Part 7

-- Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.

-- Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään, sanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. -- Ei viitsi kotonakaan olla, kun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä jaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun kahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun kahviani odottaa... on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani loukannut. Se on _niin_ hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se välistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi tuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on olevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni, minkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta jarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen, minkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski haukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen -- teistäkin sanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet, kun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä olla... ajatelkaas, herra Saksmanni! -- ja sitten oli mennyt Kähköskä hänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut varsiluuta oli muka minun porstuassani! _Minun_ porstuassani! Ja eikös vain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani ja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa -- oli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta kolmekin -- ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan siellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt juoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen että ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla sitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa, meidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta hakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut hänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan! Tulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan, niin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan vierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja vaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa, sillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa pohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken hävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka itse oli koko sopan keittänyt. -- Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni ollut?

-- Terveenähän sitä on oltu, kiitos kysymästä.

-- On tainnut olla Martta-ryökkinäkin terveenä?

-- Mikäpäs häntä olisi vaivannut, nuorta ihmistä.

-- Niin, kyllähän nuorten kelpaa -- hyvä isä, kun menee tässä päivä tarinoidessa, ja minulla on niin kiire niitä lastuja hakemaan. No hyvästi nyt sitten!

XI

Herra Tuulonen heräsi aamulla kello kahdeksan tienoissa kadulta ikkunansa alta kuuluvaan rummun pärrytykseen, joka ensin hiukan säikähdytti häntä.

Hän hypähti vuoteestaan ja avasi ikkunan, pistäen päänsä ulos.

Kadulla ei näkynyt muuta kuin vanha, ontuva ukko, joka suurta, paikattua rumpua pärryttäen marssi eteenpäin hyvin sotaisen näköisenä.

Kadunkulmaan päästyään ukko pysähtyi, päästi soittokoneestaan ankaran loppupärrytyksen ja luki sitten kovalla äänellä seuraavan julistuksen:

"_Kuulutus!_ Huomenaamulla muutetaan kaupungin karja Sipilän niityltä Jussinpuron laitumelle. -- _Rahatoimikamari_".

Tiedonantonsa ensimmäisen ja viimeisen sanan lausui ukko erityisellä ponnella, pisti sitten julistuksen taskuunsa ja lähti mahtavasti rummuttaen ontumaan seuraavaan kadunkulmaan. Hra Tuulonen oli täten tutustunut kaupunkimme julkiseen "rummuttajaan" Kyllös-Pekkaan.

Kirjailija pukeutui ja lähti ulos, otettuaan käteensä pari kirjaa Yrjö Kurosen kirjastosta.

Aamu oli kaunis. Pihapuissa livertelivät linnut, vanhan haavan lehdet kahisivat tuulessa ja nurmikko tuoksui raikkaasti.

Nuori mies asettui mukavaan asentoon riippumattoon ja alkoi lukea.

Neljännestuntiin ei pihalla näkynyt ketään.

Sitten juosta sipsutteli pihan poikki puodista päin neiti Leijanen.

Hän ei näyttänyt huomanneenkaan hra Tuulosta.

Neiti Leijasen tultua aivan lähelle putosi hänen kädestään lankakerä, vierien juuri riippumaton alle.

Hra Tuulonen kiiruhti heti hyppäämään alas riippumatosta, mutta koska matto oli hieman liian korkealla, niin ei se onnistunut ensi yrityksellä.

Neiti Leijanen huudahti hiljaa huomatessaan hra Tuulosen rimpuilemisen riippumatossa ja sanoi:

-- Ai, anteeksi... älkää vaivatko itseänne... mutta samassa onnistui hra Tuulosen pudottautua alas riippumatosta. Vähällä oli, ettei hän pudonnut neiti Leijasen niskaan, viimemainittu kun juuri silloin kyykistäytyi ottamaan lankakerää puun juurelta.

Kirjailija esitti itsensä, ja neiti Leijanen vakuutti syvästi punehtuen, että hänestä oli tavattoman hauskaa tutustua. Aivan samaa vakuutti omasta puolestaan mitä lämpimimmin myöskin hra Tuulonen.

Nuorten välille olisi varmaankin sukeutunut pitempikin keskustelu, ellei neiti Leijanen samassa olisi kuiskannut: "kauppias tulee" ja rientänyt nopein, kevein askelin tiehensä.

Kauppias Kuronen ei kuitenkaan ollut huomannut mitään. Hän oli tulossa kaupungilta ja oli ilmeisesti tavallista paremmalla tuulella.

Kirjailija asettui jälleen riippumattoon ja alkoi lukea. Vähitellen hänen katseensa kuitenkin siirtyi kirjan lehdiltä puitten latvoihin, joiden välitse näkyi sinistä taivasta ja pilvenhattaroita.

-- Mukava tyttö! ajatteli hän, neiti Leijasta tarkoittaen. -- Ehkäpä hänen kanssaan voi pitää hieman hauskaa...

Hra Tuulonen vaipui haaveilemaan. Mutta äkkiä hän muisti, mitä varten oli tähän kaupunkiin saapunut, karisti kaikki neiti Leijaseen suuntautuneet rusohohteiset haaveet ajatuksistaan ja rankaisi huikentelevaista mieltään alkamalla uudelleen ahkerasti lukea "Monte-Criston kreiviä".

* * * * *

Aamiaispöydässä tutustui hra Tuulonen neiti Anni Kuroseen.

Kirjailija oli kuvitellut neiti Kurosta omenaksi, joka mahdollisesti saattoi kasvaa korkeanlaisella oksalla, mutta havaitsi nyt suureksi pelästyksekseen, että tässä olikin nähtävästi kysymys taatelista, joka oli huikean palmun latvassa.

Neiti Kuronen oli hyvin miellyttävä, hyvin sivistynyt ja hyvin kohtelias, mutta hänellä oli merkillinen eikä suinkaan rohkaiseva tapa katsella hra Tuulosen pyöreitä, nykeröllä nenällä ja vetisenharmailla pässinsilmillä kaunistettuja kasvoja kuin kaukoputken läpi, nimittäin kääntäen kaukoputken ohuemman pään hra Tuuloseen päin, jolloin, kuten tunnettua, katseltava esine siirtyy kuin taivaanrantaan.

Neiti Kuronen jutteli siitä huolimatta vilkkaasti ja älykkäästi, melkeinpä liiankin älykkäästi kirjailijamme mielestä. Hänellä oli suuri varasto omia kokemuksia ulkomailta, sillä hän oli matkustellut paljon, ja hän osasi kertoa havainnoistaan huvittavalla tavalla, mutta kun hra Tuulonen ei ollut koskaan käynyt Maarianhaminaa edempänä, käänsi hän pian keskustelun kotoisiin asioihin. Siitä oli se seuraus, että neiti Kuronen alkoi tehdä hänen tulevaa suurta romaaniaan koskevia kysymyksiä. Kirjailija noudatti kuitenkin salaperäistä vaiteliaisuutta tuohon teokseen nähden, ja siihen hänellä kyllä olikin hieman syytä.

-- Toivottavasti saatte täällä ollessanne paljon työtä tehdyksi, sanoi neiti. -- Koetamme puolestamme antaa teidän olla niin rauhassa kuin suinkin.

Hra Tuulonen kiiruhti vakuuttamaan, ettei se ollut ensinkään tarpeellista. Olisi päinvastoin virkistävää seurustella niin paljon kuin mahdollista miellyttävien ja sivistyneiden ihmisten kanssa. Se lisäisi työhalua, avartaisi näköaloja ja antaisi uusia vaikutteita.

-- Meidän seurassamme ette varmaankaan kovin paljon avartaisi näköalojanne, hymyili neiti Kuronen vaatimattomasti. -- Mutta olemmekin järjestäneet asiat niin, että voitte työskennellä aivan häiriytymättä. Me olemme kaiket viikot mailla, huvilassa, ja kaupunkiasuntomme on vapaasti käytettävissänne. Voitte isännöidä aivan mielenne mukaan. Isä on kyllä täällä kello kuuteen asti illalla, mutta hän on omissa hommissaan ja enimmäkseen myymälän puolella. Olisimme mielellämme antaneet herra Tuuloselle yhden huoneen huvilastamme, mutta rakennus on vielä osaksi keskeneräinen...

Kirjailija tunsi ikäänkuin maan luisuvan jalkainsa alta. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen hänen ajatellessaan tulevia pitkiä, yksinäisiä viikkoja.

-- Niin, sanoi rouva Kuronen. -- Kun Yrjökin lähti koko kesäksi Englantiin, niin emme pitäneet kiirettä huvilan kuntoon laittamisella. Mutta toivottavasti tulee kirjailija sunnuntaisin meitä silloin tällöin tervehtimään. Neiti Leijanen ja Kalle Kannas, kauppa-apulaisemme, ovat usein sunnuntaisin siellä, kun ilma on kaunis.

Hra Tuulonen kiitti lämpimästi ja vaipui surumielisiin ajatuksiin.

-- Se on ollut näinä päivinä merkillisen masentuneen näköinen, sanoi kauppias Kuronen, puuttuen keskusteluun ensi kerran koko aterian aikana.

-- Kuka? kysyi rouva Kuronen.

-- No, sepä Kalle Kannas. Ihan kuin olisi voinsa myönyt ja rahansa hukannut. Ei se ole ensinkään hänen, tapaistaan...

-- Onneton rakkaus! sanoi neiti Kuronen.

-- Hm, murahti isäukko. -- Tai huono ruuansulatus. Mutta tottapahan siitä toipuu, kun on aikansa päätään riiputtanut.

Aamiaisen jälkeen lähtivät rouva ja neiti Kuronen huvilalle. Hra Tuulonen käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessaan ja mietti asemaansa.

Hän ei ollut vielä ehtinyt päästä mihinkään päätökseen, kun palvelustyttö parin tunnin kuluttua kävi pyytämässä häntä aamupäiväkahville ruokasaliin.

Siellä valkeni hra Tuulosen maailmankatsomus taas melkoisesti, sillä pöytätoverinaan oli hänellä neiti Leijanen, joka mitä rakastettavimmalla tavalla hoiti emännän tehtäviä. Hra Tuulonen, joka pari tuntia takaperin oli samassa pöydässä tuntenut itsensä arveluttavan pieneksi ja köykäiseksi neiti Kurosen kriitillisen katseen edessä, varmistui taas silmänräpäyksessä neiti Leijasen seurassa siksi maailmanmieheksi, mikä hän epäilemättä varsinkin tällaisella maalaispaikkakunnalla oli.

Neiti Leijanen oli puolestaan suorastaan suloinen. Hänen koko olennostaan henki ihaileva arkuus ja arka ihailu hra Tuulosen väkevää ja voimakasta runoilijapersoonallisuutta kohtaan, ja se kaino, vaatimaton tapa, jolla hän ilmitoi sydämensä syvyydessä jo pitkän aikaa piilleen salaisen toivomuksen päästä vielä joskus kauas, kauas pois näistä ahtaista oloista ja näiden pikkumaisten ihmisten keskuudesta kauniiseen, iloiseen, vapaaseen maailmaan, teki melkeinpä liikuttavan vaikutuksen.

Nopeasti, oi nopeasti kiiti se puolituntinen, joka neiti Leijasella oli käytettävänään kahvilomakseen. Hra Tuulosen innokkaista pyynnöistä huolimatta hän ei kuitenkaan uskaltanut viipyä kauempaa, huomauttaen että "ukko on niin hirveän tarkka tällaisissa pikkuasioissa", mutta hän lupasi kuitenkin tulla illalla kävelemään hra Tuulosen kanssa ja puristi lähtiessään hra Tuulosen kättä hieman alakuloisesti hymyillen ja pienillä, pyöreillä poskillaan kaino punastus.

-- Ehkäpä nämä arkipäivät sentään menevät, kunhan järjestetään, ajatteli hra Tuulonen.

Ja hyvinhän ne menivätkin. Hra Tuuloselta kului viikko kuin Muhametin paratiisissa. Hän nukkui hyvin, söi hyvin ja kuherteli -- meidän täytyy valitettavasti jo käyttää tätä sanaa -- neiti Leijasen kanssa. Tyttö oli tosin vielä hiukan kaino ja arka, mutta arkuus näkyi vähenevän nopeasti päivä päivältä.

-- Ei kuitenkaan tämän pitemmälle! ajatteli hra Tuulonen joka ilta, palattuaan saattamasta neiti Leijasta hänen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän pirteän neitosen kanssa taiteista, runoudesta, kuutamon vaikutuksesta ihmismieleen, kukista, tähdistä ja sielujen sympatiasta.

Meidän on kuitenkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, annettava hra Tuuloselle se tunnustus, ettei hän hetkeksikään unohtanut suurta päämääräänsä. Hän oli tosin vielä hietikolla palmun juurella, ja palmu oli korkea, mutta juuri siinä hän erosi useista muista runoilijoista, että vaikeudet vain kannustivat ja karaisivat häntä, ja kun taateli oli vähintäänkin 50,000 markan arvoinen -- ukko Kurosen kuoltua vieläkin arvokkaampi -- niin kannatti hänen mielestään lähteä kiipeämään puuhun vaikka kynsin ja hampain.

Aivan joka ilta ei hän sentään neiti Leijasta saatellut. Eräänä päivänä hän lähti seurahuoneelle tervehtimään ystäviään rakennusmestareita.

Nämä suuresti kunnioitettavat kansalaiset ottivat hra Tuulosen vastaan ihastuksen horinalla. Rakennusmestarien suosikki rämpytteli taas niitä kahta kappaletta, jotka hän osasi soittaa pianolla, jonka jälkeen ryhdyttiin laajoihin ja voimaperäisiin lauluharjoituksiin. Rakennusmestarit olivat mielikarvaudekseen unohtaneet kaikki muut hra Tuulosen laulut paitsi tuon jylhässä yksinkertaisuudessaan ja vakaumuksen syvyydessä mahtavasti vaikuttavan hymnin "Eipä meittiä". Sitä olivatkin rakennusmestarit sitten vedelleet ainakin viisisataa kertaa. Kello yhden aikaan yöllä lähti kuoro jaloittelemaan, ja havaittuaan, ettei minkäänlaisia järjestyksenvalvojia ollut läheisyydessä, viritti se järisyttävällä äänen voimalla keskellä katua laulun:

"Suutarin on suuri parta..."

Tähän vastasi hyvinharjoitettu kvartetti kadun toisesta päästä:

"Koska meill' on nyt joulu. Juhla armas lapsien..."

Sieltä oli tulossa joukko kaupungin herroja, jotka olivat olleet pienellä illallisella seuraklubilla ja olivat nyt kotimatkalla, hyvin virkistyneinä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta.

Molemmat lauluseurat tervehtivät toisiaan lauluilla. Senjälkeen päätettiin toimeenpanna leskenjuoksu. Osanottajat järjestyivät pareiksi. Lihava rakennusmestari Retunen joutui leskeksi, ja hänen huudettuaan: "Viimeinen pari ulos!" lähtivät rakennusmestari Mattila ja raatimies Johansson juoksemaan.

Rakennusmestari Retunen osoittautui suuresta vatsastaan huolimatta kaikkien ihmeeksi melkoisen hyväksi juoksijaksi ja oli jo saamaisillaan kiinni Johanssonin, kun viimemainittu äkkiä pyörähti erääseen palokujaan, huutaen mennessään:

-- Juokse, Mattila, Sikilän pihan kautta minua vastaan! Kaikki kolme hävisivät näkyvistä. Silloin ehdotti klubilaisten pisin mies, proviisori Brändvik:

-- Juostaan me nyt niitä piiloon!

Tämä sukkela esitys hyväksyttiin riemulla, ja miesjoukko lähti juoksemaan laivarantaan päin.

Hetken kuluttua saapuivat edelliset juoksijat takaisin. Retunen oli kuin olikin saanut kiinni Johanssonin ja palasi nyt hänen kanssaan käsikoukussa, Mattilan kävellessä leskenä perässä.

Kolmikon suuttumus oli vilpitön ja suuri, havaitessaan, minkä halpamaisen jutkun toiset olivat heille tehneet. Ilmaistuaan äänekkäästi vastalauseensa he kaatoivat erään lahon portinpatsaan ja lähtivät kotiinsa.

XII

Oli sunnuntai. Aamupäivä.

Kirjailija Tuulonen oli laittautunut sunnuntaikuntoon ja lähti laivarantaan, josta höyrypursi Sirkka veisi hänet Kurosen huvilalle.

Laivalle saapuivat myöskin neiti Leijanen ja Kalle Kannas.

Neiti Leijanen tuli purren perään ja oli pian vilkkaassa keskustelussa hra Tuulosen kanssa, mutta alakuloisen näköinen Kalle Kannas meni, tervehdittyään kirjailijaa niukalla lakinkohotuksella, keulaan ja pysyi siellä koko matkan.

Kurosen huvila oli kauniilla paikalla, mutta siitä oli vasta rakennuksen toinen pää kunnossa.

Pihamaa ja puutarha olivat sitävastoin täydessä järjestyksessä, sillä kauppias Kuronen oli ostanut vanhan, hyvinhoidetun huvilan, rakennuttaen siihen vain uuden asuinrakennuksen.

Huvilalla saivat vieraat ensimmäiseksi sen tiedon, että kauppias Kuronen vaimoineen ja tyttärineen oli lähtenyt puolen peninkulman päässä olevaan kauppias Salinin huvilaan, jonne kauppias Salin itse oli moottorivenheellään käynyt heitä hakemassa. Mutta he olivat antaneet palvelusväen toimeksi saattaa perille vilpittömän toivomuksen, että vieraat olisivat tästä huolimatta ihan niinkuin kotonaan.

-- Kiitoksia paljon! ajatteli hra Tuulonen harmistuneena.

Eikä suinkaan suotta.

Hän oli varustautunut tänä päivänä aloittamaan ensimmäisten piirityshautojen kaivamisen sen linnoituksen ympärille, johon hänen tuleva puolisonsa oli varustautunut. Häntä oli laivassa salaa harmittanut, että neiti Leijanenkin oli "tuppautunut" mukaan, sillä viimemainitun läsnäolo vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa, mutta nyt hän tunsi harminsa keskellä kiitollisuutta neiti Leijasta kohtaan, jonka läsnäolo pelasti hänet kuolettavan ikävästä päivästä.

-- Tämähän on aivan kuin minun järjestelmällistä karttamistani! soimasi Kauno Tuulonen ajatuksissaan herrasväki Kurosta. -- Ensin saan olla yksin koko viikon kaupungissa, tuo keikaileva tytönletukka ja sivistymättömät talonhuijarit ainoana seuranani, ja sunnuntaiksi puikkivat vieraisille!

Hra Tuulonen ryhtyi nyt korvaamaan edes vähäiseksi osaksi vahinkoaan pitämällä innokkaasti seuraa neiti Leijaselle.

Kalle Kannaksesta ei heillä ollut mitään haittaa, sillä tämä surullisen haahmon ritari hävisi kohta valokuvauskoneineen ja murheellisine mielialoineen kiertelemään metsää ja kallioita sillä niemellä, jolla huvila oli.

Neiti Leijanen oli sunnuntaipuvussaan ja tukka huolellisesti käherrettynä vielä viehättävämpi kuin arkipäivinä. Hän puhui paljon ja nauraa kikatti iloisesti jokaiselle sanalle, minkä kirjailija suustaan päästi. Hra Tuulonen jäi itsekin välistä ihmettelemään, mitä merkillisen lystillistä ja sukkelaa hän olikaan mahtanut lausua, riehahtelevan toverinsa purskahtaessa niin hillittömään nauruun.

Päivällistä syötiin kolmisin. Neiti Leijanen ja hra Tuulonen ylläpitivät vilkasta, henkevää keskustelua luonnon kauneudesta, maalaiselämän eduista ja varjopuolista, suurkaupunkielämän ihanuudesta ja pikkukaupunkielämän naurettavasta mitättömyydestä. Kalle Kannas oli aivan vaiti tai naurahti kohteliaasti, mutta hieman vaisusti, kun kirjailija lausui jonkin väittämän, joka silminnähtävästi oli sukkeluudeksi tarkoitettu.

-- Herra Kannas on viime aikoina ollut niin hirveän hiljainen, sanoi neiti Leijanen, joka alusta alkaen oli ollut selvillä siitä, että työtoverinsa surumielisyys oli mustasukkaisuutta hänen takiaan ja joka mielessään suuresti nautti toisen sydämentuskista.

-- Varmaankin se johtuu huonosta ruuansulatuksesta, kuten kauppias Kuronen arveli. Minä suosittelisin herra Kannakselle kasvisruokia tai pientä paastoa, neuvoi kirjailija suopean leikillisesti.

Kauppa-apulainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja avasi jo suunsa antaakseen pisteliään vastauksen, mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi rauhallisesti:

-- Olen nukkunut viime aikoina hiukan huonosti ja olen siitä syystä ehkä vähän väsynyt.

-- On omituista, mikä teille pikkukaupunkilaisille oikeastaan voisi unettomuutta aiheuttaa? Sehän on sellainen kulttuuritauti, josta luulisi ainakin teidän, herra Kannas, säilyneen! sanoi kirjailija Tuulonen, hieman sääliväisen hymyn väreillessä hänen pyöreillä, itsetietoisilla kasvoillaan.

-- Niin, todellakin! huudahti neiti Leijanen, helähtäen iloiseen nauruun.

-- Jollei tuo ole jokseenkin peittelemätön letkaus minun koulunkäymättömyydestäni, ajatteli Kalle Kannas, niin sitten ei mikään. -- Mutta olkoon.

Eikä hän sitten puhunut enää sanaakaan päivällispöydässä.

Päivällisen jälkeen täytyi kirjailijan välttämättömästi nukahtaa. Hän oli tottunut pitämään perusteelliset ruokalevot, eikä häntä haluttanut uhrata tätä suurta nautintoa neiti Leijasen takia. Hän siis pyysi anteeksi neitoselta, että hänen täytyi mennä hetkiseksi lepäämään, ilmoittaen päätään kivistävän.

Neiti Leijanen lausui valittelunsa kirjailijan pahoinvoinnin johdosta ja tarjoutui parantamaan hänen päänsä käsilaukussaan olevilla pulvereilla, joita hän itse samanlaisissa tapauksissa käytti, mutta hra Tuulonen kieltäytyi niitä nauttimasta, ilmoittaen pulverien olevan vahingollisia hänen sydämelleen.

Koska neiti Leijanen luonnollisesti kaikkein viimeiseksi olisi tahtonut vahingoittaa hra Tuulosen sydäntä, tyytyi hän kohtaloonsa. Kirjailija laskeutui levolle tuuhean koivun juurelle ja nukkui toista tuntia, jonka ajan neiti Leijanen käytti osaksi peilin edessä istumiseen, osaksi runollisiin haaveisiin.

* * * * *

Oli jo iltapäivä.

Ilma tuntui vähän viileämmältä. Tuuli, joka myöskin oli ollut päivällislevolla, heräsi ja lehahti lentämään. Aurinko oli kiertänyt metsäisen vuoren taa, mutta ilmestyi nyt sen toiselta puolen näkyviin, lähempänä taivaanrantaa kuin vuoren taakse purjehtiessaan.

Hra Tuulonen heräsi, ojenteli puutuneita jäseniään, haukotteli ja katsoi kelloaan. Kuluisi vielä pari tuntia, ennenkuin "Sirkka" saapuisi laituriin, viedäkseen sunnuntaivieraat takaisin kaupunkiin.

Koska kirjailija tunsi suuresti virkistyneensä, lähti hän etsimään neiti Leijasta. Tämä ei ollutkaan vaikeasti löydettävissä, sillä hän istui rakennuksen toisella puolen olevassa amerikkalaisessa keinussa, hyräillen hentomielisiä säveliä.

-- Onko herra Tuulosen pää nyt terveempi? kysyi neitonen osaaottavasti.

Kirjailija ilmoitti käänteen parempaan päin tapahtuneen, mikä tieto suuresti ilahdutti toista.

-- Ehkä lähtisimme kävelemään tuonne rannalle päin? ehdotti kirjailija.

Jos hän olisi pyytänyt neiti Leijasta kanssaan maailman ääriin, olisi tämä suostunut silmää räpäyttämättä. Vielä vähemmän voi hänellä siis olla mitään väittämistä esitettyä vaatimatonta retkeilysuunnitelmaa vastaan.

Aluksi he kävelivät rantaan päin vievää tietä pitkin, mutta poikkesivat sitten eräälle niitylle, jolla kasvoi kauniita kukkia. Neiti Leijanen keräsi pienen, sievän kukkakimpun ja pisti sen hra Tuulosen rintaan, napinläpeen. Napinläpi sattui olemaan juuri kirjailijan sydämen kohdalla, mutta sehän oli räätälin syy eikä neiti Leijasen.

Käveltiin äänettöminä halki niityn ja noustiin aidan yli. Aidan takana oli kantoinen aho, jonka toisella reunalla kasvoi lehtimetsää, ja lehtimetsän takana, järven rannalla, oli rosoinen, pensaita ja pieniä mäntyjä kasvava kallio.

-- Neiti Leijanen on niin totinen, huomautti kirjailija äkkiä.

Puhuteltu loi katseensa maahan. Emme ole aivan varmat siitä, mutta pidämme kuitenkin sangen todennäköisenä, että neitosen rinnasta samalla kohosi pieni, aivan pieni huokaus.

-- Onko neiti Leijasella ikävä? jatkoi kirjailija tutkimustaan.

-- Oh... on... tai ei... en tiedä itsekään... sopersi neiti Leijanen hiljaa.

Kirjailija huiski kepillään poikki päivänkakkaroita, joita sillä kohdalla kasvoi erittäin runsaasti, ja ajatteli, että mitähän tässä oikein olisi tehtävä.

Koivikossa niukahdutti neiti Leijanen pienen jalkansa. Ei tosin ensinkään vaarallisesti, mutta kuitenkin sen verran, että hän alkoi kävellä yhä vaivalloisemmin ja vihdoin, heidän päästyään tuon äskenmainitun kallion juurelle, vaipui istumaan rantakivelle ja valitti, ettei hän voinut kävellä kauemmaksi.

-- Oi voi, miten koskee! valitti neito.

-- Jos minä hieroisin teidän nilkkaanne, esitti kirjailija.

-- Voi voi, ei teidän pidä vaivata itseänne minun tähteni!

Nuori mies vakuutti, ja aivan totuudenmukaisesti, ettei se ole hänelle mikään vaiva, vaan päinvastoin ilo. Tältä kannalta katsottuna esiintyi asia tietysti koko lailla uudessa valossa, mutta oli kuitenkin vielä eräs seikka, johon neitosen mielestä oli ehkä kiinnitettävä huomiota ennen asian lopullista ratkaisua:

-- Mutta jospa se ei ole sopivaa? kuiskasi hän.

Tämä oli hra Tuulosen mielestä kovin lapsellinen pelonaihe, sillä, kuten hän huomautti, tässä ei ollut ketään syrjäisiä näkemässä, joten kenenkään sopivaisuudentunteet eivät voineet tulla loukatuiksi.

-- Mutta... olettehan te kuitenkin herra... ja mies...

Tietysti. Hra Tuulonen oli jos kukaan herra ja mies, sanalla sanoen herrasmies. Mutta herrasmiehenä hän tietysti tiesi varsin hyvin, mikä on sopivaa, mikä ei.

-- _Meidän_ kesken, huomautti hän, eivät tietysti tarvitse mitkään joutavanpäiväiset muodollisuudet tulla kysymykseen.