoinkuin Dante'n tulee sinunkin "työssäsi laihtua useaksi vuodeksi." Maailma ja sen palkinnot, arvostelut, neuvot, avustus ja esteet, siinä on myrskyisä meri, kaaos, jonka poikki sinun täytyy uida ja purjehtia. Sinun ei tule suunnata purttasi aaltojen eikä merivirtojen, vaan yksin ohjaavan tähtesi mukaan. -- "Se tu segui tua stella!" Vain tähtesi mukaan, joka milloin kirkkaana loistaa kaaoksen yläpuolella, milloin taasen himmenee, jopa näennäisesti sammuukin, tulee sinun ohjata kulkusi. Oi, se on ylevä tehtävä, näyttää minusta, täten raivata tiensä kaaoksen ja hornan synkkien pimeyksien läpi! Vihreätulisilmäiset lohikäärmeet väijyvät sinua, kolmipäiset kerberukset koettavat sinua houkutella -- ja ne voivat olla varsin houkuttelevia! "Eccovi l'uom ch'è stato all' Inferno." Sillä sinä vaellat, kuten runoilija Dryden sanoo, hulluuden valtakunnassa, ja seuralaisesi eivät suinkaan ole miellyttäviä! Saat avoimin silmin katsella mielipuolisuuden rajatonta, pohjatonta, pimeätä valtakuntaa ja saat sieltä uutta viisautta, samoinkuin Eurydice Tartaruksesta. Mitä suurempi viisaus, sitä lähempänä on se hulluutta. Näin on todella laita ja hämmästyen ja kauhistuen huomaat, miten suurin viisaus, jota täällä maailmassa kunnioitetaan, usein käsittää joukon hulluuden valtakunnasta siihen tarttuneita piirteitä ja sävyjä.

Kaikki työt -- jokainen omalla tavallaan -- ovatkin hulluuden muuttamista järjeksi; -- ja tämä on kieltämättä uskonnollinen toimitus, jota ei ilman uskontoa voida suorittaa. Muulla tavoin ei teoksesi ole itsenäinen, se on silmänpalvelusta, ahnasta palkkionhaalimista, joutuisien ja aikaa myöten yhä arvottomampien varjoteosten valmistusta palkan edestä. Sen sijaan että ohjaisit sieluja maallisilla ja taivaallisilla teillä, esität heille keinotekoisia ihmisnukkeja ja heidän suurtöitään. Voi, koko maapallomme on nykyään täynnä tämmöisiä varjoteoksia -- kenties sangen kauniita ulkonäöltään, mutta todellisuudessa peräti arvottomia, Jumalan ja ihmisten kiroomia! Ei kukaan ihminen -- ei edes halvin käsityöläinenkään -- voi työskennellä uskonnotta. Kaikki ihmiset, jotka eivät työskentele, kuten seuraisi suuren työnjohtajan silmä heidän työtään, työskentelevät väärin, petollisesti, itselleen ja sinulle onnettomuudeksi.

VII. "Tehdä työtä on rukoilla;" niin, varsin tärkeässä merkityksessä, mutta nykyaikana -- pintapuolisen rukouksen ja jumalanpalveluksen aikakaudella -- ei kukaan voi sitä tehdä oikealla tavalla. Mutta ken käsittää sen oikean merkityksen, käsittää myös, että se on tulevaisuuden *ennustus*; viimeinen evankeliumi, johon kaikki muut sisältyvät. Sen temppelinä ovat äärettömät avaruudet -- oletko sitä koskaan nähnyt? Valtava linnunrata on sen kattona, maat ja meret sen lattiana ja kaikkivaltiaan tähtien ympäröimä valtaistuin sen alttarina. Saarnana ja virsinä ovat kaikkien urheiden, ylevien ihmislasten jalot sankarityöt sekä kärsimykset. Ja temppelin urkurina ovat tuulet, valtamerien pauhina sekä kohtalon ja historian syvät, juhlalliset äänet.

VIII. Ihmisen elämäntyönä täällä maailmassa on työnteko. On koittava päivä, on tuleva aika, jolloin se, jolla ei ole työtä, ei rohkene näyttäytyä aurinkokunnassamme, vaan pyrkii jonnekin avaruuden äärimmäisiin perukoihin katsomaan onko missään kiertotähdessä tyyssijaa laiskurille.

IX. Jokaisen ihmisen kohtalona täällä matoisessa maailmassa on olla ensin oppipoikana, sitten työmiehenä, tahi sanokaamme: oppilaana, opettajana ja mestarina. Itse luonto on hänelle antanut oppimiskyvyn. Me elämme maailmassa, jota pidämme rajattomana; tietomme siitä ovat vielä niin rajoitetut, että jokainen selville saatu uusi totuus kumoaa eli ainakin rajoittaa asioita, joita tähän saakka pidettiin horjumattomina totuuksina. Jos ihminen alati pysyisi oppilaan kannalla, jonka ei tarvitse mitään itse keksiä, eikä korjata; jos maailmankäsityksemme olisi niin täydellinen, ettei siinä olisi mitään oikaistavaa, silloin olisi ihminen myös henkisesti kuollut ja sukukuntaa, jota nykyään sanotaan ihmiseksi, ei enää olisi olemassa.

X. Miten tosi onkaan taru Sfinksistä, joka lepäsi valtatien varrella, esitti vaeltajalle arvoituksensa ja repi heidät kappaleiksi, jolleivat he osanneet sitä selittää.

Tämmöinen sfinksi on elämämme kaikille ihmisille ja inhimillisille yrityksille. Luonto on samaten kuin sfinksi taivaallinen, herttainen ja suopea. Sillä on jumalattaren kasvot ja rinnat, mutta leijonan ruumis ja käpälät. Siinä on taivaallista kauneutta -- luonnon viisas järjestyshän onkin jumalallista -- mutta samalla siinä on myös synkkää, peloittavaa hurjuutta, jolla se osottaa vihamielisyyttään. Ja sfinksin tavoin se esittää meille arvoituksensa. Jokaiselta ihmiseltä kysyy se joka päivä hiljaa mutta peloittavan vakavasti: Tiedätkö mitä tämä päivä merkitsee? Koetatko tehdä viisaasti, mitä sinun tänäpänä tulee tehdä?

Luonto, kohtalo, olemassa olo, koko maailma -- tahi miten tuota sanoin selittämätöntä tosiasiaa, jonka keskustassa elämme ja taistelemme, nimitämmekään -- eikö se todella ole kuten taivaallinen morsian, jonka rakkauden viisas ja urhea mies, joka käsittää ja seuraa sen käskyjä, voi saavuttaa; kun taas sille, joka ei kykene sitä käsittämään, se on julma, turmiota tuottava pahahenki?

Selitä sen arvoitus ja sinulle käy hyvin, menestys seuraa sinua. Jollet sitä selitä, jos menet ohi sitä huomaamatta, on se itse antava selityksen. Selitys tapahtuu silloin kynsin ja hampain, sillä luonto on tällöin raivostunut naarasleijona, joka kuurona rukouksillesi julmasti raastaa sinut kappaleiksi. Et enää ole sen rakastettu sulho, vaan sen raadeltu uhri; se kohtelee sinua kuten orjaa, joka on yllätetty petoksesta.

Kansakuntien laita on samoin kuin yksilöidenkin. Osaavatko he ratkaista kohtalon arvoitusta?

Tässä piileekin kaikkien onnettomien kansallisuuksien ja kurjien ihmisten kohtalon salaisuus. He ovat unhoittaneet oikean, sisällisen totuuden ja tavoittelevat ulkonaisia varjototuuksia. He vastaavat *väärin* sfinksin arvoitukseen. Tyhmät ihmiset *eivät voi* antaa siihen oikeata vastausta! Tyhmät ihmiset pitävät häilyviä, petollisia virvatulia totuuden ikuisena valona, ja he eksyvät vähitellen yhä kauvemmaksi totuudesta.

Tyhmät ihmiset luulevat, ettei maailmassa olekaan oikeutta, syystä ettei pahaa työtä rangaista heti -- paitse sattumalta. Niin, pahan työn rangaistus voi seurata parin päivän kuluttua teosta, se voi viipyä pari vuosisataa, mutta se seuraa *varmasti*; se on varmempi kuin elämä -- se on yhtä varma kuin kuolema! Maailman keskustana, ihmiselämän pyörteissä, on vielä tänäkin päivänä Jumala, ja hänen kätensä ohjaa kaikkea yhtä varmasti kuin vanhimpina aikoina. Ja maailman suuri henki on *vanhurskas*.

XI. Puhuttu sana, kirjoitettu runoteos ovat, sanotaan, ihmisen henkisiä tuotteita; eikö siis tehty työ olisi sitä? Järki, nero, kärsivällisyys, taito, työkyky, innostus, siveys, -- sanalla sanoen ihmisen kaikki kyvyt -- ilmenevät hänen työssään. Työnteko on luonnon ja sen ikuisten, muuttumattomien lakien koettelemista -- ja ne kyllä tuomitsevat oikein ihmisen työn. Niin paljon hyvettä ja kykyä siinä oli, niin paljon eikä enemmän! Työntekijä osasi sovittaa työnsä minun ikuisten lakieni kanssa sopusointuun, niinkuin hänelle käskin -- ja se onnistui hänelle -- tahi: se ei onnistunut hänelle -- kuten näette!

Työskennellä suuren luonnon vaatimusten mukaisesti -- eikö se ole hyvettä? Pumpulia voidaan kehrätä, työmiehet kutovat langoista kankaita, jotka myydään, kaikki tämä on luonnon käskyjen noudattamista. Jollei seurata luonnon käskyjä, ei ole silloin kankaitakaan. Niitä ei ole olemassa; luonto syyttää sinua, voimasi eivät ole voimia, vaan kykenemättömyyttä!

Kyky ansaitsee kunnioitusta, sillä se *on* kunniaa. Ihminen, joka onnistuu työssään, on *ihminen* sanan kauneimmassa merkityksessä.

XII. Todellakin, maailmassa ei ole mitään kuollutta; se mitä sanomme kuolleeksi, on ainoastaan muuttunutta, sen voimat vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan. "Lehdellä, joka mätänevänä liitelee kosteassa ilmassa," on joku sanonut, "on vielä voimaa -- miten kykenisi se muutoin mätänemään?" Koko suunnaton maailmamme on kokoonpantu lukemattomista eriluontoisista voimista, painovoimasta aina ihmisen ajatukseen ja tahdonvoimaan; ihmisen vapautta rajoittavat luonnonlait: niistä ei yksikään ole tehottomana silmänräpäystäkään. Kaikella luodulla on tehtävänsä, et missään löydä toimettomuutta: graniittivuori, joka luomisestaan saakka hetki hetkeltä hitaasti hajoaa muruiksi, haihtuva savupilvi, elävä ihminen, niin, ihmisen työ, ihmisen puhe, kaikki on toimintaa. Tiedämme, ettei lausuttua sanaa enää voida peruuttaa, saada tapahtumattomaksi; samaten on myös tehdyn työn laita. "Itse jumalatkaan," sanoo Pindarus, "eivät voi hävittää tehtyä työtä olemattomaksi." Niin, tehty on tehty ijäksi; se on tapahtunut ja sen vaikutus on, oli se sitten kauvan näkyvissä tahi hetikohta kadonnut, ijäti tuntuva, vaikuttava, tapausten ikuisessa kiertokulussa. Ja mitä onkaan tämä tapausten ikuinen kiertokulku, jota sanomme maailmaksi, muuta kuin tehtyä työtä, lukemattomien töiden ja tapausten yhteinen vaikutus, yhteinen lopputulos? Ja tämä ikuinen lopputulos -- jota ei kukaan voi laskea eikä kirjoittaa taululleen -- on kuitenkin selvästi näkyvissä: kaikki mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Käsitä minut oikein, se mitä näet on *työtä*, erilaatuisten voimien tulos, rajaton, ääretön voimameri, mittaamaton kuin ijankaikkisuus itse, ihana, peloittava ja käsittämätön. Ihminen sanoo sitä maailmaksi, elämäksi, mutta hänen aivoraukkansa eivät voi sitä käsittää -- tätä tuhatväristä valokokoelmaa, joka on heikko kajastus valosta, missä asuu Hän, kaiken luoja, joka ohjaa loistavat tähtisikermät radoillaan, samoinkuin sinunkin askeleesi.

XIII. Voimakas ihminen on alati löytävä *työtä*, toisin sanoen vastuksia, tuskaa, niin paljon kuin hänen voimansa sietävät.

XIV. Lahjakas ihminen ei voi syntyä maailmaan semmoisella aikakaudella, ettei hän löytäisi tarpeeksi työtä; hän ei millään ehdoin voi viettää koko elämäänsä, ilman ettei siinä ilmenisi ristiriitaisuuksia, vastuksia, joiden voittamiseen vaaditaan koko hänen voimansa, jos ne siihen riittävät. Kaikkialla häilyy ihmissielu valon ja pimeyden vaiheilla, kahden toisilleen vihamielisen valtakunnan: välttämättömyyden ja vapaan tahdon välillä.

XV. Ei ole ihmiselle vielä koskaan tarjoutunut tilaisuutta, jossa ei velvollisuuksia tahi ihanteellisia puolia tulisi kysymykseen. Niin, tässä kurjassa, likaisessa, halveksittavassa todellisuudessa, missä parhaillaan elät, siinä ovat ihanteesi, eikä missään muualla. Pyri siis niitä saavuttamaan, ja saavutettuasi ne, usko, elä ja ole vapaa. Narri! Ihanteesi ovat sinussa itsessäsi, ja itse sinä juuri niitä vastustat. Olemuksesi on vain raaka-ainetta, josta sinun on ihanteesi muovailtava.

XVI. Mutta teitä, työntekijät, jotka jo olette työssä, olette kokeneita, jaloja, kunnioitettavia miehiä, teitä kutsuu maailma uuteen työhön ja uuteen aateluuteen. Voittakaa tyytymättömyys, eripuraisuus, epätoivo miehekkyydellä, oikeudella, lempeydellä ja viisaudella. Kaaos on pimeä ja syvä kuin helvetti; tehkää se valoisaksi, niin saamme helvetin asemasta nähdä vihreän, kukoistavan maailman. Oi, se on suuri työ, eikä ole olemassa muuta suuruutta kuin se, että tekee jonkun tilkun Jumalan luonnosta hieman hedelmällisemmäksi, paremmaksi ja Jumalalle arvokkaammaksi, tahi joitakuita ihmissydämiä viisaammiksi, miehekkäämmiksi, onnellisemmiksi. Tämmöinen on Jumalallekin arvokas tehtävä. Tyytymättömyyden, raakuuden ja epätoivon nokisen helvetin voi myös ihmisvoimin muuttaa tavallaan taivaaksi, puhdistamalla sen liasta, tyytymättömyydestä ja tyytymättömyyden syistä. Kun pimeys on karkoitettu ja Jumalan puhdas, sininen taivas kaareutuu ihmistyön yli, ovat sekä Jumala että ihmiset tyytyväisyydellä sitä katseleva.

XVII. Kahta ihmistä minä kunnioitan enkä ketään muita. Ensikseen työssään väsynyttä työmiestä, joka maasta luotuine työkaluineen vaivoin raivaa maata ja voittaa sen ihmisen omaisuudeksi. Kunnioitusta herättää minussa karkea, kova, työssä väsynyt käsi, johon kuitenkin on lyöty poistamaton kuninkuuden leima, sillä tämä käsi pitelee kiertotähtemme valtikkaa. Kunnioitusta ansaitsevat myös nuo karkeat, ahavoittunnet, hikiset kasvot, sillä ne ovat ihmisen kasvot, ihmisen, joka elää, niinkuin ihmisen tulee elää. Karkeutesi vuoksi kunnioitan sinua vielä enemmän, sillä täytyyhän meidän sekä rakastaa että sääliä sinua! Veljeni, sinä kannat raskasta taakkaa! Meidän vuoksemme on selkäsi niin kumarassa, meidän vuoksemme ovat sirot jäsenesi vääristyneet, sormesi tulleet karkeiksi. Arpa lankesi sinulle, määräsi sinut taistelemaan eturinnassa, siksi olet taistellut puolestamme ja tullut raajarikoksi. Sillä sinullekin oli Jumala antanut siron, virheettömän ruumiin, mutta se ei saanut kehittyä. Se puettiin jo aikaisella ijälläsi työn raskaaseen ikeeseen ja siksi ei ruumiisi eikä sielusi ole saaneet nauttia vapaudesta. Mutta, kuitenkin, tee työtä, veljeni! Sinä täytät velvollisuutesi, mitä merkitsevät silloin muut seikat? Sinä teet työtä jokapäiväisen leipäsi edestä.

Erästä toista ihmistä kunnioitan myös, ja vielä enemmän, -- sitä, joka työskentelee henkisten tarpeitten puolesta, ei jokapäiväisen leivän, vaan elämän leivän vuoksi. Eikö se olekin hänen velvollisuutensa, hän kun pyrkii sisälliseen sopusointuun, ja saavuttaa sen sanoin tahi töin, ulkonaisilla ponnistuksillaan, olivat ne sitten mitä laatua tahansa? Korkeimmillaan on hän, jos hänen sisälliset ja ulkonaiset pyrkimyksensä ovat *samat*, jos hän ei ole vain ruumiillisen työn tekijä, vaan taiteilija, innostunut ajattelija, joka taivaan hänelle antamilla aseilla valloittaa meille taivaan! Jos köyhä, vaatimaton ihminen työskentelee meidän elatuksemme puolesta, eikö silloin korkeampaa, innostuttavaa työtä tekevän tulisi puolestaan työskennellä tuon toisen edestä, jotta tämä saisi valoa, ohjausta, vapautta ja kuolemattomuuden? -- Näitä kahta, kaikissa muodoissa ja joka työalalla, minä kunnioitan. Kaikki muu on tomua ja tuhkaa, jonka tuuli puhaltaa pois, lakaisee jäljettömiin.

Sanomattoman liikuttavaa on, jos tapaan nämä molemmat hyveet yhdistettyinä; kun ihminen, jonka ulkonaisesti täytyy tehdä mitä halvinta työtä inhimillisten tarpeitten tyydyttämiseksi, sisällisesti työskentelee ylevien aatteiden puolesta. Mitään jalompaa tässä maailmassa en tunne kuin maata kyntävän pyhimyksen, jos semmoisia vielä olisi olemassa. Hän veisi minut jälleen Natzaretiin takaisin. Saisin nähdä taivaan kirkkauden nousevan maan syvimmistä syvyyksistä -- se olisi synkässä pimeydessä loistava valo.

XVIII. Minä en sääli köyhää hänen rasittavan työnsä vuoksi. Kaikkien täytyy meidän tehdä työtä tahi -- varastaa (minkä nimen sitten varkaudelle annammekin) mikä on paljon pahempaa kuin kovin työ. Ei kukaan kunnollinen ihminen pidä toimettomuutta kadehdittavana. Köyhä on nälkäinen ja janoinen, mutta häntäkin varten on ruokaa ja juomaa; hänellä on raskas taakka hartioillaan, hän on väsynyt, mutta hänellekin suo taivas unen ja mitä suloisimman unen. Köyhän savuiseen majaan lähettää taivas rauhaisan levon kultapilvien tavoin vaihtelevine unineen. -- Säälin vain sitä, että hänen sielunsa lampusta öljy kuluu loppuun; ettei hän saa osakseen ainoatakaan sädettä taivaallista tahi edes maallista viisautta; täten sielu tulee pimeäksi, siihen hiipii kaksi peikkoa: pelko ja uhma. Voi, ruumis voi kyllä olla terve, ripeä, miksi täytyy sielun soaistua, näivettyä, lamaantua, melkeinpä nääntyä? Voi, eikö hän kerran saanutkaan osakseen Jumalan henkeä, joka taivaista hänelle annettiin, ja eikö se maan päällä ole päässyt kehittymään? Että ihmisen, jolle oli annettu tiedon kyky, tietämättömänä täytyy erota maailmasta, se on hirvittävä murhenäytelmä, vaikkapa se -- kuten lieneekin laita -- maan pinnalla toistuisi kaksikymmentä kertaa sekunnissa. Tuo vähäpätöinen tietomäärä, jonka koko ihmiskunta pitkällisen taistelun jälkeen pimeydessä on saavuttanut, miksi ei sitä riennetä jakamaan jokaiselle, -- kaikille ihmisolennoille?

XIX. Eikö lamautumaton, uuttera ja taitava oikea käsi ole määrätty "maapallomme valtikaksi?" Ken voi tehdä työtä, on synnynnäinen kuningas; hän on yhteydessä luonnon kanssa, hän hallitsee sitä ja on luonnon ylimmäinen pappi ja kuningas. Ken ei osaa tehdä työtä, on kunnoton kuninkuuden tavoittelija, millä valtion alalla lieneekin; hän on syntynyt kaikkien orjaksi. Kunnioittakoon ihminen ammattiaan!

XX. Ei: "aseet ja mies," -- "työkalu ja mies" tulisi nykyisen sankarirunon nimi olla. Mitä ovat työkalumme, vasarasta, kynään saakka, jolla kirjoitamme, muuta kuin aseita, joilla taistelemme ulkonaista ja sisällistä *tietämättömyyttä* vastaan; emme kurjia lähimmäisiämme, vaan perivihollistamme vastaan, joka meidät kaikki saattaa kurjuuteen; tämä on todella ainoa oikeutettu taistelu.

XXI. Mitä ihmiseen tulee, niin on hänen taistelunsa ristiriidan hengen kanssa, joka hänessä ja hänen ympärillään asuu, loppumaton, ikuinen, alituinen; tarkoitamme pahaa henkeä, eli sanottakoon sitä myös heikoksi, kurjaksi hengeksi, joka asustaa hänessä ja kaikissa muissa.

XXII. Elämä ei ole ihmiselle koskaan ollut keväistä ilojuhlaa. Kaikkina aikoina on kovaan työhön syntyneiden mykkien miljoonien kohtaloa rasittaneet monenlaatuiset kärsimykset, vääryydet ja paheet, joista toisia voitaisi välttää, toiset taas eivät ole vältettävissä. Ei suinkaan ole ollut leikki, vaan rasittava työ, joka on runnellut lihaksia ja sydämiä.

XXIII. Ei millään aikakaudella ole ihmiselämä ollut "onnellista;" ei koskaan voi se siksi tulla. Alinomaa uneksitaan paratiisista ja hekumallisen ylellisestä laiskurien maasta, missä purot juoksevat viiniä ja puissa riippuu makkaroita ja paisteja; mutta se on ollut vain unta, mahdotonta unta.

Kärsimys, vastukset ja erehdykset ovat maailmamme alituiset, niin, ehdottoman välttämättömät asujamet. Eikö ihmisen perintönä olekin työ? Ja mikä työ nykyaikana tuottaa nautintoa eikä rasitusta? Työ ja rasitus keskeyttävät tuon levon ja mukavuuden, joita ihminen tyhmyydessään pitää onnenaan, ja kuitenkaan ei työttä mikään lepo, mitkään mukavuudet olisi mahdollisia.

Senpä vuoksi täytyy tuon epäkohdan, eli mitä sanomme epäkohdaksi, alati olla olemassa, niinkauvan kuin ihmisiä on olemassa. Todellisuudessa onkin tuo epäkohta sanan täydellisessä merkityksessä sekaista, valmistumatonta raaka-ainetta, josta ihmisen vapaa tahto luo erinomaisen, järjestetyn rakennuksen. Tuskan tulee meitä aina kiihoittaa työhön, ja vain vapaatahtoisilla ponnistuksilla on onnellisuus saavutettavissa.

XXIV. Ei, luominen ei voi olla helppoa. Jupiter tuntee kiihkeitä tuskia, tuntee tulisia liekkiä päässään, josta asestettu Pallas pyrkii tunkeutumaan ulos. Koneellisen työn laita on toisin; se voi olla helppoa, tahi käydä vaikeaksi, riippuen siitä miten sitä tekee. Mutta myöskin tehtaantyöhön voidaan sovittaa tuo yleinen totuus, että työn arvo on suoranaisessa suhteessa siinä käytettyyn vaivaan.

XXV. Niin on alusta alkaen ollut, niin tulee olemaan loppuun saakka. Sukupolvi sukupolven jälkeen saa ruumiillisen muodon ja ilmestyy tuntemattomista öistä tänne taivaallista elämäntyötään suorittamaan. Jokainen kuluttaa voimat ja tulen, jotka hänessä ovat. Toinen työskentelee teollisuuden myllyssä, toinen taasen kapuaa tieteen Alppien korkeimmalle huipulle, kolmas taasen sodassa lähimmäisiään vastaan murskautuu taistelun kallioihin, ja sitten kukin näistä taivaasta lähetetyistä kutsutaan takaisin. Hänen maallinen tyyssijansa hajoaa, niin, jonkun ajan kuluttua on se varjo, jota ei millään inhimillisillä aisteilla enää voida havaita. Loistavan, kiemurtelevan salaman tavoin ilmestyy ja katoo ihmissukuja; tuntemattomista maailmoista ne tulevat, sinne ne myös palaavat. Ja me ilmestymme ijäisyyden merestä tänne kuten Jumalan luoma henkiarmeija, kiiruhdamme ristiin rastiin, kuni virvatulet, ällistyneen maapallon pinnalla, ja -- sukellamme takaisin ijäisyyden mereen. Me saamme maapallon vuoret tasoittumaan, sen meret tyhjenemään. Miten voisikaan maailmamme, joka on kuollut, ja vain aavekuva, tehdä vastusta hengille, eläville hengille, jotka todella ovat olemassa? Jalkamme kuluttavat jäljet kovimpaankin timanttiin, ja inhimillisen armeijan loppurivit ovat löytävä etujoukkojen jälkiä. Mutta mistä? -- Oi taivas, minne? Järki ei sitä tiedä, usko ei sitä tiedä; se tietää vain, että olemme Jumalasta ja palaamme Jumalan luo -- salaisuuksien kautta.

XXVI. Vielä kerran maailmassa tulee perustettavaksi "Työn ritarikunta," silloin on ylevä inhimillisyys saava vallan ja tunnustetaan työn käytöllinen jumaluus. Mutta miksi *tulee*? Miksi rukoilemme taivasta emmekä itse aseta olkapäätämme pyörää vastaan, joka kaikki panee liikkeeseen? Nykyajan täytyy itse alottaa, jos mieli tulevaisuuden sitä lopettaa. Sinä, joka ennustat, nouse sinäkin sitä täyttämään. Ojenna kätesi Jumalan nimessä; tiedä, ettei sanaa "mahdoton" olekaan kelpo miehen sanakirjassa, siellä, missä totuus, sääliväisyys ja luonnon ikuinen ääni vallitsevat. Tiedä, että jos kaikki ihmiset sanovat "mahdotonta," ja hälisten pakenevat toisaanne ja sinä yksin jäät jälelle, silloin vasta ovat sinun aikasi ja mahdollisuutesi käsissä. Nyt on sinun vuorosi astua työhön. Käy käsiksi eläkä kysy keneltäkään ihmiseltä neuvoa, ainoastaan itseltäsi ja Jumalalta. Veljeni, sinussa on suuria mahdollisuuksia -- kirjoittaa sankarin elämäkerta ikuiselle taivaalle.

XXVII. Ihminen on syntynyt taistelemaan; parhaiten voisi häntä nimittää synnynnäiseksi sotilaaksi, ja hänen elämätään sotaretkeksi oikean päällikön johdolla. Ihmisen täytyy lakkaamatta taistella, milloin välttämättömyyden, hedelmättömyyden, puutteen, rämeiden, erämaiden, raaka-aineiden kanssa -- milloin taas lähimmäistensä soaistuksia vastaan. Petolliset harhanäyt täyttävät lähimmäiseni pään ja saavat hänet esittämään vaatimuksia minun suhteeni, vaatimuksia oikeuksista, joita ei hänellä ole. Kaikki taistelu on voimien mittelyä, ja jokainen pitää itsensä väkevimpänä, toisin sanoen luulee olevansa enimmin oikeassa. Tavallisesti turvaudutaan *voimiin*, silloin kun, ja niin on tässä oikeutta rakastavassa maailmassa aina laita, on kysymys *oikeuksista*. Taistelussa murtuu, kun sitä tarpeeksi kauvan hakataan, totuutta peittävä kuori tomuksi, ja vasta sitten, kun se on tapahtunut, tulee asian varsinainen, tosi ja oikea luonne näkyviin.

Ja nyt tahdomme osottaa miten tämmöisessä huomattavassa tapauksessa käyttääntyy jalo, hurskasmielinen ritari, ja miten siinä käyttääntyy kurja, Jumalansa unhoittanut maantierosvo. Voittoa tavoittavat molemmat, mutta jalo ihminen tuntee alati sielussaan, että samoin kuin näkymätön, vanhurskas Jumala on hänet luonut, samoin on Jumalan vanhurskaus, oli se miten näkymätön tahansa, aina lopultakin saava ratkaisevan voiton kaikissa yrityksissä ja taisteluissa.

XXVIII. Myöskin taistelukenttä on suurenmoinen, ylevä. Itse asiassa on sekin suuren työn tulos; siinä koetellaan usein yhden ainoan tiiman kuluessa vuosikausien uutterien töiden tulokset, mihin ne kelpaavat. Tällöinkin tulee sinun olla voimakas -- eikä ainoastaan lihaksiltasi -- jos mieli päästä voitolle. Sinun täytyy tällöin olla myös voimakas sydämeltäsi ja ylevä sielultasi. Et saa pelätä kipua etkä kuolemaa; et saa rakastaa lepoa etkä elämää. Vihassakin tulee sinun muistaa olla sääliväinen ja oikeutta rakastava. Sinun tulee olla ritari eikä Choctaw-intiaani, jos mieli saavuttaa voittoa! Tämä on kaiken taistelun sääntö, taistelit sitten sokaistuja lähimmäisiä tahi raakaa pumpulia vastaan, tahi mitä taistelua tahansa, joka tässä maailmassa voi ihmisen osalle tulla.

* * * * *