Part 15

Ellenbergin Molière-henkilöihin en oikein saa uskoani vahvaksi, niin taitavasti kuin hän kulissien takana karrikoikin Adolf Lindforsin epäsuomalaista artikulatiota. Ne horjahtavat epäplastillisesta raskaudesta pelkkiin klowniotteisiin tai päinvastoin. Niistä puuttuu energisen älyn ja tiiviin, tietoisesti hallitun plastiikan tasasuhta.

Ellenbergin komiikka ja todellinen luomisilo menestyy ja kasvaa kerta kaikkiaan lähempänä luontoa — en puhu hänen farssi-tyypeistään — joten hänen taiteensa luo elävimmin luonnonlapsia ja katuojaan painuvia nousukastyyppejä ja »alaluokkien» indiviidejä.

»Jensenin perheen» rappioherra Jensen ja »Juudas»-näytelmäni erinomaisin ele- ja ilmekielin kuvattu Björnram tai Luukasson »Miehen kylkiluussa», sellaiset onnenpekat ja onnenonkijat ovat hänen oikeita kavereitaan.

Ja melkeinpä vielä suuremmassa määrässä kaikenkarvaiset hyvänahkaiset ja lerppahousuiset nousukkaat sellaiset kuin »Herra ministerin» Badekow, jonka sosiaalinen ideologia on luotu loistelemaan juttutuvassa tai leppoisassa perhepiirissä, mutta jonka poliittinen kannunvalanta äkkiä kiepauttaa ministerintuolille.

Ellenbergin herra ministerissä on väärään ympäristöön joutuneen, koomillisen, mutta pohjaltaan terveen kansanmiehen parhaat avut. Hän on turhamainen, uuden arvoaseman sokaisema, hänen aatteellinen selkärankansa horjahtelee huvittavasti ja touhuamisen monissa vaivoissa narrinpahkurat kasvavat hänen ministerisääriinsä. Hän touhuaa ja hikoo, hän tuskistuu ja hölmistyy, mutta terveellä luontaisälyllään hän pystyy äkkiä huomioihin, jotka vuorostaan hölmistyttävät häntä viisaampia. Hänen äkkinäiset neronleimauksensa herättävät meissä myötä iloa, sillä hänen oma ilonsa voitosta on hykerryttävän lapsellinen — samaan tapaan kuin näyttelijän Eskollakin — ja hänen pulansa ja kommelluksensa vievät meidät nauruun ja myötätuntoon. Me luotamme hänen terveeseen sydämeensä ja järkeensä. Ja hän itse! Koko poliittisen kiirastulensa läpäistyään hän on voittanut ihmisenä. Hänen resignationsa on »suutari pysyköön lestissään» totuuden huumorillista toteamista. Ja meidän mieleemme jää — niin kyllästyneitä kuin olemmekin puoluepelin lehmäkauppa-komiikkaan, jää sittenkin lohdullisen virvoittava kuva eräästä herransa pienimmästä, joka nyt varmaan ahertelee lestinsä ääressä. »En koskaan nai», sanoo Esko viimeisenä totuutenaan. Hänen sata vuotta myöhäisempi kansainvälinen jälkeläisensä demokraattisen politiikan toivottomassa kuhertelussa tokaisee varmaankin väliverhon laskettua: »Hoitakoot toiset kaverit sitä temokratiian solitaarista raterniteettiä, minä pysyn vamiljäärisessä pyrokratiassa.»

Tähän tapaan virvoittaa Toivo Ellenbergin nousukasministeri katsojaa ja jää pysyvästi mieleen hänen koomikkoteoistaan parhaimpiin kuuluvana.

Puhuako vielä hänen »vakavista» tehtävistään, joissa klowniuden pukinsorkka niin helposti kamppaa kumoon ammattitaidon rakentamat psykologiset rakennukset vai hänen farssi-ilveilijöistään, jotka naurattamistaidossa ovat todella voittamattomia? — Ne jääkööt hänen näyttelijäkuvansa hämäräksi taustaksi, jotta eivät tärvelisi sitä synnynnäisen ja ainutlaatuisen koomikon kuvaa, jonka näyttelijän ilomieliset ja luonnontuoreet komediahenkilöt ovat hänestä meille antaneet.

TEATTERIMME RAKENNETTAVA TEATTERILAITOKSEKSI.

Yleistä arvostelua.

On aivan totta, että teatteri ei ole samassa mielessä yhteiskuntarakennuksen kiinteä osa kuin esim. koululaitos tai kirkko. Se on ennemminkin sen puutarha, joka kasvaa ylöspäin kosteasta mullasta ja hengittää lehvillään välittömästi vapaan taivaan raikkautta. Tämä vertaus ilmentää oikealla tavalla teatterin taiteellista vapautta ja sitä välttämätöntä tosiasiaa, että se on — ja sen tulee olla — yhteiskunnallisen arvomuurin tuolle puolen työnnetty, »kauhea lapsi», ihailtu ja juhlittu, mutta ei koskaan vallitsevassa arvoasteikossa mikään määrätty ja määritelty »taso». Ilman tätä taiteellista vapautta ei teatteri kykene täyttämään oleellisinta tehtäväänsä: olla ihmisen ylentäjä, »onnellisen temperamentin» ja sankarikohtaloitten maailmaan eli — puhuen yhteiskunnallisin käsittein — toimia kangistuneita moraali-ideoita murskaavana ja nuoria siveysihanteita luovana voimana.

Mutta! Nyt on asianlaita siten, että jokaisen vertauksen luontoon kuuluu oleellisesti pieni ontuminen. Siinä on aina kaksi puolta, samaan tapaan toinen pää ja toinen pää kuin väittää Dostojevskin asianajaja psykologisesta todistelusta. Sitäpaitsi: vertauskin voi vanhentua. Päästäksemme teatterikysymyksessämme asiallisiksi ja selviksi on meidän tarkastettava lähempää tuota teatterista antamaamme puutarhakuvaa. Erikoisesti oman maamme teatteritoiminta on juuri nykyisessä kehitysjaksossaan kipeästi tämänkaltaisen tarkastelun ja arvioinnin tarpeessa.

Teatterimme on todellakin yhä huomattavassa määrässä vapaa, mutta sen vapaus on ränsistymisen vapautta, se on hoidottomuutta ja hoivatta jättämistä. Teatteripuutarhassamme on työmiehiä, innokkaita ja uhrautuvia, voimmepa väittää, että kaikki kansankerrokset tekevät siinä osaltaan työtä. Mutta sieltä puuttuu puutarhuri ja arkkitehti, ja tämän vuoksi kulutetaan paljon voimia hukkaan. Ne taimet ja nuoret puut, jotka istutettiin yli puolen vuosisataa sitten, on jätetty metsistymään kirjavaksi vesakoksi. Niitten peruskivien varaan, jotka Kivi ja Bergbom laskivat, on rakennettu seiniä ja salvettu nurkkia temppelirakennusta varten, mutta ilman suunnitelmaa, ilman johdonmukaista arkkitehtuuria ja vailla työn organisointia. Se on vain ylimalkaan ollut rakenteilla. Se on jo kyllä juhlinut saavutuksiaan, mutta nykyajan kulttuurivaatimuksin mitattuna enimmäkseen ennenaikaisia harjannostajaisia. Sen vapaus ja itsenäisyys verrattuna yhteiskunnan pää- ja kokonaisrakennukseen on käsitetty väärin. On luultu — mikäli yleensä on ajateltu kokonaisuutta — että lujan rakenteen ja koko maata käsittävän organisation luominen teatteritoiminnalle riistää jotain sen vapaudesta. On eletty tragikoomillista välitilaa: on muokattu yhtä ja toista sarkaa, vähän modernoivaa rappausta heitetty paikkaan ja toiseen, mutta ennenkaikkea on annettu puutarhan alkeiden painua luonnontilaa kohti ja keskentekoisen rakennelman levitä itään ja länteen. Sen lujittamista ja koroittamista ei ole ajatellut kukaan. Suomalainen perustyyppien teatteri-ihminen on jo elänyt lapsuuskautensa ja kasvanut miehuusikänsä kynnykselle, mutta kun hänen tulisi toiminnassa toteuttaa myös miehuuden vaatimukset, alkaakin hän leikkiä sunnuntailasta ja ojennella luonnonlapsena. On hän tästä luonnonlapsen-vapaudestaan sangen arkakin erikoisesti parhaillaan kuluvalla kymmenluvulla, jolloin sentään eräin mielenilmauksin on alettu painostaa myös organisation tärkeyttä teatteritoiminnassamme. Hän luulee energisen toiminnan ja muotojen kehittämisen korkean kutsumuksensa alentamiseksi, profanoimiseksi. Hän sairastaa hypertaiteellista hermoheikkoutta tai hyperkirjallista flegmaattismittä. Uneliaat yhdistykset, jotka heräävät hautaseppeleitä laskettaissa tai vuosikokouksissa johtokuntapaikoista riideltäessä, ovat melkein yksinomaan merkinneet kulttuurielämämme organisoivaa puolta. Vain puolisen vuosikymmentä toiminut Suomen Näytelmäkirjailijaliitto on tässä suhteessa tehnyt poikkeuksen, ainakin pyrkiessään ajanmukaiseen järjestelmään, joka on tuonut edes jossain määrin järjestystä tekijäin ja teattereitten tähänastisiin kurjan patriarkaalisiin suhteisiin.

Edellä kuvatuista kielteisistä ilmiöistä on nyt kehittynyt tilanne, joka mielestäni on hahmoiteltavissa seuraavasti: Teattereita on syntynyt ja syntyy kuin sieniä sateella, sillä kansan näyttelemisharrastus on suuri, mutta niitä myöskin kuolee yhtä paljon lievimmänkin pakkasen sattuessa. Seuranäyttämötoiminta on laajempi kuin missään muussa maassa, mutta tämä mitä hyötyisin kansanvalistuksen sarka on kaikkea muokkausta ja huolenpitoa vailla, ohjelmallisesti sattuman tai surullisenkuuluisain »näytelmäsarjojen» varassa. Vain Suomen Näytelmäkirjailijaliitto on pyrkinyt huoltavaan yhteyteen seuranäyttämöiden kanssa. Mutta se ei ole sekään kyennyt vielä tähän suuntaan paljon toimintaansa laajentamaan, koska sen on täytynyt ensin luoda itselleen tyhjästä edes alkeellinen taloudellinen asema. Neuvontatyöhön nähden nuo monet innokkaat seuranäyttämöt on tietenkin jätetty suloiseen hölmöläisvapauteen. Melkein samanlaisessa luonnonvapaudessa elävät ammattiteatterit, nekin, jotka nauttivat valtioapua. Niiden johtokunnissa on yleensä ammattituntemusta vähän, eivätkä niiden ammatilliset johtajat useinkaan kykene luomaan »sitä sivistynyttä despotiaa», jota on pidetty ja pidetään teatteritoiminnassa välttämättömänä. Ohjelmallisesti ja taiteellisesti on näidenkin teatterien elämä sattumanvaraista heiluriliikettä. Sen tyypillinen poljento on seuraavannäköinen: Tunnollinen johtaja pyrkii ohjelmassaan ja »tyyleissä» aikansa tasalle. Ei onnistu tässä tietenkään silmänräpäyksessä. Liike-, työmies-, virkamies-johtokunta kavahtaa protestilistaa, »haihattelija» potkaistaan pois teatterin johdosta ja tilataan operetti- ja farssimestari, jota ei taiteellinen omatunto rasita. Seuraus: operettiohjelmaa kolmen neljänneksen osaksi, kunnes yleisön hermot tylsistyivät ja taas katsomo tyhjenee. Taloudellisena tuloksena on akordi ja rettelöt, ja myöhemmin: katumus ja parannus. Kutsutaan tunnollisempi johtaja, jonka on puhdistettava augias-talli ja joka siihen pystyy, jos on Herkules.

Tällainen »taiteellinen vapaus» on mahdollinen valtioapuakin nauttivissa teattereissa, koska välttämätön huolenpito siitä, että varat käytetään todellakin teatteritaiteen hyväksi, puuttuu. En ole ainakaan nähnyt teatterin menettävän rahtuakaan valtioavustaan, vaikka se olisi muuttunut pelkäksi operettiteatteriksi. Puhumattakaan siitä, että valtioapuihin liitettäisiin kotimaisen ohjelmiston vaalintaa tarkoittavia ehtoja.

Tosin on olemassa teatteriliittoja. On Suomen Näyttelijäliitto, on Työväen Näyttämöiden liitto sekä Suomen Näytelmäkirjailijaliitto edustamassa kirjoittavaa teatteria.

Eikö siinä ole jo rakennetta? Niissä on organisatio päässyt huippuunsa! Todellinen sivistyslaitos on luotu! Näin sanottaneen. Ja kuitenkin on asianlaita siten, että näiden välillä on tyhjä tila eikä yhdistäviä elimiä, jotka muuttaisivat ne saman organisation eläviksi jäseniksi. Niidenkin välinen kosketus on sattumanvaraista. Puhumattakaan siitä, että puoluejako on vetänyt oman kiinanmuurinsa muiden yhteistyötä haittaavien raja-aitojen lisäksi.

Huomauttamalla tämän puoluerajan olemassaolosta en suinkaan tarkoita ilmoittaa, että aikoisin ryhtyä sitä hävittämään lähimmäisrakkauden nimessä. Päinvastoin: olen vakuutettu, että teatterimme kehittäminen teatterilaitokseksi saattaa onnistua vain otettaissa huomioon tasapuolisesti vallitsevat tosiasiat, puolueet ja kummankin puolen vastavuoroiset edut ja velvollisuudet. Viittasin puolue-elämämme jyrkkyyteen vain painostaakseni senkin hajoittavaa vaikutusta teatteritoimintaamme.

Tämän yleisarvostelun tulokseksi riittääkin edellä osoitettu pulatilanne: Meillä on teatteri, mutta ei teatterilaitosta. Kaikkien kansankerrosten innokas teatteriharrastus on suotuisa maaperä teatteritoiminnalle, mutta sivistyneistö ei ole kyennyt kehittämään sille organisatiota ajan vaatimusten mukaisesti. Itsenäisyyden asettamat laajat kulttuurivaatimukset kärjistävät tätä tilannetta. Ja koko kriisi on käynyt teatterillemme suorastaan vaaralliseksi, kun hiljan voimaan astunut tekijänoikeuslakimme on muuttanut kirjoittavan ja esittävän teatterin taloudellisia suhteita huomattavasti ja vaatii teatteria luomaan suhteita toisten taidealojen kanssa aivan toisessa mielessä kuin tätä ennen on tapahtunut. Ja vihdoin: liittymisemme Bernin sopimukseen vie ja on jo vienyt teatterimme ensi kerran kansainväliseen toimintaan, johon se kykenee vain todellisena teatterilaitoksena.

Tämän tilanteen ja päivä päivältä kärjistyvän pulan todistamiseksi on tarpeen edellä käynyt yleisarvostelu. Että se on verraten ankara, johtuu epäämättä kielteisistä tosiasioista, joita ei edellä ole vielä läheskään kaikkia tuotu esiin.

Toiselta puolen myönnän, että pelkkä arvostelu ei yksinään paljoa auta. Se voi yhtä hyvin kaataa kuin nostaa. Mutta kun en ole kieltänyt teatteritoimintamme alkuvoimaisuutta ja kansanomaista elävyyttä, en pidä lainkaan toivottomana työnä ryhtyä rakentamaan teatteriamme yhtenäiseksi teatterilaitokseksi.

TEATTERITOIMINTAMME JÄRJESTÄMISTYÖ.

Eräs organisatiosuunnitelma.

Arvosteluni teatterimme rakenteellisista vajavaisuuksista ja sen toimintaa ränsistyttävästä luonnonvapaudesta on usein kärjistynyt väitteeseen: Meillä on teatteritoimintaa, mutta ei teatterilaitosta. Kun kuitenkin toiselta puolen olen myöntänyt siinä ilmenevän runsaasti alkuvoimaista ja kansanomaista rehevyyttä sekä — organisation kannalta — peruskivien ja rakennusnurkkaustenkin olemassaolon, ei ole tyhjiin ampumista esittää seuraavassa suunnitelma niistä organisatoorisista toimenpiteistä ja muutoksista, jotka mielestäni kehittäisivät sen järjestelmällisesti toimivaksi laitokseksi.

Kiven ja Bergbomin laskema perusta on nyt organisatoorisesti ensiksikin lujitettava ja laajennettava. — Maaseudun laaja näyttelemisharrastus on ennen kaikkea myös järjestelmällisesti liitettävä muuhun teatteritoimintaan. Se on saanut jo liian kauan kasvaa voimakasta, mutta jalostamatonta tai suorastaan rikkaruohoista viljaa. Säännöllinen neuvontatyö esitelmineen ja kiertelevine ohjaajineen on saatava aikaan. Etenkin neuvontatyö ohjelmiston valikoinnissa on käynyt vuosi vuosi vuodelta — ala-arvoisten näytelmäsarjojen paisuessa — sekä taiteellisesti että moraalisesti yhä välttämättömämmäksi. Koko tätä järjestämis- ja ohjaustyötä varten tarvitaan keskuselin, joka sen hoitaa puolueettomasti sekä suhteissa vapaisiin valistusjärjestöihin että puoluemaisempiin edistysseuroihin. Tämä tehtävä kuuluu lähinnä ja yleisedun nimessä juuri Suomen Näytelmäkirjailijaliitolle, joka on teatteriliitoista ainoa puoluerajoja sivuamaton liitto, ja jonka luonnollisiin _etuihin_ kuuluu kaikkien maaseudun nuorisokerrosten saattaminen teatterista osalliseksi. Ja vieläpä siksi, että maaseudulta nousevien näytelmällisten kirjailijalahjakkuuksien opastaminen kuuluu myöskin luonnostaan näytelmäkirjailijoille. Erikoisesti olisi siis mainitun liiton suunnattava voimansa maaseudun nuorisoon ja pyrittävä m.m. tätä varten jälleen teatterilehden perustamiseen, jossa se muutama vuosi sitten epäonnistui liittojen yhteistoiminnan jäädessä puolinaiseksi ja rahavarojen puutteessa.

Joka tapauksessa Näytelmäkirjailijaliiton taloudellisten voimien vähänkin karttuessa on sen luotava maaseudun teatteriharrastelusta järjestetty nuorisoliike. Sillä jokainen hengenlaitos rakentaa pelkälle hiekalle, jollei se kykene tekemään nousevaa polvea alati uudistuvaksi voimaksi. Niin on teatterinkin laita. Sen on kamppailtava nuorisosta.

Se seikka, että tässä suunnitelmassa asetetaan juuri näytelmäkirjailijaliitto kansan nuorisoteatterin ohjaavaksi elimeksi, ei suinkaan merkitse halua sulkea tästä kallisarvoisesta työstä esim. muita teatteriliittoja. Näiden samansuuntainen työskentely kunkin omassa piirissään on luonnollisesti tarpeellinen ja välttämätön. Eri teatteritekijöiden toiminnallinen vapaus on säilytettävä järjelliseen rajaan saakka. Mutta toiselta puolen kuuluu jokaiseen organisatioon työnjako, jonka alkeitakaan ei nykyisessä teatteritoiminnassamme ole toteutettu. Tämä tosiasia saattaa minut — lisäksi jo mainitsemistani lähemmistä syistä — asettamaan yhden teatteriliitoistamme huolehtimaan kansan nuorisosta.

Mutta toinen puoli nuorisoteatterista kuuluu taas läheisemmin kaikille teatteriliitoille yhteisesti tai oikeammin liittojen yhteiselle elimelle. Ei riitä nimittäin maalaisnuorison vetäminen teatteripiiriin. Koko teatterimme ja erikoisesti juuri maaseudun seurateatterin on saatava innostuneita harrastajia ja opastajia koulunuorisosta, jonka teatterimielessä muodostavat oppikoulujen, työväenopistojen ja kansanopistojen nuoret näyttelijätaiteen harrastajat. Tässä on tarjona eräs elimellinen ja luonteva yhdysside maalais- ja kaupunkilaiskulttuurien sekä sivistyneen nuorison ja kansakoulun käyneen maalaisnuorison välillä, joiden syystä on jo kauan väitetty kulkevan liian erillisinä. Koulu- ja ylioppilasnuorison maaseudun näyttämöharrastuksia hedelmöittävä ja samalla niitä itseään kehittävä toiminta on saatava aikaan. Tämän on suorittava jo useissa maissa suotuisia tuloksia tuottanut ja meillekin perustettava koululaisteatteri tämän sanan laajimmassa merkityksessä.

Ajatus tarvitsee käytännössä toteutuakseen oman propagandansa. Mutta nyt jo tulkoon sanotuksi, että koululaisteatteriliitto on paneva alkuun nuorison teatterikasvatuksen kahdessakin mielessä, sekä opettamalla sen ymmärtämään teatteria mahdollisimman halpahintaisin koululaisnäytännöin että myös saattamalla sen omatehoisesti ottamaan osaa näyttelemisharrastuksiin. Tätä koululaisteatteria varten ovat jo ainekset olemassa. Yksityisin lahjoituksin pääsee silloin tällöin joku koulu vapaanäytäntöön. Ja tällaista lahjoitustapaa on pidetty syystä ihailtavana. Eräissä oppikouluissa ja opistoissa ovat toverikunnat kehittäneet keskuudestaan draamallisia osastoja, jotka pitävät säännöllisesti yllä koulujuhlien näytelmäohjelmaa. Ja ennen kaikkea: teatteriharrastuksen yleensäkin nykyisin kohotessa nousi muutama vuosi sitten ylioppilasnuorison piiristä Akateeminen Näytelmäseura, jonka ensimmäinen toiminta on ollut hämmästyttävän virkeä ja tuloksellinen ja jonka jäsenmäärä laajenemistaan laajenee. Sen tähänastisetkin esitykset ovat jo osoittaneet, miten tärkeä puoli näyttelijätaiteessa on näyttelijän yleinen sivistyneisyys, ei oppineisuus vaan hengenkoulutus ylimalkaan. Eleilyn, ilmeilyn, koko tekniikan ollessa harrastelijan asteella paljastuu kultturellisuuden arvo sitäkin ilmeisemmin ja osoittaa sen lisäämisen ammattinäyttelijäkunnassamme välttämättömäksi. Mutta erikoisesti organisatiota silmällä pitäen on ylioppilasteatteri muodostava koululaisteatterin erään huipun ja harjan, josta valo taittuu koulujen näyttämöille, seuranäyttämöille ja ammattiteatteriinkin.

Näin on käynyt selville, että koko koululaisteatterirakennelmaan ovat ainekset olemassa. Ja tällöinhän ei sen perustamis-aie ole mitään utopiaa, vaan järjellisen organisation alainen toteutumiskykyinen mahdollisuus.

Järjestykseen saatettava seuranäyttämö ja luotava koululaisteatteri merkitsevät yhdessä ja — mikä on tärkeää — toisiinsa nähden hedelmöittävässä vuorovaikutuksessa ollen sitä teatteriperustamme laajentamista, jonka edellä väitin välttämättömäksi.

Siirryn sitten ammatilliseen teatterilaitoksen liittoihin, joiden toiminta ei tietenkään — kuten jo edellä on käynyt selville — saa eikä voi olla vain ammattinäyttämöiden huoltamista. Nämä liitot ovat tähän saakka toimineet vailla välttämätöntä keskusorgaania, niin sanoakseni yhteisedustusta. On kuitenkin parin kolmen vuoden aikana ollut näkyvissä oireita, jotka osoittavat, että yhteinen keskuselin on välttämätön. Kahden liiton yhteinen lehtiyritys, kaikkien liittojen vuosittaiset teatteripäivät, monet yhteiset ammatti- ja organisatiokysymykset, joiden yhteistä ratkaisua ei ole enää voitu välttää, ovat olleet sanotunlaisia herättäviä symptoomeja. Näin onkin Näytelmäkirjailijaliiton taholta tehty ehdotus keskuselimen perustamisesta, johon neljästä liitosta jo kolme on päättänyt edustajansa lähettää. Jos syntyy — kuten näyttää — myös erikoinen työväen näyttelijäliitto on tässä keskuselimessä työväen teatterilaitos edustettu kahdella miehellä, n.s. porvarillinen myös kahdella, ja viidentenä yhdellä miehellä Näytelmäkirjailijaliitto, jonka jo menekkietuihin kuuluu kummankin puolen teatteritoiminnan voimistaminen ja siis koko laitoksen yhteisetujen ajaminen. Tämä keskusorgaanin ajatus lähtee siis reaalisesta yhteiskuntatilanteestamme, pyrkimättä mitenkään horjuttamaan teatterilaitoksen kummankaan puolen aatteellista itsenäisyyttä ja tuomatta siihen mitään harvainvaltaisuutta; tällä orgaanilla on nimittäin aloitteita tekevä ja valmisteleva luonne. Tämä »yhteishyvän valiokunta» — älköön sana peloittako — muodostaa teatterilaitoksemme arkitehtoonisen temppelinharjan, jolta tulee vetää näköaloja, heittää perspektiivejä teatterimaailmamme äärimmäisiin rajoihin saakka sekä kirjoittavan että esittävän teatterin parhaaksi, sekä taiteellisessa että organisoivassa mielessä.

Vasta edellä kuvatulle rakennelmalle olen valmis antamaan nimen teatterilaitos. Mutta en vieläkään sanan pätevimmässä mielessä, jollei tämä laitos lisäksi kykene järjestämään reaalisia toimintasuhteita oman maan muihin taidelaitoksiin ja näiden kanssa yhdessä vastaamaan kansainvälisten etujemme lähimmästä vaalimisesta.

Teatterilaitoksen naapurina ovat toisella puolen säveltäjät, joiden luovina taiteilijoina tulisi muodostaa itsenäinen liitto, eroitukseksi esittävistä musiikkimiehistä. Säveltäjäin liiton suhteet teatterilaitokseen ovat lähinnä vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa juuri Näytelmäkirjailijaliiton kanssa, ovathan kirjallisuus ja säveltuotanto tekijänoikeuslaissakin — ja syystä — saman »kaaren» alla. Näytelmän ja sävellyksen tarjonta ja menekki noudattavat suunnilleen samoja muotoja.

Esittävän teatterin taholla taas ovat teatterilaitosta lähinnä kuvaamataiteet, joita edustavat järjestöt joutuvat monipuoliseen kosketukseen juuri näyttämön kanssa.

Mainitut luovien taiteiden järjestöt — mikäli nämä eivät vielä ole _pelkästään_ luovien tuottajien liittoina, on niiden omien etujensa pakosta niiksi muodostauduttava — tulevat toimistojensa avulla hoitamaan tuotantonsa liikepuolen, jonka koneisto on järjestettävä selvästi käytännöllisen liike-elämän malliin. Nämä toimistot ovat tietenkin vapaassa liikeyhteydessä ulkomaitten kanssa, jolloin kuitenkin keskeisillä sopimuksilla on päästävä asialliseen työnjakoon.

Näin olen yrittänyt vetää rakennettavan teatterilaitoksemme organisatoriset viivat sen kansanomaisesta ja kansallisesta maaperästä alkaen sen ammatillisimpaan huippuun sekä koti- että ulkomaisiin suhteisiin saakka.

Loppujen lopuksi vain toistan, että tämä suunnitelma ei ole mikään utopistinen »näkemys», vaan perustuu kohta kohdalta niihin aineksiin ja toimintamuotoihin, jotka jo ovat olemassa, mutta järjestymättöminä. Esim. tahto järjestää maaseudun näyttämötoiminta ja liittää se teatterilaitoksen perustaan ei ole haaveellisempi kuin Cygnaeuksen suunnitelma luoda siihenastinen kansanopetus kansakoululaitokseksi ja liittää tämä elimellisesti muuhun koululaitokseen. Ja kaiken kaikkiaan: metsä ja villi luonnontila on kauniimpi kuin ränsistyvä puutarha; emme voi päästä enää takaisin luonnontilaan, meidän on siis tartuttava lujasti teatteripuutarhamme hoitoon ja kokonaistettava sen keskeneräinen temppeli. Rakennuksen raunioissa voi olla jotain kaunista, surunvoittoista kauneutta; elämänvoimaisena loistaa kauneus harjaan saakka valmiista, lujasta rakennuksesta. Mutta keskeneräiseksi jäänyt rakennus on aina ja ehdottomasti ruma. Jos meillä ei vielä ole halua nähdä teatterirakennuksemme vähitellen lahoavana ja lopulta rauniona, on meidän se juuri nyt rakennettava teatterilaitokseksi.

NÄYTTÄMÖN ARISTOKRAATTI

— Joel Rinne.

Hän on Sysmästä! Ja siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen vuoksi — hänelle, Joel Rinteelle, en kykene keksimään mitään niin »naulankantaan-osuvaa» epiteettiä kuin on »aristokraatti».