Part 14

Hitaasti apinamies sai selville kirjan sivulle painettujen erilaisten kirjainyhdistelmien merkityksen, ja hänen lukiessaan alkoivat pikku hyönteiset, sillä sellaisiksi hän aina kirjaimia ajatteli, pyöriä ympäri perin sekasortoisesti, hämäten hänen katsettaan ja sekoittaen hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän kiivaasti pyyhkäisi silmiään kätensä selkämyksellä; mutta hänen onnistui vain hetkeksi saada hyönteiset pysymään yhtenäisessä ja järjellisessä asennossa. Hän oli nukkunut huonosti edellisenä yönä ja oli nyt lopen uupunut unen puutteesta, pahoinvoinnista ja kestämästään lievästä kuumeesta, joten hänen kävi yhä vaikeammaksi pitää huomiokykyään vireillä ja silmiään auki.

Tarzan tajusi, että hän oli nukkumaisillaan, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä selville ja päättänyt tyydyttää unen tarpeen, joka oli yltynyt melkein ruumiilliseksi kivuksi, heräsi hän siihen, että majan ovi avattiin. Käännyttyään nopeasti häiritsijään päin Tarzan hämmästyi nähdessään, että oviaukon täytti Bolganin, gorillan, kookas karvainen ruho.

Kaikista laajan viidakon asukkaista oli Tarzan kenties kaikkein vähimmin halunnut joutua pienessä majassa vastakkain juuri Bolganin, gorillan, kanssa, mutta hän ei pelännyt, vaikka hänen nopea silmänsä huomasikin, että Bolganin oli vallannut viidakkohulluus, jonka puuskia niin monet rajut urokset saavat. Tavallisesti isot gorillat karttavat tappelua, piileskelevät muilta viidakon asukkailta ja ovat yleensä mitä parhaita naapureita; mutta kun niitä ahdistetaan tai kun hulluus ne valtaa, ei yksikään viidakon asukas ole kylliksi rohkea ja hurjapäinen etsiäkseen vapaaehtoisesti riitaa niiden kanssa.

Mutta Tarzanin oli mahdotonta päästä pakoon. Bolgani tuijotti häneen ilkeine, punareunaisine silmineen. Aivan kohta hän karkaisi sisään ja apinamiehen kimppuun. Tarzan tarttui metsästyspuukkoon, jonka hän oli laskenut viereensä pöydälle; mutta kun hänen sormensa eivät heti osuneet aseeseen, loi hän nopean katseen sinnepäin nähdäkseen, missä se oli. Samassa sattui hänen katseensa kirjaan, jota oli katsellut ja joka edelleen oli auki Bolganin kuvan kohdalta. Tarzan löysi veitsensä, mutta hän vain hypisteli sitä välinpitämättömästi ja katseli hymyhuulin häntä lähestyvää gorillaa.

Enää hän ei antaisi olemattomien, unessa ilmestyvien olijoiden pettää itseään! Heti tuo Bolgani epäilemättä muuttuisi Pambaksi, rotaksi, jolla oli Tantorin, norsun, pää. Tarzan oli äskettäin nähnyt sellaisia kummallisia tapahtumia siksi paljon, ettei hän osannut aavistaakaan, mitä hän voisi odottaa; mutta tällä kertaa ei Bolgani muuttanut muotoaan, vaan eteni hitaasti nuorta apinamiestä kohti.

Tarzan oli hieman ymmällä myöskin siitä, ettei häntä haluttanut kuin hulluna syöksyä johonkin, turvapaikkaan, mikä oli ollut hänen voimakkain tunteensa äskeisessä merkillisessä seikkailussa. Hän oli nyt aivan oma itsensä, valmis taistelemaan, jos se kävisi tarpeelliseksi, mutta yhäti varma siitä, ettei hänen edessään oleva gorilla ollut lihaa ja verta.

Tuon pitäisi aivan heti haihtua ilmaan, ajatteli Tarzan, tai muuttua joksikin muuksi; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, Sen sijaan se kohosi selväpiirteisenä ja todellisena ikäänkuin oikea gorilla hänen edessään, upean, tumman karvan välkkyessä elinvoimasta ja terveydestä auringon säteissä, jotka tunkeutuivat huoneeseen nuoren loordi Greystoken takana olevasta korkeasta ikkunasta. Tämä oli enimmän todellisuutta muistuttavaa hänen kaikista seikkailuistaan, mietti Tarzan, kun hän toimettomana odotti seuraavaa huvittavaa piirrettä.

Ja sitten gorilla hyökkäsi. Kaksi valtavaa, känsäistä kättä tarttui apinamieheen, isot torahampaat paljastuivat lähellä hänen kasvojaan, kauhea murina kajahti laajasta kurkusta ja kuuma hengitys hiveli Tarzanin kasvoja, mutta sittenkin hän vain istui, virnaillen näylle. Tarzania voitaisiin pettää kerran tai kahdesti, mutta ei niin monta kertaa perätysten! Hän tiesi, että tämä Bolgani ei ollut todellinen Bolgani, sillä muutoin hän ei ikinä olisi päässyt majaan, koska vain Tarzan osasi käyttää salpaa.

Gorilla näytti ällistyvän karvattoman apinan omituisen alistumisen johdosta. Se pysähtyi hetkiseksi, ärisevä kita lähellä toisen kurkkua; sitten se näkyi äkkiä tehneen jonkun päätöksen. Heilautettuaan apinamiehen karvaiselle olalleen yhtä keveästi, kuin me, te tai minä, ottaisimme lapsen syliimme, kääntyi Bolgani ympäri, syöksyi ulkoilmaan ja lähti kiitämään isoja puita kohti.

Olihan Tarzan varma siitä, että tämä oli uniseikkailu, ja siksi hän vastustelematta vain hymyili leveästi, kun jättiläismäinen gorilla kantoi häntä pois. Pian, järkeili Tarzan, hän heräisi ja huomaisi taaskin olevansa majassa, jossa hän oli vaipunut uneen. Niin ajatellessaan hän vilkaisi taakseen ja näki majan oven olevan sepposen selällään. Tämä ei kelpaisi! Hän oli aina huolellisesti sulkenut ja teljennyt sen villien tunkeilijoiden varalta. Manu, marakatti, tekisi pahaa jälkeä Tarzanin aarteiden seassa, jos se pääsisi sisään vaikka vain muutamiksi minuuteiksi. Tarzanin mielessä heräsi pulmallinen kysymys. Missä oli uniseikkailujen ja todellisuuden raja? Miten hän saisi varmuuden siitä, ettei majan ovi todellakaan ollut auki? Hänen ympärillään näytti kaikki aivan tavalliselta -- hän ei nähnyt mitään sellaisia luonnottomia liioitteluja kuin edellisissä uniseikkailuissaan. Olisi senvuoksi paras olla varuillaan ja ottaa varma selko siitä, että majan ovi oli suljettu -- sehän ei haittaisi mitään siinäkään tapauksessa, vaikkei kaikkea sitä, mitä tuntui tapahtuvan, lainkaan tapahtuisikaan.

Tarzan koetti luiskahtaa pois Bolganin selästä, mutta iso otus vain murahti uhkaavasti ja puristi häntä entistä tiukemmin. Ponnistaen rajusti voimiaan kiskaisi apinamies itsensä irti, ja kun hän solahti maahan, kääntyi unigorilla äkäisesti häneen päin, tarttui häneen uudelleen ja iski vankat hampaansa sileään, ruskeaan olkapäähän.

Pilkallinen hymy häipyi Tarzanin huulilta, kun kipu ja lämmin veri nostattivat hänen taisteluhalunsa. Unta tai totta, tämä ei enää ollut leikkiä! Purren, repien ja äristen kierähtivät ottelijat maahan. Gorillan mielipuolinen raivo oli nyt kohonnut huippuunsa. Vähän väliä se hellitti hampaansa apinamiehen olkapäästä iskeäkseen ne Tarzanin kurkkuun; mutta Apinain Tarzan oli ennenkin kamppaillut sellaisten vastustajain kanssa, jotka ensinnä pyrkivät käsiksi henkitorveen, ja hän vältti vaaran joka kerta, samalla kun hän puolestaan koetti saada sormensa Bolganin kurkkuun. Vihdoin se hänelle onnistui -- hänen jäntevät lihaksensa jännittyivät ja pullistuivat sileän ihon alla, kun hän pinnisti valtaiset voimansa viimeiseen saakka työntääkseen karvaisen ruumiin kauemmaksi itsestään. Ja samalla kun hän kuristi Bolgania ja pakotti apinaa peräytymään, työntyi hänen toinen kätensä heidän väliinsä, kunnes metsästyspuukko oli pedon sydämen kohdalla -- sitten liikahti teräsjänteinen ranne nopeasti, ja terä sujahti maaliinsa.

Bolgani, gorilla, päästi yhden ainoan kauhean kirkaisun, riistäytyi irti apinamiehen otteesta, nousi pystyyn, hoippui muutamia askelia ja retkahti sitten maahan. Sen jäsenet nytkähtivät joitakuita kertoja suonenvedontapaisesti, ja sitten oli peto hiljaa.

Apinain Tarzan seisoi paikallaan, katsellen surmaamaansa otusta, pyyhkäisten kädellään tuuheaa, mustaa, takkuista tukkaansa. Äkkiä hän kumartui ja koetti kuollutta ruumista. Gorillan lämmin elinneste punasi hänen sormensa. Hän vei ne nenänsä alle ja haisteli. Sitten hän pudisti päätään ja palasi majalle. Ovi oli yhäti auki. Hän sulki sen ja pani salvan paikoilleen. Mentyään takaisin vastustajansa ruumiin ääreen hän taaskin jäi seisomaan, raapien päätänsä.

Jos tämä oli uniseikkailu, niin mikä sitten oli todellisuutta? Miten hän saattoi erottaa edellisen jälkimmäisestä? Kuinka paljon kaikesta siitä, mitä hänelle eläissään oli tapahtunut, oli todellista ja kuinka paljon vain näennäistä?

Hän laski toisen jalkansa pitkänään viruvalle ruholle, nosti kasvonsa taivasta kohti ja kajahutti urosapinan voittohuudon. Kaukaa vastasi siihen leijona. Se tuntui hyvin todelliselta -- mutta sittenkään hän ei ollut siitä varma. Syvissä mietteissään hän painui viidakkoon.

Niin, hän ei tietänyt, mikä oli todellista, mikä ei; mutta yhden seikan hän tiesi -- ikinä hän ei panisi enää suuhunsa Tantorin, norsun, lihaa.

KYMMENES LUKU

Taistelu Tikan puolesta

Päivä oli hyvin ihana. Lauhkea tuuli vilvoitti päiväntasaajan auringon paahdetta. Heimon keskuudessa oli viikkokausia vallinnut rauha, eikä ulkoapäin ollut sen alueille tunkeutunut ainoatakaan vierasta vihollista. Apinain mielestä oli kaikki tämä riittävä todistus siitä, että tulevaisuus olisi samanlainen kuin läheinen menneisyys -- että ihanneolot pysyisivät.

Vahdit, joiden sijoittaminen oli nyt tottumuksen voimasta tullut heimoelämän tavaksi, joko vähensivät valppauttaan tai poistuivat tyyten paikoiltaan, miten heidän päähänsä milloinkin pisti. Heimo oli hajaantunut laajalle alueelle etsimään ravintoa. Näin saattavat rauha ja menestys kaivaa pohjan mitä alkeellisemman samoin kuin myös mitä korkeimmalle kehittyneen yhteiskunnan turvallisuudelle.

Myöskin yksilöt kävivät vähemmän varovaisiksi ja valppaiksi, niin että olisi saattanut luulla Numan, Saborin ja Shitan hävinneen koko luomakunnasta. Naarakset ja balut harhailivat suojelijoitta jylhässä viidakossa, kun taas ahnaat urokset hakivat ravintoa kaukana aukeamalla; niinpä myöskin Tika ja Gazan, hänen balunsa, liikkuivat heimon alueen äärimmäisellä eteläisellä liepeellä, eikä ainoatakaan isoa urosta ollut heidän lähistöllään.

Vielä kauempana etelässä vaelsi metsässä uhkaava olento -- kookas urosapina, joka oli vimmastunut yksinäisyydestä ja tappiosta. Viikko sitten hän oli tavoittanut kaukana sieltä asustavan heimonsa kuninkuutta ja harhaili nyt kolhittuna, ruumis vielä hellänä, aarniometsässä yksinäisenä hylkiönä. Myöhemmin hän voisi palata oman heimonsa keskuuteen ja alistua karvaisen otuksen tahtoon, jota hän oli koettanut syöstä valtaistuimelta; mutta nyt hän ei vielä uskaltanut sitä tehdä, sillä hän ei ollut tavoittanut ainoastaan herransa ja mestarinsa kruunua, vaan myöskin hänen vaimojaan. Kuluisi vähintäänkin kokonainen kuukausi, ennenkuin loukattu hallitsija unohtaisi tapahtuman, ja siksi Tug vaelsi oudossa viidakossa julmana, peloittavana ja uhkuen vihaa.

Tällaisessa mielentilassa Tug osui aavistamattaan nuoren naaraksen läheisyyteen, joka oli yksin ruuanhakuretkellä -- vieraan heimon naaraksen, joustavan ja voimakkaan ja verrattoman kauniin. Tug pidätti henkeään ja pujahti ketterästi tiepuoleen, jossa tiheälehväinen troopillinen pensaikko piilotti hänet Tikalta, samalla sallien hänen antaa silmiensä nauttia naaraksen viehkeydestä.

Mutta hänen katseensa ei yksinomaan tuijottanut Tikaan, vaan harhaili myöskin heitä ympäröivässä viidakossa, etsien Tikan heimon uroksia ja naaraita sekä baluja, mutta etupäässä uroksia. Kun himoitaan vieraaseen heimoon kuuluvaa naarasta, on otettava huomioon rajut, kookkaat, karvaiset huoltajat, jotka ani harvoin poistuivat etäälle holhoteistaan ja olivat valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta muukalaista vastaan puolustaessaan toverinsa puolisoa tai jälkeläisiä, aivan samoin kuin ottelisivat omien läheistensä puolesta.

Tug ei havainnut mitään jälkeä ainoastakaan apinasta, lukuunottamatta vierasta naarasta ja hänen likellään leikkivää nuorta balua. Hänen häijyt, verestävät silmänsä painuivat puolittain umpeen, kun hänen katseensa imeytyi edellisen viehättäviin muotoihin -- mitä baluun tulee, niin hänen vankkojen leukojensa yksi ainoa puraisu sen hoikkaan niskaan riittäisi estämään sen nostamasta tarpeetonta hälyä.

Tug oli komea, kookas uros ja muistutti monessa suhteessa Tikan puolisoa Taugia. He olivat molemmat parhaassa iässä, kummallakin heillä oli ihailtavat lihakset ja mainiot torahampaat, kumpikin he olivat niin peloittavan hurjia kuin vaativaisinkin ja tarkimminkin valitseva naaras voi haluta. Jos Tug olisi ollut Tikan omaa heimoa, niin Tika olisi voinut yhtä hyvin suostua häneen kuin Taugiinkin, kun hänen paritteluaikansa tuli; mutta nyt hän oli Taugin, eikä yksikään muu uros saanut vaatia häntä omakseen ensin voittamatta Taugia mieskohtaisessa kamppailussa. Ja sittenkin pidätti Tika itselleen erinäisiä oikeuksia tähän asiaan nähden. Jollei hän suosinut uutta kosijaa, saattoi hän itsekin astua kilpakentälle tukemaan oikeudenmukaista puolisoansa, vähentäen parhaansa mukaan toisen voittomahdollisuuksia; eikä se olisikaan mikään vähäinen apu Tikan herralle ja isännälle, sillä vaikka Tikan torahampaat olivatkin pienemmät kuin uroksen, niin hän osasi käytellä niitä erinomaisen tehokkaasti.

Tika oli parhaillaan lumoavan miellyttävässä puuhassa, etsimässä kovakuoriaisia, unohtaen kaiken muun. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, kuinka kauas heimon muista jäsenistä hän ja Gazan olivat joutuneet, eivätkä hänen turvallisuudesta huolehtivat aistimensa olleet valppaina, kuten niiden olisi pitänyt olla. Kuukausia kestänyt vaaroilta suojattu elämä huolellisten vahtien turvassa, joita sijoittamaan Tarzan oli heimon opettanut, oli tuudittanut heimon jäsenet rauhallisuuden tuntuun ja luottamaan petolliseen uskoon, joka oli menneisyydessä tuottanut tuhon monelle valistuneelle yhteiskunnalle ja tuottaa vielä vastaisuudessa monelle -- siihen nimittäin, että koska heitä ei ole ahdistettu, ei heitä ikinä ahdistetakaan.

Tultuaan varmaksi siitä, ettei lähimmässä ympäristössä ollut ketään muita kuin naaras baluineen, Tug hiipi hiljaa heitä kohti. Tika oli selin häneen päin, kun hän lopullisesti karkasi heidän kimppuunsa; mutta Tikan aistit olivat viimeinkin heränneet huomaamaan uhkaavan vaaran, ja hän pyörähti outoa urosta kohti juuri kun tämä oli saavuttamaisillaan hänet, Tug pysähtyi muutaman askeleen päähän hänestä. Vieraan naaraksen viettelevä naisellinen sulous oli haihduttanut uroksen raivon. Hän päästeli lepyttäviä äännähdyksiä -- maiskutellen leveitä, litteitä huuhaan -- eivätkä ne äänet olleetkaan niin kovin erilaisia kuin ne, joita saattaa kuulua oikeassa suutelossa.

Mutta Tika vain paljasti hampaansa ja murisi. Pikku Gazan lähti juoksemaan äitiänsä kohti, mutta tämä varoitti häntä pysymään etäällä, ehättäen huutamaan: "Krig-ah!" ja käski hänen kiivetä korkean puun ylimmille oksille. Ilmeisestikään ei uusi kosija tehnyt Tikaan suotuisaa vaikutusta. Tug oivalsi sen ja muutti menettelytapaansa sen mukaisesti. Hän pullisti jättimäistä rintaansa, iski siihen känsittyneillä rystysillään ja pöyhisteli, huojuen edestakaisin Tikan edessä.

"Minä olen Tug", hän rehenteli. "Katso iskuhampaitani! Katso voimakkaita käsiäni ja tanakoita jalkojani! Yhdellä puraisulla kykenen surmaamaan teidän väkevimmän uroksenne. Olen yksin tappanut Shitan. Olen Tug. Tug tahtoo sinut omakseen."

Sitten hän jäi odottamaan nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen kerskailunsa oli tehnyt, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Tika kääntyi niin nopeasti, ettei sitä olisi saattanut odottaa niin raskaalta olennolta, ja lähti nuolena kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Kiukkuisesti murahtaen syöksyi Tug tavoittamaan häntä; mutta pienempi, keveämpi naaras oli liian nopsa hänen saavutettavakseen. Hän ajoi Tikaa takaa muutamia metrejä, jäi sitten seisomaan puhisten ja karjuen sekä pieksäen maata vankoilla nyrkeillään.

Hänen lähellään kasvavassa puussa istuva pikku Gazan näki vieraan uroksen raivon ja pettymyksen ilmaisut. Ollen nuori ja luullen olevansa turvassa painavan uroksen yltämättömissä kiljaisi Gazan harkitsemattoman herjauksen heidän kiusanhengelleen. Tug vilkaisi ylöspäin. Tika oli pysähtynyt vähän matkan päähän -- hän ei tahtonut poistua kauas balustaan; sen käsitti Tug heti ja päätti nopeasti käyttää sitä edukseen. Hän näki, että se puu, jossa nuori apina kyykötti, oli yksinäinen ja ettei balu voisi päästä toisiin puihin laskeutumatta ensin maahan. Hän saisi äidin käsiinsä sen nojalla, että tämä rakasti lastaan.

Hän heilautti itsensä puun alaoksille. Pikku Gazan lakkasi herjaamasta Tugia; hänen ilmeensä muuttui ilkkuvasta huolestuneeksi ja sitten hyvin pian pelokkaaksi, kun Tug alkoi kiivetä häntä kohti. Kirkuen kehoitti Tika Gazania nousemaan korkeammalle, ja pieni apina kapusi hennoille oksille, jotka eivät kannattaisi ison apinan painoa; mutta siitä huolimatta Tug kiipesi edelleen. Tika ei ollut peloissaan. Hän tiesi, ettei Tug voisi nousta kyllin korkealle saadakseen Gazanin kiinni, ja siksi hän istui vähän matkan päässä puusta, syytäen ahdistajalle viidakkohäväistyksiä. Naaraksena hän oli siinä taidossa oikea mestari.

Mutta hän ei tietänyt, kuinka ilkeämielisen ovelat Tugin vähäiset aivot olivat. Hänestä oli varmaa, että uros kapuaisi Gazania kohti niin pitkälle kuin pääsisi ja huomattuaan sitten, ettei hän yltäisi baluun, lähtisi jälleen ajamaan häntä takaa, mikä olisi yhtä tuloksetonta. Hän uskoi niin lujasti, että hänen balunsa oli turvassa ja että hän itse kykeni huolehtimaan itsestään, ettei hän kiljaissut avunpyyntihuutoa, joka pian olisi kiidättänyt heimon muut jäsenet parvissa hänen luokseen.

Verkalleen kohoten Tug saavutti sen rajan, jota ylempänä oleville hennoille oksille hän ei rohjennut kiskoa raskasta ruhoaan. Gazan oli vielä lähes viisi metriä hänen yläpuolellaan. Uros sijoittui vakavasti istumaan ja tarttui latvaan voimakkaine käsineen. Tikan valtasi kauhu. Hän oivalsi heti toisen aikeet. Gazan kyyrötti korkealla huojuvalla oksalla. Ensimmäisestä pudistuksesta hän menetti tasapainonsa, vaikka hän ei tyyten pudonnutkaan, vaan jäi riippumaan kaikkien neljän raajansa varaan. Mutta Tug ponnisteli kahta rajummin; se oksa, johon nuori apina oli tarrautunut, naksahteli pahasti. Tika ymmärsi liiankin selvästi, minkälainen, lopputuloksen täytyi olla, ja unohtaen syvässä äidinrakkaudessaan oman vaaransa hän syöksyi eteenpäin kiivetäkseen puuhun tappelemaan tuon kammottavan otuksen kanssa, joka uhkasi hänen pienokaisensa henkeä.

Mutta ennenkuin hän ennätti edes rungolle, onnistui Tugin saada latva siksi rajuun liikkeeseen, että Gazanin ote heltisi. Kirkaisten suistui balu lehvien välitse, turhaan hapuillen saadakseen uudelleen kiinni, ja putosi raskaasti kumahtaen äitinsä jalkojen juureen, jääden virumaan siihen ääneti ja hievahtamatta. Parkaisten kumartui Tika ottamaan elotonta ruumista syliinsä; mutta samassa oli Tug hänen niskassaan.

Rimpuillen ja purren koetti Tika vapautua; mutta ison uroksen jättiläislihakset olivat ylivoimaiset hänen heikommille jänteilleen. Tug löi ja kuristi häntä useita kertoja, kunnes hän vihdoin melkein tajuttomana heittäytyi rennoksi ja oli alistuvinaan. Sitten uros nosti hänet olalleen ja kääntyi takaisin etelään vievälle polulle, jota myöten oli tullutkin.

Maassa virui pienen Gazanin liikkumaton ruumis. Hän ei valittanut. Hän ei värähtänytkään. Hitaasti nousi aurinko keskitaivaalle. Pensaikossa hiipi syyhyinen otus, kuono koholla nuuhkien viidakkotuulahduksia. Se oli Dango, hyena. Äkkiä sen inhoittava turpa pistäytyi esiin läheisen lehvistön lävitse, ja sen julmat silmät suuntautuivat Gazaniin.

Varhain samana aamuna oli Apinain Tarzan mennyt rannikolle sijaitsevalle majalle, jossa hän vietti useita tunteja heimon oleskellessa sen läheisyydessä. Lattialla oli miehen luuranko -- kaikki, mitä oli jälellä entisestä loordi Greystokesta -- samassa asennossa, johon se oli pudonnut silloin, kun Kertshak, iso apina, oli sen kaksikymmentä vuotta sitten elottomana heittänyt kouristaan. Jo aikoja sitten olivat termiitit ja pienet nakertajat kalunneet englantilaisen lujatekoiset luut puhtaiksi. Tarzan oli vuosikausia nähnyt sen viruvan paikallaan eikä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin niihin lukemattomiin tuhansiin luihin, joita oli siroteltuna sinne tänne hänen oleskelupaikoillaan ja poluillaan viidakossa. Vuoteella lepäsi toinen, pienempi luuranko, eikä nuorukainen välittänyt mitään siitä sen enempää kuin toisestakaan. Mistäpä hän olisi tietänyt, että toinen oli ollut hänen isänsä, toinen hänen äitinsä? Loordi Greystoke-vainajan niin rakastavan huolellisesti valmistamassa karkeatekoisessa kehdossa oleva vähäinen luukasa ei merkinnyt hänelle mitään -- että tuo pieni kallo olisi vielä kerran apuna, kun todistettaisiin hänen oikeutensa ylvääseen arvonimeen, siitä hänellä oli yhtä vähän aavistusta kuin Orionin tähtien kuista. Tarzanista ne olivat luita -- pelkkiä luita. Hän ei niitä tarvinnut, sillä niissä ei ollut lainkaan jäljellä lihaa, eivätkä ne olleet hänen vastuksinaan, sillä hän ei kaivannut vuodetta, ja lattialla olevan luurangon ylitse hän jaksoi helposti harpata.

Tänään hän oli rauhaton. Hän käänteli ensin toisen, sitten, toisen kirjan lehtiä. Hän katseli kuvia, jotka hän muisti ulkoa, ja sysäsi sitten kirjan syrjään. Hän penkoi kaapin sisältöä ainakin tuhannen kertaa. Hän otti sieltä esille pussin, jossa oli paljon pieniä, pyöreitä metallilevyjä. Kuluneiden vuosien aikana hän oli leikkinyt niillä usein; muta aina hän oli pannut ne huolellisesti takaisin pussiin ja pussin takaisin kaappiin juuri samalle hyllylle, jolta hän oli sen ensiksi löytänyt. Omituisesti ilmeni perinnöllisyyden vaikutus apinamiehessä. Järjestystä rakastavan rodun vesana hän itsekin rakasti järjestystä tietämättä miksi.

Apinat pudottivat esineet käsistään heti, kun heidän mielenkiintonsa niitä kohtaan sammui -- korkeaan ruohikkoon tai puiden yläoksille. Pudottamansa kappaleet he joskus löysivät jälleen, mutta vain sattumalta. Sellainen ei ollut Tarzanin tapa. Hänen vähäinen omaisuutensa oli määrätyissä paikoissa, ja tunnollisesti hän palautti jokaisen esineen omalle paikalleen herettyään sitä käyttämästä. Pussissa olevat pyöreät metallilevyt olivat hänestä aina mielenkiintoisia. Niiden kummallakin puolen oli kohokuvia, joiden merkitystä hän ei oikein ymmärtänyt. Levyt olivat kirkkaita ja välkkyviä. Hänestä oli hauskaa järjestää niitä erilaisiksi kuvioiksi pöydällä. Satoja kertoja hän oli leikkinyt siten. Kun hän tänään oli samassa puuhassa, putosi häneltä yksi niistä, kaunis, keltainen kappale -- englantilainen punnanraha -- ja kieri sen vuoteen alle, jossa aikoinaan viehättävän lady Alicen maallinen tomu lepäsi.

Säntillisenä miehenä Tarzan heti laskeutui nelinkontin etsimään sängyn alta pudonnutta kultakolikkoa. Niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, hän ei ollut koskaan ennen tarkastanut vuoteen alustaa. Hän löysi kolikon ja myöskin jotakin muuta -- pienen, puisen lippaan, jossa oli löyhästi kiinni painettu kansi. Otettuaan ne molemmat hän pisti punnan takaisin pussiin ja pussin takaisin hyllyllensä kaappiin. Sitten hän tutki lipasta. Siinä oli joukko lieriömäisiä metallipalasia, joiden toinen pää suippeni kartiomaisesti ja toisessa, tasaisessa päässä oli ulkoneva reunus. Ne olivat kaikki aivan vihreitä ja himmeitä, vuosien aikana kerrostuneen kuparihomeen peittämiä.

Tarzan otti niitä lippaasta kourallisen ja tarkasti niitä. Hän hieroi kahta vastakkain ja huomasi, että vihreä väri lähtisi pois, jättäen näkyviin kiiltävän pinnan kahdelle kolmasosalle niiden pituudesta, kun taas kartiokärkinen pää jäi himmeän harmaaksi. Etsittyään puupalasen hän hankasi, sillä ripeästi yhtä lieriötä ja sai vaivojensa palkkioksi siihen välkkyvän hohteen, joka miellytti häntä.

Hänen kupeellaan riippui reppu, jonka hän oli anastanut eräältä monista surmaamistaan mustista sotureista. Reppuun hän pani kourallisen uusia lelujaan, aikoen kiilloittaa ne joutohetkinään. Sitten hän sijoitti lippaan takaisin sängyn alle, ja kun hän ei löytänyt enää mitään muuta huvittavaa, poistui hän majasta ja palasi heimon luokse.

Päästyään lähelle apinoita hän kuuli kovaa hälyä edestäpäin -- naaraiden ja balujen äänekästä kirkumista, kookkaiden urosten hurjia, kiukkuisia ärjäisyjä ja murahduksia. Hän kiihdytti heti vauhtiaan, sillä hänen korviinsa saapuvat "Krig-ah!" huudot ilmaisivat hänelle, että hänen tovereillaan oli hätä.