Part 5

Nämä suomalaisen ihmisen ja perheen pakomatkat pois nälkäkuoleman alta ja vieraitten tieltä ovat tietysti alistetun kansan itsesäilytysvaistoa. Mutta tuossa paossa on pohjimmalta muutakin tai oikeammin: tuo itsesäilytysvaiston ilmenemistapa on huomattavassa määrässä passiivisen luontoista.

Se on omaan kuoreensa vetäytymistä, se on omaan itseensä sulkeutumista, se on omaan pesäänsä kaikkoamista, hautautumista ja havahtumista vasta sitten taisteluun, kun pesän suulla uhkaa vieras, metsämies ja viimeinen taistelu.

Tähän viime taisteluunsa saakka on suomalaisen kansasielun olennainen piirre passiivisuus, monivuosisataisten kokemusten ja olosuhteitten luoma passiivisuus, joka ei kuitenkaan ole merkinnyt samaa kuin elämänvoimattomuus, sillä tuon passiviteetin eräinä määreinä ovat olleet sellaiset supisuomalaiset ominaisuudet kuin sitkeys ja sisu ja myhäilevä leppoisuus. Tuo passiviteetti on ollut sekä myönteisine että kielteisine ominaisuuksineen — voi sanoa — historiallinen välttämättömyys alistetulle ja monesti alennetulle kansalle. Mutta toinen asia on, riittääkö se enää nyt itsenäiselle sivistyskansalle. Varma käsitykseni on, että se ei riitä. Niinpä saattaisikin nykyhetken sivistyskriisin alustavasti määritellä ehkä juuri seuraavasti: Saavutettu itsenäisyytemme jo sellaisenaan vaatii tietoista aktiviteettia tinkimättömämmin ja suuremmassa määrässä kuin sitä on ollut ja vieläkin on suomalaisessa kansasielussa.

Jos taas koetamme lukea Suomen kansan herkintä ja elävintä historiaa, runoutemme tuotteita, havaitsemme suorastaan hämmästyttävän yhteensattuvasti, että niiden perisuoomalaisimmat ihmishahmot edustavat juuri tuota unisen rauhallista tai vääjäämättömän sitkeätä passiivisuutta, joka vain puristavasta tilanteesta riehahtaa raivoksi ja riehahtaa siilon niin koleerisesti, että järki sammuu ja vain vaistojen myllerrys jää jäljelle. Voisin tässä suhteessa viitata Aleksis Kiven Kullervo-tragiikkaan ja Jukolan veljeksistä erikoisesti Tuomaan elämänrytmiin. Samoin Eskon hidas jukuripäisyys, lauta- ja härkäpäisyys, joka Karrissa ja kotomatkalla on kypsä heilahtamaan hävitystyöhön ja murhaan, kuuluu samaan sarjaan. Vieläpä »Pakolaisten» Uutelan ilomielisen vapaassa hämäläisolennossa ovat tuo pysyvästi tyynimielinen yleistunnelma ja vaistoelämän sekaannus kohtalon lyödessä ilmennetyt mitä selkeimmällä tavalla. Mutta erikoisesti on kiinnittänyt huomiotani tämän probleemin yhteydessä kirjallisuutemme Lalli-aiheen käsittely. En tarkoita niinkään kansanrunoutemme laulamaa »Piispa Henrikin surmaa», joka yksinkertaisen kertovasti, osittaisine legendasävyineen, esittää tapauksen sellaisenaan, enkä myöskään Evald Ferdinand Janssonin viime vuosisadan 70-luvulla kirjoittamaa »Lalli» näytelmää, jonka valheidealistisuus ja Wilhelm Telliä mukailevan päähenkilön yleistyyppisyys ei suinkaan kelpaa suomalaisen rotuhengen ilmentäjäksi. Tarkoitan Eino Leinon käsittelemää Lallia samannimisessä näytelmässä.

Lallissa on suomalais-passiivinen luonne ehjimmillään, herkimmillään ja kauneimmillaan.

Hän edustaa meille ensiksikin sitä samaa suomalaista passiivisenluontoista periluonnetta, jota todisti myös äskeinen silmäyksemme historiaan. Toisekseen se osoittaa, että tuollaisen suomalais-passiivisen luonteen heilahtamisessa murtavaan tekoon on pohjimmaltaan ja välttämättömästi jotain traagillista. Ja melkeinpä yksinkertaisinkin logiikka todistaa samaa. Tasaisen, väistyvän passiviteetin ja epätoivoisen taistelun, raivon välillä on heilahduskulma siksi laaja, ettei ihmisolento eikä kansa voi sitä heilahdusta vahingoittumatta kestää. Voimakkaassa suomalaisessa kansasielussa on — kuvallisesti puhuen — jokin tyhjä aukko, pimeä kohta, josta uhkaa synkkä raivo, mieletön hulluus ja välähtää viiltävä puukko ja murha. Suomalaisessa kansasielussa ei mielikuvamaailman ja tahtotoiminnan välillä ole harmonista suhdetta. Tai oikeammin: verenvoimat, tunne-elämä heilahtaa määrätyissä tilanteissa flegmaattisuudesta koleerisuuteen sellaisella äkkiryntäyksellä, että aivot pimenevät ja järki lakkaa hallitsemasta alitajunnaista sielunelämää.

Mutta tässä on myöskin itsenäisyytemme luoman sivistyskriisin psykologinen määritelmä: Itsenäisen sivistyskansan asema vaatii sivistyselämältä paljon enemmän tietoisia tahtovoimia, kuin tähän saakka on ollut meillä mahdollistakaan tai edes tarpeen. Tuo suomalaisen kansasielun epäsuhde vaistoelämän ja ylemmän tahtotoiminnan välillä on korjattava, niiden välinen tyhjä tila on täytettävä aloitekykyisellä aktiivisuudella, joka kykenee hallitsemaan sisäistä energiamäärää. Sanalla sanoen: uudella aktiviteetilla on suomalainen kansasielu muokattava harmonisemmaksi.

Nyt rohkenen väittää, että koko kirjallisuutemme ja koko kansanvalistuksemme alueella on juuri draama koko olemukseltaan läheisimmin ja välttämättömimmin luotu juurruttamaan tämän kansan sieluun puuttuvia, tietoisia tahtovoimia. Juuri luova ja esittävä teatteri, tuo eetillisen taistelutahdon oleellisin ilmentäjä, on nyt astuva tämän kansan kasvattajaksi, jos se ei hukkaa etsikkoaikaansa. Samalla kun se on välttämätön osa edellä esitetystä aktiviteetin vaatimuksesta, on se myös tänä hetkenä itsenäisen Suomen, sivistysprobleemissa välttämätön tekijä.

Mutta ollakseen tätä myös hedelmällisessä teossa on teatterilaitoksemme kyettävä ensiksi ja ennen kaikkea kokoamaan voimansa. Nämä ovat vielä mielestäni arveluttavassa määrässä hajalla, joskin eräitä oireita yhteispyrkimyksiin on havaittavissa. Teatterilaitoksemme eri tekijät, sen esittävä puoli, sen organisointielimet ja luovat voimat eli näytelmäkirjailijat eivät ole kyenneet ennakkoluulottomaan yhteistyöhön. Päinvastoin: epäluulo ja vähäksyntä, liian-taiteellinen irritabiliteetti, on näytellyt vielä viime vuosinakin huomattavaa komediaa, jossa me olemme saattaneet joutua esittämään osaa jos toistakin. Erikoisesti ovat esittävä ja kirjoittava teatteri olleet liian kaukana toisistaan, mikä on tullut näkyviin toiselta puolen kotimaisen näytelmän syrjäyttämisenä ohjelmistoista ja toiselta puolen kirjailijain voivotteluna ja katkeruutena. Näistä sekatunteista — niin draamallisia kuin ne lienevätkin — on päästävä. Uudistus on aloitettava teatteri-ihmisen omasta järjestä ja sydämestä. Sekä teatterilaitoksemme ulkonainen asema että taiteellinen tuloksellisuus vaativat sitä tinkimättömästi. Tarkatkaamme aluksi edellistä.

Poliittisessa elämässämme en ole nähnyt todistuksia siitä, että sillä taholla olisi nähty taloudellisen ja henkisen kulttuurin elimellinen yhteenkuuluvaisuus. Päinvastoin itsenäisyytemme 10-vuotiskautena on kansakunnan elämä ollut ilmeisen yksipuolisesti suunnattuna tavoittamaan vain aineellisia arvoja. Tämän on kyllä teatteri saanut tuntea, esittävä teatteri ja samalla kirjailija luonnottomana ja häpeällisenä huviverona, jonka tuottamia vaurioita saadaan vielä kauan korjata. Ja näytelmäkirjailijat! Niin osattomaksi kuin he ulkonaisesta turvasta ja avusta ei ole meilläkään jätetty koskaan mitään taiteilijaryhmää. Heidän asemansa yksityiskohtainen kuvaaminen olisi suorastaan tuskallista. Lisäksi on aivan viime aikoina tekijänoikeuslain käsittely sekä valiokunnissa että eduskunnassa todistanut suorasta haluttomuudesta järjestää kirjallisuudellemme turvatumpaa tulevaisuutta. Tuon lakiehdotuksen käsittely on paljastanut kertakaikkiaan tämän »edelläkävijämaan» radikaalisuuden onttouden. Se tarttuu yhteiskunnassa ja omistusoloissakin ratkaiseviin ja usein onnellisiin uudistustekoihin. Mutta kun tuli kysymykseen henkisesti laajanäköisen perspektiivin toteuttaminen, lakkasi puolueitten ohjelman radikaalisuus, ja halu ottaa mainitussa lainsäädännössä taka-askeleet oli ilmeinen puolueisiin katsomatta, paria ilahduttavaa poikkeusta lukuunottamatta. — Valheradikaalisuutta!

Toiseksi: esittävä teatteri on jakaantunut kahtia: työväen teatterilaitokseen ja n.s. porvarilliseen. Tämä seikka tekee sen aseman ulkonaisesti edullisemmaksi kuin näytelmäkirjailijoiden, sillä kahtia jakaantuneen kansan politiikka ottaa huomioon kumpikin puoli omansa. Mutta runoluomisen olemukseen kuuluu nousta ja pysyä ehdottomasti yläpuolella puolueita ja ohjelmia. Suomen näytelmäkirjailijat eivät voi eivätkä tahdo jakautua esim. kokoomuslaiseksi, maalaisliittolaiseksi ja sosialistiseksi liitoksi, jolloin puolueet tietenkin ryhtyisivät niitä erikseen tukemaan. Sen täytyy vain kestää ja luoda aikaa, jolloin puolue-elämä kypsyy tunnustamaan henkiset ja inhimilliset arvot sellaisinaan välttämättömiksi kansakunnan elämässä.

Mutta siihen saakka kärsii myös koko teatterilaitoksemme. Jos yksi jäsen runnellaan ja jätetään hoidotta, kärsii koko ruumis. Näin ollen: Teatterimme kaikkien tekijöitten yhteisrintama on välttämätön ulospäin. Jos jatkuvat vaatimukset työmahdollisuuksien parantamiseksi eivät lähde meistä itsestämme, ja meistä kaikista, ei niitä myöskään puolue-elämässä oteta varteen.

Ja sisäisesti. Suomalaisen kansasielun epäsuhta ja henkinen pulma eivät tule voitetuiksi edes siltä osalta, mikä kuuluu teatterille, jollemme kykene luottamuksellisempaan yhteistyöhön. Mitä auttaa esim. se, että esittävä teatteri arvioi kotimaisen tuotannon varsinkin tekniikaltaan heikoksi. Tässä väitteessä on paljon totta, mutta paras keino sen korjaamiseksi on näytellä kotimaista ohjelmistoa, sillä näyttämö juuri opettaa varmimmin kirjailijalle tekniikkaa. Ja mitä auttaa kirjailijoitten taholta yksin sen seikan toteaminen, että näyttelijätaide ei ole vielä läheskään kyennyt selviämään siitä murroskaudesta, johon se varsinkin lausunnallisesti on ajan pakosta joutunut. Kirjailijan on toteamisen lisäksi pyrittävä ohjaajain ja näyttelijäin kanssa kiinteämpään yhteistyöhön ja pidettävä huolta siitä, että asiaankuuluva teatteriteknillinen kirjallisuus heidän käsissään karttuu valaisemaan näyttelijätaiteelle tietä sekä lausunnallisesti että muuten. Meidän teatterikirjallisuutemme on perin niukka.

Tämän koko kirjoitelman tarkoituksena onkin ollut toiselta puolen osoittaa, että todellakin meillä on nyt kansapsykologisista syistä ja uuden aseman luomista vaatimuksista sivistyskriisi ja että se laatunsa vuoksi asettaa juuri teatterin suurien tehtävien eteen, mutta että tämä vain kasvamalla lujaksi kokonaisuudeksi, kaikilta osiltaan elimelliseksi organisatioksi, kykenee etsikkoaikansa käyttämään oikein.

V. 1927.

AATTEENMIES VAI NÄYTTELIJÄ

— Jussi Snellman.

»Hengenmiehen arvioinnissa ja tuntemisessa on aina oleellista vain se synnynnäinen, yhtenäinen ja muuttumaton hengenlaatu, jonka edustajana hän esiintyy ilmiöitten maailmassa.»

_Schnitzler_.

Kun lueskelin yöllisenä hetkenä Arthur Schnitzlerin mietteliästä teosta »Henki sanana ja henki tekona» muistui äkkiä mieleeni juuri näyttelijä Jussi Snellman eikä kukaan muu. Oliko tähän pälkähtävään assosiatioon syynä teoksen abstraktinen filosofia, sen eetillinen leima vai ne diagrammit — kaksi vastakkain asetettua kolmiota — joilla hän havainnollistaa perusväittämäänsä, en osaa tarkalleen sanoa. Ehkäpä nämä kaikki seikat yhdessä — abstraktio, etiikka ja symbooli — nostivat alitajunnasta näkyviin Jussi Snellmanin henkevät näyttelijäkasvot. Joka tapauksessa saatan nämä tutut kasvot nähdä parhaiten juuri varmoina ääriviivoina ja kuvioina, en nyt aivan ekliptikan ja ekvaattorin kaltevuuskulmina, mutta ylimalkaan symbolisina kuvioina, joista voi arvioida hänen hengen sisältöään ikäänkuin — astrologisesta horoskoopista ihmisten kohtaloa ja luonnetta.

Se seikka, etten kykene niitä näkemään luonnonväreinä ja sykähtelevinä ilmeinä, ei saata minua suinkaan päättelemään, että ne edustaisivat näyttämöllä jotain epätaiteellista elottomuutta. Niiden määrättyyn kalpeuteen liittyy nimittäin — katsonpa niitä aisti- tai muistikuvina — eräs »henkinen valaistus», sanoisinko nimbus, joka ei voi olla vain parrassähkön aikaansaamaa. En kuvittele tätä »sädekehää» suoraan flagellanteilta tai pylväspyhimyksiltä saaduksi. Mutta olkoonpa se vaikka vain henkevyyden, kulttuurin ilmausta tai elämän kiirastulen tuomaa, juuri se on sittenkin Jussi Snellmanin erikoisleimaa, joka eroittaa hänet muista omaksi personallisuudekseen. Sanalla sanoen: väitän häntä aatteelliseksi näyttelijäksi.

Aatteenmies on sangen arveluttava epiteetti näyttelijälle, jonka taiteen olemus on sanan tulemista eläväksi ja sykkiväksi ihmiseksi eikä seremoniaksi ja puhetorveksi. Rinnastus tarvitsee siis, tullakseen oikein ymmärretyksi, laajahkon perustelun.

Onneksi ei ole puutetta aineistosta, kun on puhe Jussi Snellmanin näyttelijäurasta. Hänhän on neljännesvuosisadan taipaleellaan suorittanut puolen kolmattasataa näyttelijätekoa, suppeita ja laajoja, toiset muistista kalvenneita, toiset vieläkin unohtumattomia.

Kotimaisissa teatteri-illoissa hän on esiintynyt lukemattomissa: »Seitsemän veljeksen» uneksivasta. Laurista ja romanttisesta »Simo Hurtan» Syköstä aina Numersin pastori Jussilaiseen, Kiven Kristoon, Jaakkoon, vielä Teemuun ja Nyyrikkiin saakka, joista etenkin kaksi viimeksimainittua herättävät hämmästystä. Näyttelijässähän ei ole synnynnäistä koomikkoa enempää kuin papinkokelaassa saarnastuolissa tai roviolla kärventyvässä marttyyrissa. Hänen näyttelijäalansa tärkeimpiä ja jyrkimpiä rajaviivoja onkin juuri tuo melkein kemiallinen puhtaus kaikista koomillisista tekijöistä.

Lisäksi osoittavat hänen suomalaistyyppinsä, että hänen taiteilijaolemuksessaan on sangen vähän suomalaista rotuleimaa. Hänen varsinaisia voittomaitansa on meidän siis haettava muualta kuin kansallisista pirteistä tai tukkijokien varsilta.

Hoveissa, ritarilinnoissa, sotakentillä ja »meren ja lemmen» aalloilla hän on lukemattomat kerrat joutunut kantamaan ensirakastajan värikästä viittaa. Hän on uinut Leanderina yli Hellespontoon, hullaannuttanut pienen Kätchenin »Vanhassa Heidelbergissä», miekkaillut Romeona ja seikkaillut nuorena Bertelinä Emmeritzien romanttisessa linnassa. Ja melkeinpä yhtä useasti on hän saanut edustaa »toista rakastajaa», »Elinan surman» Uolevi Frillenä, nuorena syyrialaisena »Salomessa» tai prinssi Verminana allekirjoittaneen »Sophonisbessa». Ja kreikkalainen tunika, roomalainen toga, prinssinhattu ja ylimyslevätti ovat sopineet kuin valettu hänen vartalolleen. Mutta ankarasti arvostellen on tosiasia, että näistä hänen henkilöistään on puuttunut todellisen rakastajaluonteen vitaalinen elementti, se välittömästi valloittava luonnonvoima, joka sekä hurmaa että hurmautuu oman itsensä ylenpalttisuudesta. Hänen rakastajainsa plastiikka on ollut aina siroa ja joustavaa, heissä on ollut sitä traagillisenluontoista vakavuutta, joka on merkki kaiken lemmenelämän kohtalokkuudesta. Mutta niissä on sittenkin saavutettu yleensä vain kaunis muoto eikä sykkivintä ja palavinta elämänilmaisua.

Luulenpa, että se suuri ensirakastajain lauma, jonka tulkitsijaksi hänet predestinoitiin — luultavasti muotokauneuden perusteella varsinkin uransa alkupuoliskolla, on ollut hidastavana haittana hänen näyttelijätaiteellisen ydinolemuksensa kasvulle. Nyt kun on nähtävissä koko hänen taiteilijatyönsä sangen eriarvoisine tuloksineen, on helppo havaita, että hänen luova intohimonsa ei ole koskaan ollut animaalinen sanan alkuperäisimmässä mielessä. Tämän tähden ei siinä — eikä hänen henkilöissään — ole koskaan alempien tahtoasteiden sokeata raskautta. Mutta juuri tämän voittopuolen vastapainona jää jäljelle se tosi asia, että samoin kuin rakastajat, eivät myöskään elostelijat ja alkuvoimaiset tahtoihmiset kuulu hänen henkilömaailmaansa. Joku »Tituksen» Domitianuksen caesar-mielettömyyden edustajan, tai »Kuninkaan-alkujen» Pietarin, sokean pyhäinhäväisijän, olemus on jäänyt ja luultavasti jääkin hänelle vieraaksi ja saavuttamattomaksi.

Ilmavammista, eteerisemmistä maailmoista on haettava Jussi Snellmanin parhaat ihmisluomat. Kevyehköstä satiirisesta iloittelusta aatetragiikan edustajiin ja lunastajahahmoihin saakka! Siinä se maailma, jossa luonnekuvaaja Snellman pääsee oikeuksiinsa. Hänen liikkuma-alansa on luonnekuvaajanakin rajoitettu tai oikeammin: hän tapaa parhaimman itsensä määrätyllä tasolla, siinä ilmakerroksessa, jota sähköistää aate, moraalinen — usein juuri yhteiskuntamoraalinen — taistelu. — Jussi Snellmanin yhteydessä jos kenen on paikallaan puhua »eetillisistä tunteista».

Katsokaa hänen reviisoriaan. Se vapauttaa meidät kaksinkertaisesti nauramaan ympäröiville rappiotyypeille siksi, että siinä — henkilön huikentelevaisista seikkailijaominaisuuksista huolimatta — on juuri Snellmanin tulkitsemana erästä aatteellista puhtautta. Samoin on hänen Moscansa laita »Volponessa» ja Arlequininsä Beneventen »Veijareissa», vieläpä tohtori Knockina juuri tuo näyttelijän vakaa, sosiaalisesti herännyt myötätunto lisäsi Romainin hatarahkosti ja hauraasti ilmaistun unanimismin uskottavuutta.

Jos palautan mieleeni hänen nuoren Mariuksensa Huugo Jalkasen samannimisestä tragediasta, palaa ylätajuntaan ehjimmin säilyneenä vaikutelmana se syksyn kuulakas, epätodellinen ilmakehä, joka ympäröi nuoren Gaiuksen kärsiviä kasvoja. Se on elottomuuden kauneutta, joka ennustaa nopeaa murtumista kohtalon alle. Ja se juuri on alussa mainitsemani Jussi Snellmanin näyttelijäpäätä ympäröivä nimbus, joka syntyy kuin ilmestys hänen kuvatessaan elämänkatsomukselleen läheisimpiä ihmisolentoja. Se on kaukana demokraattisesta »terveydestä» ja vielä kauempana nousevain luokkain hyökkäävästä veljeydestä. Se on riutuvan Hellaan tunnelmaa, se on kuin heijastusta salaisesta kiirastulesta tai yksinäisen illan kelmeätä valoa. Sen kehässä liitelee sairauden ja tuhon näkymättömiä bakteereja, joiden näkyvänä merkkinä on sydämen ja ennenkaikkea hermoston kuumetila. Mutta se juuri on Jussi Snellmanin taiteilijagloria ja hänen inhimillinen aatelismerkkinsä. — Hän ei ole turhaan näytellyt Hamletia ja Don Carlosta.

Tässä yhteiskunnallisten kohtaloiden sarjassa on näyttelijä kuitenkin noussut kaikkein illusoorisimpaan luomaansa Rollandin »Dantonissa» Robespierrenä. Tämän kumousnäytelmän ensi-illassa hän nosti sekä sisäisin että muotokeinoin vastustamattomasti katsojan mielikuvituksen hereille. Syntyi »suuren yksinäisen» kuvitelma, tarkkapiirteinen kuva ajattelijasta, jonka sydän ja logiikka ovat eroittamattomasti yhtä, mutta jonka sydän ja elämänusko murtuu määrätyllä vallanportaalla juuri rautaisen logiikan kammottavien tulosten murskaamana. Tuo mies oli abstraktinen haave, ihanneyhteiskunnan loogillinen konstruktio, ilmetty aate ja oman aatteensa marttyyri. Aatteen matemaattisen tarkkana ruumiillistumana hän herätti kauhua ja sen uhrina sääliä. — Harvoin on traagillisen kohtalon ylevyyden ja säälin tunteet nostettu ehjään liikutusvoimaan kuin teki Jussi Snellman tässä luotettavimmassa taideluomassaan.

Mutta sangen lähelle tätä nousee eräät muutkin hänen viimeaikaisista luonnekuvauksistaan. Esim. »Liitupiirin» kiinalais-ylioppilas Tshang-ling, jonka yhteiskuntapaatos oli todellisen kärsimyksen täyttämää ja kiihkon ja vihan siivittämää. Ja lisäksi: hänen Kustaa kuninkaastaan »Juudas» näytelmässäni käyttäisin attribuuttia esimerkillinen, sillä sielunkuvaus ja muototekniikka yhtyivät siinä merkillisen tiiviisti toisiinsa. Ylihienostunut kulttuuri, sairas hermosto, itsevaltiaan ylpeys ja ihmislumoojan teeskentelytaito saivat kaikki elävän ja samalla tietoisesti harkitun ilmaisunsa, puhumattakaan siitä gustaviaanisen hovietiketin tyylikkäästä plastiikasta, joka oli mitä taitavin teknillinen silaus tuolle sekä näytelmällisesti että historiallisesti uskolliselle kuningaskuvalle. — En tiedä milloin olisi näyttelijä tullut sen lähemmäksi draaman tekijän alkuperäisiä tarkoituksia!

Onnellisimmat näyttelijätekonsa on siis Jussi Snellman tehnyt luonnekuvaajana. Ja etenkin aatteiden edustajat ovat hänet innoittaneet hartaimmin toteuttamaan eetillistä lunastaja-tehtäväänsä.

Sillä Jussi Snellman on koko henkiseltä olemukseltaan parakleetti. Hän on tätä enemmän kuin mitään muuta, sekä ihmisenä että näyttelijänä. Usko taiteilijan parakleetti-tehtävään yhteiskunnassa näyttää olevan hänen taidekäsityksensä pohja ja perusta.

Voimmepa väittää: näyttelijänä hän on usein ollut liiallisessakin määrässä tämän parakleetti-kutsumuksensa lumoissa. Toisin sanoen: hän lähestyy usein saarnaajaa, joka puhuu totuutensa, ei dialogina ja havaintomuodoin, vaan suoraan, personallisena paatoksellisena lyriikkana.

Tämä ristiriita vie meidät pakostakin abstraktiseen filosofointiin, johon jo alussa viittasin Schnitzlerin teoksen yhteydessä. Tämän perusajatus on, että hengenmaailma on ylipääsemättömän kuilun halkaisema kahteen valtakuntaan, synnynnäisesti luovien ja epäluovien, ihmisten ja epäihmisten valtakuntiin. Käytännöllisessä elämässä negatiiviset tyypit voivat anastaa luovain, positiivisten tyyppien aseman ja nämä taas käyttää hyväkseen negatiivisten olentojen taitoja. Mutta pohjimmaltaan ei synnynnäisen luova ihmistyppi voi muuttua koskaan epäihmiseksi eikä päinvastoin.

Meitä huvittaa sovittaa tämä jako, jossa mielestäni piilee syvä ajatus, myös näyttelijämaailmaan, koska siten pääsemme epäilemättä selventäviin huomioihin. Luovain näyttelijäin valtakunnassa ovat tällöin perustavina tekijöinä varmastikin synnynnäinen traagikko ja armoitettu humoristi. Mutta epäluovassa alimaailmassa — saatanan valtakunnassa, sanoisi Schnitzler — on näille olemassa vastaavina tyyppeinä onton paatoksen traagilliselta näyttävä deklamoija ja yleisösuosiota helposti kahmiva ilveilijä, joilta puuttuu todellinen taiteilijaluonne ja -intohimo. Entä luonnekoomikko ja luonnenäyttelijä ylimalkaan? Heilläkin on valheellisina vastapooleina pinnallinen vitsiniekka ja käsityöläismäisesti näpeltelevä tyyppimaakari. Epäkriitillisessä kielenkäytössä nämä kaikki käyvät luonnenäyttelijästä, vieläpä on jälkimmäisillä, negatiivisilla tyypeillä, usein nopeampi ja suurempi menestys kuin edellisillä, jotka todella luovina taiteilijoina vain kamppailemalla löytävät itsensä ja saavuttavat välttämättömät taitokeinot. Ja kuitenkin: hengessä on edellisten ja jälkimmäisten välillä oleva kuilu ehdoton ja ylipääsemätön.

Ylinnä, luovan valtakunnan korkeimmalla huipulla on sankari-parakleetti, lunastaja, totuuden julistaja, jota uskonnon alalla vastaa profeetta. Mutta ehdottomallakin totuudensanojalla on alamaailmassa parallelinen vastailmiönsä: villitsijä, riivaaja, joka mitään karttamatta, loisteliain taituruuskeinoin, epäpuhtain asein ja hurmaustaidoin hukuttaa katsojat lusiferiaanisten virvaliekkiensä hekumaan. Jokaisella luovalla näyttelijällä on vastaava matkijatyyppinsä, apinansa.

Mutta jokaisella näyttelijällä, kuten kaikilla taiteilijoilla on oma elämäntragiikkansa, joka ei säästä ketään. Tämä on siinä, että jokaisen luovan näyttelijän täytyy käyttää totuutensa havainnollistamiskeinoina samoja taitoja ja ulkonaisia keinoja kuin epäluovatkin näyttelijätyypit. Hän ei saa aikaan illuusiota ilman yksityishavaintojen tietoisesti käytettyä varastoa, hänelläkin täytyy olla matkimisen taitoa, nokkeluutta ja keinokkuutta, vieläpä taituruutta, joilla hän lyö sisäisen näkemyksensä aistimin tajuttavaan havaintomuotoon.

Juuri tällä näyttelijä-tragiikan spekuloinnilla olemme tulleet Jussi Snellmanin taiteilijaprobleemin ratkaisuun. Hän on usein luonnekuvaajana ollut ikäänkuin liiallisessa määrässä oma itsensä, oma totuutensa. Parakleetti hänessä on tahtonut ilmaista itsensä niin absoluuttisen puhtaana, että totuus on elänyt enemmän käsitteen varassa kuin tietoisesti valmistetussa ja tarkoitetuin sävyin ja ominaisuuksien elävöitetyssä näyttelijätaiteellisessa hahmossa. Hänessä on ollut toisin sanoen suhteellisen vähän huomioidentekijää ja näiden huomioiden ammatillista käyttelijää. Hän on ollut yläpuolella näyttelijätaiteen välttämättömän tragiikan ja siksi juuri — kärsinyt tästä enemmän kuin monet muut häntä pienemmät sekä taiteilijoina että hengenmiehinä.

Mutta aika ja kokemus on hänet nähtävästi vienyt mukaansa. Hän on oppinut uhraamaan näyttelijätaiteen havaintovaatimuksille osan parakleetti-kutsumuksestansa ja voittanut sen entistä ehjempänä ja hedelmällisempänä takaisin. Näyttelijän kohtalo kilvoitella itseuhrauksen ja taiteellisen voiton kiirastulessa on toteutunut hänessä mitä selkeimmin ja kauneimmin.