Part 10

Mihin Maikki oli lähtenyt, siitä hän ei ollut mitään ilmoittanut, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli muuttanut maaseurakunnassa asuvan enonsa Jooseppi Kinkan luo. Ja siihen taloon ei ukko Grönbergin ollut päätään pistämistä, sillä Jooseppi Kinkka oli hänen verivihollisensa sukulaisuudesta huolimatta -- tai ehkä juuri sukulaisuuden takia.

XVI

Kunnioitettu ystävämme kirjailija Kauno Tuulonen on tällä haavaa pahanlaisesti satimessa, mutta siinä on hänellä kieltämättä suurin osa omaa syytään. Hän oli antanut runollisen kielensä houkutella hänet liian pitkälle neiti Leijasen seurassa, ja kun sitten neiti Leijasen kaulaanlankeemus tapahtui, ei hänellä ollut riittävästi moraalista rohkeutta voidakseen sanoa neitoselle, että tässä oli tapahtunut valitettava erehdys ja väärinkäsitys. Toivoen, että aika jollain tavoin selvittäisi vyyhdin ja päästäisi hänet pälkähästä, hän oli antanut asian jäädä silleen, mutta vannottanut mitä ankarimmin neiti Leijasta pitämään tapahtuman heidän kahdenkeskisenä salaisuutenaan.

Mitä neiti Julia Leijaseen tulee, niin koskettivat tosin hänen korkeakantaiset kengänpohjansa vielä katukivitystä, pihanurmikkoa sekä Kurosen myymälän ja konttorin permantopalkkeja, mutta hänen sielunsa oleskeli enimmäkseen seitsemännessä taivaassa. Vaikka hra Tuulonen karttoikin häntä niin paljon kuin mahdollista, ei hän kuitenkaan voinut välttää kohtaamasta neitosta vähintäänkin puolenkymmentä kertaa päivässä, ja joka kerta tyttö loi häneen silmäyksen, joka puhui suunnilleen yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista rakkaudenkirjettä yhteensä. Sitäpaitsi tyttö kysyi häneltä joka kerta, kun he joutuivat kahden kesken:

-- Oi Kauno, miksi olet niin harvoin minun seurassani?

Johon nuori miehemme vastasi aina seuraavin sanoin:

-- Tiedäthän, se romaani... se vie minulta nykyään kaiken aikani.

-- Tuo kauhea romaani... heitä se tuleen! pyysi tyttö.

Itse asiassa ei hra Tuulosella periaatteessa suinkaan ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta sitä karttoi hän tietysti visusti ilmaisemasta.

Joka aamu herätessään lupasi kirjailija itselleen:

-- Tänään selitän tytölle kaikki ja teen eron.

Ja joka ilta ennen maatamenoaan hän vilkaisi suuttuneena kuvaansa peilissä, heristi sille nyrkkiään ja mutisi hampaitaan kiristäen:

-- Raukka, nahjus, saamaton vätys!

Mitä pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi oli hänen selittää tytölle, että tämä oli käsittänyt väärin Kauno Tuulosen aikomukset ja ettei viimemainittu koskaan tulisi menemään naimisiin hänen kanssaan. Lopuksi kiusasi tämä asia hra Tuulosta niin, että hän alkoi nukkua huonosti ja menettää ruokahalunsa, mikä häneen nähden oli varsin merkillepantava ja harvinainen ilmiö.

Aika, tuo kaikkivoipa, johon hän oli toiveensa perustanut, siis päinvastoin pahensi hänen asemaansa eikä suinkaan parantanut sitä.

Jokailtaiset kävelyretket neiti Leijasen kanssa, jotka viime viikolla olivat tuottaneet kirjailijalle mieluista vaihtelua hänen elämänsä yksitoikkoisuudessa, olivat muuttuneet kidutustilaisuuksiksi, jolloin hän teeskenteli, valehteli ja näytteli iloista naamaa, näkymättömien, mutta pahanilkisten pikkupaholaisten kärventäessä hänen sieluaan hehkuvilla kekäleillään. Eräänä iltana hän ei ollut neiti Leijasta vastassa kadulla, kun tämä läksi työstään. Hra Tuulonen oli tuntia aikaisemmin paennut seurahuoneelle, jossa rakennusmestarien ydinjoukko otti hänet vastaan vilpittömillä ja valtaavilla suosionosoituksilla. Se ilta kului repäisevän hauskasti. Neiti Leijanen unohtui kokonaan hänen mielestään, eivätkä laulut ole seurahuoneella koskaan kaikuneet niin voimakkaina kuin sinä iltana ja seuraavana yönä. Rakennusmestarikuoro kävi lopulta niin äänekkääksi, että ravintolan omistaja kaksi kertaa kävi pyytämässä herroja olemaan hiukan hiljempaa. Tällaista äänioikeuden riistämisyritystä eivät rakennusmestarit olleet koskaan ennen kokeneet.

Mutta seuraavana päivänä olivat neiti Leijasen silmät punaiset ja niiden ympärillä mustat renkaat. Kahvipöydässä, jossa he tavallisuuden mukaan olivat kahden, hän sai hysteerisen kohtauksen, ja hra Tuulosella oli täysi työ saada hänet rauhoittumaan. Hän lupasi, ettei hän koskaan enää tekisi sillä tavalla, katui ja sai anteeksiannon.

Kauno Tuulonen tunsi vaipuvansa hetki hetkeltä yhä syvemmälle siihen suohon, johon hän oli erehdyksessä tullut polkaisseeksi.

Joku toinen olisi tuollaisessa tapauksessa hänen sijassaan jättänyt saappaansa suohon ja poistunut kaikessa hiljaisuudessa paikkakunnalta, mutta niin ei tehnyt hra Tuulonen. Hän oli nimittäin, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, erittäin itsepintainen mies, mikä on jokseenkin harvinaista nykyajan nuorisossa, ja hän oli päättänyt, maksoi mitä maksoi, ajaa alkuperäisen suunnitelmansa perille.

Näin oli aika kulunut torstaihin asti. Oliko neiti Leijanen tämän ajan kuluessa alkanut aavistaa, että jotain oli vinossa, sitä on meidän vaikea mennä sanomaan, mutta se on ainakin varmaa, että hän riippui lemmityssään kiinni kiinteämmin kuin koskaan ennen. Nyt ei hra Tuulonen enää uskaltanut ajatellakaan mitään välien rikkomista, ennenkuin hän olisi saanut asiansa selviksi toisella taholla, sillä hän pelkäsi, että neiti Leijanen siinä tapauksessa panisi toimeen ikävän kohtauksen, joka voisi odottamatta viedä karille koko yrityksen. Parasta oli kai antaa asian mennä menojaan ja sitten, kun se suuri voitto oli saatu, selvittää välit neiti Leijasen kanssa äkkiä ja pontevasti.

Tehtyään lopullisesti tämän päätöksen tunsi hra Tuulonen itsensä rauhallisemmaksi ja katsoi voivansa osoittaa neitoselle suurempaa huomaavaisuutta kuin viime päivinä.

Torstaina iltapäivällä tuli kaupunkiin neiti Kuronen.

Anni Kurosella oli ollut hieman paha omatunto sen välinpitämättömyyden johdosta, jota hra Tuulosta kohtaan Kurosen perheessä oli osoitettu. Kun hänen nyt täytyi erikoisista syistä -- valmistaakseen erään suuren pöytäliinan, josta oli tuleva alallaan mitä arvokkain taideteos! -- viipyä kaupungissa pari viikkoa, päätti hän korvata Kurosten laiminlyönnit osoittamalla hra Tuulosta kohtaan erikoista ystävällisyyttä.

Hra Tuulonen loikoili pihamaalla salapoliisikertomuksia lueskellen, kun neiti Kuronen tuli sisään portista. Yllätettynä ja ihastuksissaan nousi kirjailija tervehtimään häntä, ja ihastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun neiti Kuronen rakastettavasti hymyillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

-- Tässä minä nyt olen -- saanko ryhtyä pitämään teille seuraa täällä yksinäisyydessänne?

Hra Tuulonen ei ollut uskoa aistimiensa todistusta ja oli pyörtyä ilosta, voimatta ensinkään käsittää, mikä neiti Kuroselle oli tullut.

Viimemainittu pyyteli anteeksi sitä, etteivät Kuroset olleet huvilassaan viime sunnuntaina, ja kertoi sitten, että hänen täytyi viipyä kaupungissa kaksi viikkoa, saadakseen valmistetuksi erään suuren ja paljon työtä vaativan pöytäliinan, ja kysyi, saisiko hän silloin tällöin häiritä hra Tuulosen kirjallisia töitä pyytämällä häntä pitämään seuraa neiti Kuroselle tunnin tai pari päivässä.

Oikeastaan lienee meidän turha mainita hra Tuulosen vastanneen, että hänen aikansa oli kokonaan, _kokonaan_ neiti Kurosen käytettävissä ja ettei hän, Kauno Tuulonen, olisi mistään niin mielissään kuin saadessaan omistaa mahdollisimman suuren osan ajastaan neiti Kuroselle.

Kirjailija puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että neiti Kuronen katsahti häneen hieman pitkään, mutta purskahti sitten nauramaan ja sanoi:

-- Te runoilijat liioittelette niin mahdottomasti!

Hra Tuulonen heräsi kuin huumauksesta, punastui hämillään, huomatessaan olleensa vähällä mennä kenties liian pitkälle näin alussa, mutta ryhtyi sitten kääntämään asiaa leikiksi ja otti ihastuneesti vastaan neiti Kurosen tarjouksen tulla sisään hänen kanssaan juomaan iltapäiväkahvia.

Puolen tunnin kuluttua alkoi hra Tuulonen tulla tajuihinsa huoneessaan ja huomasi silloin tanssivansa sormiaan näpsäytellen keinutuolin ympärillä. Hän muisti kuluneen puolen tunnin tapahtumat kuin unessa: kuinka herttainen Anni oli ollut... mistä he olivat jutelleet... kuinka heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan, kun Anni tarjosi hänelle kahvia... kuinka Anni silloin näytti vähän punastuvan... kuinka Annin oli lopuksi täytynyt lähteä rehtori Peranderille, jossa rehtorin tytär odotti häntä ryhtyäkseen opastamaan neiti Kurosta tuon suuren taiteellisen pöytäliinan alkuvalmistuksissa...

-- Minä voitan, minä voitan! riemuitsi kirjailija Tuulosen sielu. -- Hänelle on tullut ikävä minua! Miksi täytyy hänen juuri kaupungissa ommella tuota pöytäliinaa? Loruja! Voi minua onnenpoikaa... minä... minä... minä...

Kädet niskassa hän tanssi nyt sohvan edessä kiihkoisaa sotatanssia, nostaen polvet korkealle ilmaan ja huutaen aina väliin: "hei!"

Hän oli niin onnellinen, että hän olisi pakahtunut, ellei hän olisi käyttänyt tätä keinoa jonkinlaisena varaventtiilinä.

Kun palvelustyttö, joka oli kaksi kertaa arasti koputtanut, tuodakseen pöydälle vesikarahvin, johon kirjailija oli pyytänyt raikasta vettä, ei saanut mitään vastausta, oli hän pudottaa tarjottimen maahan, avatessaan oven ja nähdessään heidän kesävieraansa hyppivän ja loiskivan keskellä lattiaa kuin vasikka.

Samassa huomasi kirjailija palvelustytön, pysähtyi, punastui selkäruotoon asti ja änkytti:

-- Minä... minä hyppelin vähän...

-- Niin, sanoi tyttö hiljaa, vilkuillen hätäisenä ympärilleen, sillä hän pelkäsi mielipuolen tuossa tuokiossa hyökkäävän hänen kimppuunsa ja iskevän hänet kuoliaaksi.

-- Hyppeleminen edistää verenkiertoa... minä hypin ja voimistelen aina, istuttuani pitkän aikaa kirjoituspöydän ääressä...

-- Niin, sanoi tyttö, alkaen tämän luonnollisen selityksen saatuaan rauhoittua. -- Tässä olisi maisterille raitista vettä...

-- Kiitos!... Saarankin pitäisi hyppiä välistä -- se edistää verenkiertoa! sanoi kirjailija ystävällisesti.

-- Niin... kiitos... sanoi Saara, niiasi ja poistui, arvattavasti harkitsemaan hra Tuulosen hyppimisehdotusta.

Samassa kuului kadunpuoleisesta ikkunasta hiljainen koputus. Kauno Tuulonen hätkähti ja meni katsomaan.

Kadulla odotti häntä neiti Leijanen.

Hra Tuulonen sadatteli hiljakseen, painaessaan hatun päähänsä. Mutta kadulle päästessään hän oli jo ehtinyt malttaa mielensä ja hymyili hyväntahtoisesti ystävättärelleen.

Neiti Leijanen sitävastoin ei hymyillyt, vaan oli synkkä kuin ukkospilvi.

-- Mikäs meidän pientä nirpukkaamme vaivaa? kysyi hra Tuulonen hänelle ominaiseen sukkelaan ja hupaiseen tapaan.

Pieni nirpukka sähähti kuin kissa vastatessaan:

-- Luulit kai, etten nähnyt, millä tavoin keikuttelit pyrstöäsi neiti Kuroselle! Kyllä minä näin kaiken ikkunasta! Sinä vaihdat tunteitasi kuten pa... pa... pa...

-- Paitaa, sanoi Kauno Tuulonen, auttaakseen tyttöä eteenpäin.

Kirjailijasta oli tämä erittäin mieluista puhetta neiti Leijasen suusta. -- Enemmän sitä lajia! ajatteli hän. Sitten pieni riita ja ero. Silloin on se asia selvä!

Mutta se ei ollut selvä niin helposti.

Sillä kun kirjailija ylpeästi huomautti olevansa vapaa mies, olevansa oikeutettu olemaan kohtelias muillekin naisille kuin neiti Leijaselle ja ilmoitti aikovansa vastakin noudattaa erikoista kohteliaisuutta neiti Kurosta kohtaan, jonka vanhempien kotona hän, ventovieras ihminen, oli saanut osakseen niin ystävällistä, vieläpä sydämellistäkin kohtelua, niin puhkesi neiti Leijanen viljaviin kyynelvirtoihin, vakuutti olevansa häijyin ja tyhmin tyttö maailmassa ja vannoi, ettei hän lakkaa itkemästä, ennenkuin Kauno Tuulonen on antanut hänelle anteeksi.

Koska kulkeminen itkevän ja tyrskivän tytön rinnalla halki kaupungin aina on omiaan kiinnittämään asiaankuulumattomien uteliasta huomiota puoleensa, niin ei hra Tuulosen auttanut muu kuin antaa anteeksi Julialleen. Vieläpä hyvin nopeasti. Toivottu ja tarjoutunut riidanrakentamistilaisuus raukesi siis siihen sekä neiti Leijasen kiihkeään vakuutukseen, ettei hän koskaan tule luopumaan Kaunostaan -- lupaus, jota nuori mies kuunteli sekavin tuntein.

Seuraavana päivänä oli kahvipöydässä kolme henkeä, nimittäin kirjailija sekä neidit Kuronen ja Leijanen. Neiti Kuronen oli iloinen, vilkas ja puhelias kuten tavallisestikin. Neiti Leijanen, joka oli tuntenut hänet jo pitemmän aikaa, olisi ehkä sanonut, että Anni-neiti oli tavallista vilkkaampi ja iloisempi. Aluksi se seikka, hyvin ymmärrettävästä syystä, oli vähällä ruveta hieman huolestuttamaan neiti Leijasta, mutta naisen hienolla vaistolla hän tajusi pian, ettei tuo iloisuus voinut johtua hra Tuulosen läsnäolosta.

Kauno Tuulonen esiintoi koko joukon järjettömyyksiä, kuten rakastuneiden tapa on, mutta neiti Kuronen puhui niin paljon, ettei kukaan ehtinyt kiinnittää huomiota runoilijan merkillisiin puheisiin. Neiti Leijanen lopulta oikein hämmästyi neiti Kurosen puheliaisuutta. Hra Tuulonen, jolla oli omat ajatuksensa neiti Kurosen iloisuuden syistä, hymyili koko ajan onnellista, vaikka verrattain pöllömäistä hymyä, mutta niin ovela osasi hän tälläkin hetkellä olla, huolimatta siitä, että oli riemusta ja rakkaudesta aivan pyörällä päästään, että tuon tuostakin salaa loi säteilevän katseen neiti Leijaseen. Ja kun neiti Leijasella taas oli oma käsityksensä näiden katseiden merkityksestä, niin loistivat hänenkin kasvonsa. Jos taiteilija olisi nähnyt nämä ihmiset ja maalannut heistä taulun, niin olisi hän sen nimeksi aivan varmaan merkinnyt "Onnellisia ihmisiä".

Taaskin täytyi neiti Kurosen lähteä heti kahvipöydästä noustuaan Peranderille. Hra Tuulonen toivotti mielessään koko Peranderin talon asujineen ja kaikkine muine sisältöineen hiiden hinkaloon, mutta muuten hän oli ylimalkaan sangen tyytyväinen asioiden tähänastiseen kehitykseen. Pääasia oli valloittaa vankka, heltiämätön jalansija neiti Kurosen sydämessä. Kyllähän sitten olisi helppo lopettaa välit neiti Leijasen kanssa.

Sinä iltana sanoi Julia Leijanen, Kauno Tuulosen saatellessa häntä taas tapansa mukaan kotiin:

-- Sinä olet ollut tänään vallan loistavalla tuulella... minä olen _niin_ ylpeä sinusta!

Kirjailija hymyili tyytyväisenä ja alkoi hyräillä jotain.

XVII

Sen jälkeen kun ukko Wahlin yritys saada kauppias Jaakkola syytteeseen murhapoltosta oli mennyt myttyyn, ei tuota toimeliasta vanhusta näkynyt kaupungilla kolmeen päivään muuta kuin yhden kerran, jolloin hänen oli nähty tulevan Svebeliuksen neitien -- Antti-neidin ja Matti-neidin -- talosta.

Mutta samaan aikaan alkoi kaupungilla levitä huhuja, että ukko Wahl oli luvannut toimeenpanna sarjan oikein ihmeellisiä skandaaleja, jollei kauppias Jaakkola luovu nuorimmasta neiti Svebeliuksesta. Samat huhut kertoivat, että ukko Wahlia kannustivat ja yllyttivät näissä edesottamisissaan toiset Svebeliuksen neidit, jotka aina olivat olleet pienellä sotakannalla sisarensa kanssa ja jotka nyt olivat suuresti suuttuneet siitä, että Jaakkola, sivuuttamalla kokonaan vanhemmat sisaret ja mainitsematta heille sanallakaan aikomuksistaan, aikoi ottaa heidän sisarensa.

Kuultuaan näistä huhuista lähti Anna Perander varoittamaan Jaakkolaa. Tämä, jonka rautakauppa alkoi jo olla täydessä kunnossa, hymyili vain, kun Anna kertoi, mitä oli tekeillä.

-- Niin, setä, hymyile sinä vain, sanoi Anna, mutta sinä et tunne vielä tarpeeksi Antti-neitiä, joka on tämän kaiken takana, etkä voi aavistaakaan, kuinka julkea ja itsepintainen ukko Wahl on. Tietysti eivät he voi sinulle mitään varsinaista vahinkoa tehdä, mutta he voivat saattaa sekä sinut että nuorimman neiti Svebeliuksen naurunalaiseksi sellaisella hetkellä, jolloin tuollainen kohtaus saattaisi vaikuttaa hirmuisen kiusallisesti.

-- Tarkoitat: vihkiäisissäni! sanoi Jaakkola nauraen.

-- Esimerkiksi silloin! myönsi Anna.

-- Ole sinä vain levollinen, sanoi Jaakkola. -- Ennenkuin sinne asti tullaan, on saattanut tapahtua monenlaisia asioita, ja niin Antti-neiti kuin ukko Wahlkin muuttaa esiintymistään tässä jutussa. Kuinka muuten isäsi jaksaa?

-- Isä lähti eilen Ouluun tervehtimään veljeään, joka on viime aikoina vähän sairastellut, ja viipyy sillä matkalla pari viikkoa. Niin, minä olen joka tapauksessa varoittanut sinua!

-- Kiitos vain! sanoi Jaakkola. -- Palkinnoksi olisi minun kai tarjottava sinulle kuppi kahvia, mutta lykkään sen kuitenkin siksi, kunnes on saatu edes jonkinlainen emäntä taloon. Voit myöskin olla rauhassa siitä, etten käy teillä isäsi poissaollessa! lisäsi rautakauppias salaperäisesti, iskien samalla silmää niin peijakkaan viekkaan näköisenä.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Anna punastuen.

-- Voisihan ehkä sattua, että tulen sopimattomaan aikaan, sanoi ovela rautakauppias vieläkin salaperäisemmin. -- Minä ehkä tiedän, ehkä aavistan jotain...

-- Sinä olet yksinkertainen, vanha ja ilkeä tolvana! huudahti tyttö, läiskäyttäen juuri huoneeseen tulleen kauppa-apulaisen suureksi ihmeeksi ja kauhuksi liikkeen päämiestä poskelle ja juosten tiehensä.

Mutta Jaakkola avasi vain ikkunan ja huusi poisrientävälle tytölle nauraen:

-- Nyt minä olen siitä varma! Ei meitä petetä!

* * * * *

Hiljainen iltapäivä.

Koko kaupunki torkkui.

Ihmiset torkkuivat, hevoset torkkuivat, kyyhkyset torkkuivat, ajuri Tiihosen kukko torkkui ja aurinkokin torkahti pienen pilven takana. Keittiöistä kuuluva paistinpannujen pihinä vaikutti uuvuttavasti kuin kehtolaulu, ja vanha viiri kirkon tornissa kirahteli silloin tällöin hiljaisessa, melkein huomaamattomassa tuulenhengessä kuin unissaan itkua äännähtelevä pieni lapsi.

Oli sellainen helteinen päivä... mitäpä olisi silloin voinutkaan muuta tehdä kuin torkkua!

Silloin alkoi äkkiä kuulua Kirkkokadun päästä koiran haukuntaa.

Äänestä päättäen se oli Sinkkolan piski. Sehän se tuolla tavoin räkytti ja äyski.

-- Mitähän se oikein tiuskuttaa? ajatteli itsekseen Janhusen matami, levittäessään pyykkivaatteita kuivamaan katukäytävän reunalla kasvavien koivujen väliin kiinnitetylle nuoralle.

Nyt yhtyi haukuntaan jo toinenkin koira. Sillä oli leveä, laiska, louskuttava ääni.

-- Metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, mutisi Janhusen matami.

Hektorin äänestä ei voinut erehtyä.

Mitä lähemmäksi haukunta lähestyi, sitä useampia koiria siihen yhtyi. Melkein joka talosta kiiruhti portille koira katsomaan, mistä oli kysymys, ja edustamaan taloaan tilaisuudessa.

Ikkunoita avattiin siellä täällä ja ikkunoista kurkisti kadulle haukottelevia päitä.

Keskellä katua käveli luonnonihminen, luontaisen terveydenhoidon apostoli Matti Luonto virsuissaan, kontti selässä ja pitkä sauva kädessään. Hänen perässään, kohtuullisen välimatkan päässä sauvan ulottuvilta, juoksi neljä tai viisi kiukkuista, terhentelevää koiraa, jotapaitsi esijuoksijoina toimi pari takkukarvaista rakkia, jotka äänekkäästi julistivat ympäristölle kulkueen lähestymisen.

-- Mattihan se on... ja oikein pyhävaatteissaan, totesi Janhusen matami, jääden kädet lanteilla katselemaan juhlakulkuetta.

Matti Luonnon juhlapukuna oli avara valkoinen liinapaita ja lumivalkeat, nilkkoihin asti ulottuvat housut, joiden takapuolessa loisti komeilla kirjaimilla tunnettu vehnäjauhomerkki: "_Gold Medal_".

Matin juhlahousut olivat nimittäin valmistetut käytetyistä vehnäjauhosäkeistä, jotka, kuten tunnettua, soveltuvat erinomaisesti alusvaatteiden valmistukseen. Tähän arvokkaaseen seurueeseen liittyi matkan varrelta jokainen koira, joka sattui sen huomaamaan, ja konsertti oli lopuksi korviasärkevä.

Herättämästään huomiosta välittämättä, välittämättä myöskään nelijalkaisten seuralaistensa pirullisesta rähinästä Matti käveli hiljaisena ja nöyränä, mutta samalla tyynenä ja arvokkaana valkoisessa paidassaan ja valkoisissa kultamitalipöksyissään kohti päämääräänsä, ja levollisena laskeutui hänen pitkä tukkansa hartioille.

Näin käveli hän keskellä katua aina Svebeliuksen neitien taloon asti Kirkkopuiston reunassa. Koirat, harkittuaan asiaa, katsoivat viisaimmaksi pysähtyä portille odottamaan tapahtumain kehitystä, mutta Matti itse astui suoraan pääportaita ylös ja soitti ovikelloa.

-- Menkää kyökinportaita! sanoi sisäkkö, joka järjesti kukkaruukkuja pienille jalustoilleen kuistilla, jossa oli lasiseinät.

-- Haluan tavata neiti Anna Kristina Svebeliusta, sanoi luonnonihminen nöyrästi, mutta varmasti.

Juuri se henkilö, itse Antti-neiti, jota Matti Luonto oli ilmoittanut haluavansa tavata, tulikin samassa kaikessa komeudessaan avaamaan ovea.

Nähdessään totisen veljemme Matin tarkasteli uhkea nainen hänet kiireestä kantapäähän asti silmäyksellä, joka vei aikaa vain sekunnin, mutta joka riitti kiinnittämään hänen huomioonsa kaikki Matin puvuston yksityiskohdat.

-- Mitä haluatte? kysyi neiti Anna Kristina sitten kovalla, terävällä äänellä, jota hän aina käytti, joutuessaan tekemisiin alhaiseen kastiin kuuluvan olion kanssa.

-- Haluaisin puhua neiti Anna Kristina Svebeliukselle pari sanaa kahden kesken, sanoi Matti Luonto alati nöyrään, mutta järkähtämättömään tapaansa.

-- Mitä salaisuuksia teillä voi olla minulle kerrottavana? kysyi talon valtijatar kummastusta ilmaisevalla äänellä. -- Käykää sisään!

Matti Luonto astui sisään, astuipa käskemättä aina saliin asti, jonka ovi oli auki, ja istuutui varovaisesti ovenpielessä olevalle tuolille.

Neiti Svebelius oli niin ällistynyt tuon hänelle näöltään kylläkin tutun vieraan omituisesta häikäilemättömyydestä ja rohkeudesta, ettei hän edes muistanut antaa Matille sitä läksytystä, minkä hänen tunkeileva esiintymisensä olisi ansainnut.

Tarkasteltuaan valkopukuista miestä hetken äänettömänä hän meni istumaan sohvaan ja sanoi Matille ylpeästi kuin kuningatar:

-- No puhukaa nyt asianne, mutta nopeasti! Minulla on vieraita!

Se oli epäilemättä totta, sillä Svebeliuksen neideillä oli aina vieraita, runsas valikoima kaupungin kielevimpiä kahvitätejä, joiden äänekäs ja nopea puhelu kuului viereisestä huoneesta, jonka ovi oli jäänyt raolleen.

Silloin nousi Matti ylös ja piti, katse permantoon luotuna, seuraavan peräti merkillisen puheen:

-- Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla... nämä sanat ovat lausutut kaikille, siis myöskin sinulle, Anna Kristina Svebelius, ja minulle, Matti Luonnolle... koska me emme vielä kumpikaan ole avioliiton satamaan ehtineet, niin pyydän minä täten sinua vaimokseni...

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Matti tassutellut virsuissaan lattian poikki ja notkisti nyt toisen polvensa Antti-neidin edessä, lausuen hiljaa ja vakavasti:

-- Minä rakastan sinua, Anna Kristina!

Sitten kun Antti-neiti voi mitään puhua -- ja siihen kului melkoinen aika -- hän huusi kauhistuksissaan:

-- Ihminen on hullu!

-- Niin, ihminen on hullu... ellei hän mene naimisiin, myönsi luonnonihminen hiljaiseen tapaansa. -- Minä rakastan sinua!

Samassa silmänräpäyksessä kauhistutti kaikkia talossa olevia naisia sydäntäsärkevä hätähuuto:

-- Auttakaa! Apua... apua!

Kun talon melkein mielettömäksi pelästynyt naisväki yhtä säikähtyneine vieraineen juoksi saliin, kohtasi sitä outo näky:

Sohvalla huusi ja potki neiti Anna Kristina Svebelius, josta yleensä tiedettiin, ettei hän koskaan ollut pelännyt ketään eikä mitään. Hänen kasvoillaan oli tavattoman kauhun ilme.

Hänen edessään oli lattialla polvillaan pitkätukkainen, päivänpaahtama harvapartainen mies, jolla oli yllään paita ja valkoiset housut sekä tuohivirsut ja selässään suuri tuohikontti. Tämä harvinainen kosiomies toisteli tuon tuostakin, katsoen potkivaa ja kirkuvaa naista kasvoihin:

-- Minä rakastan sinua!

-- Auttakaa... viekää pois tuo hirmuinen mies... minä pyörryn! huusi Antti-neiti.

Koska koko talossa oli miesväestä yhtä suuri puute kuin naisluostarissa, pisti eräs vieraista päänsä ulos ikkunasta ja huusi:

-- Poliisi! Poliisi!

Kirkkopuistossa ei sattunut tällä hetkellä olemaan muita ihmisiä kuin Muttoskan 9-vuotias Petteri, joka hyppi vasemmalla jalalla, pitäen oikean jalkansa varpaiden välissä viispennistä, jolla äitinsä oli lähettänyt hänet ostamaan tulitikkuja. Tämä nuori henkilö pysähtyi suu auki katsomaan huutajaa.

-- Poliisi! Juokse poika sukkelaan hakemaan poliisia! huusi ikkunasta näkyvä naisenpää.

Muttoskan Petteri tuumi jonkin aikaa ja ilmoitti sitten:

-- Poliisit lähtivät verkonlaskuun!

Mutta hätähuudot olivat avoimien ikkunain kautta kuuluneet naapuritaloihin. Väkeä alkoi keräytyä sen talon portille, josta poliisia huudettiin.