Part 13

Nämä pysähtyivät hetkiseksi, ikäänkuin kivettyen näkemänsä herättämästä ihmetyksestä. Se oli Manu, marakatti, Manu, pieni pelkuri-raukka, ja tuossa hän, rohjeten vastustaa hurjia, isoja manganeja, hyppeli Numan, leijonan, ruholla, ja huusi heille, etteivät he saaneet enää siihen koskea.

Ja kun urokset seisahtuivat, kumartui Manu tarttuen kellanruskeaan korvaan. Jännittäen kaikki vähäiset voimansa hän kiskoi raskasta päätä, kunnes se hitaasti siirtyi taaksepäin, paljastaen Apinain Tarzanin sekavat, mustat hiukset ja puhdaspiirteiset kasvot.

Jotkut vanhemmat apinat olisivat tahtoneet täydentää aloittamansa työn; mutta Taug, äreä, voimakas Taug, hyppäsi nopeasti apinamiehen vierelle, asettui hajareisin tajuttoman miehen suojaksi ja varoitti peräytymään niitä, jotka olisivat halunneet lyödä hänen lapsuusaikaista leikkitoveriaan. Ja Tika, hänen puolisonsa, tuli myöskin, sijoittuen hampaat irvessä Taugin rinnalle. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään, kunnes Tarzanin vihdoin ympäröi piiri karvaisia puoltajia, jotka eivät olisi sallineet ainoankaan vihamiehen lähestyä häntä.

Ällistyneenä ja masentuneena Tarzan aukaisi silmänsä muutamia minuutteja myöhemmin. Hän katseli ympärillään olevia apinoita, ja hitaasti hän alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut.

Vähitellen levisi hänen kasvoilleen leveä virnistys. Hän oli saanut paljon kipeitä kolhauksia; mutta tästä seikkailusta koitunut hyvä oli kaiken sen arvoinen, mitä se oli maksanut. Hän oli esimerkiksi saanut tietää, että Kertshakin apinat olivat painaneet mieleensä hänen opetuksensa ja että hänellä oli hyviä ystäviä näiden jöröjen eläinten joukossa, joita hän oli pitänyt tunteettomina. Hän oli nähnyt, että Manu, marakatti, jopa pieni, raukkamainen Manu, oli pannut henkensä vaaraan puolustaakseen häntä.

Näiden seikkojen tunteminen teki Tarzanin hyvin iloiseksi; mutta toinen saamansa läksytys sai hänet punastumaan. Hän oli aina ollut kujeilija, ainoa kujeilija jurossa, peloittavassa seurueessa; mutta viruessaan nyt puolikuolleena vammoistaan hän melkein vannoi juhlallisen valan, että hän luopuisi ainiaaksi mokomasta kujeilusta -- melkein, mutta ei aivan.

YHDEKSÄS LUKU

Painajainen

Mbongan, päällikön, kylän neekerit juhlivat, samalla kun heidän yläpuolellaan kyykötti puussa Apinain Tarzan -- julmana, peloittavana, nälkäisenä ja kateellisena. Metsästys oli onnistunut kehnosti sinä päivänä, sillä parhaillakin viidakon metsästäjillä on laihat samoin kuin lihavat päivänsä. Usein oli Tarzan kärsinyt nälkää kauemmin kuin kokonaisen vuorokauden ja viettänyt kuukausia, jolloin hän oli hädin tuskin saanut nälkäkuoleman vältetyksi; mutta sellaista sattui harvoin.

Kerran oli ruohonsyöjiä kohdannut sairauskausi, jonka jälkeen tasangot olivat useita vuosia olleet melkein riistattomat, ja toisen kerran olivat isot kissaeläimet lisääntyneet niin nopeasti ja täyttäneet seudun siinä määrin, että niiden saalis, joka oli myöskin Tarzanin, oli säikkynyt pois pitkäksi aikaa.

Mutta enimmäkseen oli Tarzan saanut ravintoa runsaasti. Tänään oli hänen metsästyksensä kuitenkin rauennut tyhjiin: hänelle oli sattunut kommellus toisensa jälkeen, aina kun hän oli alkanut ahdistaa uutta riistaeläintä; ja niinpä hän nyt kyyröttäessään puussa katsellen juhlivia neekerejä tunsi tuskallisen kalvavaa nälkää, ja viha noita elinikäisiä vihollisia vastaan kiihtyi voimakkaasti hänen rinnassaan. Oli todellakin hornamaisen kiusallista istua nälissään, samalla kun gomanganit ahtoivat itsensä niin täyteen, että heidän vatsansa näyttivät olevan halkeamaisillaan, ja lisäksi vielä norsunlihasta!

Totta kyllä on, että Tarzan ja Tantor olivat mitä parhaita ystävyksiä ja ettei Tarzan ollut milloinkaan maistanut norsunlihaa; mutta gomanganit olivat ilmeisesti surmanneet norsun, ja kun he söivät saaliinsa lihaa, eivät minkäänlaiset siveelliset epäilykset olisi estäneet Tarzania tekemästä samoin, jos hän olisi saanut siihen tilaisuuden. Jos hän olisi tiennyt, että norsu oli kuollut tautiin useita päiviä sitä ennen, kun mustaihoiset löysivät ruhon, ei hän olisi ollut niin innokas pääsemään osalliseksi ateriasta, sillä Apinain Tarzan ei ollut mikään haaskansyöjä. Mutta nälkä voi tylsistyttää mitä tarkimmankin herkkusuun maun, eikä Tarzan ollut juuri herkkusuu.

Tällä hetkellä hän oli perin nälkäinen villipeto, jota varovaisuus piti aisoissa, sillä kylän keskellä kiehuvan ison keittopadan ympärillä oli mustia sotureita, joiden läpi ei edes Apinain Tarzan olisi voinut ehein nahoin tunkeutua. Tähyilijän oli senvuoksi pakko pysyä nälissään paikallaan, kunnes neekerit olisivat ahmineet itsensä turriksi, ja jos he olisivat jättäneet joitakuita viipaleita jäljelle, hankkia sitten niistä itselleen mahdollisimman hyvä ateria. Mutta malttamattomasta Tarzanista tuntui, että ahnaat gomanganit mieluummin repeäisivät kuin luopuisivat mässäyksestään, ennenkuin viimeinenkin murunen olisi nielty. Vähäksi aikaa he keskeyttivät yksitoikkoisen syömisen suorittaen osia eräästä metsästystanssista, ja se liike kiihdytti heidän ruoansulatustaan siksi paljon, että he kykenivät uusin voimin käymään jälleen käsiksi ateriaansa. Mutta nautittuaan ylettömiä määriä norsunlihaa ja neekeriolutta he pian kävivät liian kankeiksi minkäänlaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin; jotkut heistä joutuivat sellaiseen tilaan, etteivät enää jaksaneet nousta maasta, vaan loikoivat mukavasti ison keittopadan lähellä, sulloen vatsaansa lihaa, kunnes menivät tajuttomiksi.

Vasta hyvän joukon yli puolen yön alkoi Tarzan nähdä oireita mässäyksen päättymisestä. Mustaihoiset vaipuivat toinen toisensa jälkeen nopeasti uneen; mutta muutamia oli vielä itsepintaisesti ruoan kimpussa. Katsoen heidän tilaansa oli Tarzan varma siitä, että hän huoletta voisi mennä kylään ja siepata kourallisen lihaa heidän nenänsä edestä; mutta kourallinen ei hänelle riittänyt. Vain vatsantäyteinen ateria voisi vaimentaa huutavan nälän raivoisat vaatimukset.

Vihdoin oli vain yksi soturi pysynyt uskollisena aatteelleen -- vanha mies, jonka ennen kurttuinen vatsa oli nyt sileä ja pingoittunut kuin rumpu. Ilmeisen vaivaloisesti, jopa tuskallisesti hän yhä uudelleen ryömi padan ääreen, ponnistautui verkkaisesti polvilleen, josta asennosta hän ylti astiaan ja sai lihakimpaleen. Sitten hän kellahti selälleen äänekkäästi ähkien ja virui alallaan, tunkien hampaittensa välitse hitaasti lihaa täyteen ahdettuun vatsaansa.

Tarzanista oli ilmeistä, että ukko söisi kunnes kuolisi tai kunnes liha tyyten loppuisi. Apinamies pudisti päätään inhon vallassa. Kuinka törkeitä olentoja, olivatkaan nämä gomanganit! Ja kuitenkin vain he koko viidakon väestä olivat läheisesti Tarzanin kaltaisia. Tarzan oli ihminen, myöskin heidän täytyi olla jonkunlaisia ihmisiä, aivan samoin kuin pienet marakatit, isot apinat ja Bolgani, gorilla, kuuluivat samaan suureen perheeseen, vaikka heidän kokonsa, ulkomuotonsa ja tapansa olivatkin erilaisia. Tarzania hävetti, sillä olihan siis kaikista viidakon eläimistä iljettävin juuri ihminen -- ihminen ja Dango, hyena. Vain ihminen ja Dango söivät niin, että paisuivat kuin kuollut rotta. Tarzan oli nähnyt Dangon syömällä kaivautuneen kuolleen norsun ruhoon ja sitten ahmivan niin, ettei enää mahtunut ulos samasta reiästä, josta oli mennyt sisään. Nyt hän oli valmis uskomaan, että ihminen tekisi samoin, jos saisi siihen tilaisuuden. Ihminen oli myöskin vastenmielisin kaikista olennoista -- ohuine, laihoine jalkoineen, pulleine vatsoineen, viilattuine hampaineen, paksuine, punaisine huulineen. Ihminen oli inhoittava. Tarzanin katse kiintyi kamalannäköiseen, vanhaan soturiin, joka kieriskeli loassa hänen allaan.

Kas noin! Olio ponnisteli polvilleen saadakseen vielä kappaleen lihaa. Se ähkyi kovasti tuskissaan, mutta sittenkin se yhä vain söi, söi, yhäti söi. Tarzan ei jaksanut enää hillitä -- ei nälkäänsä eikä inhoansa. Hän liukui hiljaa maahan, pitäen puun runkoa itsensä ja ahmatin välillä.

Mies oli edelleenkin polvillaan keittopadan ääressä taipuneena melkein kaksin kerroin vatsanväänteissään. Hänen selkänsä oli apinamieheen päin. Reippaasti ja meluttomasti Tarzan lähestyi häntä. Ei kuulunut mitään, kun rautaiset sormet puristuivat mustan kurkkuun. Ottelu oli lyhyt, sillä neekeri oli vanha ja melkein herpaantunut lihan nielemisen ja oluen seurauksista.

Tarzan hellitti käsistään liikkumattoman ruumiin, otti padasta useita aimo kimpaleita lihaa -- kylliksi tyydyttämään hänenkin kalvavan nälkänsä -- ja nosti sitten maasta mässääjän ruumiin, tunkien sen keittoastiaan. Herättyään olisi muilla mustaihoisilla jotakin miettimistä! Tarzan virnisti. Palatessaan saaliineen puulle, otti hän maasta olutta sisältävän astian ja vei sen huulilleen; mutta maistettuaan juomaa hän sylki sen heti pois suustaan ja viskasi alkeellisen maljan kädestään. Hän oli aivan varma siitä, ettei edes Dango voisi nauttia noin saastaista juomaa, ja se usko lisäsi hänen ihmistä kohtaan tuntemaansa halveksimista.

Tarzan painui viidakkoon lähes kilometrin päähän, ennenkuin pysähtyi syömään varastamaansa ruokaa. Hän pani merkille, että siitä lehahti omituinen, vastenmielinen löyhkä, mutta otaksui sen johtuvan siitä, että se oli ollut tulella olleessa astiassa. Tarzan ei luonnollisestikaan ollut tottunut keitettyyn ruokaan. Hän ei pitänyt siitä; hänellä oli hyvin nälkä, ja hän oli syönyt kelpo annoksen saaliistaan, ennenkuin todella huomasi, että liha oli ellottavaa. Sitä riitti paljon pienempi määrä kuin hän oli kuvitellut tyydyttämään hänen ruokahalunsa.

Viskattuaan tähteet maahan hän kyyristyi sopivan oksan juureen ja koetti nukkua; mutta hänen tuntui olevan vaikea päästä uneen. Tavallisesti Apinain Tarzan vaipui uneen yhtä nopeasti kuin leiskuvan takkavalkean ääreen uunimatolle kiertynyt koira; mutta tänä iltana hän kääntelehti ja vääntelehti, sillä hänen sydänalassaan oli omituinen tunne, joka pikemmin kuin mistään muusta syystä tuntui voivan johtua siitä, että siellä olevat norsunlihan kappaleet pyrkivät takaisin öiseen ilmaan etsimään omaa ruhoaan. Mutta Tarzan oli jyrkkä puolestaan. Hän puri hampaansa yhteen eikä päästänyt niitä ulos. Häneltä ei noin vain riistettäisi ateriaa, senjälkeen kun hän oli niin kauan odottanut sen saamista.

Hänen oli onnistunut uinahtaa, kun leijonan karjaisu herätti hänet. Hän nousi istumaan ja huomasi, että oli selvä päivä. Tarzan hieroi silmiään. Oliko hän todella saattanut nukkua? Hän ei tuntenut itseään erikoisen virkistyneeksi, kuten hänen olisi pitänyt kunnollisen unen jälkeen. Hänen huomionsa kiintyi alhaalta kuuluvaan meluun ja kun hän vilkaisi sinne, näki hän leijonan seisovan puun juurella ja tähyilevän himokkaasti häneen päin. Tarzan irvisti eläinten kuninkaalle, minkä jälkeen Numa Tarzanin suureksi hämmästykseksi alkoi kiivetä oksien sekaan häntä kohti. Tarzan ei tosin ollut koskaan ennen nähnyt leijonan kapuavan puuhun, mutta jostakin selittämättömästä syystä ei häntä kovinkaan pahasti kummastuttanut, että tämä erikoinen leijona teki sen.

Leijonan hitaasti kiivetessä häntä kohti pyrki Tarzan ylemmille oksille; mutta hän huomasi kauhukseen, että hänen oli äärimmäisen vaikea kiivetä lainkaan. Yhä uudelleen hän liukui takaisin samaan paikkaan, kun taas leijona jatkoi kiipeämistään hellittämättä ja pääsi yhä lähemmäksi apinamiestä. Tarzan saattoi erottaa kellanvihreiden silmien nälkäisen kiillon. Hän näki kuolaa riippuvissa leukapielissä ja isot hampaat irvissä valmiina iskeytymään häneen ja repimään hänet. Epätoivoisesti ponnistaen onnistui apinamiehen vihdoinkin päästä hiukan kauemmaksi ahdistajastaan. Hän oli nyt korkeilla, heikoilla oksilla, joille ei yksikään leijona, sen hän tiesi, voisi häntä seurata; mutta ilkeännäköinen Numa läheni yhä. Se oli uskomatonta; mutta se oli totta. Eniten ihmetytti Tarzania kuitenkin se, että vaikka hän käsittikin, kuinka uskomatonta tämä kaikki oli, hän samalla kertaa piti sitä varsin luonnollisena seikkana; hänestä oli luonnollista ensiksi se, että leijona lainkaan kiipesi, ja toiseksi se, että Numa nousi yläoksille, joille ei edes Shita, pantteri, milloinkaan uskaltanut.

Apinamies rimpuili sitten vaivaloisesti korkean puun latvaan saakka, ja hänen jäljessään tuli Numa, vinkuen kammottavasti. Lopulta Tarzan keinui huojuvan oksan päässä korkealla metsän yläpuolella. Enää hän ei päässyt edemmäksi. Alhaalla lähestyi leijona varmasti, ja Apinain Tarzan käsitti, että loppu oli vihdoinkin käsissä. Hän ei voinut otella Numan kanssa ohuella oksalla, ei ainakaan tällaisen Numan, joka liikkui notkuvilla oksilla, kuudenkymmenen metrin korkeudella maasta, yhtä varmasti kuin itse maan pinnalla.

Lähemmäksi, yhä lähemmäksi tuli leijona. Vielä hetkinen, ja hän voisi ojentaa toisen vahvan käpälänsä ja kiskoa apinamiehen kauheaan kitaansa, Tarzanin pään päältä kuuluva suhina sai hänet pahaa aavistaen katsahtamaan ylöspäin. Hänen kohdallaan aivan lähellä häntä kaarteli iso lintu. Hän ei ollut koko elämänsä aikana nähnyt niin isoa lintua, mutta hän tunsi sen heti, sillä olihan hän satoja kertoja nähnyt sen eräässä niistä kirjoista, jotka hän oli löytänyt suojaisen lahden rannalla sijaitsevasta majasta -- sammaltuneesta majasta, joka sisältöineen oli nuoren loordi Greystoken ainoa tuntemattomalta isävainajalta saatu perintö.

Kirjassa oli lintu kuvattu lentämässä korkealla ilmassa pieni lapsi kynsissään, kun taas alhaalla maassa seisoi epätoivoinen äiti, ojennellen käsiään. Leijona nosti parhaillaan vankkakyntistä käpäläänsä tarttuakseen Tarzaniin, kun lintu syöksyi hänen kimppuunsa ja upotti hänen selkäänsä aivan yhtä kammottavat kynnet. Tuska oli puuduttava; mutta keventynein mielin tunsi apinamies, kuinka hänet siepattiin Numan kidasta.

Siipien voimakkaasti suhistessa kohosi lintu nopeasti, kunnes metsä oli syvällä heidän allaan. Tarzania kuvotti ja huimasi, kun hän katseli viidakkoa niin korkealta; hän sulki senvuoksi silmänsä lujasti ja pidätti henkeään. Yhä ylemmäksi nousi upea lintu. Tarzan avasi silmänsä. Viidakko oli niin kaukana hänen allaan, että se näkyi vain himmeänä, vihreänä läikkänä, mutta yläpuolella ja aivan lähellä oli aurinko. Tarzan oikaisi kätensä ja lämmitteli niitä, sillä niitä paleli kovasti. Sitten hänet äkkiä valtasi raivo. Minne aikoi lintu hänet viedä? Alistuiko hän näin vastustamatta siivekkään otuksen saaliiksi, olipa se sitten kuinka tavaton hyvänsä? Aikoiko hän, Apinain Tarzan, mahtava taistelija, kuolla lyömättä ainoatakaan iskua puolustuksekseen? Ei ikinä.

Hän sieppasi metsästyspuukon vyöllään olevasta jänteestä ja sysäsi sen kerran, kaksi, kolme kertaa yläpuolellaan olevaan rintaan. Valtavat siivet lepattivat vielä kouristuksentapaisesti jonkun kerran, kynsien ote heltisi, ja Apinain Tarzan suistui kiitämään kaukana alhaalla lepäävää viidakkoa kohti.

Apinamiehestä tuntui, että hän putosi useita minuutteja, ennenkuin hän räiskähti puiden vihreihin latvoihin. Pienemmät oksat hidastuttivat hänen vauhtiaan, niin että hän hetkiseksi jäi lepäämään samalle oksalle, jolle hän oli nukkunut edellisenä iltana. Vähän aikaa hän hoippui, ponnistellen rajusti päästäkseen tasapainoon; mutta vihdoin hän vierähti oksalta, mutta hurjasti huitomalla hän sai tartutuksi siihen kiinni ja jäi riippumaan.

Taaskin hän aukaisi silmänsä, jotka hän oli pudotessaan sulkenut. Oli jälleen yö. Yhtä vikkelänä kuin ennenkin hän kapusi taaskin oksan haarautumaan, josta hän oli tipahtanut. Alhaalla karjui leijona, ja katsoessaan sinne näki Tarzan kellanvihreiden silmien välkkyvän kuutamossa, kun niiden nälkäinen katse suuntautui ylöspäin häntä kohti viidakkoyön pimeyden lävitse.

Apinamies veti syvän henkäyksen. Kylmää hikeä kihosi hänen kaikista huokosistaan, ja hänen sydänalaansa kuvotti ilkeästi. Apinain Tarzan oli uneksinut ensimmäisen unensa.

Pitkän aikaa hän istui odottaen, että Numa kiipeisi puuhun häntä tavoittamaan ja että hän kuulisi ylhäältä pitkien siipien suhinaa, sillä Apinain Tarzanista oli hänen unensa silkkaa todellisuutta.

Hän ei voinut uskoa näkemiään, mutta kun hän kerran oli nähnyt vaikkapa niinkin uskomatonta, niin hän ei voinut epäillä omia havaintojaan. Koko Tarzanin elämän aikana eivät hänen aistimensa olleet häntä pahasti pettäneet, ja siksi hän luonnollisesti luotti niihin horjumatta. Jokainen havainto, jonka ne olivat tuoneet Tarzanin aivoihin, oli vähemmän tai enemmän täsmällisesti aina ollut oikea havainto. Hän ei voinut käsittää sellaista mahdollisuutta, että hän vain näennäisesti oli kokenut niin kummallisen seikkailun ja ettei siinä olisi todellisuutta siemeneksikään. Että pilaantuneesta norsunlihasta häiriytynyt vatsa, viidakossa karjuva leijona, kuvakirja ja uni voivat niin todellisuuden mukaisesti ja yksityiskohtaisen selväpiirteisesti tuoda hänen sielunsa silmien eteen kaiken sen, mitä hän luuli kokeneensa, siitä ei hänellä ollut vähäisintäkään aavistusta; mutta hän tiesi, että Numa ei osannut kiivetä puuhun, hän tiesi, ettei viidakossa ollut sellaista lintua kuin hän oli nähnyt, ja hän tiesi myöskin, ettei hän olisi voinut jäädä eloon pudottuaan edes mitättömän murto-osan siitä matkasta, jonka hän oli kiitänyt alaspäin.

Ainakin Tarzan oli perin ymmällä, kun hän uudelleen koetti paneutua nukkumaan -- kovin ymmällä ja kovin pahoinvoipa.

Syvästi miettiessään sen yön kummallisia tapahtumia hän näki vielä lisää merkillistä. Se oli totisesti aivan luonnotonta, mutta hän näki sen kaiken omin silmin -- ei sen vähempää kuin Histahin, käärmeen, kiemuraisena ja limaisena luikertamassa puun runkoa myöten häntä kohti -- Histahin, jolla oli Tarzanin keittopataan tunkema ukon pää -- pää ja pyöreä, pingoittunut, musta, turvonnut vatsa. Kun vanhuksen kaameat kasvot ja ylöspäin suunnatut, lasimaisesti tuijottavat silmät tulivat lähelle Tarzania, avautui kita nielemään häntä. Apinamies tähtäsi raivoisen iskun kamalannäköisiin kasvoihin, ja hänen iskiessään näky katosi.

Tarzan ponnahti istumaan oksalleen, läähättäen, silmät levällään, joka jäsenen vapistessa. Hän tähyili joka taholle ympärilleen, mutta hänen terävät, viidakkoon tottuneet silmänsä eivät erottaneet jälkeäkään vanhuksesta, jolla oli Histahin, käärmeen, ruumis, mutta paljaalla reidellään apinamies näki lehtimadon, joka oli pudonnut hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Irvistäen hän pyyhkäisi sen alhaalla vallitsevaan pimeyteen.

Ja niin kului yö unen seuratessa toistansa, painajaisen painajaista, kunnes hämmentynyt apinamies hätkähti kuin pelästynyt kauris, kun tuuli kahahti läheisissä puissa; hypähti seisomaan, kun hyenan kamala nauru katkaisi viidakon hetkellisen hiljaisuuden. Mutta vihdoin koitti vitkallinen aamu, ja kipeä, kuumeinen Tarzan lähti työläästi kiertelemään metsän ummehtuneissa, hämyisissä sokkeloissa, etsien vettä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin tulessa, ja hänen kurkussaan oli ilkeästi ellottava tunne. Hän osui sekavalle, melkein läpitunkemattomalle tiheikölle, ja villieläimen tavoin hän, villieläin, ryömi sinne kuolemaan yksin ja kenenkään näkemättä, turvassa saalistavien raatelijain hyökkäyksiltä.

Mutta hän ei kuollut. Kauan oli hänen henkensä sammumaisillaan, mutta äkkiä luonto ja rääkätty vatsa turvautuivat omaan terveyshoidolliseen menetelmäänsä; apinamies hikosi kovasti ja vaipui sitten normaaliseen, rauhalliseen uneen, jota kesti iltapuolelle päivää. Herätessään hän oli heikko, mutta ei enää sairas.

Hän etsi uudelleen vettä ja juotuaan pitkän siemauksen suuntasi verkkaisesti matkansa meren rannalla olevaan majaan. Hänen tapanaan oli jo kauan ollut tuntiessaan itsensä yksinäiseksi ja vaivautuneeksi hakea sieltä lepoa ja rauhaa, jota hän ei mistään muualta voinut saada.

Kun hän lähestyi majaa ja nosti yksinkertaista salpaa, jonka hänen isänsä oli muovannut niin monta vuotta sitten, tarkkaili häntä kaksi pientä, verestävää silmää läheisen piiloisan lehvistön takaa. Takkuisten, törröttävien kulmakarvojen alta ne tähysivät häntä häijysti ja tarkkaavan uteliaasti. Sitten Tarzan astui majaan ja sulki oven jälkeensä. Täällä hän oli eristettynä koko muusta maailmasta ja saattoi uneksia pelkäämättä kenenkään häiritsevän häntä. Hän voi kyyristyä katselemaan omituisissa esineissä, kirjoissa, olevia kuvia, hän voi ottaa selkoa painetusta sanasta, jota hän oli oppinut lukemaan osaamatta sen esittämää puhekieltä, hän voi elää ihmeellisessä maailmassa, jota hän ei lainkaan tuntenut muutoin kuin rakkaista kirjoistaan. Numa ja Sabor saivat saalistaa aivan lähellä häntä, luonnonvoimat saivat riehua ja raivota; mutta ainakin täällä sai Tarzan olla tyyten huoletonna miellyttävässä levossa, joka salli hänen kaikkine kykyineen häiritsemättä syventyä suurimpaan nautintoonsa.

Tänään hän otti jälleen esille sen ison linnun kuvan, joka kantoi pientä tarmangania kynsissään. Tarzanin otsa meni ryppyihin, kun hän tarkasti väripainosta. Niin, tämä oli aivan sama lintu, joka oli kantanut häntä edellisenä päivänä, sillä uni oli Tarzanista niin varmasti ollut todellisuutta, että hän vieläkin luuli päivän ja yön kuluneeksi siitä lähtien, kun hän oli paneutunut puuhun nukkumaan.

Mutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän varmaksi hän kävi siitä, että hänen näennäisesti kokemansa seikkailu oli todellinen; mutta hän ei ollenkaan kyennyt määrittelemään, missä todellisuus oli loppunut ja epätodellinen osa alkanut. Oliko hän siis lainkaan todella käynyt mustaihoisten kylässä, oliko hän tappanut vanhan gomanganin, oliko hän syönyt norsunlihaa, oliko hän ollut sairas? Tarzan raapi mustan, sotkuisen tukan peittämää päätään ja ihmetteli. Se kaikki oli perin kummallista, mutta sen hän tiesi, ettei hän ollut ikinä nähnyt Numan kiipeävän puuhun eikä Histahia, jolla olisi ollut vanhan ja lisäksi jo Tarzanin surmaaman mustaihoisen pää ja vatsa.

Vihdoin hän huoahtaen luopui koettamastakaan käsittää käsittämätöntä; mutta sydämensä sisimmässä hän tunsi, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin, mitä hän ei ollut ennen kokenut, toinen elämä, jota hän eli nukkuessaan ja josta hän oli tietoinen valveilla ollessaan.

Sitten hän alkoi pohtia, eikö joku niistä oudoista otuksista, joita hän kohtasi unissaan, voisi tappaa häntä, sillä sellaisina hetkinä tuntui Apinain Tarzan olevan kokonaan toisenlainen Tarzan, saamaton, avuton ja arka -- pyrkien pakoon vihollisiaan kuten Bara, kauris, kaikista olennoista arin.

Niinpä Tarzan unessa sai ensimmäisen hämärän aavistuksen pelosta, jota hän ei ollut koskaan valveillaan tuntenut; ja kenties hän koki niitä elämyksiä, joita hänen ammoisilla esivanhemmillaan oli ollut ja joita nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkipolville aluksi taikauskona ja sittemmin uskontona. Sillä samoin kuin Tarzan olivat hekin yöllä nähneet olioita, joita he eivät voineet selittää päiväsaikaisten havaintojensa eivätkä järkensä avulla, ja muodostaneet niin ollen itselleen kummallisen selityksen luonnottomine kuvatuksineen, joilla oli outoja, kaameita kykyjä; niiden laskuun he loppujen lopuksi panivat kaikki ne selittämättömät luonnonilmiöt, jotka aina näyttäytyessään herättivät heissä kunnioitusta, ihmettelyä ja pelkoa.

Ja kun Tarzan keskitti huomionsa edessään olevalla painetulla sivulla tanssiviin pieniin hyönteisiin, sekaantui hänen kummallisten seikkailujensa elävä muisto pian hänen lukemaansa kertomukseen -- tarinaan vankeudessa olevasta Bolganista, gorillasta. Kirjassa oli enemmän tai vähemmän luonnonmukainen värikuva häkkiin teljetystä Bolganista; lähellä seisoi useita merkillisen näköisiä tarmanganeja, nojaten kaidepuuta vastaan ja uteliaina tirkistellen ärisevää eläintä. Nyt kuten aina muulloinkin Tarzan suuresti ihmetteli omituisia ja nähtävästi hyödyttömiä kirjavia höyhenlaitteita, jotka verhosivat tarmanganien ruumiita. Aina hän hieman virnisti katsellessaan näitä omituisia olentoja. Hän tuumi, peittivätkö he tuolla tavoin ruumistaan, häveten karvattomuuttaan, vai luulivatko käyttämiensä omituisten laitteiden tekevän heidän ulkomuotonsa komeammaksi. Erikoisesti huvittivat Tarzania kuvattujen ihmisten eriskummaiset päähineet. Hän ihmetteli, kuinka jotkut naaraksista saivat pidetyksi päänsä tasapainossa ja pystyssä asennossa, ja hän oli niin vähällä purskahtaa äänekkääseen nauruun kuin koskaan ennen, kun hän silmäili urosten päässä olevia hullunkurisia, pieniä, pyöreitä vehkeitä.