Part 12

Hetkeäkään empimättä Numa hyökkäsi päästyään sellaiselle kohdalle, että apinat olivat näkyvissä. Pienellä aukeamalla oli toistakymmentä karvaista, ihmisenmuotoista olentoa. Aukeaman laidalla istui puussa ruskeaihoinen nuorukainen. Hän näki Numan nopeasti syöksyvän esille, apinain kääntyvän pakoon ja isojen urosten polkevan pieniä baluja. Vain yksi apina jäi paikalleen torjumaan hyökkäystä; hän oli nuori naaras, jota äskettäin alkanut äitiys innostutti uhraamaan itsensä pelastaakseen balunsa.

Tarzan hyppäsi oksalta ja kiljui alhaalla pakeneville ja ympärillä kasvavissa puissa turvallisesti kyyköttäville uroksille. Jos nämä olisivat pysyneet paikoillaan niin Numa ei olisi suorittanut hyökkäystään, jollei sitä olisi innostanut vimmainen raivo tai nälkiintymisestä aiheutuvat jäytävät tuskat. Eikä se sittenkään olisi selviytynyt ehein nahoin.

Jos urokset kuulivat Tarzanin huudot, hidastelivat he toiminnassa, sillä Numa oli siepannut emoapinan ja raahannut hänet viidakkoon, ennenkuin urokset olivat saaneet takaisin kylliksi malttia ja rohkeutta ryhtyäkseen puolustamaan toveriaan. Tarzanin kiukkuinen ääni herätti samanlaista kiukkua apinoiden rinnassa. Äristen ja karjuen he seurasivat Numaa tiheään, sekavaan lehvistöön, jonne peto koetti piiloutua heiltä. Apinamies oli etummaisena, liikkuen ripeästi, mutta varovasti, luottaen, korviinsa ja nenäänsä vieläkin enemmän kuin silmiinsä etsiessään leijonaa.

Jälkiä oli helppo seurata, sillä raahautuessaan oli uhri tehnyt selvän, veren tahraaman ja voimakashajuisen uran. Niinkin tylsäaistimiset olennot kuin te ja minä olisimme hyvin kyenneet sitä seuraamaan. Tarzanista ja Kertshakin apinoista se oli yhtä näkyvä kuin sementillä laskettu katukäytävä.

Tarzan tiesi, että he lähestyivät isoa kissaeläintä, ennenkuin kuuli äkäisen varoitusmurinan suoraan edestään. Kehoittaen apinoita noudattamaan esimerkkiään hän heilautti itsensä puuhun ja hetkistä myöhemmin ympäröi Numaa piiri ärjyviä petoja, jotka pysyttelivät poissa kauheiden hampaiden ja kynsien ulottuvilta, mutta olivat selvästi näkyvissä. Raatelija kyyrötti etukäpälät naarasapinan päällä. Tarzan erotti, että jälkimmäinen oli kuollut, mutta hänellä oli se tunne, että eloton ruumis oli välttämättä pelastettava vainolaisen kynsistä ja petoa rangaistava.

Hän syyti Numalle pilkka- ja herjaussanoja, katkoi kuivuneita oksia siitä puusta, jossa hyppi, ja heitteli niillä leijonaa. Apinat noudattivat esimerkkiä. Numa karjui raivoissaan ja kiusaantuneena. Sen oli kova nälkä, mutta sellaisissa oloissa ei syöminen käynyt päinsä.

Jos apinat olisivat jääneet omiin valtoihinsa, olisivat he epäilemättä pian jättäneet leijonan rauhassa nauttimaan ateriaansa, sillä olihan naaras kuollut. He eivät voineet palauttaa häntä henkiin viskelemällä kalikoilla Numaa, ja parhaillaankin he olisivat jo voineet olla itse levollisesti etsimässä ravintoa; mutta Tarzan oli toista mieltä. Numaa oli rangaistava, ja se oli ajettava tiehensä. Sille oli näytettävä, että vaikkakin se sai tapetuksi manganin, ei sen sallittaisi syödä uhriaan. Ihmisjärki piti silmällä tulevaisuutta, kun taas apinat ajattelivat vain läheisintä nykyisyyttä. He olisivat olleet tyytyväisiä selvittyään tänään Numan taholta uhkaavasta vaarasta, kun taas Tarzan oivalsi, kuinka välttämätöntä ja myöskin mahdollista oli taata turvallisuus vastaisten päivien varalta.

Niinpä hän yllytti isoja ihmisapinoita, kunnes Numan niskaan lenteli satamalla kalikoita, pannen leijonan pudistelemaan päätänsä ja karjumaan rajusti ja uhkaavasti; mutta yhä se piti epätoivoisesti kiinni saaliistaan.

Pian Tarzan käsitti, että Numaan singotut oksat eivät osuessaankaan koskeneet kipeästi eivätkä lainkaan vahingoittaneet petoa, minkävuoksi apinamies silmäili ympärilleen löytääkseen tehokkaampia heittoaseita, eikä hänen tarvinnutkaan niitä kauan hakea. Varsin lähellä Numaa oli maasta ulkoneva, rappeutunut graniittimöhkäle, ja se tarjosi paljon pahemmin koskevia heittoaseita. Käskien apinoita tarkkaamaan häntä Tarzan liukui maahan ja keräsi kourallisen pieniä kivensirpaleita. Hän tiesi, että kun kerran apinat olisivat nähneet hänen toteuttavan ajatuksensa, niin he noudattaisivat hänen esimerkkiään paljon sukkelammin kuin tottelisivat hänen käskyjään, jos hän komentaisi heitä noutamaan kiviä ja nakkelemaan niillä Numaa, sillä silloin ei Tarzan vielä ollut Kertshakin heimon apinoiden kuningas. Siksi hän tuli vasta myöhempinä vuosina.

Nyt hän oli vain nuorukainen, vaikka hän olikin osannut hankkia itselleen paikan näiden villieläinten neuvotteluissa, joiden keskuuteen kummallinen kohtalo oli hänet heittänyt. Vanhemman polven jöröt urokset vihasivat häntä yhäti, kuten eläimet vihaavat niitä, joiden tunnusmerkillinen haju on vieraan ja siis vihollisen haju. Nuoremmat urokset, jotka olivat lapsuudessaan olleet Tarzanin kisatovereita, olivat yhtä tottuneet Tarzanin kuin kenen hyvänsä heimon jäsenen hajuun. He eivät epäilleet häntä sen enempää kuin muitakaan tuntemiaan uroksia; mutta he eivät myöskään rakastaneet häntä, sillä he eivät rakastaneet ketään muulloin kuin paritteluaikana, ja se viha, jota muut urokset silloin heissä herättivät, pysyi hyvinkin seuraavaan paritteluaikaan saakka. He olivat parhaimmillaankin äreää, kärtyistä joukkoa, vaikka heidän keskuudessaan oli joitakuita, joiden mielessä oli inhimillisyyden alkeellisia ituja -- epäilemättä vanhaa perintöä; heissä oli kaiketi vielä jotakin jäljellä siitä ammoisesta esivanhemmasta, joka astui ensimmäisen askeleen apinanmuodosta ihmisyyttä kohti, kävellen entistä useammin takajaloillaan ja keksien muuta puuhaa vapaille käsilleen.

Niinpä siis Tarzan johti, koska hän ei vielä voinut komentaa. Hän oli jo aikoja sitten pannut merkille apinoiden matkimistaipumuksen ja oppinut käyttämään sitä hyväkseen. Koottuaan sylinsä täyteen rapautuneen graniitin kappaleita hän kiipesi jälleen puuhun ja näki hyvillä mielin, että apinat noudattivat hänen esimerkkiään.

Heidän kiviä kerätessään syntyneen vähäisen rauhallisen hetken aikana oli Numa käynyt aterioimaan; mutta tuskin se oli ehtinyt sijoittua mukavasti saaliinsa ääreen, kun apinamiehen harjaantuneen käden linkoama terävä graniittisirpale sattui sen poskeen. Pedon äkillinen tuskan ja raivon karjahdus tukehtui, kun apinat, jotka olivat nähneet Tarzanin tempun, tähtäsivät siihen yhteislaukauksen. Numa pudisteli jykevää päätään ja tähyili kiusanhenkiinsä päin. Puoli tuntia ne ahdistivat sitä kivillä ja katkotuilla oksilla, ja vaikka se kiskoi uhrinsa mitä sakeimpiin tiheikköihin, keksivät he aina jonkun keinon osuakseen siihen heittoaseillaan antamatta sille vähääkään syömisen tilaisuutta ja ajaen sitä yhä edemmäksi.

Karvaton, ihmishajuinen apinaotus oli pahin kaikista, sillä hän oli kyllin uhkarohkea tullakseen maan pinnalle muutamien askelten päähän viidakon valtiaasta voidakseen siten tarkemmin ja voimakkaammin sinkauttaa teräviä kiviä ja raskaita kalikoita. Vähä väliä syöksähti Numa äkkiä ja äkäisesti häntä tavoittamaan, mutta notkea, vilkasliikkeinen kiusanhenki sai aina vältetyksi vaaran niin loukkaavan keveästi, että leijona joutui raivoisen vimman valtaan, unohtaen kalvavan nälkänsäkin ja poistuen varsin pitkiksi ajoiksi saaliinsa luota turhaan koettaessaan saada kiinni vainoojaansa.

Apinat ja Tarzan hätyyttivät kookkaan pedon luontaiselle aukeamalle, jossa Numa ilmeisesti päätti asettua lopullisesti vastarintaan sijoittuen keskelle aukeamaa; siellä se oli kylliksi kaukana kaikista puista ollakseen jotakuinkin turvassa apinoiden huononlaisesti tähdätyiltä heitoilta, vaikka Tarzanin itsepäisesti ja yhä uutterammin heittämät kivet edelleenkin osuivat siihen.

Mutta tämä ei tyydyttänyt apinamiestä, koska Numa heiton silloin tällöin osuessa vain ärähti, valmistautuen nauttimaan viivästynyttä ateriaansa. Tarzan raapi päätään, miettien jotakin tehokkaampaa hyökkäystapaa, sillä hän oli päättänyt estää Numan millään tavoin hyötymästä heimon kimppuun tekemästään hyökkäyksestä. Ihmisjärki suunnitteli tulevaisuuden varalle, kun taas karvaiset apinat ajattelivat vain hetkellistä kiukkuaan ikivanhaa vainolaista kohtaan. Tarzan arvasi, että jos Numa näkisi aterian sieppaamisen Kertshakin heimon keskuudesta helpoksi tehtäväksi, niin varsin pian muuttuisi heidän elämänsä kamalaa painajaista muistuttavaksi varomiseksi ja peloksi. Numalle oli opetettava, että apinan tappamisesta koituisi heti rangaistus eikä mitään hyötyä. Tarvittaisiin vain muutamia läksytyksiä, ja heimon aikaisempi turvallisuus olisi taattu. Tuon täytyi olla joku vanha leijona, jonka voimien ja vikkelyyden vähentyminen oli pakottanut turvautumaan mihin hyvänsä riistaan, jonka se vain voi saavuttaa. Mutta yksikin leijona, jota ei hillittäisi, voisi tuhota heimon tyyten tai ainakin tehdä sen olemassaolon niin vaaralliseksi ja kammottavaksi, ettei elämä enää olisi lainkaan miellyttävä.

"Metsästäköön hän gomanganien keskuudessa", arveli Tarzan. "Heistä hän saa helpommin saalista. Minä opetan hurjalle Numalle, ettei hän saa pyydystää manganeja."

Mutta miten hän saisi riistetyksi uhrin ruumiin ruokailevalta leijonalta, se kysymys oli ensiksi ratkaistava. Vihdoin Tarzan keksi suunnitelman. Kaikista muista paitsi Apinain Tarzanista se olisi kenties tuntunut kovin uskalletulta, ja kenties se tuntui sellaiselta hänestäkin; mutta Tarzan piti paljon kaikista sellaisista kujeista, joihin sisältyi tuntuvasti vaaraa. Joka tapauksessa epäilen suuresti, olisimmeko me, te ja minä, valinneet sellaista suunnitelmaa ärtyneen ja nälkäisen leijonan puijaamiseksi.

Keksimänsä tempun suorittamiseen Tarzan tarvitsi apua, ja hänen auttajansa piti olla yhtä rohkea ja melkein yhtä vikkelä kuin hän oli. Apinamiehen katse suuntautui Taugiin, lapsuudenaikaiseen leikkitoveriin, hänen ensi rakkautensa kilpailijaan; kaikista heimon uroksista voi vain Taugin villissä rinnassa olettaa sykkivän Tarzania kohtaan sellaisia tunteita, joita me keskuudessamme nimitämme ystävyydeksi. Ja Tarzan ainakin tiesi Taugin rohkeaksi, ja uros oli nuori, ketterä, ja hänellä oli ihailtavat lihakset.

"Taug!" huusi apinamies. Iso apina nosti silmänsä puuhastaan; hän oli juuri koettamassa katkaista kuivunutta oksaa salaman iskemästä puusta. "Mene lähelle Numaa ja härnää häntä", kehoitti Tarzan, "Ärsytä häntä, kunnes hän hyökkää! Vie hänet pois Mamkan ruumiin luota! Pidätä häntä poissa niin kauan kuin voit!"

Taug nyökkäsi. Hän oli Tarzanista aukeaman vastaisella puolella. Kiskottuaan vihdoin oksan irti puusta hän pudottautui maahan ja lähestyi Numaa, muristen ja kiljuen herjauksiaan. Ärtynyt leijona katsahti häneen ja nousi pystyyn. Numan häntä kohosi jäykkänä pystyyn, ja Taug kääntyi pakoon, sillä hän tunsi tuon varoittavan hyökkäysmerkin.

Leijonan takaa juoksi Tarzan ripeästi aukeaman keskellä viruvan Mamkan ruumiin luokse. Numan huomio oli kokonaan kiintynyt Taugiin, eikä se nähnyt apinamiestä. Sen sijaan peto syöksähti pakenevan uroksen jäljessä, joka ei ollut lähtenyt pakoon hetkistäkään liian aikaisin, sillä saapuessaan lähemmälle puulle hän oli vain metrin tai pari edellä takaa-ajavasta pedosta. Vikkelästi kuin kissa kiipesi raskas ihmisapina runkoa myöten turvaan, Numan kynsien raapaistessa puuta vain muutaman kymmenen sentimetrin päässä hänestä.

Leijona seisoi vähän aikaa puun alla, tuijottaen apinaa ja karjuen, niin että maa vapisi. Sitten se kääntyi palaamaan saaliinsa luokse, mutta samassa sen häntä uudelleen jäykistyi suoraksi, ja peto syöksähti takaisinpäin vieläkin rajummin kuin tullessaan, sillä se näki alastoman ihmisolennon juoksevan toisella laidalla kasvavia puita kohti, saaliin verinen ruho jättiläisolallaan.

Apinat, jotka katselivat kauheata kilpajuoksua turvallisilta paikoilta puista, kiljuivat pilkkasanoja Numalle ja varoituksia Tarzanille. Korkealla oleva aurinko paahtoi kuumasti ja kirkkaasti, valaisten pienellä aukeamalla esitettävän näytelmän toimihenkilöitä ja näyttäen heidät huikaisevan selvästi ympäröivien puiden lehväisissä varjoissa istuville katselijoille. Alastoman nuorukaisen vaaleanruskea ruho, punaisen veren valuessa pitkin hänen sileätä, sametinpehmoista ihoansa, jonka alla lihakset pullistelivat. Hänen takanaan mustaharjainen leijona, viidakon valio-otus, kiitäen pää painuksissa, häntä ojossa päivänpaisteisen aukeaman halki.

Tämäpä oli elämää! Se sai kuolema kintereillään rientävän Tarzanin värähtämään riemusta. Mutta ennättäisikö hän puiden luo, ennenkuin niin lähellä takana vinhasti lähestyvä surma saavuttaisi hänet?

Gunto heilautti itsensä alemmalle oksalle apinamiehen edessä olevassa puussa. Gunto kirkui varoituksia ja neuvoja.

"Ota kiinni minusta!" huusi Tarzan ja hyppäsi raskaine taakkoineen suoraan isoa urosta kohti, joka riippui jalkojensa ja toisen kätensä varassa. Ja Gunto tarttui heihin -- kookkaaseen apinamieheen ja tapetun naarasapinan elottomaan ruhoon -- tarttui heihin toisella, vankalla, karvaisella kädellään ja kiskaisi heitä ylöspäin, niin että Tarzan sai kiinni läheisestä oksasta.

Heidän allaan hypähti Numa; mutta niin raskaalta ja kömpelöltä kuin Gunto lieneekin näyttänyt, oli hän kuitenkin ketterä kuin Manu, marakatti, joten leijonan kynnet vain raapaisivat verisen viirun hänen toiseen käsivarteensa.

Tarzan vei Mamkan ruumiin korkeaan haarautumaan, josta sitä ei voinut saada edes Shita, pantteri. Numa asteli raivoissaan puun alla edestakaisin, karjuen peloittavasti. Siltä oli riistetty saalis ja myöskin kosto. Se oli totisesti vimmastunut; mutta riistäjät olivat poissa sen ulottuvilta. Vielä vähän aikaa pilkattuaan leijonaa ja viskeltyään sitä he poistuivat, heilautellen itseään puusta toiseen ja herjaten vihollistaan ilkeästi.

Senpäiväinen pikku seikkailu antoi Tarzanille paljon ajattelemisen aihetta. Hän käsitti, miten saattaisi käydä, jos viidakon voimakkaat raatelijat vakavasti kohdistaisivat huomionsa Kertshakin, ison apinan, heimoon. Mutta hän ajatteli myöskin, kuinka hurjasti apinat kiiruhtivat turvaan, kun Numa ensi kerran hypähti heidän keskelleen. Viidakossa on huumori melkein aina julmaa ja kammottavaa. Eläimillä on huumorin tajuntaa hyvin vähän, jos ollenkaan; mutta nuori englantilainen näki huumoria monissa seikoissa, joissa hänen toveriensa mielestä ei ollut lainkaan humoristista puolta.

Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli hautonut kepposia, jotka kovasti pahoittivat hänen apinakumppaneitaan, ja nyt hän näki huumorin apinain pelokkaassa pakokauhussa ja Numan voimattomassa raivossa, tässäkin kaameassa viidakkoseikkailussa, joka oli tuottanut Mamkalle kuoleman ja pannut vaaraan heimon monen muun jäsenen hengen.

Vain muutamia viikkoja myöhemmin karkasi Shita, pantteri, äkkiä heimon kimppuun ja sieppasi pienen balun puusta, johon emo oli sen piilottanut siksi aikaa, kun hän itse oli hakemassa ravintoa. Shita pääsi häiritsemättä tiehensä pienine saaliineen. Tarzania karvasteli pahasti. Hän puheli uroksille siitä, kuinka helposti Numa ja Shita olivat yhden ainoan kuukauden aikana surmanneet heimon kaksi jäsentä.

"Ne ottavat meidät kaikki ruuakseen", hän kiukkuili. "Me vaellamme huolettomina viidakossa lainkaan välittämättä lähestyvistä vihollisista. Ei edes Manu, marakatti, menettele siten. Hän pitää aina pari, kolme tarkkailemassa vihollisia. Pakko ja Wappi (antilooppi) pitävät aina lauman ympärillä muutamia vahdissa toisten syödessä, mutta me, kookkaat manganit, sallimme Numan, Saborin ja Shitan tulla, milloin haluavat, ja viedä meistä jonkun balujensa ravinnoksi."

"Gr-r-rmph", äänsi Numgo.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Taug.

"Myöskin meillä pitäisi aina olla kaksi tai kolme vahtimassa Numan, Saborin ja Shitan lähestymistä", vastasi Tarzan. "Muita meidän ei tarvitse pelätä paitsi Histahia, käärmettä, ja pitäessämme silmällä toisia näemme myöskin Histahin, jos hän tulee, vaikka hän luikertelisi kuinka äänettömästi."

Ja niin kävi, että Kertshakin heimon isot apinat sijoittivat tästä lähtien vahteja valvomaan kolmella suunnalla, sillä aikaa kun heimo liikkui ravinnon haussa vähemmän hajallaan kuin aikaisemmin oli ollut tapana.

Mutta Tarzan harhaili yksin, sillä Tarzan oli ihmisolento ja etsi huvia, seikkailuja ja sellaista huumoria kuin jylhä ja hirveä viidakko tarjoaa niille, jotka sen tuntevat eivätkä sitä pelkää -- outoa huumoria, jossa hehkuu kiiluvia silmiä ja välkkyy tulipunaista elonnestettä. Toisten etsiessä vain ravintoa ja rakkautta etsi Apinain Tarzan ravintoa ja iloa.

Eräänä päivänä hän keinui puun oksalla Mbongan, päällikön, aarniometsän mustan ihmissyöjän, paalutuksella ympäröidyn kylän laidalla. Kuten monesti ennen näki hän nytkin Rappa Kegan, poppamiehen, verhoutuneena Gorgon, puhvelin, päähän ja vuotaan. Tarzanista oli hupaista nähdä gomangani näyttelemässä Gorgoa; mutta se ei herättänyt hänen mielessään mitään erikoisia ajatuksia, ennenkuin hän sattui huomaamaan Mbongan majan seinälle pingoitetun leijonantaljan, jossa pää oli vielä kiinni. Silloin viilin nuorukaisen kauniille kasvoille levisi hymy.

Hän painui jälleen viidakkoon, kunnes sattuma, vikkelyys, voima ja oveluus, joita tuki hänen ihmeellinen havaitsemiskykynsä, hankkivat hänelle helpon aterian. Jos Tarzan tunsikin, että maailma oli velvollinen pitämään häntä hengissä ja kunnossa, käsitti hän myöskin, että hänen oli itsensä hankittava elatuksensa, eikä ikinä ole ollut parempaa elatuksen hankkijaa kuin tämä englantilaisen loordin poika, joka tunsi vieläkin vähemmän isiensä tapoja kuin isiä itseään, ja näitä hän ei tuntenut lainkaan.

Oli jo aivan pimeä, kun Tarzan palasi Mbongan kylän läheisyyteen ja sijoittui nyt kiiltäväksi hankautuneelle oksalleen kylän laidalla paalutuksen vieressä kasvavaan puuhun. Kun kylässä ei ollut mitään erityistä juhlimisen syytä, oli kylän ainoalla tiellä vain vähän liikettä, sillä ainoastaan mässäykset, jolloin ahmitaan lihaa ja juodaan neekerien olutta, jaksavat viekoitella Mbongan kansan ulkosalle. Tänä iltana he istuivat pakisten keittonuotioittensa ympärillä, nimittäin heimon vanhemmat jäsenet, kun taas nuoret piileksivät parittain palmunlehvillä katettujen majojen luomissa varjoissa.

Tarzan pudottautui keveästi kylään ja hiipi hiljaa Mbongan, päällikön, majalle, pysytellen varovasti synkimmissä pimennoissa. Sieltä hän löysi etsimänsä esineen. Kaikkialla hänen ympärillään oli sotureja; mutta he eivät aavistaneet, että pelätty viidakkohaltia pujotteli niin lähellä heitä, eivätkä he liioin huomanneet hänen ottavan himoamaansa kappaletta ja poistuvan heidän kylästään yhtä meluttomasti kuin oli tullutkin.

Kyyristyttyään myöhemmin sinä iltana nukkumaan oli Tarzan valveilla pitkän aikaa, katsellen tuikkivia tähtiä ja välkkyvää Goroa, kuuta, ja hymyillen. Hän muisti, kuinka hullunkurisilta kookkaat urokset olivat näyttäneet rientäessään mielipuolina turvaan, silloin kun Numa oli syöksähtänyt heidän keskelleen ja surmannut Mamkan, ja kuitenkin hän tiesi heidät rajuiksi ja rohkeiksi. Juuri äkillinen yllätys saattoi heidät kauhun valtaan; mutta siitä ei Tarzan vielä ollut täysin selvillä. Sen hän sai oppia läheisessä tulevaisuudessa.

Hän vaipui uneen leveä hymy kasvoillaan.

Manu, marakatti, herätti hänet seuraavana aamuna nakkelemalla silpomiaan pavunpalkoja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen vähän matkan päässä hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Tarzan vilkaisi sinne ja hymyili. Hänet oli herätetty samalla tavoin usein ennenkin. Hän ja Manu olivat vilpittömän hyviä ystäviä, ja heidän ystävyytensä oli molemminpuolinen. Joskus Manu saattoi varhain aamulla kiitää herättämään Tarzania ja kertomaan hänelle, että Bara, kauris oli laitumella läheisyydessä tai että Horta, metsäkarju, nukkui mutakuopassa aivan likellä; ja vastapalvelukseksi Tarzan särki kovien pähkinöiden ja hedelmien kuoria Manulle tai säikytti pois Histahin ja Shitan.

Aurinko oli ollut ylhäällä jonkun aikaa, ja heimo oli jo lähtenyt liikkeelle etsimään ravintoa. Manu ilmoitti hänelle suunnan, johon apinat olivat menneet, heilauttamalla kättään ja päästämällä joitakuita heikkoja kitiseviä äännähdyksiään.

"Tule, Manu", käski Tarzan, "niin saat nähdä sellaista, että tanssit riemusta ja kiljut niin paljon kuin pienestä, kurttuisesta päästäsi lähtee! Tule, seuraa Apinain Tarzania!"

Sen sanottuaan hän lähti Manun osoittamaan suuntaan, ja hänen yläpuolellaan hyppeli marakatti lörpötellen, räkättäen ja kirkuen. Tarzanin hartioilla oli se esine, jonka hän edellisenä iltana oli varastanut Mbongan, päällikön, kylästä.

Heimo oli hakemassa ruokaa metsästä saman aukeaman laitamilta, jossa Gunto, Taug ja Tarzan olivat ärsyttäneet Numaa ja lopuksi riistäneet siltä saaliinsa. Joitakuita heimon jäseniä oli itse aukeamalla. He olivat rauhallisia ja huolettomia, sillä olihan kolme vahtia tähyilemässä eri puolilla laumaa. Tarzan oli sen heille opettanut, ja vaikka hän olikin ollut poissa useita päiviä, metsästellen yksin, kuten hän usein teki, tai käyden rannalla sijaitsevassa majassa, niin he eivät olleet vielä unohtaneet hänen neuvoaan; ja jos he vielä jonkun aikaa eteenpäin sijoittaisivat vahteja, niin se muuttuisi tavaksi heidän heimoelämässään ja sitä noudatettaisiin loppumattomiin.

Mutta Tarzan, joka tunsi heidät paremmin kuin he itse, uskoi varmasti, että he olivat lakanneet pitämästä vahteja heti kun hän oli poistunut heidän luotaan; nyt hän senvuoksi aikoi hieman kujeilla heidän kustannuksellaan ja samalla opettaa heille valppautta, joka on vieläkin tärkeämpi ominaisuus viidakossa kuin sivistyneillä seuduilla. Te ja minä saamme olemassaolostamme varmastikin kiittää jonkun oligoseeniajalla eläneen karvaisen ihmisapinan valpasta varovaisuutta. Tietysti olivat myöskin Kertshakin apinat aina varuillaan omalla tavallaan -- Tarzan oli vain ehdottanut heille uuden turvallisuustoimenpiteen entisten lisäksi.

Gunto oli tänään sijoitettu aukeaman pohjoispuolelle. Hän kyyrötti eräässä puunhaarautumassa, josta hän saattoi tarkastella viidakkoa varsin laajalti ympärillään. Juuri hän ensiksi huomasi vihollisen. Pensaikosta kuuluva kahina kiinnitti hänen huomiotaan, ja hetkistä myöhemmin hän osittain näki takkuisen harjan ja kellanruskean selän. Se oli vain pelkkä vilahdus hänen allaan olevan tiheän lehvistön läpi; mutta samalla kajahti Gunton palkeita muistuttavista keuhkoista kimakka "Krig-ah!" joka on apinain varoitushuuto.

Heti yhtyi koko heimo huutoon, niin että "Krig-ah!" kiiri viidakossa aukeaman ympärillä, samalla kun apinat nopeasti heilauttivat itsensä turvaan puiden alaoksille ja isot urokset riensivät Guntoon päin.

Ja sitten asteli aukeamalle Numa, leijona -- majesteettisena ja valtavana, päästäen laajasta rinnastaan kuuluville ärinää ja jymiseviä karjaisuja, jotka nostivat apinain karvat jäykkinä pystyyn takkuisista kalloista aina vankkoihin selkiin saakka.

Numa pysähtyi aukeamalle ja sai heti läheisistä puista niskaansa kokonaisen kuuron kiviä ja ikivanhoista puista katkotutta oksia. Häneen osui kymmenkunta kertaa, ja sitten apinat laskeutuivat puista keräämään lisää kiviä ja peittosivat häntä säälimättömästi.

Numa kääntyi pakoon, mutta häneltä sulki tien tiheä sade teräväsärmäisiä heittoaseita ja aukeaman laidalla oli häntä vastassa tanakka Taug, käsissään iso, ihmisen pään kokoinen järkäle, ja viidakon valtias vaipui maahan saatuaan huumaavan iskun.

Kiljuen, ulvoen ja äkäisesti karjuen syöksyivät Kertshakin heimon kookkaat apinat sortuneen leijonan kimppuun. Liikkumatonta ruhoa uhkasivat kepit, kivet ja keltaiset torahampaat. Seuraavalla hetkellä, ennenkuin Numa ehtisi tulla takaisin tajuihinsa, olisi sitä piesty ja raadeltu niin että eniten pelätystä viidakon asukkaasta olisi jäljellä vain verinen läjä murtuneita luita ja takkuisia karvoja.

Mutta kun kepit ja kivet jo olivat ylhäällä paiskautuakseen petoon ja vankat hampaat irvessä repimään sitä, laskeutui läheisestä puusta nopeasti kuin putoava kivi piskuinen olento, jolla oli pitkät, valkeat viikset ja kurttuiset kasvot. Se tipahti suoraan Numan ruumiille ja siinä se hyppi ja kirkui ja kiljui, uhmaten Kertshakin uroksia.