Part 14

Tämä kaikki on näyttelijätaiteellisen muuttautumiskyvyn rajoittuneisuutta, siis myöskin Kirsti Suonion taiteilijatilityksen tappiopuolta. Enkä kuitenkaan väittäisi tämän »varjon» himmentävän hänen huumorinsa gloriaa. Hänellähän on, kuten jo eräässä välilauseessa viittasin, naisellisen näyttelijäolemuksen oikeus puolellaan. Naisnäyttelijät yleensäkin ovat tasavertaisia miestovereihinsa verraten juuri sukuominaisuuksiensa voimalla eivätkä suinkaan miesmäisin taitokeinoin. Rakenteellisen muotoilemistaidon heikommuus personalliseen eläytymiskykyyn verraten on koko näyttämön naispuolelle oleellinen erikoispiirre. Naisen passiivisempi suhtautuminen elämään ja kuvattavaan objektiin on tämän yleisominaisuuden pohjana. Mutta näyttämöllä kuten elämässäkin — nainen korvaa tappionsa suuremmalla antautumisvoimalla kuin mitä voi olla miehellä. Näyttämökamppailun »suvullisessa dualismissa» pysyy nainen muuttumattomana luontona, joka ei älyllisellä kiihkolla tai energisellä logiikalla pyri muotojen moninaisuuteen, kuten mies, mutta hallitsee sydämellään, jonka arvo tai arvottomuus meidän lopultakin on vain vaistottava eikä kirurgiveitsin tutkittava.

Sanalla sanoen: inhimillisten rajoitustensa sisäpuolella on Kirsti Suonio edustanut mitä elonkeraisimmin hyvän, terveen sydämen raikasta maailmaa.

PAPPI JA SALONKIMIES

— Yrjö Tuominen.

Yrjö Tuominen astui hämmästyttävän valmiina muutamia vuosia sitten Helsingin näyttämölle. Enkä luule hänen alkutaipaleensakaan olleen täynnä okaita ja orjantappuroita. Taiteen polun kivikkoisesta ankaruudesta on näet olemassa poikkeuksia — melkein kaikki keskinkertaiset näyttelijät, useat lahjakkaat Thalian ritarit ja sangen harvat nerot. Yrjö Tuominen kuuluu lahjakkaisiin poikkeuksiin ja näistä kaikkein miellyttävimpiin.

Muistelkaapa keski-ikäistä pappia joltain 70-luvulta tai modernista nykyaikaista maailmanmies-saarnaajaa. He ovat opissa sivistyneitä ja elämässä kokeneita. He siunaavat hurskautta, mutta eivät luonnottomasti kauhistu synninkään olemassaoloa. Heissä ei ole lainkaan uskonkiihkoilijaa ja profeettaa, mutta kosolti inhimillisintä ihmismieltä. Lahkolaiset sanovat heitä suruttomiksi leipäpapeiksi ja dogmaatikot taistelevan kirkon leväperäiseksi jälkijoukoksi, vieläpä saattavat väittää, että he joskus pöytäseurassa hymyilevät iroonisesti koko kirkolliselle hierarkialle. Mutta seurakunnan sivistyneistö ja kaikki naiset, jotka eivät ole körttiläisiä, kuulevat ja kätkevät palavin poskin heidän sanansa sydämiinsä ja vielä syvemmälle heidän alttaritaulunsa. Ja he itse? He keskustelevat mökeissä ja piispankutsuissa, esikaupunkikortteleissa ja hienoston salongeissa yhtä mielellään ja yhtä viehättävästi, sillä he ovat maailmanmiehiä ja keskustelijoita Jumalan armosta.

Saarnallaan he soinnuttelevat kuulijain sydämiä, mutta keskustelullaan he voittavat sieluja. Sillä heidän luontevin ilmaisukeinonsa on juuri keskustelun kultivoitu taito.

Tällaisilla »maailmallisilla» harmahtava-ohimoisilla rovasteilla on muitakin miellyttäviä hyveitä. He ovat ritareita sanan henkevimmässä mielessä. Useimmat heistä ovat nuorina haaveilleet sotilasuraa tai näyttämön prinssin viittaa ja kuningasmanttelia. Ja kaikki he tuntevat opiskeluajoiltaan kevätöiset serenaadit ja laulajaisten jälki-ilot.

Luulen, että heidän suurimpina ihanteinaan ovat Espanjan habsburgisen kultakauden Lope de Vegat ja Calderonit, jotka olivat nuoruudessaan sotilaita ja keski-iästä alkaen arvokkaita kirkon miehiä. Nämä ovat heille korkeimpia symboleja miekan ja hengen ritariudesta. He ovat yksinkertaisesti, sanan laajimmassa mielessä ymmärrettynä, Hengellisen ritarikunnan synnynnäisiä jäseniä.

Jos kohtalo olisi satuttanut hullusti, olisi Yrjö Tuominen nyt edellä kuvatun nuorekkaan rovastin kaltainen, joka pelastaisi sieluja vuoroin taivaan enkeleitten, vuoroin pienten belzebubien suureksi iloksi. Mutta yksinäisinä hetkinään hän katkerasti kaipaisi kalkin sijasta käteensä florettia ja säilää, jotka hän rovastilassa voi korvata vain shakkipelikeskustelulla, lutherilaisilla pöytäpuheilla ja joskus hyräilemällä »Wein, Weib und Gesangia».

Meille ja itselleen onneksi kohtalo säästi hänet klerikaaliselta alttarilta ja päästi vapaille palkeille, joilla hän voi kantaa yhtä hyvin jonkun kirkonkappalaisen lipereitä kuin piispanhiippaa, yhtä hyvin kuninkaan kruunun ja diplomaatin tähtiä kuin knaapiaatelin yksinkertaista säilää. Lyhyehkön näyttelijäuransa aikana on hänen henkilöittensä luku ennättänyt nousta hämmästyttävän suureksi ja ihmismaailmansa laajentua käsittämään monipuolisesti sekä kotimaista että ulkomaista, sekä klassillista että modernia tuotantoa. Kokeilijasta näyttelijäksi hän nousi »Elinan surman» Uolevilla, astui ensikerran pappisuralle pastori Jussilaisena, näytteli sekä Tuomaat että Juhanit, »Anna-Liisan» Johannekset ja »Maunu Tavastin» Ronkaiset päätyäkseen monen muun suomalaisen tyypin kautta Argillander-pappiinsa allekirjoittaneen »Juudas» näytelmässä. Jo aikaisin hän pääsi kunnostautumaan klassillisessa. Shakespearea: paitsi pienempiä hahmoja — itse Falstaff. Sitten Grillparzeria, Sudermannia, Gogolia, Strindbergiä. Ja modernissa eurooppalaisessa näytelmässä hän on liikkunut milloin Shaw'n Higginsinä, Hinkemannin Grosshahnina, ja Kaiserin miljardöörinä, milloin Pirandellon, Rollandin, Chapekin ja Romainin teatterissa.

Luettelot eivät ole henkeviä. Mutta edellinen henkilöitten ja kirjailijoitten sarja on välttämätöntä mainita päästäksemme alkukuvausta 'eksaktisemmin' kiinni Yrjö Tuomisen pyöreähköön ja ääriviivoiltaan pehmeähköön näyttelijäkuvaan.

Tämänhetkinen psykologinen pulmamme on siis kysymyksessä, kuinka on edellinen rovastikuvitelmani sovitettavissa niin laajaan näyttelijäalaan ja niin heterogeniseen henkilögalleriaan kuin äskeinen luettelo osoittaa. Ratkaisu on melkein yhtä yksinkertainen kuin vanha tarina Kolumbuksen munasta. Pysyn siinä, että alkukuvaukseni papillisesta ritarista ja ritarillisesta papista on todellakin allegoria Yrjö Tuomisesta näyttelijänä ja että tämä kuva on oikeaksi »todistettavissa» juuri hänen yksityissaavutustensa ja tappioittensa avulla. Olen nimittäin luullut havaitsevani, että ne Yrjö Tuomisen luomat, jotka etääntyvät psykologisesti hyvin kauaksi tuosta nuorekkaan vitaalisen rovastin kuvitelmasta, kuuluvat hänen taiteilijauransa kompastuksiin, epäonnistumisiin suuremmassa tahi vähemmässä määrässä. Nämä negatiiviset tapaukset eivät ole monet — lukullinen pappihan kelpaa vaikka mihin — mutta ne ovat sitä helpommin osoitettavissa. Katsokaamme.

Jukolan Tuomaana ja Juhanina hän ei voinut saavuttaa erikoista tulosta. Edellisen luomiseksi häneltä puuttuu »kovaa jykevyyttä», jäyhää tarmokkuutta ja »savitalonpojan» karkeutta. Mutta vieläkin kauempana on hänen joviaalisuutensa — jos niin kohteliasta arvonimeä saa käyttää — Juhanin leiskauksista, jyrähtelevistä raivopäistä, masennuksista, suurenteluista ja tuimista suuttumuksista. Yrjö Tuomisen verenkäynti on nim. kaikkea muuta kuin yltiöpäisesti leiskahtelevaa — tätä vastaanhan sotii koko hänen hilpeän rauhallinen olemuksensa.

Sama haluttomuus äärimmäisiin purkauksiin tuli kielteisessä mielessä näkyviin myös hänen ukko Svart-luomassaan »Uskottomuus» näytelmässäni. Mikä tässä maalaismagnaatissa on sortuneen herran hellämielisyyttä, vanhan elostelijan »kokemusperäistä» huumoria ja muinaista herruuden kajoa, se ilmennettiin näyttelijän luomassa mitä hartaimmin. Mutta mitä kärsitty vääryys ja kohtalon nurinkurisuus oli tuonut Abraham Svartin sieluun katkeruuden painetta, joka ilmaiseksen silloin tällöin käskynä, karjaisuna ja herruuden tuntona, se ei saanut ilmaisijaa Yrjö Tuomisesta, jolle jyrkkien luonnevastakohtien esittäminen samassa henkilössä on jotain epäoleellista, juuri siksi, että hän on — ja kaikella kunnialla — papillisritarillisen harmonian edustaja.

Kaikki mikä on puristettua ja purkautuvaa, on hänen temperamentilleen vierasta. Hän on ehdoton vastakohta ekspressiiviselle modernismille. Ei ole siis ihme että hän saksalaisten ekspressionistien kubistisissa eteishalleissa tuntee sieraimissaan tulikiven katkua ja sirkussahajauhon lemua eikä kykene heidän ekspressiiviseen paatokseensa. Tämä ei pääse paljonkaan näkyviin vielä Kaiserin »Koralli» näytelmän miljardöörissä, joka tahdikkaassa maailmamiehisyydessään on Kaiserin epäekspressiivisimpiä henkilöitä. Mutta jo Tollerin »Hinkemannin» Grosshahn on mitä elävin todistus Yrjö Tuomisen sopeutumattomuudesta tiiviisti ekspansioniseen ilmaisuun. Myöskin on hän hermoelämältään sangen vähässä määrässä strindbergiläinen, niin osuvat värit kuin hän iskikin Kaarle Kustaansa robustiseen naamaan. Hän onnistui vain siksi, että kruununodottaja ei ole »Kristiina» näytelmän varsinaisia Strindberg-henkilöitä.

Mutta näidenkin rajoitusten sisäpuolelle jää Yrjö Tuomiselle laaja näyttelijätaiteellinen liikkuma-ala. Hän, jos ken on luotu ruumiillistamaan esim. shakespearelaista evankeliumia »lihan heikkouksien» anteeksi-annettavaisuudesta. Sillä hänen sisimmältään valoisa ja puhdas — tämän näyttelijäpersonallisuuden ydinominaisuudet — mielenlaatunsa kestää rasvaisimmankin juoppolallin ja mässääjän maalliset »viinankarvat», viinapassot ja muut rappion merkit, henkilön silti tulematta katsojalle vastenmieliseksi. Näyttelijän sisäinen minä houkuttelee vapauttavan naurun sekä Falstaffinsa että juomanlaskija Stephanonsa puolustukseksi, ei tuomioksi. Kaikki Shakespearen sektiin ja lihavuuteen ränsistyvät huumorilliset hirtehiset, nuo »harmaan yön vartijat», »hämärän teikarit» ja »kuun lellipojat» ovat näyttelijän voitollisimpia henkilöitä. Heissähän on useimmissa muinaisen ritarin romanttista kajastusta ja myöskin aina jotain — kirkko ei lukene sitä minulle synniksi — jotain papillista, nimittäin heidän syntiä ja hurskautta luontevasti parittavassa sofismissään. — Vahinko todellakin Yrjö Tuomiselle ja meille, että apotti Coignard ei ole luotu näyttämöllä liikkuvaksi ja puhuvaksi olennoksi.

Entä kansainvälisen kleeruksen ammatilliset edustajat, joita näyttelijä on joutunut tuon tuostakin esittämään? Lyhyesti sanoen: hän hallitsee kirkollisen hierarkian kaikki asteet, katolisen kirkon loistavista prelaateista lähtien aina suomalaisiin Argillandereihin ja pastori Jussilaisiin saakka. He voivat olla skolastisen sofismin mestareita, kuten »Pyhän Johannan» piispa Cauchon, hän — Yrjö Tuominen — kestää, sillä hänen keskustelutaitonsa kestää. He olkoot luonteiltaan sen vanhan Kehnon velipuolia — kuten Argillander — hän ilmentää perinjuurisen tarkasti, papillisessa tempossa heidän ulkokultaisuutensa, paljastaa heidän ahneutensa ja riisuu tarpeen tullen heidän peitetyltä kynismiltään naamarin. Mutta hän tekee tämän paljastuksen joviaalisin muodoin ja huumorillisin äänenpainoin ja — ennenkaikkea — sulavasti, sillä keskustelutaito on jälleen hänen pettämättömin teknillinen keinonsa. Sanoin edellä, että Yrjö Tuominen on ehdoton vastakohta ekspressiiviselle modernismille. Ja kuitenkin hän on moderni kaikkein nykyaikaisimman — joskaan ei ekspressionistisen näyttelijätaiteen kannalta. Ja juuri keskustelijana, sitä seikkaa on jälleen painostettava. Eikä vain siksi, että hänellä on tiivis ja selkeä artikulatio ja että hänen ääniorgaaninsa on perussoinniltaan lievimmin sanoen miellyttävä, ja lisäksi sävyttelyasteikoltaan huomattavan laaja, eikä vielä senkään vuoksi, että hänellä on kyllin älyllistä vireyttä saattaa sanat etenemään huuliltaan kimmoisina ja etenevinä. Nämähän ovat kaikki keskustelutaidon oleellisia merkkejä ylimalkaan.

Modernisti hän on keskustelijana ennenkaikkea siksi, ettei mikään hänen keskustelulajinsa — ei salonkikeskustelu, ei papillinen, ei ritarillinen — ole sidottu traditionaaliseen kaavaan. Tämä on tärkeä seikka etenkin meillä, jossa sangen lyhyt lausuntatraditio on joutunut vasta ensimmäiseen murroskauteensa, mutta jossa myöskin noita perintätavan alkeita käsitellään — varsinkin vanhemman polven parissa — kuin katkismuksen käskyjä ja tietysti — totellaan »tyyliä» eikä luoda tyylejä.

Yrjö Tuomisen kielenkäyttö sitävastoin näyttää tottelevan sisäisiä lakeja. Joskin hänen tempovaihtelunsa on harvoin yllättävä, on se käänteissään sitä joustavampi Ja lisäksi: hänen sävyvaihtelunsa — hänen lausuntansa elävin ja parhain puoli — on huomattavan korkealle kehitetty. Se kulkee eteenpäin tuskin huomattavin mutta sitä herkemmin muutoksin, lauseet ja sanat saavat kukin oman elämänsä ja — mikä on todellisen sävyttelykyvyn tarkin todistus — kuvakielen ilmiöt nousevat sävyssä niille kuuluvaan erikoisilmeikkyyteen. Hänen puheensa ei ole terävää säihkyvän älyn mielessä. Hän ei ole sähköisten aforismien taitaja. Ei hän myöskään ole vitsiniekka tai peloittava »letkauttelija». En siis usko hänen olevan Shaw'n satiiristen herrojen malliin.

Mutta hän on modernissa keskustelunäytelmässä hiotun kielen taitaja. Hän on salaperäisen — myöskin eroottisen — kuiskauksen mies, diplomaattisen peitsentaiton salonkiherra — muistan erikoisesti Montgomerytä Schildtin »Onnen etsijässä» — ja lopulta koomillinenkin resonnoija. Hän on myös modernin hovikielen vaivaton käyttelijä -Kuningas Romainin »Diktaattorissa» — sillä hän osaa myös typistää lausuntansa harvasanaisen tyyppi-henkilön sanonnaksi.

Yrjö Tuominen liikkuu siis huomattavan laajasti keskustelukielen pintaa pitkin. Mutta eräissä tapauksissa olen kuullut hänen luotautuvan myös syvyyttä kohti, parhain esimerkki tästä on Rollandin »Lemmen ja kuoleman leikin» Jérôme Courvoisier'n, jalon ihmisen ja kypsän aattelijan, luoma. Tämän henkilön herkimpien kohtausten melankoolinen äänensävy ja ratkaisevien käänteiden säästeliäs ja punnittu korostus herättivät kuulijassa sekä kunnioituksen että ylentävän hartauden tunteen. Koko illasta sain sen käsityksen, että tulevaisuudessa on näyttelijä juuri tässä eetillisessä suunnassa syventävä ja laajentava taiteilijaolemustaan. Se varmensi lopullisesti luottamustani häneen myös henkisesti kehityskykyisenä ihmiskuvaajana. Se vei hänen tähänastisen ihmismaailmansa henkevimmälle rajalle, jonka tuolle puolen siirtymiseen ei vielä tällä erää ole esseistillä aineksia eikä siis oikeutta.

Totean vain kaiken edellisen tuloksena, että Yrjö Tuominen on nuoremman näyttelijäpolvemme etevimpiä keskustelijoita ja liikkuu tässä lajissaan vaivattomasti Falstaffista pienimpiin juoppolalleihin saakka, kuninkaasta ja miljardööristä diplomaattiin ja nykyaikaisempiin »Kunnian kauppiaisiin», mutta ennen kaikkia muita ylhäisestä prelaatista Kuopion-takaiseen maalaiskappalaiseen saakka.

LEIKARI-KOOMIKKO

— Toivo Ellenberg.

Jos haet nykypäivien suomalaiselta näyttämöltä synnynnäistä koomikkoa, joka näyttäisi keskiaikaisen markkinateatterin ja vaununäyttämön leikari-ilveilijöiden kaukaiselta jälkeläiseltä, muistuttaisi silloisten karkuriteologien ilonpitoa, joka antoi palttua Aristoteleen ja kirkkoisien viisaudelle, tai elisabethilaisen ajan riehakkaita komeljantteja, saat kauan turhaan haeskella.

Useimmat koomikkomme ovat nousseet välittömästi supisuomalaiselta luonnepohjalta. Kenellä veressään karjalaismallinen laulumieli, joka saattaa heittää miehen yhtähyvin operetti-trubaduuriksi kuin koirankurisen vilkkaaksi Eeroksi. Tätä karjalaisluonteista railakkuutta edustaa meillä parhaillaan Arvi Tuomi. Toisilla on näyttelijäluonteensa koomillisina aineksina selvästikin savolainen muhoilu ja oljentelu kuten Aku Korhosella, ja eräillä aika annos hämäläistä, toljottavaa flegmaattisuutta — Paavo Jännes — tai perisuomalaisuutta ylimalkaan, kuten Uuno Laaksolla, Viljo Huttusella ja monella muulla.

Suomalainen hengenlaatu vieroo klowniutta sekä katsomossa että näyttämöllä. Oletteko havainneet maaseutukaupungissa, jonne on sattunut vierailulle sirkusseurue Pelleineen ja Polleineen, miten suhtautuu kansanmies klownien vitsidialogeihin ja kuperkeikka-pantomiimeihin? Hän korkeintaan hymähtää: »Onpas tuota... konstailemista...» ja harvoin edes tätäkään. Temppuileva klownius on suomalaiselle kansasielulle ikäänkuin liian lapsekasta. Se vierastaa tuota päättömältä näyttävää touhuamista eikä voi arvioida ilonpitäjän kevyttä ilakoimista muuksi kuin »turhaksi» pelailemiseksi ja »keekoilemiseksi». Kuperkeikka kuperkeikan itsensä vuoksi, nauru sellaisenaan, elämänilosta välittömästi ja ilman aihetta räjähtävänä on suomalaisesta mielenvikaista pelehtimistä, ja hän katsoo noita sirkuksen »kommervenkkejä» syrjäkulmin ja vierastavasti. — Mutta loikkaapas sama temppuilija noin niinkuin ohimennen kiertävän hevosen yli, silloin tärähtää suomalaisukon parta: »Jumalauta, se poika osaa... konstvärkit!»

Suora voimannäyte ja lupsakka savolaisletkautus saa apploodit irti jäykistä kämmenistämme, mutta ei elämäniloinen temperamentti sellaisenaan.

Meillä on kuitenkin tunnustettujen näyttelijöittemme joukossa yksi koomikko, joka räjäyttää suomalaiskatsomon koska tahansa nauramaan pienellä klownimaisella jalanheivaisulla tai kädenhuitaisulla ja jonka koko näyttelijätaide on lapsekkaan ilakoivaa elämänilon pursuamista.

Tämä komeljantti on nimeltään Toivo Ellenberg, joka on, tietääkseni, isän puolelta keskieurooppalaista perua, mutta puolelta olemukseltaan supisuomalaista kantaa.

Hän saakin, luullakseni, kiittää tätä sekarotuista sukuperintöään siitä, että suomalainen katsomo tuntee hänet omakseen, huolimatta hänen eteläisemmästä leikari-temperamentistaan.

Tämän tähden on hän liikkunut suurella menestyksellä niin kotimaisissa kuin vieraissakin komedialuomissa.

Esko ja Niko, Timo ja Salttu, Tolari ja Hoppulainen ovat naurattaneet hänen yleisöään jo monilla näyttämöllä, Oulusta Vaasaan ja Tampereen kautta Helsinkiin ja Karjalan puolelle saakka. Ja niiden komiikan pätevyydestä ovat olleet yhtä mieltä sekä »suuri me» että kriitikot.

Näistä hänen henkilöistään on huvittavinta eritellä hänen Eskonsa lajia ja laatua, koska siinä hänen aito ja epäaito suomalaisuutensa yhtyvät toisiinsa mitä herkullisimmalla tavalla.

Näyttelijätaiteellisesti on Ellenbergin taiteilijakuvalle erittäin valaisevaa panna merkille, miten hänen Eskonsa voittaa yleisinhimillisyydessä sen, mitä se puuttuu perinpohjaisessa hämäläisyydessä. Tuo ellenbergiläinen Esko on kooltaan, pituudeltaan, leveydeltään ja vantteruudeltaan täysin samaa mallia kuin Hemmo Kallion Eskosta alkaen olemme tottuneet pitämään aivan traditionaalisesti »oikeana» ja tekstin mukaisena. Tälläkin Eskolla »istuu» hänen isänsä hännystakki kuin puuhevosen selkään pyntättynä. Ja ahtaat ja pinkeät ovat hänen polvihousunsa.

Hänenkin naamansa on alkukohtauksissa vakaa, tärkeä ja tyhmä. Hänen puhetapansa juurtajaksaisuus ja hänen yksinkertainen inttämishalunsa sopii täysin yhteen hänen harjaskankean tukkapyörylänsä kanssa.

Mutta kun katsot kohtauksesta toiseen tuon Eskon harrasta puuhailua, äkkäät äkkiä hänen silmäkulmastaan ilonvälkkeen, jossa on enemmän vilkkautta ja loistetta, kuin kuuluisi Topiaan pojan harrittaviin ja toljottaviin silmiin. Tuo elämänilon välähdys rikkoo äkkiä illuusiomme. Me alamme epäillä, että Eskon verkkaisuus ja puupökkelönkankeus on vain näyttelijän ammattitaitoa, joka tuskin näytös näytökseltä kykenee peittämään meidän Eskollemme vierasta sielua. Ja kun Mikko Vilkastus paljastaa kanttorin kuulustelussa Eskon järjen juoksun yksinkertaisuuden, on katsojalla se tunne, että näyttelijä heittäytyy hölmömäisyyteen, mikä ei suinkaan ole samaa kuin se lauta- ja härkäpäisyys, jota ominaisuuttaan Esko suuressa naiivisuudessaan luulee muille eikä itselleen kuuluvaksi. Eikä ole ensimmäisen näytöksen lopussa näyttelijän lähtö mielestämme täysin eskomainen. Se ei ole »tärkeä askel», se on konkariaskel. Siinä on tosin lapsellista »koko maailma iloit' mahtaa» tunnelmaa, mutta samalla enemmän tietoista seikkailumatkaa kuin Eskon puoliksi tosi- ja puoliksi tekohurskaus edellyttää.

Me siis vierastamme aluksi ja myöhemminkin paikka paikoin tätä Eskoa. Me epäilemme, että tähän Mikko Vilkastuksen vastakohtaan on sekaantunut juuri samaista Mikko repolaista. Se hämmentää meidän totunnaista Esko-kuvaamme.

Mutta syy on suurimmaksi osaksi juuri katsojassa. Me olemme siinä määrässä juuttuneet Eskomme palojokelaisuuteen — etupäässä tämän kaavamaisten tulkintain tylsyttäminä — että meidän alkaa olla vaikea omaksua sen yleisinhimillisyyttä muuta kuin maakunta-patriotismin vahvassa värityksessä. Suomalaisen komedian huumorillisin iloittelu, hämäläisveren loistavin hengenteko on alkanut tulla näyttämöillämme liian hämäläiseksi, toisin sanoen epä- ja jäljittely-hämäläisyydeksi, eräänlaiseksi nuorena vanhentuneeksi »pseudoklassillisuudeksi».

Ellenbergiläisen Eskon suurin ansio on siinä, että se tuo väljähtyneisiin suoniin uutta verta. Kun sen näkee toisen ja kolmannen kerran, havaitsee, että siinä on kylliksi paikallisväriä kotoisen kuvitelman saamiseksi. Mutta — mikä parhainta — siinä on pettämätöntä naiivisuutta, hykertelevää elämäniloa ja leiskahtelevaa tunnevoimaa.

Ja siinä missä kirjailija on huipentanut luonnekuvauksensa yli jokapäiväiselämän kaikkien rajojen ja heittänyt henkilönsä ikäänkuin alastomana ihmislapsena eteemme humalakohtauksessa, siinä nousee myös näyttelijä oman Eskonsa huimimpaan ja samalla liikuttavimpaan ilmaisuun. Ne luonnepiirteet ja koomilliset kommellukset, joilla on valaistu Eskon sekä arkipäiväluonne että hääilon juhlamieli, Ellenberg tuossa kuolemattomassa kohtauksessa paljastaa ikäänkuin uudelleen, uudella tasolla ja kirkkaassa tunnelmassa eläen. Eskon humalakohtaus on näyttelijän käsissä teoksen luonnekuvauksen viimeistenkin verhojen poistamista. »Minä siivet selkääni saan...» Silloin on Esko pulleahko elämänilon enkeli, joka juoksee ja teiskaa, puskee päänsä puuhun kuin taalojättiläinen kansansadussa, mutta myöskin lentää kevyenä kuin lapsellisen ajatuksen ailahdus. »... ja pyllyyni pitkän pyrstön» — Tämä komiikan ja huiman kiitämistunnelman huikaiseva näkemys päästää hänet lopullisesti irti maankamaran ihmisparasta, joka pyörii pienissä hommissaan kuin apina markkinoilla. Tässä hetkessä loistaa Esko omana itsenään, sellaisena kuin hän on luojansa kädestä lähtenyt: naurettavana, mutta puhtaana sydämenä. Hän ei ole enää Topiaan-poika, palojokelainen, vaan ihmisenalku, ei hämäläinen poikajulli eikä ovambomaalainen neekerikakara, vaan huikean onnellinen ihmisen kakara.

Tällaisen ensihumalan toteutti Toivo Ellenberg aikoinaan mitä loistavimmin. Ja juuri hänen »epäsuomalainen» temperamenttinsa toi siihen sen yleisinhimillisen huipennuksen, joka tekee hänen Eskonsa itsenäiseksi ja harvinaiseksi komedialuomaksi.

Ja hänen Timonsa, Tolarinsa ja Salttunsa elävät saman temperamentin varassa mieltä hykerryttävinä ihmisolentoina.

Välittävänä henkilönä kotimaisten ja vieraitten komediatyyppien välillä on Ellenbergin ohjelmistossa Jeppe Niilonpoika. Holbergin näytelmän kirjallinen läheisyys Kiven »Nummisuutarien» henkilöille tekee sen tyypit melkeinpä kotoisiksi. Ja niin on myös Ellenberg Jeppensä käsitellyt. Se on mitä välittömintä yksinkertaisen mielen maalaiskomiikkaa. Senkin nousut kulminoituvat viinan koko elämänmakeuden lapsellisen hartaaksi ylistys- ja jäähyväislauluksi. Ellenbergin Jeppe Niilonpojalla on toisin sanoen hänen Eskonsa näyttelijätaiteelliset avut. Ero on vain Jeppeen oleellisesti kuuluvassa rohkeammassa karrikoinnissa, mikä seikka on yllyttänyt näyttelijän ainakin eräinä iltoina suorastaan klownitemppuiluihin Jeppe paran kustannuksella. Tämän tähden luulenkin, että hänen Eskonsa saavuttama suosio on ostettu pätevämmällä taiteenmyntillä kuin hänen Jeppensä monenmonet apploodit.

Entä Shaw'n Higgins ja Doolittle, joita molempia on Ellenberg näytellyt »Pygmalionissa»? — On sanomattakin selvää, että Higginsin puhtaasti älyperäinen, kuivahko komiikka ei ole läheskään siinä määrässä näyttelijän hallittavissa kuin Doolittlen, ylimoraalisen elämäntaiteilijan, mehevämmissä ja holtittomammissa muodoissa iloitteleva komiikka. Doolittle on Ellenbergin parhaita saavutuksia. Mutta muistettakoon, että tämän ränsistyneen ylimyksen kykeni täyteen mittaansa koroittamaan vain Axel Ahlberg, inhimillisten aristokraattien kuningas.