Part 6

Kerrottiin myöskin, että Antti-neiti ja Matti-neiti olivat raivoissaan. Ihmekös tuo! Mutta tämän raivon syistä oli vallalla useita eriäviä mielipiteitä.

Tähän aikaan jakautui kaupunki kahteen puolueeseen. Alkoi näet ilmestyä henkilöitä, jotka julkisesti väittivät, ettei Fanny-neiti olisikaan niin hullu kuin oli yleensä luultu. Nämä rikkiviisaat henkilöt olivat tietävinään, että Fanny-neiti 18-vuotisena neitosena oli rakastunut mielettömästi nuoreen ja kauniiseen ylioppilas Jacobsoniin, sittemmin Jaakkolaan, joka niihin aikoihin matkusti Amerikkaan, ja kätkeytyi nyt suruineen Pastorinniemeen, jonne hän eristäytyi muusta maailmasta erakkoelämää viettämään ja jossa hänen pienet omituisuutensa hankkivat hänelle hullun nimen ja maineen. Mutta nyt oli -- näin selittivät mainitut rikkiviisaat -- Jaakkola pitkän poissaolonsa jälkeen palannut takaisin naimattomana syistä, joilla ehkä saattoivat olla kolmisenkymmentä vuotta vanhat juuret, ja ihmiset voivat nyt omin silmin nähdä, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Enemmistö oli kuitenkin yhä edelleenkin lujasti entisessä vakaumuksessaan, että Fanny-neiti oli kuin olikin päästään vialla. Ja tämä enemmistö alkoi osoittaa taipumusta omaksumaan sen katsantokannan, etteivät asiat Jaakkolankaan yliskamarissa olleet juuri paremmalla tolalla.

Mutta missä on maisteri Wahl? Mihin ihmeeseen tämä huomattava ja kunnioitettava vanhus on hävinnyt? Niin kyseli jokainen toiseltaan. Ja täydellä syyllä, sillä maisteri Wahl oli joku aika takaperin kadonnut tuntemattomalla tavalla, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut hiiren hiiskausta.

Maisteri Wahl ei kuitenkaan ollut vielä tullut kootuksi isäinsä tykö. Sen sai Jaakkola piakkoin elävästi tuta.

Jaakkola oli tähän saakka asunut yhä edelleenkin rehtori Peranderin luona, mutta sanaakaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla puhuttiin, ei talossa oltu vaihdettu. Palvelustytöt olivat kyllä kerran alkaneet keittiössä jutella siitä, mutta olivat saaneet Anna-neidiltä sellaisen läksytyksen, että muistivat sen vielä seuraavalla viikollakin.

Mutta eräänä iltana, illallisen jälkeen, kun rehtori Perander ja Jaakkola istuivat pihalla tupakoiden, sanoi Jaakkola:

-- Kuules, Pessu, nyt sinä pääset loisestasi. Minä olen ostanut talon.

-- Mitä? Milloin? huudahti rehtori hämmästyneenä.

-- Tänään iltapäivällä. Ostin Silvénin talon kauppatorin laidasta. Muutan siihen huomenna. Perustan rautakaupan.

Sen talon, jonka tuleva rautakauppias Jaakkola oli ostanut kaupungin parhaalta liikepaikalta, oli omistanut varakas, lapseton leskimies, koroillaan elävä entinen apteekkari Otto Silvén. Hän oli sisustanut sen aistikkaasti ja mukavasti, ja talo oli aivan uusi ja ensiluokkaisesti rakennettu.

Jaakkola oli käynyt ukko Saksmanin kanssa tarkastamassa taloa, ja ukko Saksman oli sanonut, ettei hänen tietääkseen paremmin rakennettua taloa ollut toista koko maassa. Se oli ukko Saksmanin lausumaksi erittäin huomattava tunnustus, ja Jaakkola oli, neuvoteltuaan Saksmanin kanssa siitä, mitä talosta kannattaisi maksaa, mennyt ukko Silvénin puheille ja kysynyt ovelta:

-- Myöttekö talonne?

-- Myön! oli ukko vastannut silmää räpäyttämättä.

-- Irtaimistoineen?

-- Myöskin irtaimistoineen, oli ukko vastannut pyytämättä vieläkään vierasta istumaan.

-- Mikä on hinta irtaimistoineen? oli Jaakkola sitten kysynyt.

Ukko oli istunut silmät ummessa pari minuuttia, sitten hän oli vastannut:

-- Kaksisataakymmenentuhatta.

-- Ja luovutus tapahtuu heti?

-- Heti! oli ukko vastannut.

-- Kauppa on tehty! sanoi Jaakkola.

-- Talo on teidän! sanoi ukko Silvén.

Hän oli ojentanut laihan, kurttuisen kätensä Jaakkolalle ja Jaakkola oli sanonut:

-- Maksun saatte huomenna.

-- Hyvä on! sanoi ukko Silvén.

Sitten oli ukko lähtenyt kävelemään poikki lattian. Ovella hän oli kääntynyt ja kysynyt:

-- Saanko ottaa hatun päähäni?

Silloin oli Jaakkolalta päässyt nauru.

-- Saatte ottaa hatun, vieläpä kaikkikin vaatetavaranne ynnä muut semmoiset. Mutta jääkää nyt tänne vielä ensi yöksi. Huomenna laadimme kauppakirjan ja suoritamme muut muodollisuudet.

Jaakkolan äkillinen ja odottamaton talonosto antoi kaupungin kahvitädeille uutta vettä myllyihin. Oltiin, eikä suotta, sitä mieltä, että oli jouduttu suurten tapahtumain kynnykselle.

Eikä mikään ollutkaan tervetulleempaa. Kovin oli hiljaista ja jokapäiväistä ollut elämä viime aikoina kaupungissa. Miten suuri ainesten puute oli ollut, käy selville siitä, että kevättalvella oli Sikasen akan kanasta puhuttu toista viikkoa.

Sikasen akalla oli näet ollut kaksi kanaa. Toinen niistä, se harmaantäplikäs, oli sairastunut. Kaksi päivää oli Sikasen akka tuuditellut sairasta sylissään ja tarjonnut sille kaikenlaisia herkkupaloja, mutta mikään ei ollut kelvannut. Sitten oli kana kolmantena päivänä kuollut. Sikasen akka oli itkenyt, mennyt vainaja sylissä halkoliiteriin ja hakannut kanalta pään poikki. Senjälkeen oli hän mennyt torille ja myynyt kanan kojukauppias Pylkkäselle, jonka erikoisalana oli varustaa kaupunkilaisten päivällispöydät lintupaistilla. Vasta parin viikon kuluttua oli huhu Sikasen akan kanankaupasta levinnyt kaupungille Lauri Saksmanin suosiollisella myötävaikutuksella, mutta silloin ei enää voitu saada selkoa siitä, kenen keittiöön tuo harmaantäplikäs oli joutunut.

Tällaisesta seikasta, kuten sanottu, oli kaupungissa kevättalvella riittänyt puheenaihetta enemmän kuin viikon ajaksi. Olivatpa jotkut alkaneet vaatia Sikasen akan saattamista oikeuden eteen, vaikka tuo ankara ehdotus tosin sai raueta, kun ei kanavainajan viimeisistä vaiheista oltu saatu varmaa selkoa. Lauri Saksman vain joutui kaikkien oikeinajattelevien perheenäitien vihoihin, sillä he olivat vakuutetut siitä, että hän pelkästä ilkeydestä oli säilyttänyt Sikasen akan mieltäkääntävän salaisuuden omana tietonaan siihen saakka, kunnes arvasi kanan tulleen syödyksi.

Nyt sitävastoin ei olisi joudettu kiinnittämään mitään huomiota siihen, vaikka olisi saatu kuulla Sikasen akan kissan käyneen läpi samat vaiheet kuin hänen harmaantäplikäs kanansa.

Eikä yksin kahvikesteissä, vaan myöskin rakennusmestaripiireissä seurahuoneella, vieläpä seuraklubillakin, jossa ainoastaan varsinaiset herrat saivat janonsa sammuttaa ja nyppiä toisiaan korttipelissä, olivat päivän tapahtumat vilkkaan keskustelun aiheena.

-- Kuules, veli, sanoi pormestari Andersson tullinhoitaja Spöörille, mikähän mies se Jaakkola oikein on?

-- Mistä hiidestä minä tiedän, enhän edes tuntenut häntä ennen hänen historiantakaista Amerikkaan lähtöäänkään. Mutta eiköhän hän liene tavallinen ihminen, kuten me muutkin, otaksui Spöör.

-- Kuuluu perustavan tänne rautakaupan, tiesi raatimies Johansson.

-- No sitä täällä kyllä tarvittaisiinkin, sanoi pormestari. -- Kunnollista nimittäin. Ja varmaankin pystyy hän sen kunnolliseksi saamaan, kun on kerran pystynyt Amerikassa itselleen omaisuudenkin kokoamaan.

-- Kuinkahan suuri omaisuus sillä mahtanee olla? kysyi raatimies. -- Akat puhuvat monista miljoonista.

-- Puoli miljoonaa, vähän päälle, puuttui pankinjohtaja Skarp viereisestä pöydästä puheeseen. -- Pyydän muuten huomauttaa, etteivät hänen rahansa tietysti meidän pankissa ole.

-- Taisi maksaa vähän liikaa talostaan, sanoi tullinhoitaja.

-- Tahtoi näyttää, että "näin me amerikkalaiset", murahti pormestari.

-- Tjaa, se on vähän vaikea sanoa, lausui pankinjohtaja. -- Hänellä kuuluu olleen apunaan ukko Saksman, ja kyllä se vanha Holofernes osaa pitää huolen siitä, ettei kovin paljoa liikaa makseta. Ja ottakaa huomioon, hyvät herrat, että hän sai pienimpiä yksityiskohtiaan, viimeistä naulaa myöten täydessä kunnossa olevan talon ja asunnon. Hänen ei tarvinnut hukata yhtään minuuttia sen sisustamiseen. Ei muuta kuin ala olla ja elää.

-- Ja mennä naimisiin Pastorinniemen Genovevan kanssa! lisäsi raatimies.

-- No se on vissi se! vakuutti pormestari. -- Joka päivä näen ikkunastani hänen kävellä keputtelevan Pastorinniemeen niin että keppi viuhkaa. Mutta, hyvät herrat, missä on ukko Wahl?

-- Niin, mihin hiiteen on ukko hävinnyt juuri nyt, kun koko kaupunki kaipaa häntä? huudahti raatimieskin.

Samana iltana oli Jaakkola lähtenyt kävelemään kaupungin ulkopuolelle.

Hänellä oli aamupäivällä ollut pitkä keskustelu Fanny-neidin kanssa Pastorinniemessä. Sen jälkeen oli hän työskennellyt koko päivän ahkerasti uudessa talossaan, kirjoittanut kirjeitä, tehnyt kustannusarvioita ja lähettänyt sähkösanomia. Välillä hän oli käynyt antamassa määräyksiä puusepille ja maalareille, jotka olivat työssä rakennuksen siinä päässä, johon myymälä oli tuleva. Se oli alunpitäen liikehuoneistoksi rakennettu, mutta oli ollut käyttämättä apteekkari Silvénin hallitessa taloa. Siinä oli nyt vain suoritettava eräitä muutostöitä.

Ensi sanoista olivat puusepät ja muut työntekijät tajunneet Jaakkolan mieheksi, joka osasi panna työn käyntiin, tiesi mitä on tehtävä ja miten se on tehtävä. Hän ikäänkuin sähkötti ympäristönsä heti kun hän työhön ryhtyi. Rehtori Perander, joka oli pistäytynyt päivällä ohikulkiessaan katsomaan ystävänsä puuhia, ei ollut tuntea Jaakkolaa samaksi mieheksi, joka niin tyynesti ja levollisesti nautti joutilaisuudesta ja "katsasteli", kuten hän sanoi.

-- Tässä on nyt taas eri meininki! sanoi Jaakkola jostakin katonrajasta rehtorin sisäänastuessa. -- Ensi kuussa pitää liikkeen olla pystyssä ja hyvässä vauhdissa.

-- Niin, ellet sitä ennen ole pudonnut noilta tikapuiltasi ja taittanut niskaasi, sanoi rehtori.

-- Ei poika, älä luule! Näkisitpä, millaisilla telineillä ukkoset New Yorkissa keikkuvat, kun pilvenpiirtäjän rautarunkoa rakennetaan!

Päivän työn tehtyään oli Jaakkola lähtenyt kävelemään ohi kirkon, halki kirkkopuistikon ja pitkin rantaa vievää polkua kaupungin laitumille päin.

Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja hämärä.

Hänen päästyään Jussinpuron poikki sillaksi asetettujen hirsien yli sukelsi tien vierestä esiin olento, jota olisi voinut pitää jonain romanttisen ryöväriheimon kunnioitettuna johtajavanhuksena -- pieni, kuivettunut ukko, jolla oli hartioillaan haalistunut sinertävä viitta ja tavattoman leveälierinen huopahattu syvälle päähän painettuna. Nenällä oli pyöreät silmälasit ja leuassa vaaleanharmaa, harva parta.

Tämä merkillinen otus, joka nähtävästi oli tullut puron reunaa johtavaa polkua Pastorinniemestä päin, pysähtyi kädet ristissä rinnalla keskelle tietä Jaakkolan eteen ja sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä:

-- Mite te teelle vaanitte?

Jaakkola pysähtyi hämmästyneenä ja tarkasteli ukkoa.

-- Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyi hän.

-- Mine olen majister Wahl, jos tietee tahdotte, vinkui ukko. -- Nyt te olette satimessa!

-- Ahaa, sanoi Jaakkola, jonka hartioita pidätetty iloisuus alkoi hytkyttää. -- Vai olette te maisteri Wahl! Sanomattoman hauskaa tavata pitkästä aikaa. Minun nimeni on Jaakkola.

-- Mine tieden sen! kirkaisi ukko. -- Ei, elkee ojentako minulle, ketenne, en mine siihen kuitenkaan tartu.

-- Yhtä lystiä, sanoi Jaakkola, pistäen kädet päällystakkinsa taskuihin. -- Mitäs te sitten oikein minusta haluatte?

-- Olenhan jo kysynyt teilte, ette mite te teelle vaanitte? huusi ukko kimeällä äänellä.

-- Suuremmalla syyllä voisin minä tehdä teille saman kysymyksen, sanoi Jaakkola, tarkastellen ryöväripäällikkö-maisteria silminnähtävästi hyvin huvitettuna. -- Mutta jos välttämättä tahdotte tietää, niin olin täällä vain kävelyllä, iltakävelyllä.

-- Miksi hiivitte te iltakevelylle metsesse kuin rosvo? jatkoi ankara ukko kuulusteluaan. -- Tunnustakaa suoraan, ette te aioitte kiertee tete tiete Pastorinniemeen! kiljaisi maisteri ja otti niin uhkaavan askeleen eteenpäin, että Jaakkola vaistomaisesti peräytyi askeleen.

-- Hen pakenee! Hen pakenee! kirkui ukko riemuissaan.

-- Enkä pakene! väitti Jaakkola hiukan nolona. -- Mutta mitäs teillä oikein on asiaa minulle?

-- Tunnustakaa, ette aikomuksenne oli hiipie Pastorinniemeen! huusi ukko.

-- Minä käyn Pastorinniemessä päivällä, selitteli Jaakkola hyväntahtoisesti. -- Päivällä ja valtatietä myöten. Olin siellä muuten jo tänään aamupäivällä.

-- Mine tieden sen! huusi vanhus, heristäen nyrkkiään. -- Te olette olleet sielle usein, liian usein! Luulitte voivanne tehde mite haluatte minun poissaollessani. Mutta nytpes olettekin kiikisse!

-- Miksi en minä saisi käydä Pastorinniemessä milloin haluan? kysyi Jaakkola.

-- Siksi, ette mine kiellen sen! huusi ukko, hypähtäen tasajalkaa tantereesta, molemmat nyrkit pystyssä.

-- Mutta jospa en välitä kiellostanne? kysyi Jaakkola.

-- Fanny kuuluu minulle! kirkaisi ukko. -- Olen teneen puhunut henen sisariensa kanssa, ja he ovat ilmoittaneet, ettei heille enee ole miteen minua vastaan.

-- Vai niin, mutta mikäli olen huomannut, on Fannyllä itsellään koko joukon teitä vastaan, sanoi toinen.

-- Te tulette katumaan, ellette heti katkaise velejenne Fannyn kanssa! huusi ukko.

-- Vanha mies, sanoi Jaakkola vakavasti. -- Annan täyden kunnian harmaille hiuksillenne...

-- Mite on teille minun hiusteni kanssa tekemiste! huusi ukko aivan suunniltaan raivosta.

-- Kunnioitan ikäänne, mutta annan teille samalla sen hyväätarkoittavan ilmoituksen, että ellette tästä hetkestä alkaen heitä rauhaan neiti Svebeliusta, jota olette vuosikausia hävyttömästi kiusannut, niin joudutte tekemisiin minun kanssani, ja silloin teidät peijakas perii! Minä toimitan teidät heti hullujenhuoneeseen!

-- Mihin?! kirkaisi ukko.

-- Hullujenhuoneeseen! toisti Jaakkola järkähtämättömästi.

-- Haa, konna! huusi maisteri, kaivoi taskustaan jotain ja heitti sen Jaakkolan silmille.

Jaakkola koppasi lennosta käteensä tuon esineen ja havaitsi sen vanhaksi, kuluneeksi hansikkaaksi. Hän ripusti sen varovaisesti vieressä olevan pajupensaan oksaan, mutta ukko huusi:

-- Teiden on taisteltava kanssani!

-- Mitä! huudahti Jaakkola kummissaan. -- Tahtoisitteko nyrkkeillä kanssani?

-- Ei, kaksintaistelu pistooleilla, kymmenen askeleen peeste... piff, paff, puff! huusi vanhus, sätkytellen käsiään ja jalkojaan, niin että viitta liehahteli hänen hartioillaan.

Jaakkola pani kätensä ristiin ja katseli ukkoa vilpittömästi ihmetellen.

-- Kuulkaa, menkää nyt kotiin nukkumaan! sanoi hän sitten isällisesti. -- Minä ainakin olen saanut teistä tarpeekseni ja käännyn takaisin.

-- Hen pelkee! Hen pelkee! hihkaisi ukko ihastuneena.

Jaakkola kääntyi takaisin, pitäen kuitenkin varansa, ettei ukko saisi pukata häntä alas puroon. Sillalla hän kääntyi antamaan viimeisen varoituksen:

-- Ja muistakaa sanani: ellette lakkaa hassutuksistanne, niin teidän käy huonosti!

-- Pelkuri! Raukka! huusi ukko. -- Mine en velite -- heiden uhkauksistanne!

Jaakkola lähti kävelemään takaisin kaupunkiin, ukon jäädessä voitonriemuisena seisomaan puron toiselle puolen, hajasäärin, kädet lanteilla ja leveälierinen hattu korvien yli painettuna.

X

Kähkösen lesken turhamaisuus aiheutti seuraavana aamuna pienen kohtauksen Neuvoksen Arkun pihamaalla.

Kähkösen leskellä, joka asuu pihan perällä olevassa rakennuksessa aivan Sikasen huonekunnan seinäntakana, on tytär, joka on naimisissa Tampereella poliisikonstaapelin kanssa. Tästä tyttärensä arvoasemasta on Kähkösen leski hyvin ylpeä ja käy joka kesä tytärtään ja vävyään tervehtimässä.

Nytkin hän oli ollut tällaisella matkalla ja palasi juuri kotiin.

Hän oli ottanut laivarannasta ajurin, ajuri Jehkosen, ja käskenyt ajaa kotiinsa.

Jehkonen kyyditsi hänet portille ja pysäytti siihen hevosensa, mutta akka huusi:

-- No aja pihaan asti!

-- Enkä aja, sanoi Jehkonen. -- Eihän siellä pääse kääntymään takaisin.

-- Pääset kyllä kääntymään, kun ajat tuon hernemaan ympäri, sanoi akka. -- Älä luulekaan, että minä sinulle mitään maksan, ellet kyyditse minua portaitten päähän asti!

Jehkosen rokonarpinen naama nytkähteli kiukusta. Ensin hän aikoi hypätä alas kuskipukilta, heittää akan myttyineen ja nyytteineen kadulle ja ajaa tiehensä maksua ottamatta, mutta sitten meni tähän kunnon hevosmieheen riivaaja, joka muutti hänen mielensä. Hän huitasi hevostaan piiskalla ja ajoi hyvää vauhtia pihaan. Saksmanin portaitten päässä oli maassa isonlainen kivi, ja hän ajoi ensiksikin sen yli, niin että rattaat pahasti keikahtivat ja Kähköskä kiljaisi korvia vihlovasti. Samassa löi Jehkonen hevostaan toisen kerran piiskalla, ja koni lähti nelistämään täyttä kyytiä hernemaan ympäri. Kun lähestyttiin hernemaan takana ulkohuonerakennuksen sitä ovea, joka kuului Kähköskän huoneeseen, huusi akka:

-- Ptruu... ptruu... kuule, Jehkonen, älä aja enää... voi hyvä isä kun ajoi ohi!

-- En saanut hevosta pysähtymään! rämähti Jehkonen, lasketellen täyttä neliä ympäri pihaa.

Kähköskän huudot ja kiljunta kutsuivat ulos koko talon väen. Ulkohuonerakennuksesta tuli Sikasen akka lapsineen ja muut siellä asuvat akat ja ukot, toisella puolen ilmestyivät portailleen ukko Saksman ja Martta, kohmeloiset käräjäkirjurit ja ompelijatar sisarineen sekä jarrumiehen leski, pieni, puolialaston lapsi käsivarrellaan.

Jehkonen antoi hevosensa nelistää kolme kertaa ympäri pihan Kähköskän kiljuessa ja voivotellessa ja lukuisan katsojajoukon äänekkäästi riemuitessa.

Neljännen kerran ulkohuonerakennuksen kohdalle tullessaan ajoi hävytön Jehkonen niin läheltä hernemaata, että rattaiden oikeanpuoleiset pyörät putosivat hernemaan ojaan ja Kähköskä lensi rattailta myttyineen suin päin hernemaahan, vieläpä juuri omaan penkkiinsä.

-- Hööööö! hurrasi ihastunut katsojajoukko, ja Sikasen lapset hyppivät rajattomassa riemussaan korkealle ilmaan.

Ennenkuin Kähköskä oli ehtinyt päästä jaloilleen hernemaasta, oli Jehkonen nostanut rattaat ojasta ja ajanut tiehensä. Siinä hän teki varsin viisaasti, sillä julmistunut Kähköskä olisi ylös päästyään raapinut hänen kasvonsa verille kuin vihastunut kollikissa.

Kun Kähköskä ilmestyi näkyviin hernepenkistä, esitti ukko Saksman, joka polvet koukussa ja vatsaansa pidellen oli nauranut läkähtymäisillään tälle ilmaiselle, erinomaisesti esitetylle näytökselle, eläköönhuudon Kähköskälle:

-- Eläköön!

-- ... köööön! yhtyi kiitollinen katsomo keuhkojensa pohjasta suosionosoitukseen.

Kun ei Kähköskä nähnyt Jehkosta missään, huusi hän, pudistellen multaa hameistaan, mytyistään ja käsistään:

-- Osasipas hävitä näkymättömiin, pahanhengen rupinaama! Onko tämä mikä ajuri, tämä, joka lennähtää ihmistä kuin rietas! Hävytön heittiö, ptfui! Ei olisi ensin viitsinyt pihaan ajaa ja sitten teki tämän! Mutta olipa vieraitamiehiä, oli, oli, oli vieraitamiehiä, oli, oli, oli näkijöitä tarpeeksi asti, kaikki olivat läsnä hyvät naapurit ja kylänmiehet ja Saksmannin pitkäparta ja Sikasen akka pentuineen, ja kyllä nyt on lysti ja kyllä nyt nauretaan ja rähätetään "hähä hähä hähä" ja kyllä nyt on kielet pitkällä ja vesi tippuu suupielistä ja niin ollaan kuin korpit ja silmätkin noukittaisiin turvattoman lesken päästä... rähähähä hähähähä! matki suuttunut akka toisten naurua ja kömpi ovelleen, tehden kuitenkin koko katsomolle omistetun ruman tempun, ennenkuin hävisi ovesta sisään.

Katsojat palasivat, hyvin tyytyväisinä näkemiinsä ja kuulemiinsa, takaisin kukin kotilietensä ääreen. Ukko Saksman vain jäi istumaan portailleen ja jarrumiehen leski lapsi käsivarrellaan seisomaan omalle portaalleen.

-- No siinä nyt näki herra Saksmankin, miten ylpeys riivaa tuommostakin vanhaa akkaa! aloitti jarrumiehen leski sujuvasti. -- Kerjuulla elää tämä Kähköskäkin toisen puolen vuotta ja toisen puolen juoksee vaivaishoidon herrojen luona mankumassa, -- niin -- ja issikalla häntä vain pitää kyyditä kuin parasta ruustinnaa! Se on taas ollut siellä tyttärensä luona, -- niin -- ja kun tytär on poliisin rouvana, niin siitä on sitten Kähköskän nokka pystyssä eikä jaksa nyyttejään laivarannasta tänne asti kantaa! He-he-he, ihan näet naurattaa kun ajattelee, miten komeasti se tahtoi ajaa pihaan ja näyttää, että näin sitä meillä tullaan poliisin rouvan kestistä Tampereelta -- ja komeasti tultiinkin, niin että kuono oli lopuksi multapenkissä, he-he-he! Minä ihan annan tuolle Jehkoselle vehnäskahvit, kun se ensi kerran tästä sivu ajaa. Ei kannattaisi ylpeillä, ei kannattaisi ylpeillä Kähköskänkään -- niin -- viime kuussa sai meiltäkin kupillisen kahvinpapuja lainaksi, eikä ole vieläkään ollut millä takaisin maksaa, vaikka kannattaa laivoissa ja junissa matkustaa ja issikalla ajella ympäri hernemaata! Mutta kun synti ja rietas saa ihmisen sydämessä vallan, niin on se sokea, "pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei huoli kestäkään"... tietäähän sen, kun on poliisi vävynä! Olisi jo aika Kähköskälläkin ajatella tilaansa, niinkuin veisataan, että "mistäs siis sä olet tullut vaivainen näin ylpeeksi, sull' ei mitään aluss' ollut, lopuks' kaikki katoopi, kuink' ei sua inhota komeutes korea, tiedäthän: se häviääpi, matoin ruuaks' viimein jääpi" -- niin --

Jarrumiehen leski veti henkeä, huokasi, niisti nenäänsä ja pyyhki silmiään esiliinalla. Sitten hän jatkoi:

-- Kummallinen on maailma tähän aikaan, ihmeellisen kummallinen -- niin -- mitähän tiennee? Ei se ainakaan hyvää tiedä, tietäneekö sitten pahaa, niin -- Ei ole tainnut herra Saksman kuullakaan vielä sitä viimeisintä asiaa, kun näet tulee kaksintaistelu sen maisteri Wahlin ja sen entisen Jaakobsonnin pojan välillä, sen miljuneerin...?

-- En minä ole vielä sitä kuullut, ilmoitti ukko Saksman ihmeissään ja totuuden mukaisesti.

-- Niin, semmoinen on asia, että se Wahlin maisteri on eilen antanut manuun sille miljuneerille siitä Pastorinniemen ryökkinästä -- niin --. Eikös se ole hullua, kun kaksi hullua rupeaa kaksintaisteluun kolmannesta hullusta... he-he-he? Vaikka eihän tämä olisi mikään naurun asia, tämä kaksintaistelu... Kamalaa on, kun kaksi ristittyä ihmistä ja herraa alkaa ampua toisiaan ihan välipuheen perästä ja kuuluuhan ne olevan vieraatkin miehet semmoisessa tilaisuudessa -- niin -- ja lääkäri ja pappi. Niin kertoivat akat tuolla torilla, että semmoinen on laki kaksintaistelussa, että kuka ensiksi kuolee, niin lääkäri sen todistaa kuolleeksi ja sitten pappi siunaa haudan siihen paikkaan -- niin -- mutta eikö se olekaan sanottu herroille ja muille ylhäisille, että ei sinun pidä tappaman?

-- Mistäs te oikein olette sellaisia uutisia kuullut? kysyi ukko Saksman epäileväisesti.

-- Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu... Wahlin maisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille manuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin maisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu kuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea... ja semmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista -- niin -- kamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha tarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa... akat sanoivat sen miljuneerin tehneen jo testamenttinsa -- niin -- voi hyvä isä kun vellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!

Jarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa portista ja sanoi:

-- No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt kaupunkiin!

-- Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä vielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.

-- Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan ja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän harmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin, ja kertoi, että Wahl oli eilen illalla ollut syödä hänet ja haastanut oikein kaksintaisteluunkin... mutta kyllä se ukko on vielä päivissä, jos se saa Jaakkolan suuttumaan.

Lauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:

-- Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut hätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata poikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän keväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan oli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan. Kävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan ainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle havumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.

Sikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu selässään.