Part 8
Neiti Leijaseen sanat "meidän kesken" vaikuttivat kuin hieno, hyväilevä sähkövirta, joka värähdytti hänen notkeata vartaloaan hiusneuloista kengän korkoihin saakka. Hän ei enää väittänyt vastaan, vaan riisui matalan, soljella kiinnitettävän kengän vasemmasta jalastaan, ja hra Tuulonen alkoi hieroa hänen nilkkaansa. Alussa neitonen hieman kiljahteli, mutta tottui sitten.
-- Alkaa jo tuntua vähän paremmalta, sanoi hän hetken kuluttua.
Tuuli kahisi kalliolla pensaissa, männynkäppyröissä ja risukoissa, heidän edessään olevalla aukealla järvenpinnalla loiskuivat, läikkyivät ja lipattivat tuhannet pienet laineet, ja aurinko heitti heleän valaistuksen edempänä olevan saaren rannalla punertavina paistaviin satavuotisten honkien kylkiin.
-- Paljon kiitoksia, kyllä se jo on hyvä! sanoi neito.
-- Ei, sallikaa minun vielä!... huudahti nuori mies.
Neito salli hänen jatkaa.
Hetken kuluttua sanoi kirjailija:
-- Miksi te olette nyt iltapäivällä ollut niin surullinen?
-- Ei se ole mitään... ettekä te voisi kuitenkaan auttaa minua, vastasi tyttö hiljaa.
-- Mutta jospa sittenkin voisin! huudahti nuori mies. -- Tekisin vaikka mitä, saadakseni teidät jälleen iloiseksi.
-- Mitäpä te välitätte siitä, mitä tällainen tyttöparka ajattelee ja kärsii! sanoi neiti Leijanen katkera sävy äänessään. -- Te voimakas ja ylpeä suuren maailman mies...!
Mutta nyt olivat viime aikoina jonkin verran turtuneina olleet runoilijavaistot heränneet nuoren miehen sydämessä melkein samankaltaisella voimalla kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran näki neiti Leijasen.
-- Mitäkö välitän?! huudahti hän. -- Antaisin vuoden elämästäni, saadakseni teidät hymyilemään! Uhraisin kaikki, mitä minulla on, voidakseni auttaa teitä! Uhmaisin vaikka koko maailmaa, jos vain tietäisin sillä... Tässä kohden runoilija äkkiä vaikeni, sillä tyttö ikäänkuin raukeni hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten, niin että napinlävessä oleva kukkakimppu rutistui, ja kuiskasi:
-- Oi Kauno, minäkin olen rakastanut sinua ensi hetkestä saakka!
Sitten hän suuteli hra Tuulosta.
Ellei viimemainitulla muutenkin olisi ollut pystytukka, olisi se aivan varmaan noussut pystyyn tällä hetkellä. Ajatukset tanssivat villiä hypikepyörikettä hänen aivoissaan ja veri jyskytti ohimoissa, tuntuen kuin hurjassa tahdissa toistavan hänen korvissaan ilkkuvaa: "Nyt sinä olet kiikissä... kiikissä kiikissä kiikissä kiiiiii -- iiiiii -- iiii -- iikissä..."
Nuori mies istui aivan tyrmistyneenä, tyttö vielä puoleksi kivellä, puoleksi hänen sylissään. Tytön jalka oli yhä edelleen hänen kädessään.
Vihdoin tyttö irroitti hiljaa jalkansa ja otti näin vapaaksitulleen käden omaansa.
* * * * *
Kalle Kannas oli päivällisen jälkeen kierrellyt niityillä ja metsissä, hävittänyt erään variksenpesän ja ottanut sieltä täältä valokuvia.
Hän oli täten vähitellen saapunut metsänreunassa olevalle kalliolle, istahtanut muutaman suuren katajapensaan juurelle varjoon ja antanut katseensa harhailla ulapalla.
Kuinka kauan hän näin oli istunut, valokuvauskone polviensa välissä, sitä ei hän olisi osannut sanoa, kun alhaalta rannalta kuului ääniä ja hän huomasi neiti Leijasen ja hra Tuulosen saapuvan.
Ensin oli Kalle Kannas aikonut nousta ja poistua toisten huomaamatta, mutta nähtyään neiti Leijasen jalkaansa valitellen istuutuvan kivelle, ei hän katsonut paikanvaihdosta tarpeelliseksi, siirtyihän vain hieman lähemmäksi katajapensasta, etteivät toiset huomaisi häntä.
Täten hän joutui edelläkerrotun kohtauksen todistajaksi alusta loppuun, ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.
Mitä neiti Leijanen hra Tuuloselle kuiskasi, sitä ei hän kyllä kuullut, mutta sen paremmin hän näki, mitä sitten seurasi.
Ensin hän katui sitä, että oli jäänyt paikoilleen, sillä hänestä tuntui ilkeältä, että hän, vaikkapa tahtomattaankin, oli joutunut tuollaisen kahdenkeskisen kohtauksen syrjästäkatsojaksi. Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti hänen mielessään ajatus, joka melkein huumasi hänet. Hän käänsi vähän konettaan ja painoi nappia. Kuului hiljainen näpsähdys, joka kokonaan hukkui tuulen huminaan, ja alempana oleva pari oli tullut valokuvatuksi juuri tärkeimmällä hetkellä.
Hetken kuluttua nousivat alhaalla olevat seisomaan. Kalle Kannas näki heidän lähtevän kävelemään eteenpäin pitkin rantahietikkoa. Neiti Leijanen, joka ei enää ensinkään ontunut, nojautui kiinteästi herra Tuuloseen. Minuutin kuluttua he olivat kadonneet näkyvistä.
Oli hyvä, ettei kukaan ollut tällä hetkellä jossain toisessa piilopaikassa valokuvaamassa Kalle Kannasta itseään, sillä kuva olisi näyttänyt tämän järkevän ja tyyniluontoisen kauppa-apulaisen esittämässä yksinään rantakalliolla jonkinlaista hurjaa, riemuitsevaa sotatanssia, jollaista varmaankin julmat ihmissyöjät esittävät padan ympärillä, odottaessaan vihollisensa kypsymistä, se kuitenkin erona, ettei tanssivalla ihmissyöjällä todennäköisesti ole kädessään valokuvauskonetta.
Puolen tunnin kuluttua meni Kalle Kannas, poikkeamatta enää huvilalle, laiturille "Sirkkaa" odottamaan. Hän istui laiturin reunalla, silitellen silloin tällöin hellästi pientä, siroa konettaan, jupisten ja naurahdellen itsekseen kuin hölmö.
Kului vielä neljännestunti, ennenkuin "Sirkan" huuto kuului Palvionniemen takaa.
Laivan laskiessa rantaan saapuivat laiturille myöskin neiti Leijanen ja hra Tuulonen. Tyttö oikein säteili onnesta, mutta kirjailija, vaikka hymyilikin aina häntä puhutellessaan, näytti hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi vaivannut päätään jollain vaikealla laskuopillisella esimerkillä.
Pari meni laivan peräosaan, mutta Kalle Kannas asettui pannun viereen katselemaan, miten hikinen ja rasvainen koneenkäyttäjä, jonka nenä oli aivan noessa, puuhasi koneensa ääressä.
Kaupungin rannassa kysyi onnellinen Julia-neiti Kalle Kannakselta, jotain sanoakseen ennenkuin erottiin:
-- No onko herra Kannas nyt saanut paljon hauskoja kuvia uudella koneellaan?
-- En tiedä, vastasi Kalle. -- Olen vielä tottumaton käsittelemään tätä. Mutta toivottavasti edes yksi kuvista on onnistunut...
Aavistamatta tässä viattomassa vastauksessa piilevää hirveää salaisuutta kirjailija lähti saattamaan neiti Leijasta kotiin, mutta Kalle Kannas kiiruhti juoksujalkaa asuntoonsa kehittämään ottamiaan levyjä.
XIII
Aurinko laski.
Hiljaisuus levittäytyi yli kaupungin.
Viimeisetkin ihmiset, jotka olivat ikävystyneen näköisinä istuneet kirkkopuiston penkeillä tai seisoskelleet laivarannassa laivoja katselemassa, olivat lähteneet kotiinsa nukkumaan.
Taivaalle keräytyi harmaita pilviä, ennustaen sadetta, ellei heti, niin ainakin huomiseksi.
Kauppias Jaakkola, joka oli saanut myymälänsä muutos- ja korjaustyöt loppuunsuoritetuiksi lauantai-iltaan mennessä, oli ollut päivällisellä Pastorinniemessä ja illallisella rehtori Peranderin luona, väitellyt rehtorin kanssa valtiollisista asioista, sanonut rehtorin alettua haukotella hyvää yötä ja lähtenyt kotiin.
Koska ilta oli lauha eikä Jaakkola koskaan ollut pelännyt pientä kastumista, eivät taivaan merkit ensinkään vaikuttaneet hänen päätökseensä kävellä puolituntia pitkin kaupunkia ennen nukkumaan menoaan.
Astuttuaan ulos rehtori Peranderin talon portista hän huomasi Arkun portinviereisessä ikkunassa ukko Saksmanin valkoisen parran. Hän poikkesi siis tervehtimään vanhaa tuttavaansa ja kysyi, eikö hänenkin alkaisi jo olla aika mennä nukkumaan.
-- Ei ole paljon enää nukkumisesta väliä näin vanhemmalla puolen ikää, sanoi ukko. -- Mikä onkin varsin paikallaan, sillä haudassa saa kuitenkin nukkua oikein tarpeekseen. Olen tässä muuten pitänyt jo tuntikauden silmällä sitä miestä, joka pitää sinua silmällä.
-- Mitä ihmettä? kysyi kummastunut rautakauppias.
Ukko Saksman alensi vähän ääntään ja sanoi:
-- Etkö ole huomannut, että ukko Wahl vakoilee sinua? Me olemme jo parina kolmena päivänä panneet sen merkille, sinun käydessäsi tuolla Peranderin luona. Nytkin se peijakkaan huuhkaja on istunut tikapuillaan koko sen ajan, minkä olet ollut Peranderilla. Teillä näyttää olevan selvittämättömiä asioita keskenänne! sanoi ukko ja hymyili kuin vanha susi.
-- Antaa hänen vakoilla, sanoi Jaakkola. -- Minä en sittenkään ryhdy kaksintaisteluun hänen kanssaan.
Annettuaan ukko Saksmanille tämän vakavan ja rauhoittavan lupauksen Jaakkola lähti jatkamaan matkaansa, vilkaisten kuitenkin vähän ajan kuluttua taakseen nähdäkseen, hiipikö ukko Wahl hänen kintereillään. Mutta kilpakosijaa ei näkynyt.
* * * * *
Palotorni oli pienoisella töyräällä kaupungin laidassa. Siitä oli se etu, ettei torninvartian tarvinnut katsella ympärilleen, kuten sellaisissa torneissa, jotka ovat keskellä kaupunkia, vaan suoraan eteensä. Kaupunki oli silloin kuin tarjottimella hänen edessään.
Torninvartia Nissinen seisoskeli päivät torninsa kaidepuuhun nojaten ja syljeskellen reunan yli maahan. Yövuorossa ollessaan hän sitä vastoin laskeutui pitkälleen ja nukkui aamuun asti. Jos tulipalo syttyi yön aikana, niin juoksi palavasta rakennuksesta joku paitasillaan oleva henkilö tornin juurelle ja huusi:
-- Nissinen, Nissinen! Meillä palaa!
Ja oitis Nissinen kapsahti jaloilleen, otti naulasta suuren vaskitorven ja alkoi törähytellä peloittavia, tulta ja savua julistavia säveliään, jotka saivat koko kaupungin jalkeille, herättäen viimein kellonsoittaja Koposenkin, vaikka viimemainittu olikin erittäin sikeäuninen. Kellonsoittaja Koponen veti heti housut jalkaansa ja kiiruhti läppäämään kirkonkelloja. Juhlallisen kaamea oli silloin näytelmä: mahtavat keltaisenpunaiset liekit syöksyivät mustalle taivaalle, lennättäen miljoonia kipinöitä, valkomekkoisia palokuntalaisia juoksi pitkin katuja, Nissinen puhalsi torveensa kuin tuomiopäivän pasuunaan: "tuut -- tuut -- tu-uuut!" ja Koponen läppäsi kirkontornissa hätäkelloa: "päm päm, päm päm, päm päm!" Joskus ehti sikeäuninen Koponen kylläkin ottamaan osaa näytelmään vasta palon loppuessa, mutta kaupunkilaiset olivat kuitenkin tyytyväiset tällaiseen jälkisoittoonkin, joka arvokkaalla tavalla lopetti öisen tilaisuuden.
Kerran vain sattui Koposelle paha erehdys: yöllä oli pääkaupunkilainen auto saapunut kaupunkiin ja törähytteli Koposen ikkunan alta ajaessaan torveensa "tuut tuut tuut!" aivan samanlaisella äänellä kuin Nissisen palotorvi. Koponen sattui nukkumaan niin keveästi, että heräsi heti. Ehkäpä vaikutti siihen sekin seikka, että torvi törähti juuri hänen ikkunansa alla. Koponen juoksi heti kirkontorniin ja alkoi läpätä. "Päm päm, päm päm, päm päm!" kaikui yli hiljaisen, nukkuvan kaupungin. Nissinen heräsi tornissaan ja alkoi puhaltaa: "tuut-tuut -- tu-uut!" Ihmiset juoksivat puoleksi pukeutuneina palotornin juurelle ja huusivat: "Nissinen hoi, missä palaa?" Nissinen huusi vastaan: "En minä tiedä, kysykää Koposelta, se alkoi läpätä!" Ihmiset juoksivat halki kaupungin kirkolle ja huusivat: "Koponen, kuule Koponen! Älä rämpytä niin vietävästi, että kuulet kun sinulta kysytään!" Koponen keskeytti läppäämisensä, pisti päänsä ulos tornin ikkunasta ja huusi: "Häh?"
-- Missä palaa? huusi väkijoukko.
-- Hiidestäkö minä tiedän! kiljui Koponen. -- Kysykää Nissiseltä!
-- Nissinen sanoi, että sinä olit alkanut läpätä ensin!
-- Enpäs alkanut, Nissinen tuuttasi ensin! kiisti Koponen, veti päänsä takaisin ja jatkoi kiivaasti työtään: "päm päm, päm päm!"
Vähitellen päästiin kyllä selville siitä, mistä erehdys johtui, mutta paljon oli vielä puuhaa, ennenkuin saatiin Nissinen lopettamaan toitotuksensa ja Koponen pämpätyksensä. Senjälkeen tuli Koponen niin varovaiseksi, ettei koskaan mennyt läppäämään, ennenkuin oli käynyt palopaikalla ja nähnyt talon olevan ilmitulessa.
* * * * *
Palotornin alapuolella oli suuri vaja, jossa kaupungin rakennusmestarin työmiehet suorittivat kaikenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä. Vajan lattia oli täynnä laudanpätkiä, höylänlastuja ja muuta rojua. Nurkassa oli pari vanhaa, suurta höyläpenkkiä. Vajan ovet olivat tavallisesti auki yöt päivät, koska avain oli kadonnut pari vuotta sitten, eikä vajassa sitäpaitsi ollut mitään sellaista, joka olisi voinut varkaalle kelvata. Palotorni oli tämän vajan toisessa päässä.
Kulkiessaan palotornin ohi kurkisti Jaakkola sisään vajan ovesta, mutisi "huono järjestys!" ja sytytti sikarinsa, heitti tulitikun maahan ja jatkoi matkaa kotiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän jo nukkui sikeästi.
Keskiyön aikana juoksi pitkin katuja kauppias Kinnusen renki, lyöden nyrkillään ikkunalautoihin ja huutaen:
-- Palotorni on tulessa!
Tämä kaamea uutinen sai muutamassa minuutissa koko kaupungin jalkeille. Kellonsoittaja Koponenkin heräsi, juoksi palotornin luo ja nähtyään vajan palavan kiiruhti takaisin kirkolle läppäämään. "Päm päm, päm päm, päm päm!" soi hätäkello hirmuisesti.
Talonomistajien renkejä ja ajomiehiä karahutteli paikalle vesitynnyreineen. Palokuntalaisia juoksi valkoinen mekko yllään ja keltainen nauha lakissaan. Palomestari saapui klubilta ja hänen punainen hattunsa vilahteli hetki hetkeltä kasvavassa väkijoukossa. Kolisevia ruiskuja tuotiin paikalle vapaaehtoisen palokunnan jonkin matkan päässä olevasta varastohuoneesta, letkuja asetettiin paikoilleen ja joku suihku suunnattiin jo tuleenkin, joka mahtavana suilakkeena loiskahteli korkeuteen vajan ovesta kuin tultasyöksevän lohikäärmeen hehkuva kieli.
-- Mutta missä on Nissinen? kuului huuto väkijoukosta.
-- Niin, missä on Nissinen?
-- Hyvä isä, Nissinen on varmaankin palanut!
-- Se on yrittänyt yksin sammuttaa ja hukkunut tuleen!
Koko läsnäoleva kansanpaljous oli silmänräpäyksessä vakuutettu siitä, että Nissinen oli kuollut sankarikuoleman liekeissä. Akat voivottelivat ja itkivät.
-- Voi sitä Nissistä, kun semmoinen loppu piti hänellekin tulla!
-- Koko ikänsä hän muita tulenvaarasta varjeli ja vartioi, mutta tuleen piti hänen poloisen itsensä lopuksi hukkua!
Silloin eräs pöhkönnäköinen poika sanoi:
-- Vaan jospa se vielä nukkuu tuolla tornissa?
-- Pitää huutaa, että se heräisi! sanoi muuan mies, joka heti hyväksyi pojan katsantokannan.
Ja kansanpaljous koroitti äänensä ja huusi:
-- Nissinen, Nissinen! Torni palaa!
Liekit nuoleskelivatkin jo palotornin vajanpuoleista kylkeä.
Nissinen oli iltapäivällä, ennen vartiovuorolleen tuloa, ollut vävynsä Jussi Kemppaisen luona. Vävy oli tarjonnut appiukolleen useita väkevänlaisia kahvipunsseja, joista oli se seuraus, että palovartia nyt nukkui tavattoman sikeästi...
Hän oli kyllä jo jonkin aikaa unensa läpi hämärästi kuullut jotain melskettä ympäriltään, mutta ei ollut vielä jaksanut herätä. Väkijoukon tärisyttävä huuto sai hänet vihdoinkin hereille.
Nissinen kuuli alhaalta ankaran kohinan, yö oli muuttunut valoisaksi kuin päivä, kirkkaat liekit leimahtelivat aivan tornin vieressä ja ilma tuntui kuumalta. Mutta yli kaiken melun, yli hevosien hirnuminen, yli palomestarin kiljumisen, yli ruiskujen ja vesitynnyrien kolinan ja yli tulen kohinan ja räiskeen kuuli palovartia väkijoukon huudon, joka oli kuin meren pauhu: "Nissinen, Nissinen, torni palaa!"
Silloin kapsahti Nissinen jaloilleen, näki vajan palavan ja lieskan leimuavan pitkin tornin toista kylkeä ja kuuli kellonläppäyksen kirkontornista. Ja silloin tempasi Nissinen palotorven naulasta, veti keuhkonsa ilmaa täyteen ja nosti torven huulilleen. Hänen poskensa pullistuivat hirmuisesti ja palotorvi alkoi mylviä:
-- Tuut--tuut--tu-uut!
-- Nissinen on vielä tornissa! huusi riemuitseva väkijoukko.
-- Tuut--tuut! mylvi Nissisen torvi.
-- Nissinen, tule sukkelaan alas tornista! huusi huolestunut väkijoukko.
-- Tuut--tuut--tuut--tu-uut! vastasi Nissinen.
-- Ei se pääse enää alas tornista -- portaat jo palavat! huomautti se äskeinen pöhkönnäköinen poika.
-- Voi hyvä isä, nyt se Nissinen palaa kuitenkin sinne! parkuivat akat.
-- Hyppää alas sieltä tornista! huusi palomestari. -- Muuten palat sinne kohta!
Nissinen oli nyt itsekin huomannut tilansa vaarallisuuden ja lakannut toitottamasta. Hän lähti tulemaan alas portaita, mutta lieska löi jo sieltä häntä vastaan.
Kuullessaan palomestarinsa komennon Nissinen kurkisti yli kaiteen ja vastasi:
-- En minä uskalla hypätä, minä katkaisen jalkani ja niskani.
-- Tänne palopurjeita! huusi palomestari.
Silloin huomattiin, ettei palopurjeita oltu tuotukaan paikalle. Kun palotorni oli yksinäisellä paikalla, ei tarvinnut mitään palopurjeilla suojella.
Palomestari puhkesi voimakkaisiin sadatuksiin, joiden vaikutuksesta muutamia valkomekkoisia lähti juoksemaan varastohuoneelle päin.
Sinne oli kuitenkin matkaa pari, kolmesataa metriä, ja yhä korkeammalle leimahtelivat liekit pitkin palotornin seiniä. Vielä minuutti, ja Nissinen olisi auttamattomasti hukassa.
-- Kun olisi vaikka vanhoja palttoita, minkä päälle hypätä! arveli edellämainittu pöhkönnäköinen poika, raapien miettiväisenä kainalokuoppaansa.
Se oli pelastava sana. Silmänräpäyksessä oli väkijoukko riisunut rakennusmestari Retusen yltä päällystakin. Tämä osoitti tervettä vaistoa, sillä koska rakennusmestari Retunen oli lihavin läsnäolijoista, niin oli hänen päällystakkinsa tietysti avarin ja niin ollen tarkoitukseen sopivin.
Toistakymmentä miestä tarttui päällystakin reunoihin ja pingoitti sen keskelleen tornin juurella. Tuli ei ollut vielä onneksi ehtinyt vastatuuleen tunkeutua sille puolen tornia, niin että voitiin asettua aivan tornin viereen.
-- Ei tuo kestä yksinään! sanoi pöhkönnäköinen poika arvostelevasti.
Liekit, jotka ylhäällä levisivät nopeammin kuin tornin juurella, olivat jo ympäröimäisillään Nissisen, jonka tila alkoi näyttää toivottomalta.
Pojan huomautuksen kuullessaan oli väkijoukko sanaakaan sanomatta riistänyt päällystakin eräältä toiselta rakennusmestarilta, joka oli melkein yhtä lihava kuin Retunenkin, ja asettanut takit päällekkäin. Puolentoistakymmentä tanakkaa miestä piteli lujin kourin kiinni takkien reunoista.
Palotorni roihusi nyt mahtavana tulipatsaana, joka varmaankin näkyi penikulmien päähän. Vielä silmänräpäys, ja Nissinen hukkuisi liekkeihin.
-- Hyppää nyt, Nissinen! huusi väkijoukko.
-- Mutta älä hyppää minun niskaani! huusi eräs tilapäisen pelastuspurjeen pitelijöistä.
Nissinen hyppäsi. Eihän siinä muu auttanut.
Palovartia lensi alas palavasta tornista sääret väärässä ja kädet harallaan. Takinliepeet liehuivat ilmassa, ja sekunnin kuluttua hän mätkähti rakennusmestarien päällystakeille, jotka onneksi kestivät tämän äkillisen ja ankaran koetuksen.
-- Eläköön! huusi väkijoukko.
-- Mahasta ihan vihlasi pudotessa! sanoi lentomatkan tehnyt Nissinen.
Palotorni leimusi nyt yhtenä roviona. Näytelmä oli kaamean suurenmoinen.
Palokuntalaiset lopettivat työnsä, koska mitään ei ollut pelastettavissa eikä mitään varjeltavaa ollut läheisyydessä.
-- Nythän se vasta on oikea palotorni! sanoi seppä Viinanen, ihaillen liekkien komeutta.
Mutta viskaali, joka oli ollut klubilla palomestarin kanssa, ryhtyi pitämään alustavaa poliisikuulustelua tulen irtipääsyn syistä.
-- Sinä, senkin tuhjake, et tietysti tiedä mitään? hän kysyi halveksivasti Nissiseltä.
-- Ka en, sanoi Nissinen. -- Painosti illalla niin, että taisin vähän torkahtaa.
-- Mikä hornan palovartia sinä olet, joka nukut vartiopaikassasi! kiljaisi palomestari. -- Virasta sinut pitää erottaa!
-- Ka, eipä tuota ole enää virkapaikkaakaan, murisi uninen Nissinen, tuijottaen palavaa torniaan.
Silloin tunkeutui väkijoukon läpi viskaalin luo ukko Wahl sinisine viittoineen ja leveälierisine hattuineen, pyöreine silmälaseineen ja valkoisine partoineen. Vinkuvalla äänellä ilmoitti ukonkääppänä kauppias Jaakkolan hiipineen myöhään illalla ladon ovelle, sytyttäneen tulitikun ja heittäneen sen latoon, poistuen sitten nopeasti.
Tämä ilmianto synnytti suuren hämmästyksen. Viskaali kysyi:
-- Kuinka maisteri sattui sen näkemään?
-- Mine nein sen roiston hiiviskeleven pitkin katuja siihen aikaan, jolloin rehelliset ihmiset ovat menneet nukkumaan, vinkui ukko, ja leksin henen peresseen.
Kun ei tutkimuksessa käynyt ilmi mitään muuta, kuin mitä maisteri Wahl oli ilmoittanut, julisti viskaali, että poliisitutkintoa jatketaan poliisikamarissa seuraavana aamuna kello kymmenen, ja eräs tulipalopaikalla oleva poliisikonstaapeli sai tehtäväkseen kutsua kauppias Jaakkolan poliisikuulusteluun.
XIV
Kello puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna oli kauppias Jaakkola, käytyään aamukävelyllään tarkastamassa palopaikkaa, täydessä työssä järjestämässä myymälänsä sisustamista kolmen tästä päivästä lähtien palvelukseensa astuneen kauppa-apulaisen avulla, kun sisään astui poliisikonstaapeli, joka pyysi häntä saapumaan tulipalon johdosta toimitettavaan poliisitutkintoon.
Jaakkola ihmetteli kutsua, mutta lupasi kuitenkin saapua tuohon huomattavaan tilaisuuteen, kävi muuttamassa ylleen toisen takin ja lähti poliisikamariin.
Tämä kunnioitusta herättävä virasto oli Papinkadun varrella olevassa vanhassa talossa, jonka toinen puoli oli maalattu keltaiseksi, toinen viheriäiseksi.
Jaakkolan saapuessa poliisikamarin pihaan ei pihamaalla näkynyt ketään muita kuin ukko Römpötti, joka sahasi halkoja pihan perällä olevan ulkohuonerakennuksen edustalla.
Ukko Römpötti oli kaupungin julkinen syntipukki, joka tavallisesti tuotiin poliisikamariin, jos kaupungissa tapahtui katumellakoita, torikahakoita tai muita suuria epäjärjestyksiä. Tästä oli ukko Römpötille se huomattava etu, ettei hän pidätyspäivinään saanut myrkyttää itseään mielijuomallaan pulituurilla, ja kaupungin poliisilaitokselle se etu, että Römpötti vapaan asuntonsa ja ruokansa korvaukseksi sai siivota ja talvella myöskin lämmittää poliisiputkat, sahata ja pilkkoa halot sekä tehdä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä palvelusta.
Nytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.
Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet eilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti päissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen vasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua, että Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja vasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä tämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan kuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen olisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin vasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti, että kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan pidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan oikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan ollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin putkaan.
Hänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää kuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta, kuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi aamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle, pääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin, sekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä siivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä niitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi putkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut, hairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään halonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.
Römpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan. Minnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin huostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai korkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät olkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa vapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman varassa.
Jaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen rakennuksen keskimmäistä ovea:
-- Tuostako poliisikamariin mennään?
Römpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan, katseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:
-- Ka, siitähän sinne pääsee...
Jaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia portaita.