Part 9

Tultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui siitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.

Siellä ei tällä hetkellä ollut ketään. Tupakansavua siellä sen sijaan oli sitäkin enemmän, josta päättäen huone ei ollut vielä kovin pitkää aikaa ollut tyhjänä. Perällä oli pitkä, jotenkin musta pöytä, jolla oli papereita ja sanomalehtiä. Pitkin seinävieriä kiersi huoneen ympäri paksut penkit. Seinillä oli joitakin virallisia tupakansavun tummentamia ja kärpästen pilkuttamia kuulutuksia, ilmoituksia poliisin etsimistä henkilöissä ja heidän tuntomerkeistään, ynnä muita samantapaisia julistuksia.

Paitsi penkkejä oli huoneen ainoan, pihalle päin olevan ikkunan edessä jonkinlainen matalahkolla selkänojalla varustettu istuin. Se ei ollut penkki, sillä penkiksi se oli liian lyhyt. Ei se ollut tuolikaan, sillä tuoliksi se oli liian pitkä. Sohvaksi se oli liian rahimainen ja rahiksi liian sohvamainen. Se muistutti jonkin verran vanhanaikaista kahden hengen keinutuolia, josta oli otettu pois jalakset ja käsinojat.

Jaakkola istuutui tähän vehkeeseen ja alkoi katsella ympärilleen.

Huoneen sisustus ei jaksanut kiinnittää hänen mieltään kuin minuutin. Toisen minuutin hän katseli katossa surisevia kärpäsiä, joka hyönteislaji oli huoneessa erittäin lukuisasti edustettuna. Sitten hän suuntasi katseensa ulos ikkunasta pihalle, jossa ukko Römpötti yhä edelleen sahasi halkoja.

Vähän ajan kuluttua ilmestyi poliisikamarin pihaan kaupungin etsiväpoliisi Juhola, joka ruumiillisilta mittasuhteiltaan muistutti entisajan tunnettua filistealaista voimamiestä Goljatia. Hänen perässään tallusteli resuinen poika, jota suuri poliisimies näkyi taluttavan ohuista, kiiltävistä vitjoista, ja Jaakkolasta näytti siltä kuin poika, joka oli hyvin säikähtäneen ja masentuneen näköinen, itse olisi pidellyt kiinni vitjoista, jotka eivät millään tavoin olleet kiinnitetyt hänen ranteeseensa.

Kun poliisi poikineen tuli sisään, osoittautuikin asia sellaiseksi.

-- Saat päästää nyt irti! sanoi poliisimies pojalle, ja poika hellitti samassa ketjuista, jotka Jaakkola tunsi tuollaisiksi ranteenkiristysketjuiksi, joissa on tappi kummassakin päässä ja joilla poliisi masentaa pidättämänsä, vastarintaa tekevän henkilön.

Poliisi avasi erään nähtävästi putkaan vievän oven, työnsi pojan niskasta sisään ja väänsi oven lukkoon.

Sitten hän ripusti ketjut naulaan ja huomautti selitykseksi pojan pidättämiseen:

-- Oli varastanut torilla kananmunia erään maalaisen kuormasta.

Ja huomattuaan Jaakkolan tarkastelevan seinälle ripustettuja ketjuja poliisi jatkoi viekkaasti, silmää iskien:

-- Ne ovat minun "sähkövitjani". Kun pidätän jonkun pikkupojan, niin annan sille ketjujen toisen pään käteen ja käsken pitää lujasti kiinni, sillä jos hän hellittää, niin saa hän samassa ketjuista sellaisen iskun, että se voisi tappaa härän ja kaksi hevosta. Pojat antaisivat ennemmin leikata kätensä poikki kuin hellittäisivät ketjuista.

Jaakkola ihmetteli ison miehen suurta oveluutta ja kysyi sitten, eikö poliisitutkinto pian jo ala.

-- Tuollahan noita näyttää alkavan tulla miehiä -- -- eivätkö liene sitä varten, sanoi poliisi, katsoen ulos ikkunasta.

Odotushuoneeseen saapui palovartia Nissinen ynnä muutamia muita tilaisuuteen kutsuttuja miehiä. Sitten saapui viskaali, ja hänen seurassaan tullinhoitaja Spöör asianomaisen palovakuutusyhtiön edustajana. Viimemainitut herrat menivät odotushuoneen läpi sen takana olevaan kansliahuoneeseen, tervehtien ohimennessään kauppias Jaakkolaa lyhyellä kumarruksella.

Sitten tuli viimemainitun suureksi ihmeeksi ukko Wahl yllään iankaikkinen sininen viitta.

Ovessa loi tämä tarmokas vanhus pyöreiden silmälasiensa lävitse kilpakosijaansa katseen, joka ilmaisi useita erilaisia, voimakkaita tunteita ja intohimoja, kuten ivaa, katkeruutta, halveksimista, voitonriemua, vahingoniloa ja kostonhimoa, mutta ennen kaikkea vihaa, syvää, sammumatonta ja viimeiseen hengenvetoon saakka leppymätöntä vihaa.

Ukko ei ruvennut istumaan, vaan kävellä köpitti edestakaisin huoneessa kädet seläntakana ja viitta hartioilla heilahdellen. Jaakkolaa hän ei enää kunnioittanut ainoallakaan silmäyksellä.

Hetken kuluttua avasi poliisilaitoksen Goljat oven ja käski sisään palovartia Nissisen, joka huolestuneen näköisenä rykäisi, pyyhkäisi leukaansa ja astui sisään.

Torninvartian kuulustelu kesti kymmenen minuuttia. Koko aikana ei odotushuoneessa puhuttu mitään. Tuntemattomat miehet katselivat miettiväisinä kenkäinsä kärkiä, Jaakkola silmäili pöydältä ottamaansa vanhaa sanomalehteä, ukko Wahl mittaili yhä edelleen lattiaa tuiman näköisenä ja kärpäset surisivat katossa.

Sitten aukeni ovi, Nissinen astui ulos punakkana ja hikisenä ja maisteri Wahl kutsuttiin sisään.

Ukko muljautti uhkaavan silmäyksen Jaakkolaan ja katosi ovesta.

Jaakkola oli alkanut aavistaa, että hänen kutsumisensa poliisikuulusteluun oli jossain yhteydessä ukko Wahlin läsnäolon kanssa. Mutta missä, siitä ei hän päässyt perille, vaikka vaivasikin sillä päätään.

Maisteri oli kuulusteltavana tuskin viittä minuuttia. Sitten tuli kauppias Jaakkolan vuoro.

Kansliahuoneen kalustona oli pari pöytää, suuri, vanha kaappi ja muutamia tuoleja, joista yhdellä istui tullinhoitaja Spöör. Suuremman pöydän takana istui viskaali, jolla oli turpeat kasvot ja pitkät, ruskeat viikset. Hänen lähellään teki muistiinpanoja unisen ja laiskan näköinen nuori mies.

Viskaali pyysi Jaakkolaa kertomaan, mitä tämä oli tehnyt ennen nukkumaan menoaan.

Jaakkola kertoi tarkoin iltakävelynsä, unohtamatta palotornin ohitse kulkuaan ja työvajan ovelta katsomistaan.

-- Huomasitteko vajassa mitään epäilyttävää? kysyi viskaali.

-- En muuta kuin suuren epäjärjestyksen, vastasi Jaakkola.

-- Ette myöskään tuntenut mitään palonkäryä?

-- En, en mitään.

-- Teittekö tulta, katsoessanne vajan ovesta?

-- En.

Viskaali katseli edessään olevaa paperiarkkia, johon oli lyijykynällä tehty jonkinlaisia harakanvarpaita ja jonka alareunaan oli piirretty isonenäisen miehen naama, jota viskaali kuulustellessaan varjosti, ja sanoi:

-- Maisteri Wahl ilmoittaa teidän tehneen tulta vajan ovella ja heittäneen sitten palavan tulitikun vajaan.

-- Vai niin, maisteri Wahl on siis vakoillut minua?

-- Siltä se vähän näyttää, sanoi viskaali, alkaen sivellä viiksiään, mistä varovaisuustoimenpiteestä huolimatta tarkkanäköinen katsoja saattoi havaita hänen koettavan piilottaa hymyn noihin suuriin huulikoristeisiinsa.

-- Ja syyttää minua murhapoltosta! huudahti Jaakkola.

-- Sitä hän ei ole väittänyt, sanoi viskaali. -- Mutta hän pysyy lujasti ilmoituksessaan, että kauppias raapaisi tulta tulitikulla ja heitti tikun sitten latoon.

-- Hävytöntä! sanoi Jaakkola. -- Konnamaista! lisäsi hän sitten varmemmaksi vakuudeksi.

-- Käskekää sisään maisteri Wahl! sanoi viskaali isolle poliisille, joka seisoi ovenpielessä, mielenkiinnolla seuraten kuulustelun kulkua.

Maisteri Wahl astui sisään ja tuli aivan pöydän viereen.

-- Kauppias Jaakkola kieltää tehneensä tulta vajan ovella, sanoi viskaali.

-- Sen kylle uskon! vinkui ukko. -- Mutta hen valehtelee! Hen on suuri lurjus!

Jaakkola otti askeleen eteenpäin kuin lyödäkseen maisteria. Ukko seisoi liikahtamatta paikoillaan kuin odottaen lyöntiä, ja hänen silmänsä kiiluivat vahingoniloisesti.

-- Punnitkaa sananne! sanoi viskaali vakavasti.

-- Hen valehtelee! kirkaisi ukko. -- Hen ei uskalla tunnustaa. Hen on suuri pelkuri! Hen otti tulitikkulaatikon takkinsa vasemmasta taskusta ja raapaisi tulta.

Jaakkola säpsähti.

-- Se on totta! huudahti hän. -- Sytytin sikarini vajan ovella. Nyt vasta muistan.

-- Hen tunnustaa! hihkui ukko. -- Hen ei uskalla enee kieltee. Hen sytytti ladon palamaan!

-- Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.

Maisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:

-- Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!

Kauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta pysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki sen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti sitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän oli kulkenut palotornin ohi.

-- Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle ja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies, mutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.

Silloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti odotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.

-- Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.

-- Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää oven kiinni.

Huolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän kuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi osoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi neuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen, tuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä sauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi niskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta siamilaisilta kaksoisilta.

-- Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.

-- Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti luonnonihminen nöyrästi.

Pojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet Kelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista pääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet yöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet varomattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut puusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut heidät köydellä puuhun kiinni.

Pojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen julistettiin päättyneeksi.

-- Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja tavatessaan siellä ukko Wahlin. -- Tällä kertaa ette oikein onnistunut. Keksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!

Ukko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa vatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin seisomaan ja lähti tiehensä.

-- Vekivaltaa! huusi ukko. -- Pidettekee henet!

Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä vangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään. Portilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä silmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:

-- Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!

-- Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille viisikymmentä penniä.

Iltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja tapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan, joka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli Jaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.

Varatuomari oli hauska ja iloluontoinen nuori mies, jossa ei ollut havaittavissa ukon ja vanhemman veljen omituista ivamielisyyttä ja kiusanteon halua ympäristöään kohtaan. Hän puhui vapaasti ja avomielisesti kaikista asioista, vieläpä niinkin yksityisluontoisista kuin että hän oli salakihloissa ja että hänen valittunsa oli tässä kaupungissa.

-- Anna Perander! pääsi Jaakkolalta aivan tahtomattaan.

Ukko Saksman silitteli kiperästi hymyillen valkoista partaansa ja hieroi sitten heleätä nenäänsä vasemman käden peukalon ja etusormen välissä. Varatuomari nauroi.

-- Ei, ei aivan, vaikka arvasittekin melkoisen lähelle. Anna Perander on vain minun puhemieheni. Oikeastaan on minulla koko ajan ollut piiput kallellaan häneen päin ja ukko Pessu epäilee minua vieläkin, mutta hän ei tiedä, että me olemme hänen tyttärensä kanssa tehneetkin toisenlaisen sopimuksen kuin alkuperäisesti oli aikomus. Hän ei tahdo luopua isästään ja toimitti minulle toisen. Rehtori Pessu sulkee minut syliinsä ja isäukon ja Laurin myöskin, kunhan asian oikea laita paljastuu. Mutta minä vannotan teitä, ettette puhu hänelle vielä mitään tästä asiasta! Tahdomme valmistaa hänelle yllätyksen.

-- Minä vannon! sanoi Jaakkola juhlallisesti.

-- Mutta tiedätkös sinä, kutka nykyään yllyttävät Wahlia tekemään sinulle kiusaa? kysyi ukko Saksman Jaakkolalta.

-- No kutka?

-- Antti-neiti ja Matti-neiti!

-- Sitä minä vähän aavistinkin, sanoi Jaakkola. -- Vaikka en tahtonut itsekään uskoa sitä mahdolliseksi.

-- Varsinkin Antti-neiti, vahvisti ukko. -- Tiedän sen aivan luotettavista lähteistä.

Senjälkeen kertoi Jaakkola, minkä juonen ukko Wahl oli hänelle viimeksi virittänyt.

Lauri Saksman, joka oli kuunnellut keskustelua ottamatta siihen osaa -- hän oli näet aloittanut uuden, laajan rosvoromaanin -- lähti Jaakkolan poistuessa saattamaan häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen, jota Jaakkola ensin kuunteli päätään pudistellen, mutta johon hän vihdoin antoi suostumuksensa, puhjeten niin äänekkääseen nauruun, että ohikulkijat kääntyivät katsomaan taakseen.

-- Matti Luonto on juuri siihen sopiva mies, sanoi Lauri. -- Hän on oikea helmi!

-- Ha ha ha! nauroi Jaakkola, pyyhkien naurunkyyneliä silmistään. -- Hullu juttu!

Jaakkolan kauppa-apulaiset ihmettelivät sinä päivänä, miksi heidän isäntänsä oli niin hyvällä tuulella.

Hän ihan loisti.

XV

Oli iltapäivä.

Tuollainen rauhallinen iltapäivä, jolloin kauppiaat seisoskelevat paitahihasillaan myymäläinsä portailla, kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla, tuumien että tuskinpa enää ostajia tulee... paras siis pistää puoti kiinni ja lähteä pitkänsiiman laskuun. Jolloin lehmänkellojen kilkatus ja kalkatus karjaa Jussinpuron laitumelta tuotaessa kaikuu kautta kaupungin. Jolloin Sinkkolan mulipää lehmä on paarmaa säikähtäen karannut häntä pystyssä rakennusmestari Koljosen pihaan ja sotkenut sorkillaan portin vieressä olevaa kukkapenkkiä, ja jolloin Sikasen akan lapset alkavat yhä tiukemmin huutamalla vaatia:

-- Äiti hoi! Anna voileipää!

Tähän aikaan raahaa Sukkulan mummo ukko Römpötin suosiollisella avustuksella pitkin katua pois torilta pientä, kahdella matalalla puupyörällä kulkevaa kahvikojuaan. Mutta anteeksi! Lukijamme ei tunnekaan vielä Sukkulan mummoa. Se on se sama mummo, joka kello viidestä aamulla kello seitsemään illalla myy kahvia torilla tuossa samaisessa kojussa. Viidellä pennillä saa läkkimukillisen kahvia ja kolme sokeripalasta. Jos joku tahtoo herkutella, niin ottaa hän vielä korvapuustinkin, mutta se maksaa viisi penniä lisää. "Tipot" taas ovat pienempiä vehnäsiä, mutta niitäpä saakin kaksi viiteen penniin. Maalaiset ostavat mieluummin korvapuusteja, koska niiden keskellä on hiukan sokerisulaketta, mutta käytännölliset ajurit ja torikauppiaat ostavat tavallisesti tipoja, koska he ovat huomanneet, että kahdessa tipossa on enemmän vehnästä kuin yhdessä korvapuustissa. Ostavatpa ajurit usein sokeriakin hevosilleen Sukkulan mummolta. Sokeria saa viidellä pennillä kaksitoista palasta, ja hevoset pitävät suuresti tästä kestityksestä.

Ja se on juuri se sama Sukkulan mummo, joka tinki varkaiden kanssa viime vuonna.

Sukkulan mummo asuu Kellonsoittajankadun toisessa päässä pienessä mökissä, jossa on vain kaksi huonetta. Eräänä syksy-yönä hän kuuli viereisestä huoneesta melua ja alkoi huutaa, luullen siellä olevan varkaita. Varkaitahan siellä olikin, ja ne tulivat sieltä heti ja ilmoittivat hirttävänsä mummon pellinnauhoihin, ellei hän lakkaa huutamasta ja anna rahojaan.

Mummo sanoi antavansa rahat sillä ehdolla, että rosvot poistuvat eteiseen. Vähän aikaa neuvoteltuaan varkaat menivätkin sinne. Silloin mummo väänsi oven lukkoon ja päästi tytärvainajansa keskenkasvuisen pojan, joka asui Sukkulan mummon luona, ulos ikkunasta apua hakemaan. Rosvot alkoivat tulla kärsimättömiksi ja potkivat ovea, vaatien heti käsiinsä niitä kolmeasataa markkaa, jotka mummo ensi hädässään oli tunnustanut asunnossaan olevan. Mummon täytyi itse rikkoa eteisen ovessa oleva pieni ikkunaruutu ja ojentaa sieltä rosvoille rahat. Mutta kun rosvot laskivat rahoja, olikin siinä vain 65 markkaa viidenmarkan seteleinä. Tällaisesta epärehellisyydestä ja sopimuksen rikkomisesta rosvot suuresti suuttuivat ja vaativat koko summan. Mummo tinki oviaukon läpi, ojensi aina vähän rahaa lisää ja manasi rosvoja menemään tiehensä. Rosvot sadattelivat mummoa ja uhkasivat murtaa oven, elleivät he saa ainakin kaksisataa markkaa. Näin tinkien oli mummon ollut pakko antaa jo 170 markkaa, kun pihaan samassa juoksi kirveillä ja seipäillä varustettu miesjoukko, joka otti rosvot kiinni, ja Sukkulan mummo sai rahansa takaisin.

Tämä neuvokas mummo laahasi juuri kojuaan pitkin katua kotiinsa päin Kurosen kaupan ohi. Mummo veti aisoista ja ukko Römpötti lykkäsi takaapäin. Pahat kielet olivat tietävinään, että ukko Römpötin ja Sukkulan mummon välillä oli olemassa n.s. hellempi suhde, ja että Sukkulan mummo vielä menisi naimisiin Römpötin kanssa, mutta me voimme vakuuttaa sen varmasti valheeksi. Eihän Sukkulan mummo, joka niin kekseliäästi ja kylmäverisesti oli pelastanut omaisuutensa murtovarkailta, voi olla niin hullu, että ottaisi Römpötin tuhlaamaan vaivalla ansaittuja säästöjään. Ei, Römpötti sai vain joka kerta, kun hän oli lykännyt mummon apuna kahvikojun torilta kotiin, kaksi suurta kupillista kahvia vehnäsen kanssa. Se oli mummon tavallinen taksa tästä avustuksesta, eikä Römpötillä ollut mitään oikeutta esittää sen lisäksi muita vaatimuksia, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskivat Sukkulan mummon sydäntä ja kättä.

Kalle Kannas kiinnitti juuri rautapönkiä puodin ikkunaluukkujen päälle, ja Sukkulan mummo sanoi:

-- Jopas panee puukhollarikin puotinsa kiinni!

-- Joutaahan tämä, sanoi kauppa-apulainen. -- Ei ole koko iltapäivänä ostajia ollut.

-- Se on nyt niin kamalan hiljainen aika, kun alkaa olla heinäntekokin parhaillaan, valitteli mummo, kiskoen kärryjä edelleen.

Mutta Kalle Kannas, vaikka aina pitikin talonsa puolta, ei tällä hetkellä välittänyt vähääkään kauppamarkkinoilla vallitsevasta hiljaisuudesta. Hänellä oli pää täynnä muita, yksinomaan hänen omiin yksityisasioihinsa kohdistuvia ajatuksia.

Maikki Grönberg istui tavallisella paikallaan ikkunan ääressä käsitöitä tehden. Ukko Grönberg oli pajassaan, joka yhä edelleenkin oli lakkotilassa, mutta jossa ukko itse liehui sitäkin ahkerammin, ja hänen vaimonsa oli lähtenyt johonkin kaupungille.

Oli hiljaista kadulla. Tuuli vain kantoi silloin tällöin vähän palonkäryä läheisiltä palotornin raunioilta, muistuttaen tuosta äskeisestä suuresta tapahtumasta.

Tyttö ompeli syvissä ajatuksissa, niin kiintyneenä työhönsä ja niin vaipuneena mietteisiinsä, ettei huomannut Kalle Kannasta, ennenkuin, tämä yskähti hiljaa ikkunan alla.

-- Oletko yksin kotona? tiedusteli nuorimies ensimmäiseksi tavallisuuden mukaan.

Tyttö loi häneen terävän katseen ja sanoi:

-- Olenhan sanonut, ettet saa käydä enää minua tapaamassa!

-- Minun täytyy näyttää sinulle jotain, joka ehkä saa sinut muuttamaan päätöksesi, sanoi Kalle Kannas.

Tyttö näytti epäröivän, mutta vastasi sitten:

-- Tule sisään!

Kalle Kannas meni myymälään, jonne tyttökin tuli, otti povitaskustaan postikortin kokoisen valokuvan ja ojensi sen mitään puhumatta tytölle.

-- Neiti Leijanen ja... ja...

-- Ja kirjailija Tuulonen! täydensi Kalle Kannas. -- Vieläkö nytkin epäilet minua?

Kuvassa näkyivät molemmat henkilöt niin selvästi, ettei mitään erehdystä voinut syntyä, ja sellaisessa asennossa, joka puhui puolestaan paremmin kuin puolen arkin pituinen selitys.

-- Siinä se nyt sitten on se "sinun neiti Leijasesi", kuten minulle sanoit! huomautti Kalle Kannas katkerasti.

Sivuutamme vaitiololla nyt seuranneen keskustelun ja muut asiat ja siirrymme suoraan siihen, että ukko Grönberg sattui astumaan sisään, ennenkuin Kalle Kannas ehti edes saada kättään Maikin vyötäisiltä. Ukko aivan jähmettyi.

Huomattuaan hänet siirtyi onnellinen sulhasmies nopeasti puolen askeleen päähän tytöstä ja sanoi:

-- Päivää... lämmin ilma on ollut tänäänkin...

-- Ahaa! huusi ukko. -- Vai on ollut lämmin ilma! Vai on ollut niin vietävän kuuma päivä! Ja tänne läksit jäähdyttelemään! Voi sinä turkinpunainen...

-- Isäkulta! rukoili tytär.

-- Vai isäkulta! Vai jo johtui isäkultakin mieleen! Mene sisään siitä, minulla on tälle nuorelle kauniille herralle vähän kahdenkeskistä asiaa!

Tyttö, joka tunsi isänsä riehahtelevan luonteen, siirtyi sanaa sanomatta viereiseen huoneeseen. Siinä ei hän oikeastaan mitään menettänyt, sillä keskustelu kävi siksi korkeassa äänilajissa, että jokainen sana olisi kuulunut kauas kadullekin, jos olisi sattunut kuulijoita olemaan. Lopuksi potkaisi vaskiseppä vävypoikatarjokkaansa vähääkään kursailematta kadulle.

-- Se on vielä kätevä ja jalkava ukko! tunnusti Kalle Kannas itselleen, ottaessaan lakkinsa ovenedustalta katukäytävältä ja pannessaan auenneen kauluksensa jälleen kiinni. -- Kyllä siitä vielä hyvä appiukko tulee, jahka vähän talttuu.

Appiukko oli sillävälin siirtynyt viereiseen huoneeseen esitelmöimään tyttärelleen hyvistä tavoista ja siitä verrattain pimeästä tulevaisuudesta, joka Maikkia odottaisi, ellei hän heittäisi mielestään Kalle Kannasta ja yleensä kaikkia sellaisia mieshenkilöitä, jotka tavalla tai toisella voitiin käsittää kosiomiehiksi. Tässä esitelmässään kohosi ukko Grönberg sellaiseen kaunopuheisuuden lentoon, että hän alkoi hetken päästä itsekin ihmetellä suuria puhujalahjojaan ja lähti melkoisesti rauhoittuneena takaisin työhönsä, tultuaan ensin kadulle kurkistettuaan vakuutetuksi siitä, ettei siltä taholta enää mikään vaara uhannut hänen kotoista rauhaansa.

Mutta Kalle Kannas lähti kotiinsa ja kirjoitti siellä Maikilleen pitkän kirjeen, jonka hän seuraavana päivänä, Maikin kulkiessa Kurosen puodin ohi, pisti morsiamensa käteen.

Kun Maikki oli lukenut Kallen kirjeen, lausui hän sulhasmiehestään seuraavan ankaran arvostelun:

-- Kalle on hullu!

Sitten hän otti kynän ja paperia ja ilmoitti tämän merkillisen keksintönsä kirjeellisesti ihailijalleen.

Seurauksena oli Kallen puolelta uusi, vielä pitempi kirje, jossa hän laajasti perusteli niitä näkökohtia ja ehdotuksia, jotka olivat saaneet Maikin epäilemään hänen järkensä tilaa.

Tätä kirjeenvaihtoa kesti viikon päivät, ja se johti varsin ällistyttävään tulokseen.

Kun Grönbergin emäntä seuraavana lauantai-iltana palasi navetasta lehmää lypsämästä, tapasi hän herransa ja miehensä hyvin arveluttavassa mielentilassa, jossakin tuolla raivon ja epätoivon välimailla, kourassaan palloksi rutistettu kirje, jonka hän tuon tuostakin paiskasi lattialle ja potkaisi nurkkaan, mutta jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä taas otti käteensä, levitti auki ja alkoi lukea, saadakseen aiheen uuteen purkaukseen.

Kirje oli Maikilta isälleen, ja tytär toi siinä esille koko joukon ajatuksia, jotka lyhimmiten voitaisiin ehkä supistaa seuraaviin ponsilauselmiin: että hänen isänsä on julma tyranni; että mainitun tyrannin ainoa tytär on syvästi onneton; että, koska edellämainittu tyranni on potkaissut syvästi onnettoman tyttärensä rakastetun kadulle, niin ei tytär tahdo enää päivääkään olla vielämainitun tyrannin katon alla; että useinmainittu, syvästi onneton tyrannin tytär on täysi-ikäinen eikä pieni turvaton lapsi, jota tyrannit saavat kohdella mielensä mukaan; ja lopuksi että ukko Grönberg, vielä kerran, on julma ja sydämetön tyranni.

Sitäpaitsi sisälsi kirje muutamia hämäriä viittauksia toiselle paikkakunnalle muuttamisesta tai järveen menosta -- miten ne vain tahtoi käsittää.

Jos ukko Grönberg oli toivonut paremmalta puoliskoltaan myötätuntoa, ymmärtämystä ja kannatusta tällä raskaalla hetkellä, jolloin hän piteli kourissaan oman lihansa ja verensä sodanjulistusta häntä vastaan, niin hän erehtyi perusteellisesti, sillä hänen emäntänsä, selvittyään ensimmäisestä itkukohtauksestaan, ei suinkaan säästellyt sanoja takoessaan miehensä tietoisuuteen sitä vakuutusta, että vaimo ja äiti yhtyi täydellisesti lapsen ja tyttären järkähtämättömään mielipiteeseen kyseessäolevan puolison ja isän tyrannimaisista ominaisuuksista. Oman puolisonsa suusta sai ukkoparka kuulla senkin masentavan tiedon, että häntä, ukko Grönbergiä nimittäin, pidetään koko kaupungissa sietämättömän pahansisuisena hirviönä, jonka kanssa kukaan ihminen ei voi tulla toimeen.