Part 7

Aikaisemman kiintymykseni Gretcheniin minä olin nyt kohdistanut erääseen Anncheniin, josta en tiedä sanoa muuta kuin että hän oli nuori, sievä, iloinen, hellä ja siinä määrin miellyttävä, että hyvin ansaitsi pikku pyhimyksenä toistaiseksi sijan sydämen kammiossa saadakseen osaksensa kaikkea sitä palvontaa, jonka osoittaminen usein tuottaa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen. Minä näin hänet esteettömästi joka päivä, hän oli avullisena valmistettaessa ruokia, joita minä nautin, hän toi minulle ainakin iltaisin viinin, jonka join, ja suljettu päivällisseurueemme oli jo takeena siitä, että tuo pieni talo, jossa ainoastaan messujen aikana kävi enemmän vieraita, hyvin ansaitsi hyvän maineensa. Siinä oli tilaisuutta ja halua monenlaisiin hupaisiin keskusteluihin. Mutta koska hän ei voinut eikä saanut paljoakaan talosta poistua, jäi ajanviete sentään hieman laihaksi. Me lauloimme Zachariaen lauluja, esitimme Krögerin kirjoittaman näytelmäkappaleen »Herttua Michel», jossa kerälle solmitun nenäliinan täytyi edustaa satakieltä, ja niin kului aika toistaiseksi vielä sangen siedettävästä. Mutta koska sellaiset suhteet tarjoavat ajan pitkään sitä vähemmän vaihtelua, mitä viattomampia ovat, niin minut valtasi se paha himo, joka houkuttelee meitä etsimään huvia rakastetun kiusaamisesta ja vallitsemaan tytön antaumusta mielivaltaisilla ja säälimättömillä päähänpistoilla. Kaiken sen ärtyisyyden, joka aiheutui runollisten yritysteni epäonnistumisesta, asian selviytymisen näennäisestä mahdottomuudesta ja kaikesta, mikä muuten saattoi minua kirveliä, minä luulin olevani oikeutettu purkamaan häneen, koska hän minua todellakin sydämestänsä rakasti ja teki mielikseni mitä suinkin voi. Perusteettomilla ja järjettömillä mustasukkaisuuden puuskilla minä tärvelin itseltäni ja häneltä kauneimmat päivät. Hän sieti tuota jonkin aikaa, osoittaen sanomatonta kärsivällisyyttä, jonka äärimmilleen jännittämiseen minussa oli kyllin säälimättömyyttä. Häveten ja epätoivoisena minun oli kuitenkin vihdoin pakko havaita, että hänen mielensä oli minusta etääntynyt ja että minulla nyt olisi kyllin syytä niihin hullutuksiin, joihin olin syyttä suotta rohjennut ryhtyä. Meidän kesken sattui vielä kamalia kohtauksia, joista minä en mitään hyötynyt, ja vasta nyt minä tunsin, että todellakin häntä rakastin enkä voinut elää ilman häntä. Kiihkeä tunteeni kasvoi ja pukeutui kaikkiin sellaisissa olosuhteissa mahdollisiin muotoihin; omaksuinpa minä lopulta sen osan, jota tyttö oli aikaisemmin esittänyt. Minä koetin kaikin mahdollisin tavoin olla hänelle mieliksi, jopa tuottaa hänelle iloa toistenkin avulla, koska en voinut luopua siitä toivosta, että voittaisin hänet takaisin. Mutta se oli liian myöhäistä! Minä olin hänet tosiaankin menettänyt, ja kun sitten mielettömästi kostin itselleni omaa virhettäni järkyttäen monella järjettömällä tavalla ruumiillista luontoani päästäkseni kipeästi koskettamaan siveellistä olemustani, niin pahensin melkoisesti niitä ruumiillisia vammoja, joiden vuoksi menetin eräitä elämäni parhaita vuosia; olisipa tämä häviö voinut minut kerrassaan tuhotakin, elleivät runolliset lahjani parantavine voiminensa olisi tässä osoittautuneet erittäin avuliaiksi.

Minä olin jo varhemmin monena väliaikana kyllin selvästi havainnut oman pahuuteni. Lapsi parka todellakin minua säälitti, kun huomasin ihan aiheettomasti häntä loukanneeni. Minä kuvailin mieleeni hänen tilaansa, omaa asemaani ja vastakohtana erään toisen tuttavapiiriimme kuuluvan parin tyyntä ja tyytyväistä oloa niin usein ja yksityiskohtaisesti, etten lopulta voinut olla muovaamatta tätä kiduttavan ja opettavan katumuksen tilannetta draamalliseen muotoon. Siitä koitui vanhin säilynyt draamallinen teokseni, pieni näytelmä »Rakastuneen oikku», jonka viattomassa olemuksessa havaitsee myös kiehuvan intohimon polttoa.

Minua oli kuitenkin jo aikaisemmin vetänyt puoleensa syvä, merkitsevä, ahdistava maailma. Gretchenin tarinan ja siitä aiheutuneiden seurausten yhteydessä minä olin jo varhain päässyt silmäilemään niihin omituisiin sokkeloihin, jotka uurtavat porvarillisen yhteiskunnan perustuksia. Uskonto, tapa, laki, sääty, olosuhteet, tottumus, kaikki tuo sääntelee ainoastaan kaupunkilaiselämän pintaa. Upeiden talojen reunustamat kadut pidetään puhtaina, ja jokainen käyttäytyy siinä varsin säädyllisesti; mutta seinien sisäpuolella näyttää usein sitäkin kolkommalta, ja sileä ulkopinta peittää ohuena laastituksena useatakin haurasta muuria, joka arvaamatta sortuu saaden aikaan sitäkin kamalamman vaikutuksen, kun se murtuu keskelle rauhallista olotilaa. Kuinka monen läheisemmän ja etäisemmän perheen olinkaan jo nähnyt vararikkojen, avioerojen, vieteltyjen tytärten, murhien, varkauksien ja myrkytysten vuoksi joko syöksyvän turmioon tai vaivalloisesti pysyttelevän uhkaavan kuilun reunalla, ja miten nuori olinkin, olin kuitenkin sellaisissa tapauksissa usein ojentanut pelastavaa ja auttavaa kättä. Kun näet avomielisyyteni herätti luottamusta, vaiteliaisuuteni oli koeteltu, toimeliaisuuteni ei karttanut mitään uhria ja halusi mieluimmin vaikuttaa kaikkein vaarallisimmissa tapauksissa, niin sain varsin usein tilaisuutta sovinnon rakentamiseen, asiain peittelemiseen, salamain suistamiseen ja kaikkiin muihin sellaisiin tehtäviin, joita suoritteessani välttämättä jouduin kokemaan paljon sekä itseäni että toisia henkilöitä loukkaavaa ja nöyryyttävää. Keventääkseni mieltäni minä suunnittelin useita näytelmiä ja kirjoitin useimpien luonnokset. Mutta kun selkkausten täytyi aina muodostua huolestuttaviksi ja nämä kappaleet melkein kaikki uhkasivat päättyä traagillisesti, niin minä luovuin toisesta toisensa jälkeen. Ainoa valmiiksi ehtinyt on »Rikoskumppanit», jonka hilpeä ja ilkamoiva laatu ilmenee synkkää perhetaustaa vasten katsoen tavallaan peloittavansävyisenä, joten se esitettynä herättää kokonaisuudessaan enemmän huolestumista kuin yksityiskohdissaan huvia. Karusti ilmaistut lainvastaiset teot loukkaavat esteettistä ja moraalista tunnetta, ja senvuoksi kappale ei voinut päästä suosioon saksalaisella näyttämöllä, vaikka sen jäljittelyihin, jotka olivat noita kareja tarkoin välttäneet, oli suhtauduttu suopeasti.

Molemmat mainitut näytelmät olivat kuitenkin, minun olematta siitä tietoinen, korkeampaa näkökantaa noudattaen kirjoitetut. Ne viittaavat varovaiseen suvaitsevaisuuteen moraalisissa tuomioissa ja lausuvat hieman karuin ja karkein piirtein ja ikäänkuin leikkien tuon mitä kristillisimmän sanan: se, joka tuntee itsensä synnittömäksi, heittäköön ensimmäisen kiven.

Tämä vakavuus, joka synkensi ensimmäisiä näytelmiäni, sai minut tekemään sen virheen, että laiminlöin suotuisia aihelmia, jotka aivan varmaan kuuluivat minun luontaiseen olemukseeni. Noiden vakavien, nuorelle henkilölle kaameidenkin kokemusten nojalla minussa näet kehittyi uskalias huumori, joka tuntee vallitsevansa tuokiotilaa, ei pelkää mitään vaaroja, vaan pikemmin niitä vallattomuudessaan aiheuttaa. Syynä oli ylimielisyys, joka erittäin miellyttää voimakasta ikäkautta ja joka lystikkäänä ilmetessään huvittaa kovin sekä nykyhetkenä että muistelossa. Nämä asiat ovat niin tavallisia, että niillä on nuorten ylioppilasystäviemme sanakirjassa oma nimensä [»Suite», kuje], jota läheisen sukulaisuuden vuoksi voi käyttää merkitsemässä samaa kuin pila, ilve [»Posse»].

Sellaiset humoristiset uskaliaisuudet ovat henkevästi ja järkevästi näyttämölle sovitettuina erinomaisen vaikuttavia. Ne eroavat salajuonesta, »intrigistä», sikäli, että ovat hetkellisiä ja ettei niiden tarkoitus, jos niillä sattuu tarkoitus olemaan, saa sijaita etäällä. Beaumarchais on käsittänyt niiden täyden arvon, ja hänen Figaronsa vaikutukset johtuvat ennen kaikkea siitä. Kun sellaisia hyväntahtoisia kujeita ja puolittaisia koiruuksia käytetään henkilökohtaisen vaaran uhalla jaloihin tarkoituksiin, niin siten koituvat tilanteet ovat esteettisessä ja moraalisessa katsannossa teatterille erinomaisen arvokkaat. Niinpä käsitteleekin esim. ooppera »Vedenkantaja» kenties onnistuneinta aihetta, minkä olemme milloinkaan teatterissa nähneet.

Ilahduttaakseni sanomattoman ikävystyttävää jokapäiväistä elämää minä tein lukemattomia sellaisia kepposia, osaksi aivan suotta, osaksi ystäviäni varten, joille mielelläni osoitin hyväntahtoisuutta. Omasta puolestani en tiedä tällöin kertaakaan toimineeni tahallisesti, en myöskään johtunut milloinkaan pitämään sentapaista puuhaa taiteellisen käsittelyn esineeksi kelpaavana; mutta jos olisin käynyt käsiksi näihin läheltä löytyviin aiheisiin ja olisin niitä kehitellyt, niin ensimmäiset teokseni olisivat olleet hilpeämmät ja kelvollisemmat. Eräät tähän kuuluvat seikat tosin ilmenevät myöhemmin tuotannossani, mutta hajallaan ja tarkoituksetta.

Koska sydämemme on aina meitä lähempänä kuin järkemme ja antaa meille tekemistä silloin, kun viimeksimainittu osaa hyvin itseänsä auttaa, olivat sydämen asiat aina ilmenneet minulle tähdellisimpinä. Minä mietin väsymättä kiintymysten häipyväisyyttä, inhimillisen olemuksen muuttuvaisuutta, mielen aistillisuutta ja kaikkea sitä korkeata ja syvää, jonka yhteenliittymää luonnossamme voidaan pitää ihmiselämän arvoituksena. Tällöinkin minä yritin vapautua kiduttavasta asiasta muovaamalla sen lauluksi, epigrammaksi tai jonkinlaiseksi säepariksi, jotka kaikki tuskin voivat herättää kenenkään muun henkilön mielenkiintoa, koska johtuivat omimmista tunteistani ja erikoisimmista olosuhteista.

Ulkonaiset elämänsuhteeni olivat vähän ajan kuluessa varsin suuressa määrin muuttuneet. Madame Böhme oli pitkän ja murheellisen sairauden jälkeen vihdoin kuollut; viime aikoina hän ei ollut enää päästänyt minua luoksensa. Hänen miehensä ei voinut olla minuun erikoisen tyytyväinen: hänen mielestänsä minä en ollut kyllin ahkera ja käyttäydyin liian kevytmielisesti. Erikoisesti hän pani kovin pahakseen, kun hänelle ilmaistiin, etten minä saksalaista valtio-oikeutta kuunnellessani ollut välittänyt kunnollisesti merkitä muistiin, vaan olin sensijaan kuvannut vihkoni reunaan siinä esiintyvät henkilöt, tuomarin, puheenjohtajat ja lisäjäsenet eriskummallisine tekotukkinensa näillä kujeillani häiriten ja naurattaen tarkkaavaisia naapureitani. Hovineuvos eli vaimonsa kuoltua entistä yksinäisemmin, ja minä välttelin häntä lopulta väistääkseni hänen moitteitansa. Mutta varsinkin oli onnettomuudeksi se, ettei Gellert voinut käytellä sitä valtaa, joka hänellä olisi meihin nähden ollut. Hänellä tosin ei ollut aikaa toimia rippi-isänä ja ottaa selkoa kunkin mielenlaadusta ja puutoksista. Senvuoksi hän käsitteli asiaa kovin yleispiirteisesti ja uskoi meidät hillitsevänsä kirkollisten laitosten avulla. Niinpä tapahtuikin, että hän meidät kerran puheilleen päästäessään aina tiedusteli, kävimmekö uutterasti kirkossa, kuka rippi-isämme oli ja nautimmeko pyhää ehtoollista. Jos nyt suoriuduimme huonosti tästä tutkinnosta, niin saimme poistua valitusten kaikuessa; me olimme saaneet pikemmin mieliharmia kuin mielenylennystä, mutta siitä huolimatta meidän täytyi olla sydämestämme mieheen kiintyneet.

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta vielä erästä varhaisempaan nuoruuteeni kuuluvaa seikkaa havainnollisesti osoittaakseni, kuinka kirkollisen uskonnon suuria asioita on johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti käsiteltävä, jos sen tulee osoittautua hedelmälliseksi odotuksia vastaavassa määrässä. Protestanttinen jumalanpalvelus ei ole riittävän täyteläinen ja johdonmukainen voidakseen pitää seurakunnan koossa, ja niinpä tapahtuukin helposti, että siitä irtautuu jäseniä, jotka joko muodostavat pieniä seurakuntia tai elävät toistensa keralla kaikessa rauhassa kansalaiseiämäänsä ilman kirkollista yhteenkuuluvaisuutta. Jo pitkät ajat on valitettu kirkossakävijöiden luvun vuosi vuodelta vähenevän ja samassa suhteessa niiden henkilöiden, jotka pyytävät päästä nauttimaan ehtoollista. Mitä kumpaankin seikkaan, mutta erikoisesti viimeksimainittuun tulee, on syy löydettävissä sangen läheltä; mutta kuka uskaltaa lausua sen julki? Minä aion yrittää sen tehdä.

Siveellisissä ja uskonnollisissa samoinkuin ruumiillisissa ja kansalaiselämää koskevissa asioissa ihminen ei mielellään tee mitään valmistelematta; hän kaipaa johdonmukaisuutta, josta koituu tottumus; sitä, mitä hänen tulee rakastaa ja mielellään suorittaa, hän ei voi ajatella erilliseksi, revinnäiseksi, ja jonkin asian mieluisa toistaminen edellyttää, ettei hän ole siitä vieraantunut. Protestanttisesta jumalanpalveluksesta yleensä puuttuu täyteläisyyttä, ja sen yksityiskohtia tutkiessaan huomaa, että protestantilla on liian vähän sakramentteja, oikeastaan yksi ainoa, jossa hän esiintyy toimien, nimittäin ehtoollinen; kastettavina hän näkee vain toisia, ja se ei hänen mieltänsä paranna. Sakramentit ovat korkeinta, mitä uskontoon sisältyy, ne ovat jumaluuden erinomaisen suosion ja armon aistillinen symboli. Ehtoollisessa tulee maallisten huulten ottaa vastaan ruumiillistunut jumalallinen olemus ja tulla maallisen ravinnon muodossa taivaallisesta osalliseksi. Tämä merkitys on sama kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa, nautittiinpa sakramenttia enemmän tai vähemmän salaisuuteen alistuen, enemmän tai vähemmän sopeutuen siihen, mikä on ymmärrettävää; aina se pysyy pyhänä, suurena toimituksena, joka asettuu todellisuuden maailmassa mahdollisen tai mahdottoman sijaan, sen sijaan, mitä ihminen ei voi saavuttaa, mutta ei myöskään jäädä vaille. Mutta sellaisen sakramentin ei pitäisi olla yksinänsä; kukaan kristitty ei voi sitä nauttia todella iloiten, niinkuin se on nautittavaksi tarkoitettu, ellei ole pidetty voimassa hänen symbolista eli sakramentillista vaistoansa. Hänen täytyy olla tottunut pitämään sisäistä sydämen ja ulkonaista kirkon uskontoa täysin yhtenä, sinä suurena yleisenä sakramenttina, joka taas jäsentyy useiksi muiksi luoden näihin osiinsa oman pyhyytensä, rikkomattomuutensa ja ikuisuutensa.

Tässä ojentaa kaksi nuorta toisilleen kätensä, ei tervehdykseksi tai hetkellistä karkeloa varten; pappi antaa siunauksensa, ja side on purkamaton. Ei kestä kauan, kun nämä aviopuolisot tuovat näköisensä alttarin kynnykselle; lapsonen puhdistetaan pyhällä vedellä ja liitetään niin kirkon yhteyteen, että voi tuhota tämän hyväntyön ainoastaan kamalan luopumisen nojalla. Lapsi harjaantuu elämässä omin neuvoin maallisiin asioihin, taivaallisista hänen täytyy saada opetusta. Jos kuulustelussa käy ilmi, että tuo on täysin tapahtunut, niin hänet otetaan todellisena jäsenenä, oikeana ja vapaaehtoisena tunnustajana kirkon yhteyteen, ja toimituksen tärkeys ilmenee ulkonaisissa menoissakin. Nyt vasta hän on nimenomaisesti kristitty, nyt vasta hän tuntee etunsa, mutta myös velvollisuutensa. Sillävälin on hänelle kuitenkin ihmisenä sattunut paljon ihmeellistä, opetusten ja rangaistusten nojalla on hänelle selvinnyt, kuinka arveluttava hänen sisäinen tilansa on, ja yhä vielä tulee olemaan puhetta opetuksista ja rikkomuksista; mutta rangaistusta ei pidä enää oleman. Siinä sanomattomassa hämmennystilassa, johon hän luonnollisten ja uskonnollisten vaatimusten kiistellessä pakostakin joutuu, hänelle tarjoutuu erinomainen pelastuskeino: hän voi uskoa tekonsa ja pahat työnsä, puutoksensa ja epäilyksensä kunnianarvoisalle, erikoisesti siihen toimeen asetetulle miehelle, joka osaa häntä tyynnyttää, varoittaa, vahvistaa, samoin symbolisilla rangaistuksilla kurittaa ja vihdoin hänen syyllisyytensä täydellisellä poispyyhkimisellä onnellistaa ja antaa hänelle takaisin hänen ihmisyytensä taulun puhtaaksi pestynä. Siten, useiden sakramentillisten toimitusten nojalla, jotka lähemmin katsoen jälleen haarautuvat pienemmiksi sakramentillisiksi piirteiksi, valmistuneena ja täysin rauhoittuneena hän polvistuu nauttimaan rippileipää; ja jotta tämän korkean tapahtuman salaperäisyys sitäkin enemmän korostuisi, hän näkee kalkin vain kaukaa: kysymyksessä ei ole mikään tavallinen ruoka ja juoma, joka tyydyttää, vaan taivaallinen ravinto, joka saa janoamaan taivaallista juomaa.

Älköön nuorukainen kumminkaan uskoko, että asia on siten lopussa, älköön mieskään sitä uskoko! Maallisissa oloissa me näet tosin vihdoin totumme seisomaan omalla kannallamme, joskaan eivät tiedot, ymmärrys ja luonne tahdo siinäkään aina riittää; taivaallisissa asioissa sitävastoin ei oppimisemme lopu milloinkaan. Meissä asuvaa korkeampaa tunnetta, joka useasti ei edes pääse oikein kotiutumaan, lisäksi ahdistavat niin monet ulkonaiset asiat, että oma kykymme tuskin riittää suomaan kaikkea, mikä olisi tarpeen neuvoksi, lohdutukseksi ja avuksi. Mutta sitä varten onkin olemassa jo mainittu apukeino: aina on odottamassa ymmärtäväinen, hurskas mies, joka opastaa eksyviä ja keventää ahdistuksenalaisten mieltä.

Ja sen, mikä on koko elämän aikana siten koeteltu, tulee vihdoin kuoleman portilla osoittaa kymmenin verroin kaikkien parantavien voimiensa vaikutusta. Jo nuoruudessa aloitetun tutunomaisen tottumuksen nojalla omaksuu riutuva palavin innoin nuo vertauskuvalliset, merkitsevät vakuutukset, ja kaiken maallisen vakuuden kadotessa takaa hänelle taivaallinen autuaan iankaikkisen olemassaolon. Hän tuntee itsensä ehdottoman varmaksi siitä, ettei mikään vihamielinen elementti eikä mikään pahansuopa henki voi häntä estää verhoutumasta kirkastettuun ruumiiseen päästäkseen jumaluuden välittömässä yhteydessä saamaan osansa niistä äärettömistä autuuden lahjoista, jotka jumaluudesta kumpuavat.

Jotta koko ihminen tulisi pyhitetyksi, voidellaan ja siunataan vihdoin hänen jalkansakin. Niiden tulee henkilön mahdollisesti parannuttuakin väin vastahakoisesti suostua koskettamaan kovaa, läpäisemätöntä maan kamaraa. Niiden tulee saada ihmeellinen kimmoisuus, jonka nojalla ne työntävät luotansa sitä turvetta, joka on aikaisemmin vetänyt niitä puoleensa. Niin liittävät nämä loistavaksi ympyräksi kiertyvät pyhät toimitukset, joiden kauneutta olemme voineet vain lyhyesti vihjaillen kuvailla, kehdon ja haudan, olkootpa ne sattumalta miten etäällä hyvänsä toisiansa, katkeamattomaksi kehäksi.

Nämä henkiset ihmeet eivät kumminkaan verso toisten hedelmien tavoin luonnollisesta maaperästä; siihen niitä ei voida kylvää, ei istuttaa eikä siinä kasvattaa. Ne on aneltava toisesta olokehästä, ja tämä ei onnistu kenelle hyvänsä eikä milloin hyvänsä. Tässä nyt kohtaamme vanhan, hurskaan perintätiedon ilmoittaman korkeimman symbolin. Me kuulemme, että korkeat vallat voivat suosia siunata ja pyhittää jotakin henkilöä enemmän kuin toista. Mutta jottei se näyttäisi luonnon suomalta lahjalta, täytyy tämän suuren, vaikeaan velvollisuuteen liittyvän suosion siirtyä oikeutetulta toiselle, ja suurimman hyvän, mitä ihminen voi saavuttaa voimatta kuitenkaan itse sitä omaksensa valloittaa tai ottaa, täytyy säilyä ja ikuistua maan päällä henkisen periytymisen nojalla. Niin, papin vihkimykseen on keräytynyt kaikki, mikä on tarpeen niiden pyhien toimitusten tehokkaaseen suorittamiseen, jotka ovat suotuisat ihmisten suurelle joukolle sen tarvitsematta puolestansa osoittaa mitään muuta kuin uskoa ja ehdotonta luottamusta. Ja niin esiintyy pappi edeltäjiensä ja seuraajiensa sarjassa, voideltujen veljiensä piirissä, korkeinta siunaajaa edustaen, sitäkin verrattomampana, kun me emme palvoen kunnioita häntä, vaan hänen virkaansa, emme hänen viittaustansa, joka saa meidät polvistumaan, vaan hänen jakamaansa siunausta, joka näyttää sitä pyhempänä, välittömämpänä tulevan taivaasta, kun maallinen väline ei voi sitä heikontaa, vielä vähemmin tehdä tyhjäksi synnillisellä, eipä paheellisellakaan olemuksellansa.

Kuinka onkaan tämä todella henkinen yhteys pirstautunut protestanttisuudessa, joka selittää osan mainittuja symboleita apokryfisiksi ja vain muutamia harvoja kanonisiksi! Ja kuinka ajatellaan voitavan toisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden avulla valmistaa meitä tajuamaan toisten korkeata arvoa?

Minun annettiin aikoinani nauttia uskonnonopetusta erään hyvänluontoisen, vanhan, raihnaan papin luona, joka oli monet vuodet ollut perheen rippi-isänä. Katekismuksen, sitä selittävän mukaelman ja lunastusopin minä tunsin kuin käteni sormet, ja voimallisesti todistavat raamatunlauseet olivat nekin poikkeuksetta tiedossani; mutta kaikki tuo ei tuottanut minulle mitään hedelmää. Kun näet minulle vakuutettiin, että kelpo vanhus järjesti lopullisen kuulustelunsa vanhan kaavan mukaiseksi, niin minulta katosi kaikki halu ja kiintymys asiaan, minä antauduin viimeisen viikon aikana kaikenlaisiin häiritseviin huvituksiin, sijoitin eräältä vanhemmalta ystävältä lainaamani, papin esitystä noudattavat muistiinpanot hattuuni ja sanelin ilman tunnetta ja ajatusta kaiken sen, minkä olisin voinut hyvinkin esittää tuntein ja vakaumuksin.

Mutta kun minun sitten piti astua rippituolin luo, niin kuiva, hengetön kaavamaisuus lamasi tässä tärkeässä kohdassa tahtoni ja pyrkimykseni vieläkin pahemmin. Minä olin tosin tietoinen monista puutoksista, mutta en mistään suurista virheistä, ja juuri tietoisuuteni vähensi niitä neuvomalla minua turvautumaan omaan moraaliseen voimaani, jonka piti tahallisesti ja uupumattomasti käyteltynä lopulta voittaa vanha Aatami. Meille oli opetettu, että olimme paljoa paremmat kuin katolilaiset juuri siitä syystä, ettei meidän tarvinnut rippituolissa tunnustaa mitään erikoista, vieläpä, ettei se ollut soveliastakaan, vaikkapa tahtoisimmekin niin menetellä. Viimeksimainittu seikka ei minua miellyttänyt, sillä mielessäni oli mitä eriskummallisimpia uskonnollisia epäilyksiä, jotka olisin mielelläni tahtonut saada selvitetyiksi sellaisessa tilaisuudessa. Mutta koska niin ei pitänyt tapahtua, kirjoitin synnintunnustuksen, jonka piti mielentilojani hyvin ilmaisten kertoa ymmärtäväiselle miehelle yleispiirtein se, minkä yksityiskohtainen julkilausuminen oli minulta kielletty. Mutta kun sitten astuin vanhan fransiskaanikirkon kuoriin ja lähestyin niitä omituisia ristikoilla varustettuja kaappeja, joihin hengelliset herrat tapasivat saapua tätä toimitusta suorittamaan, kun suntio avasi minulle oven ja minä havaitsin olevani suljettu ahtaaseen komeroon hengellistä isoisääni vastapäätä ja hän heikolla, honottavalla äänellänsä lausui minut tervetulleeksi, niin henkeni ja sydämeni valo kerrassaan sammui, tarkoin muistiin painettu tunnustus ei ottanut lähteäkseen huuliltani, minä avasin hämilläni kädessäni olevan kirjan ja luin siitä ensimmäisenä silmiini osuneen lyhyen kaavan, joka oli niin ylimalkainen, että kuka tahansa olisi voinut ihan rauhallisesti sen lausua. Minä sain synninpäästön ja poistuin tuntematta mieltäni lämpöiseksi enempää kuin kylmäksikään, menin seuraavana päivänä vanhempieni keralla Herran pöytään ja käyttäydyin muutamia päiviä niinkuin sellaisen pyhän toimituksen jälkeen sopikin.