Part 16

Hän ei ole näyttämön aristokraatti siksi, että hän suvaitsisi näytellä vain ylhäisimpiä näyttämöhahmoja tai suostuisi syventymään vain näytelmäkirjallisuuden suurluomiin. Ei lainkaan, hänen miehekkäässä näyttelijävartalossaan ei ole rahtuistakaan diiva-eleitä, vielä vähemmän hyperkriitillistä estetisismiä. Jos ken, on hän joutunut avittamaan näyttämöllä myös jokapäiväistä rihkamankaupustelua. Kuinka harmittavan usein hän onkaan saanut vaihtaa joustavan floretin, joka sopii hyvin hänen kupeelleen, jonkun kerjuriukon tyypilliseen matkasauvaan tai aateliskilpensä lakeijan tarjottimeksi. »Mistä minä lapsen saisin», »Loikkaus avioliittoon», »Ristiäiset ennen häitä» tai »Häät ilman sulhasta» ja muut yhtä »ylösrakentavaiset» bulevardi-näytelmät eivät ole olleet meillä ainoastaan maanvaivana vaan myöskin Joel Rinteen pätevän taiteen ikuisena kiusana. Monenkarvaisten farssi- ja operettitehtävien keskellä on hän joutunutkin esittämään suhteellisen harvoja korkeamman tyylin draamahenkilöitä.

Missä on sitten lopultakin hänen aristokraattisuutensa? Ilmestyykö se »Hevospaimenen» kerjäläisessä vai »Sukkelassa keinottelussa» hänen tyhjäntoimittajassaan vai — kukaties — »Ensi-viulun» saamattomassa rakastaja-parassa?

Todellakin, juuri näissäkin kirjallisissa mitättömyyksissä, jotka näyttelijätaiteellisesti katsoen ovat tavallisesti epäpersonallisen käsityön kappaletavaraa, ilmenee tuo hänen näyttelijäpersonallisuutensa ydinpiirre, eräs sisäinen ylpeys, ylimyksellisyys.

Tämä ominaisuus tulee näkyviin sekä hänen »suurissa» että »pienissä» luomissaan. Se on hänen näyttelijätaiteensa perusplastiikkaa. Koko hänen suhtautumisessaan katsojaan tulee se ilmi. Hän ei näytä koskaan palvelevan yleisöä, hän lahjoittaa. Hän tekee farsseissa klownihyppyjä ja antaa yleisön nauraa. Mutta hän suorittaa loikkauksensa kuin ohimennen, erinomaisella helppoudella ja kasvojen ilmeissä eräs huoleton pidättyväisyys. Hän ei voi menettää koskaan katsojan kunnioitusta, mutta ottaa vastaan ihailun matkan päästä. Hänessä jos kenessä suomalaisessa näyttelijässä on »välimatkan paatosta».

Kaikki ne näyttelijätaiteelliset keinot, joihin hän parhaiten luottaa, ja koko hänen tekotapansa todistavat samaa. Hänen mimiikkinsä on sellaisissakin romanttisissa hurmaajissa kuin Romeossa ja Daniel Hjortissa huomattavan niukka. Myös osoittaa koko hänen äänenkäyttönsä affektikorostuksen sangen säästeliästä käyttöä. Se ei pyri viehtämään kuulijaa lainkaan »soinnillisiin» tunnelmiin.

Tällainen miimillinen pidättyväisyys tuntui aikoinaan tämän kirjoittajastakin ilme- ja sävyköyhyydeltä. Ja tätähän se eräältä puolen onkin. Esim. »Ikuisen kaupungin» Davido Rossissa sai tämä kasvojen »jäätyneisyys» mielestäni aikaan, että tuo jo kirjailijankin kannalta abstraktinen aateluoma jäi vaille inhimilliselle aatteensankarille oleellista mielen jaloa liikahdusta, haavetta ja kimmoista elämänvoimaa. Näyttelijä ei »täyttänyt tyhjää» mykällä näyttelemisellä, jonka parhain ilmaisukeino on tietenkin kasvojen ilmeily.

Mutta nyt kun katselen Joel Rinteen työtä monien vuosien kokonaistavassa perspektiivissä, on minun tuo Davido Rossin sävyköyhyys ymmärrettävä vain hänen näyttelijätaiteensa erääksi luonnolliseksi rajoitukseksi. Ei ole olemassa yhtäkään näyttelijää, jolla kaikki ilmaisukeinot olisivat korkeimmassa potenssissa käytettävissään. Tämän tähden saattaa juuri synnynnäinen taiteilijavaisto näyttelijän käyttämään keinoistaan luotettavimpia. Joel Rinteen näyttelijävoima on hänen jalossa plastiikassaan. Emme siis puhuisikaan hänen taiteilijakuvansa yhteydessä näyttelijäkasvoista vaan -vartalosta.

Tästä hänen plastillisesta kauneudestaan antaa parhaan havaintokuvan hänen näennäisesti pienin näyttämötehtävänsä, »Seitsemän veljeksen» Lauri.

»Muuttakaamme metsien kohtuun» on juuri Laurin neuvo veljeksille. »Elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä», on hänen käsityksensä koko elämän onnesta. Hän on metsän poika, Aleksis Kiven metsämiehen-sydämen tervein tunne. Runoilijan säe: »Ja maailma unholaan jääköön» on Laurissa elävöitynyt plastillisimmaksi kokonaisuudeksi. Hän on yksinäinen ja harvasanainen, mutta hänessä asuu myöskin yksinäisen rauhallinen ylpeys, muista eristäytyvän puhdasviivainen kauneus. Tätä Laurin sielun pohjatunnelmaa ei muuta lainkaan, jos Kissalan Aapeli häntä solvaa mäyräksi, ja vaikka hän itse Hiidenkivellä heittäytyy perusluonteensa äärimmäiseen vastakohtaan: »avosuiseksi riivatuksi». Nokipoikavekkulinakin, humalan huimimmassa vaiheessa hän yhä edustaa Kiven erästä oleellisinta elämäntunnetta. »Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin tuulien teitä», paljastaa hänen syvimmällä sielussaan piilevän elämänmurheen ja -turhuuden.

Joel Rinne oli luonut Laurista juuri tällaisen kaukaisten metsien yksinäisen havaitsijan ja mietiskelijän. Ja hän ilmensi sen etupäässä juuri plastiikkansa puhtaudella. Hän oleskeli syrjemmällä muista. Mutta hänessä asuva kaukaisten salojen rauha sai katseen lepäämään hänen luomassaan kuin harvinaisessa maalauksessa. Ja niin rajoitettu tehtävä kuin onkin näyttämöllä maalauksellisesti kuvaavilla eleillä, liitti hän näitäkin erinomaisin sattuvin vedoin elävöittäviksi piirteiksi Laurin kuvaan. Hänen tapansa pukea ylleen, kiristää vyönsä ja muut askareensa osoittivat lisäksi näyttelijän maalaiselämän tuntemusta joka lisäsi hänen henkilönsä realististakin uskottavuutta. Harvoin on näyttelijällä arkaluontoisempaa tehtävää kuin Jukolan Laurissa, mutta vielä harvemmin kykenee hän niin uskollisesti toteuttamaan kirjailijan sekä realistisen hahmon että sisäisen haaveen kuin on kyennyt Joel Rinne Jukolan veljeksistä harvasanaisimmassa.

»Synti»-näytelmäni Ismaelin loi näyttelijä samoin avuin, joskaan ei yhtä sopusuhtaisin tuloksin. Luulen nimittäin että Ismael, joka jo luonnoksena on tekijälle ilmennyt ennenkaikkea kärsivinä kasvoina, vaatii täysin elävöityäkseen myös ilmettä herkemmin ja runsaammin kuin mitä kuuluu Joel Rinteen tekotapaan. Mutta kaikki se, mikä Ismaelissa on kärsimyksen luomaa eristyneisyyttä ja sitä kirkastunutta yksinäisyyttä, sisäisintä aristokraattisuutta, jonka yksin syyttömästi onneton elämänkohtalo antaa, tuotiin Joel Rinteen puhdasviivaisella plastiikalla mitä havainnollisimmin näkyviin. Jos siis hänen ontuvasta pojastaan puuttuikin värähtelevintä lapsenkärsimistä, lähestyi se keskiaikaista alttaritaulua ja oli sellaisenaan varmasti parhaita Ismael-suorituksia, mitä olen nähnyt.

Näihin Joel Rinteen plastillisiin voittoihin kuuluu myös »Villisorsan» Gregers. Tässäkin, vielä enemmän kuin kasvojen varmasti luotu perusilme, tehosi pään asento, joka kuvasi totuudellista mietiskelijää, ja koko vartalon tinkimätön ryhdikkyys. Hänen Gregersinsä on ääriviivoiltaan varmimpia piirroksia, mitä näyttämöillämme on tehty. Mutta tämänkin henkilönsä sisäisen elämän oli siis näyttelijä valloittanut itselleen juuri plastillisella erikoisvoimallaan, aristokraattisin, pidättyvin keinoin.

Olen jo edellä huomauttanut, että komiikassakin Joel Rinne säilyttää huolettoman ylemmyytensä. Hänen taiteensa »perusteiden» lujittamiseksi ei minun siis ole syytä lähemmin tarttua häneen koomikkona. Mutta komediasävyssä on hänen taiteessaan eräitä erikoispiirteitä, jotka kelpaavat hänen näyttelijäkuvansa välttämättömäksi viimeistelyksi. Henkisesti Joel Rinne laajentaa komiikallaan liikkuma-alaansa melkeinpä toisella puolella. Mistä muuten tietäisimme, että hänen mielikuvitusmaailmassaan on ei ainoastaan plastillisia veistoksia ja tuoreita maalauksia vaan myöskin koomillisen kelmiyden nokkelia muotoja. Tämä näyttelijän veijarimieli on niin yht'äkkinen ja ehdoton vastakohta hänen veistokselliselle näyttelijäkuvalleen, ettei sitä voi ymmärtää muuna kuin henkisen tasapainon ilmauksena. Aristokraattisessa luonteessa on veijari ja fauni yhtä luonteva vastakohta kuin pylväspyhimyksessä lankeemukseen viettelevä kuvitelma.

Mikään ei ole pätevämpi todistus Joel Rinteen inhimillisyydestä kuin hänen komiikkansa. Tämän veijarityypeistä on sitovin hänen Möbiuksensa Hasencleverin »Paremmassa herrassa». Tämä afäärimainen lemmenjakaja, nuorten lemmenkaihoisten veijari ja ikävimpien parakleetti, ei karta paljastaa ammattinsa lurjusmaisia temppuja. Näyttelijä lyö ne näkyviin nokkelin kääntein ja keikauksin, joissa moraalittomuus on ylitetty amoraaliksi. Hänen koko lemmentekniikkansa on taitava irvikuva. kahdennenkymmenennen vuosisadan liikemoraalista. Se on täydellisessä tunnottomuudessaan melkeinpä viattoman iloista, eräänlaista lopun mielettömyyttä, joka on päässyt viimeisestäkin pessimismin pisarasta siksi, ettei ole enää missään tapauksessa mitään menetettävää. Kun näyttelijä on tätä rataa kulkien saattanut henkilönsä käännekohtaan: omaan rakastumiseensa ja vehkeitten paljastumiseen, turvautuu hän näyttelijälaatunsa tehoavimpaan sävyyn: huolettomaan ylemmyyteensä, jolla hän voittaa syyttäjiksi muuttuneet ihailijattarensa kuin leikiten. — Möbius on ainutlaatuinen näyttelijäteko Joel Rinteen näyttämöllä. Siinä on hän yhdyttänyt toisiinsa tunne-elämänsä äärimmäiset vastapoolit. Hän on aristokraattinen veijari tai — liioitellen — veijari-aristokraatti.

Mutta koko edellinen kuvaus Joel Rinteestä näyttelijänä vie välttämättömästi yleistulokseen; hän on parrasvalomme ilmeisin aristokraatti.

TRAGI-COMEDIENNE

— Annie Mörk.

Kypsä! — Annie Mörk on sisäiseltä draamalliselta elämänvoimaltaan kypsimpiä näyttelijöitä, mitä meillä yleensä on olemassa.

Inhimillinen elämisenvaisto tuntuu hänelle olevan samaa kuin draamallinen vaisto: tahto tekoon.

Hänen repliikkinsä virtaavat huulilta tunnepaineisen, tiiviin henkäyksen mukana. Ja siksi ovat ne tarttuvia, siksi ne ennustavat tekoa ja vievät lausujansa luontevasti tekoon näytelmähenkilöiden välisessä taistelussa. Annie Mörkin näyttämölausunta todistaa hänet draamalliselta hengeltään harvinaisen voimakkaaksi.

Hänen replikoimisensa kykenee luontevoittamaan yksinpä vastataistelijoiden eleet ja iskut. Sillä se osaa vaatia vastapuolelta liikettä ja elämää. Mutta se paljastaa myöskin helposti latteuden ja kimmoisuudenpuutteen vastanäyttelijässä, sillä pienillä voimilla ei kestetä Annie Mörkin tummasti aaltoavan äänen tulviessa.

Kuitenkin: hänen näyttelijävaistonsa ei synnytä voimaa ainoastaan sanaisessa näyttämötaistelussa, vaan on sillä vieläkin välittömämpi tie ilmetä näkyviin. Se on sangen vaikeasti sanoin määriteltävä sävy taikavoimaa, jota on vaikea sanoa hurmaksi, melkein yhtä väärin sanoa tenhoksi tai lumousvoimaksi. Tuntuu siltä, että attribuutti _uhoava_ on paikallaan sille välittömälle voimalle, joka Annie Mörk pienissäkin tehtävissä hallitsee näyttämöä ja jonka vuoksi nuo näyttelijälle niin perin tärkeät tulot näyttämölle ovat hänellä säännöllisesti vaikuttavia.

Koko edellinen kuvaus on samalla todistusta Annie Mörkin synnynnäisestä draamallisesta vaistosta ja taiteellisesta temperamentista. Se on kaikki hänen näyttelijäolemuksensa kypsyyden ylistystä.

Mutta tällä en ole vielä väittänyt, että hän olisi ilmaisukeinoiltaan »kypsä». (Herra tästä varjelkoonkin!) Muistan vielä selvästi, kun näin hänet näyttämöllä ensi kertaa Tampereen Teatterissa, hämmästyneeni — hieman vaivautuenkin — hänen erään slaavilaisen naisluomansa mimiikkiä ja vartalon eleitä. Siinä oli slaavilaista pehmeyttä, notkahtelua ja taipuilua ja kasvoissa samaista ilmerunsautta. Mutta ilmeissä oli annos vääntelehtivää väkivaltaisuutta, samoin eleissä. Luontaisesti ilmeikkäät kasvot eivät olleet vielä kehittyneet hallitsevan tahdon välikappaleeksi.

Tosin on Annie Mörk näitä ilmaisukeinojaan sen jälkeen huolella hionut. Loihan hän jo Tampereen aikoina esim. »Rosseissa» Leeni-tätinä hyvän naisen kirkastunein kasvoin. Mutta tämäkin osoitti vain osaksi mimiikkikehitystä, pohjimmaltaan oli luoma sangen onnellinen siksi, että tarvittiin mimiikki-keinoja vähän. Tarvittiin ennenkaikkea lienteätä tunnetta uhoava olemus, sitä, jossa auttoi näyttelijättären luontaisesti kypsä vaisto.

Myöhemmin näkemäni Mörkin naispaholainen ja äiti Franckin »Vapaissa miehissä» osoittavat, että näyttelijättären mimiikki- ja plastiikkakeinot — ovat jatkuvasti tietoisen muokkauksen alaisina, kypsymässä nekin vastaamaan taiteilijan sisäistä temperamenttivoimaa.

Mutta edellisessä on ollut vasta puhe hänen taitonsa »vakavasta» perusluonteesta ja tähän pohjautuvista henkilöluomista.

Näyttelijätär on kuitenkin — varsinkin viime vuosina — kehittänyt itsensä taitavaksi tyyppien tekijäksi sekä komedian että farssin sävyissä, etenkin viimeksimainituissa, sillä hänen psykologinen silmänsä ei läheskään aina riitä koomilliseen luonnekuvaukseen, mutta sitä varmempi se on farssimaisessa karrikatyyrissa.

Hänen karrikoimistaitonsa ei sekään johdu niin paljon älyllisestä, psykologisesta terävyydestä kuin reippaasta mielenlaadusta ylimalkaan. Hänessä on todellisen karrikoijan — melkeinpä miehekästä — rohkeutta, joka ei sumeile, vaikka joku sovinnaisraja sattuisi rikkoutumaankin.

Nämä hänen karrikatyyrinsa leviävät jo laajalle alalle. Ne lähtevät hölläsuisista, hykerryttävän elävistä akkatyypeistä, joiden keskellä on erikoisasemassa »Anna Liisan» Husso, tuo kurjuuden kovettama olento, jossa tyypillisten irvikuva-juonteiden takaa uhoaa pimeä ja kammoittava sielunelämä. Tragi-komedian vaikeassa taiteessa onnistuu yhtä harvoin kirjailija kuin näyttelijäkin. Annie Mörk on siinä onnistunut Hussossa ja eräissä muissakin otteissaan siksi, että hänellä on toiselta puolen tuo karrikoijan uskallus rohkean-koomHiisiin muotoihin ja kuitenkin pohjalla tumma, traagillisen sävyinen elämänuho.

Ilotyttö-tyypeissään, drastillisissa ja huimissa, on hänellä usein näkyvissä sama tragi-koomillinen ristituli: pinnalla — plastiikassa — huikeat ja huolettomat »ammattiotteet», kielessä räikeä ja räiskyvä äänenkäyttely ja ilmeissä amoraalinen velttous. Mutta näiden puoli- ja alimaailman räikeitten pintailmeiden alla kumahtelee tai särähtää myös ontto ja katkera pessimismi, joka vie nuo irvokkaat kuvat kypsän elämänkokemuksen piiriin ja koroittaa ne psykologisiksi taideluomiksi.

Kun näihin vielä liitetään näyttelijättären ne »vaaralliseen» ikään tulleet lesket, joiden vaalilauseena on »parempi naida kuin palaa», sekä naimis- ja naittamishaluiset tädit ja peloittavat anopit, ovat nämä sitten herttuattaren tai »länsmanskan» hahmoissa, on käyty hänen näyttelijättä- teellisen valta-alueensa rajat.

Annie Mörkin koko taiteilijakehitys on kulkenut, voimakkaasta ja jossain määrin kaaoksellisesta temperamentista lähtien, kohti karrikoivia farssityyppejä ja rohkeita komedia-henkilöitä, jotka parhaimmillaan ovat tuontuostakin paljastaneet näyttelijättären tragi-komedian harvinaisen taiteen eteväksi edustajaksi.

MIKSI SUOMALAISET OVAT TEATTERIKANSAA.

Kansamme näyttelemisharrastus on suhteellisesti katsoen uupumattomampi ja laajempi kuin minkään muun kansan. Meillä on parituhatta valistusseuraa, joiden juhlissa näytelmä säännöllisesti on päänumerona ja joista usealla on oma näytelmäseuransa vastaamassa säännöllisestä näytelmällisestä ohjelmasta. Suomen kansa näyttelee Petsamosta Hankoniemeen saakka. Ja kaikki yhteiskuntaluokat, mutta eritoten työläis- ja talonpoikaisnuoriso, ottavat osaa tähän merkillisen innokkaaseen näyttelemisharrastukseen. Suomen kansa on teatterikansaa.

Että näin on, pohjautuu eräisiin suomalaisen kansasielun syvällä alitajunnassa piileviin syihin. Erämaa, pakomatka korpeen, korpimökki ja piilopirtti ovat vasta hiljan jääneet taaksemme, niistä periytynyt yksinäisyyden henki, pelonalainen eristäytyneisyys hakee nyt vastakohtaansa: seuraa, yhteiselämää, yhteishurmiota. Suomalainen kansasielu vapauttaa nyt itsensä korven henkien ja maahisen lumoista. Esi-isäin ja vainajien palvelus karsinoissa ja seitapahtaitten juurella on nyt muuttumassa uusien jumalien palvonnaksi. Yksinäinen kumartaja astuu korvesta rintamaille ja rakentaa temppeliä kaiken kansan tulla sisälle yhteispalvontaan. Lehtojen ja purojen lyyrillinen laulanta, salomaiden ja leveiden virtojen juohea eepillisyys on nyt tässä kansasielussa kostautumassa tiiviiksi, näytelmälliseksi kamppailuksi: yhteiskuntataisteluksi, luokkataisteluksi, sivistystaisteluksi, sanalla sanoen: taisteluksi. Tämä vapaustaistelu raskas- ja yksinäishenkistä erämaata vastaan on ennen näitäkin vuosikymmeniä tullut näkyviin eräinä ilmiöinä kansamme elämässä. Viime vuosisadan ja sitä edellisenkin sataluvun uskonnolliset liikkeet, pietismi, laestadiolainen herätys ja monet muut »villitykset» ovat ilmauksia juuri samasta palavasta halusta kerääntyä yhteen, hurmioitua yhteishengestä, taistella joukkona — usein laumana — määrätyn totuuden puolesta. Tämä kaikki on pohjimmaltaan liian-hiljaisten pyhien lähteiden hylkäämistä, liian-yksinäisten palvoskivien kaatamista. Se on joukkotahdon purkautumista yksinäissielun alitajunnaisista syvyyksistä. Sama välttämätön tahtotoiminta selittää psykologisesti senkin tosiasian, että tämä kansa hämmästyttävän alttiisti ja ikäänkuin oman henkensä voimasta loi nopeasti järjestyneen työväenliikkeen ja muut yhteistoiminnan ilmiöt.

Tähän sisäiseen tahtoon päästä irti yksinäisyyden jumalan kammottavasta vallasta liittyy luonnollisesti myös sitä vastaava muotopyrkimys, niin sanoakseni teatraalinen ponnistelu. Rintamailla ja asutuskeskuksissa eivät enää riitä korven paatiset ja jättiläismäiset, mutta karkeat ja liikkumattomat muodot. Kaikessa suhtautumisessa toisiin ihmisiin, esiintymisessä, ovat joustavuus ja muotojen vaihtelevaisuus välttämättömiä. Kielen rikastuttaminen, sen sulava ja varma käyttö yksin takaavat puhujalle vaikutusvoiman. Äänen karkea kantovoima ei enää ratkaise tehoa. Enemmän tai vähemmän sivistyneet eleet, ja kielen älylliset sointiarvot, vieläpä sanonnan selkeys alkavat näyttää kansannuorukaisestakin välttämättömältä viehättämisen ja menestymisen ehdoilta. Seurustelu, nuorten ikuinen lähentymisilmiö, kypsyvän erotiikan luonnollinen oire ja kiistakenttä, ei enää voi sujua Jukolan veljesten kosimaretken tavoin tai renkimäisenä rehentelynä. Sekin asettaa uudet ehdot nuorelle kansanihmiselle, kuten koko muukin elämä.

Näin ollen on nuoriso välittömästi tajunnut teatteriharrastuksen onnellisimmaksi keinoksi saavuttaa joustavuutta, varmuutta, iloista hymyä, selkeää katsetta ja hallittuja eleitä, s.o. esiintymistaitoa ylimalkaan.

Koko nykyiskansan ilahduttava »teatraalisuus» pohjautuu sivistyksemme nuoruutta todistaviin välttämättömiin kansasielullisiin syihin ja merkitsee muotopyrkimyksenä kansan, varsinkin maaseudun elinvoimaista sivistystahtoa ja siveellistä nousua.

KUKA ON NÄYTTELIJÄ?

Itsetutkistelua maallikkonäyttelijöille.

Seuranäyttämöillä ja teattereiden avustajajoukoissa, vieläpä katsomoissa on joukoittain nuoria ihmisiä, jotka — ken hetkellisesti, ken jatkuvasti — haaveilevat nousta näyttämölle, tulla näyttelijäksi ja kerran päästä yleisön suosioon ja maineeseen.

Toiset, vaatimattomammat, tahtovat koetella esiintymiskykyään vain seuranäyttämöiden esitysilloissa eivätkä luo itselleen suuria kuvitelmia tulevasta taiteilija-urasta.

Mutta on tällainen näyttelijätaiteen harrastelija itserakkaampi tai vaatimattomampi, kummassakin tapauksessa saattavat monet avustajatehtävät tai seuranäyttämömenestykset johtaa maallikko-näyttelijän lopulta ammatilliselle näyttämölle kilpailemaan applodeista.

Tämä »nousu» parrasvaloon tapahtuu useimmiten asianomaisen itsensä suureksi, koko elämänmittaiseksi onnettomuudeksi, harvoin onnelliseksi voitoksi näyttelijätaiteelle ja hänelle itselleen.

Eikä lopulta kokeneinkaan teatterimies mene kenestäkään harrastelija-asteella vannomaan, onko aloittelija tuleva näyttelijänero vai ikuinen statisti. Tämä ensimmäinen, monta kertaa ratkaiseva arviointi on kunkin näyttelijätaimen suoritettava omassa olemuksessaan.

Mutta — pantakoon mieleen — tämä itsearvostelu ei onnistu suinkaan peilin edessä tuijottamalla. Ja sitäkin vähemmän, jos kuvastin sattuu puhumaan katsojalle kaartelevaa kieltä. Tällöin noviisi parka yltyy helposti luulemaan, että hän kasvojensa kauneudella ja sorjalla vartalollaan tulee tanssittamaan yleisöä kuin hyttysparvea aurinko.

Juuri tällainen luulottelu vie pahaan erehdykseen. Kauneus ei ratkaise näyttelijä-kohtaloa lainkaan. Kauniit kasvot eivät ole näyttelijätaiteessa mitään. Vasta todellinen taiteilijatemperamentti kykenee elävöittämään kasvot ja ruumiin palvelemaan runon tarkoituksia.

Muotokauneuden perusteella älköön siis kukaan luulko itseänsä tulevaksi näyttelijäksi. Kirkkaat silmät, säännöllinen profiili, kuultava hipiä ja solevat jäsenet ovat vain eräitä näyttämöllisiä pikku »etuja», ei muuta. Ruumiin luonnollinen ja raikas terveys on näyttelijätaiteelle välttämättömämpi ehto kuin ensimmäinen palkinto kansainvälisissä kauneuskilpailuissa.

Mutta vielä vähemmän kuin peili tai valokuvaaja, kykenee räätälinne teille näyttämään tietä edes näyttelijätaiteen proselyytiksi. »Räätälin tekemä herra» on tuskin koskaan taiteilija, joskin räätäleistä on monesti tullut eteviä näyttelijöitä, kuten suutareista filosofeja. Muotinukke, joka hakee hienon käytöksen oppikirjoista esiintymistaidon salaisuutta, kelpaa parhaassa tapauksessa kolmannen luokan varieteetähdeksi.

Kouliintunut käytös on näyttämöllä vain eräs keino, ei muuta. Sen avulla ei luoda mitään.

Jos osaatte matkia etevästi lähimmäisenne puhetapaa ja eleitä, ja vaikkapa teillä olisi vatsastapuhumisen jalo taito, älkää luulko, että se on merkki näyttelijätaiteellisista taipumuksistanne. Jokaisessa ihmisessä on jonkin verran synnynnäistä apinaa. Matkimisvietti on eräässä suhteessa näyttelijätaiteeseen, mutta se ei sinänsä ole lainkaan taidetta, koska se on vain jäljittelevää eikä luovaa.

Matkiva apina kelpaa sirkukseen toisen luokan ilveilijäksi, mutta ei näyttämölle.

Ei, toisia, syvempiä uomia myöten on näyttelijänoviisin itseänsä tutkittava, jos hän tahtoo varmentua taiteilija-mahdollisuuksistaan tai mahdottomuudestaan.

Hänen on tarkkailtava luonteenominaisuuksiaan, kokeiltava taiteellisella vaistollaan ja fantasiallaan ja kuultava näistä toverinsa arvosteluja. Hänen on tunnettava, kykeneekö hän innostumaan runoudesta ja hurmautumaan sanalliseen ilmaisuun. Ja missä määrässä on hänessä kykyä kestävään harrastukseen ja työhön. Tästä erinomaisen tärkeästä seikasta hän kyllä pääsee selvyyteen, jos kasvattaa omaa minäänsä rehellisyyteen itseänsä kohtaan. Eikä ole hänen suinkaan mahdotonta arvioida omaa elämänkäsitystään, missä määrässä tämä on kyllin tuore ja ennakkoluuloton kyetäkseen elämään taiteen vapaassa maailmassa.

Onko hän sielultaan etsijä ja »onnellinen» temperamentti? Tähän kaikkien kysymysten summaan on hänen pyrittävä itselleen vastaamaan tinkimättömän rehellisesti.

Tämän vakaan ja syvennetyn itsetutkistelun osviitoiksi esitettäköön seuraavassa todellisen näyttelijän eräät moraaliset vaatimukset ja tärkeimmät taipumukset ja taidot.

Näyttelijä on vapaa.

Kun maalaiskappalainen lausuu sanan »taiteilijamoraali», saa tämä kauhistuttavan ja tulikivenkatkuisen sävyn. Kun saman sanan tulee lausuneeksi kauppaneuvos tai tirehtööri, on sanassa jotain ylemmyydentietoista, leppoisaa vähäksymistä. Vähittäiskauppiaalle se on yhtä hämärä asia kuin Leibnizin monaadi-oppi. Mutta onnettoman hyveen kaikille fanaatikoille on se sopiva keppihevonen ratsastaa kuin pyhä Yrjänä paheellisuuden lohikäärmettä vastaan.

Taiteilijalle itselleen on välittömästi selvää, että hänen tehtävänsä on vapauttaa eikä kahlehtia, päästää eikä sitoa, ja että hänellä on tämä lunastamisen voima siinä tapauksessa, että hän on itse sisäisesti vapaa. Jokainen taiteilija — siis myös näyttelijä — luo kuulijaansa sen tunnetilan, mikä hänessä itsessään on ollut luomisen hetkenä Ja mikä on hänen yleinen elämän tunnelmansa. Ja jos kerran taiteen tehtävä on vapauttaa meidän sielumme patoutuneista tunteista, jokapäiväisestä rihkamasta, ennakkoluuloista ja opinkappaleista, on vain mieleltään ja elämäntunnoiltaan vapaa kypsynyt taiteilija.