Part 6

Ainesta, joka täten, enemmän tai vähemmän määräsi muotoa, saksalaiset etsivät kaikkialta. He olivat käsitelleet kansallisia aiheita vähän tai ei ollenkaan. Schlegelin »Hermann» vain viittasi sinne päin. Idyllinen suunta levittäytyi äärettömiin. Gessnerin idylleissä suuren sulon ja lapsellisen herttaisuuden ohella ilmenevä luonteettomuus sai kaikki uskomaan, että hän kykenisi saamaan aikaan jotakin samanlaista. Samoin pelkän yleisinhimillisyyden piiristä temmattuja olivat ne runot, joiden piti esittää jotakin vierasta kansallista, esim. juutalaiset paimenrunot, patriarkalliset yleensä ja kaikki muu, mikä koski Vanhaa Testamenttia. Bodmerin »Noachide» edusti täydellisenä symbolina saksalaisen Parnasson ympärille paisunutta vesitulvaa, joka vain hiljalleen aleni. Anakreonilainen lieka salli sekin lukemattomien keskinkertaisten kykyjen liehua ylen avaroilla aloilla. Täsmällinen Horatius pakotti, mutta vain hitaasti, saksalaiset kohenemaan hänen tasoonsa. Koomilliset, enimmältä Popen »Kutrinryöstöä» esikuvana käyttäen sommitellut sankarirunoelmat eivät nekään kelvanneet aloittamaan parempia aikoja.

Minun on tässä vielä mainittava eräs aivan vakavassa mielessä tapahtunut harhautuminen, joka lähemmin tarkasteltuna välttämättä vaikuttaa naurettavalta. Saksalaisilla oli nyt riittävät historialliset tiedot kaikista niistä runouden lajeista, joita viljellen eri kansakunnat olivat kunnostautuneet; Gottsched oli »Kriitillisessä runotaiteessaan» jo rakentanut jokseenkin valmiiksi tämän lokeroteoksen, joka oikeastaan tuhoaa runouden sisäisen olemuksen, ja oli samalla osoittanut, että saksalaisetkin runoilijat olivat osanneet täyttää kaikki sarakkeet oivallisilla teoksilla. Ja niin jatkettiin yhä edelleenkin. Joka vuosi paisui kokoelma suuremmaksi, mutta joka vuosi karkoitti myös teos toisen siltä sijalta, missä se oli siihen asti loistanut. Jos meillä ei vielä ollutkaan Homeroksia, niin ainakin Vergiliuksia ja Miltoneita, ellei Pindarosta, niin ainakin Horatius; Theokritoksista ei ollut ollenkaan puutetta, ja niin tuuditeltiin itseänsä suorittamalla ulospäin suuntautuvia vertailuja runoteosten määrän yhä kasvaessa, jotta vihdoin voi tapahtua sisäänpäinkin suuntautuva vertailu.

Jos siis makuasiat olivat erittäin häilyvällä pohjalla, niin toisaalta ei käynyt suinkaan kieltäminen, että tuona aikana alkoi Saksan protestanttisissa osissa ja Sveitsissä varsin vilkkaasti kehittyä se, mitä yleensä nimitetään terveeksi järjeksi. Koulufilosofia, jonka ansiona aina on, että se esittää kaikkea sitä, mitä ihminen voi tiedustella, omaksuttujen periaatteiden mukaisesti, mieluisassa järjestyksessä, määrättyjen otsakkeiden alla, oli usein hämärän ja hyödyttömältä näyttävän sisältönsä, sinänsä kunnioitettavan menetelmän sopimattoman käyttämisen ja liian avarain sovellutustensa vuoksi muuttunut suurelle yleisölle vieraaksi, mauttomaksi ja vihdoin tarpeettomaksi. Moni johtui siihen vakaumukseen, että luonto oli suonut hänelle lahjaksi sen verran hyvää älyä ja oivallusta kuin hän osapuilleen tarvitsi muodostaakseen itselleen asioista niin selvän käsityksen, että voi sen nojalla niistä selviytyä ja käytellä niitä omaksi hyväkseen ja toisten hyödyksi, erikoisesti välittämättä vaikeasti tajuttavista kaikkein yleisimmistä asioista ja tutkailematta, millaisessa yhteydessä voivat olla etäisimmät oliot, jotka eivät sanottavasti meihin koske. Tehtiin koe, avattiin silmät, katsottiin suoraan eteensä, oltiin tarkkaavaisia, ahkeroita, toimeliaita ja uskottiin olevan oikeutta lausua sanansa etäisemmistäkin asioista, kunhan arvosteltiin ja toimittiin virheettömästi omassa olopiirissään.

Sellaisen käsityksen mukaan oli jokainen oikeutettu sekä filosofoimaan että vähitellen pitämään itseänsä filosofinakin. Filosofia oli niinmuodoin suuremmassa tai vähemmässä määrin tervettä ja harjoitettua ihmisymmärrystä, joka rohkeni edetä yleisiin asioihin ja arvostella ratkaisevasti sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia. Kirkas teräväjärkisyys ja erikoinen kohtuullisuus, kun näet pidettiin ehdottomasti oikeana kultaista keskitietä ja kaikkien katsantotapojen tasapuolista arviointia, hankki sellaisille teoksille ja suullisille lausunnoille kunnioitusta ja luottamusta, ja niin löytyi filosofeja lopulta kaikista tiedekunnista, jopa kaikista säädyistä ja ammateistakin.

Tätä tietä kulkien teologit pakostakin taipuivat niinsanottuun luonnolliseen uskontoon, ja kun tuli puheeksi, missä määrin luonnollinen ymmärryksen valo riitti meitä edistämään Jumalan tuntemisessa ja itsemme parantamisessa ja jalostamisessa, niin uskallettiin yleensä paljoakaan arvelematta ratkaista kysymys tuon luonnollisen valon hyväksi. Mainitun kohtuullisuusperiaatteen nojalla myönnettiin sitten kaikille positiivisille uskonnoille yhtäläiset oikeudet, joten ne muuttuivat toinen toisensa keralla yhdentekeviksi ja epävarmoiksi. Muuten jätettiin sittenkin kaikki voimaansa, ja koska Raamattu erittäin rikassisältöisenä tarjoaa aihetta ajattelemiseen ja tilaisuutta inhimillisten asiain ja olosuhteiden tarkastelemiseen enemmän kuin mikään muu kirja, niin se voitiin kieltämättä yhä edelleenkin asettaa saarnojen ja muiden uskonnollisten toimitusten pohjaksi.

Tätä teosta, samoinkuin kaikkien maallisten kirjoittajien tuotteita, odotti kuitenkin vielä erikoinen kohtalo, jota aikojen kuluessa ei käynyt väistäminen. Tähän saakka näet oli oltu siinä hyvässä uskossa, että tämä kirjojen kirja oli yhdessä hengessä kirjoitettu, vieläpä, että Jumalan henki oli sen tekijäin mieleen johdattanut ja ikäänkuin heille sanellut. Uskovaiset ja epäuskoiset olivat kuitenkin jo aikoja sitten milloin moittineet, milloin puolustaneet sen eri osien epätasaisuuksia. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset olivat käyneet Raamatun kimppuun ilmaisten suurempaa tai vähempää kiivautta, teräväjärkisyyttä, julkeutta ja mielivaltaisuutta, ja toisaalta oli jokaisen kansakunnan keskuudessa esiintynyt vakavamielisiä hyvinajattelevia henkilöitä, jotka sitä puolustivat. Minä kohdastani pidin sitä rakkaana ja kalliina; olin näet melkein yksin sille kiitollisuudenvelassa siveellisestä kasvatuksestani, ja kaikki sen tapahtumat, opit, symbolit, vertaukset olivat painuneet syvästi mieleeni ja vaikuttaneet minuun tavalla tai toisella. Senvuoksi minua eivät miellyttäneet kohtuuttomat, ivalliset ja vääristelevät hyökkäykset. Siihen aikaan oli kuitenkin jo ehditty niin pitkälle, että monien kohtien tärkeimmäksi puolustusperusteeksi hyväksyttiin varsin halukkaasti se ajatus, että Jumala oli noudattanut ihmisten ajatustapaa ja käsityskykyä ja etteivät hengen haltioittamat sentään voineet kieltää luonnettansa, yksilöllisyyttänsä: lehmipaimen Amos ei puhunut niinkuin Jesaja, joka lienee ollut prinssi.

Sellaisista mielensuunnista ja vakaumuksista kehittyi varsinkin kielellisten tietojen yhä lisääntyessä varsin luonnollisesti se tutkimuslaji, jonka tarkoituksena oli ottaa tarkempaa selkoa itämaisista paikallisuuksista, kansallisuuksista, luonnontuotteista ja ilmiöistä ja siten tehdä tuo vanha aika itsellensä havainnolliseksi. Michaelis suuntasi koko kykynsä ja kaikkien tietojensa mahdin näihin asioihin. Matkakuvauksista tuli voimallinen apukeino pyhien kirjojen selittämiseksi, ja uusien, monilla kysymyksillä varustettujen matkailijain oli määrä niihin vastaamalla todistaa profeettain ja apostolien puolesta.

Kun siis toisaalta kaikin puolin pyrittiin saattamaan pyhiä kirjoja luonnollisen havainnon esineiksi ja tekemään niiden varsinaista ajatus- ja esitystapaa yleisemmin käsitettäväksi, jotta tämä historiallis-kriitillinen katsantokanta torjuisi monia vastaväitteitä, poistaisi paljon pahennustaherättävää ja saisi kaiken typerän ivailun tehottomaksi, niin toisaalta taas ilmeni eräissä miehissä ihan vastakkainen mielenlaatu: he näet valitsivat tutkistelujensa esineeksi hämärimmät, salaperäisimmät Raamatun kirjat tahtoen niitä olettamusten, laskelmien ja muiden henkeväin ja eriskummallisten yhdistelmien avulla ainakin varmentaa, joskaan ei kirkastaa, ja, mikäli niihin sisältyi ennustuksia, toteutuman nojalla perustella ja siten oikeuttaa lähinnä odotettavissa olevaan kohdistuvaa uskoa.

Kunnianarvoisa Bengel oli ymmärtäväiseksi, kunnolliseksi, jumalaapelkääväiseksi, moitteettomaksi mieheksi tunnettuna voittanut Johanneksen ilmestystä koskeville tutkimuksilleen nimenomaista huomiota. Syvien mielten on pakko elää menneisyydessä samoinkuin tulevaisuudessakin. Maailman tavanomainen meno ei voi merkitä heille mitään, elleivät he saa palvoa nykyisyyteen ulottuvassa menneisyydessä toteutuneita ja lähimmässä samoinkuin etäisimmässäkin tulevaisuudessa verhottuja ennustuksia. Siten syntyy yhtenäisyyttä, jota puuttuu historiasta, koska se näyttää meille kertovan vain satunnaisesta häilynnästä välttämättömästi suljetussa kehässä. Tohtori Crusius kuului niihin, joita miellytti eniten pyhien kirjojen profeetallinen osa, koska se saa samalla kertaa toimimaan kaksi inhimillisen olemuksen vastakkaisinta ominaisuutta: tunteen ja terävä-älyisyyden. Tätä oppia kannattamaan olivat liittyneet monet nuorukaiset ja muodostivat jo melkoisen joukon, joka oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun Ernesti kannattajinensa uhkasi kerrassaan poistaa — ei kirkastaa — sen hämäryyden, jossa toiset hyvin viihtyivät. Siitä koitui riitoja, vihaa, vainoa ja monenlaista ikävyyttä. Minä liityin kirkkaaseen puolueeseen yrittäen omaksua sen periaatteita ja etuja, joskin rohkenin heti aavistaa, että tätä erittäin kiitettävää, älykästä selitystapaa noudatettaessa välttämättä häviäisi noiden kirjojen profeetallisen merkityksen ohella myöskin niiden runollinen arvo.

Saksalaista kirjallisuutta ja kaunotieteitä harrastavia henkilöitä lähempänä olivat uurastuksinensa sellaiset miehet kuin Jerusalem, Zollikofer, Spalding, jotka pyrkivät saarnoissaan ja kirjoitelmissaan hyvää ja puhdasta esitystapaa viljellen voittamaan uskonnolle ja siihen läheisesti liittyvälle siveysopille myöskin jossakin määrin älykkäiden ja sivistyneiden henkilöiden suosiota ja kiintymystä. Miellyttävä kirjoitustapa alkoi käydä ehdottoman tarpeelliseksi, ja koska sen on ennen kaikkea oltava ymmärrettävä, ilmaantui eri tahoilta kirjailijoita, jotka ryhtyivät kirjoittamaan opinnoistansa ja ammatistansa selvästi, tehokkaasti ja niin hyvin tuntijoita kuin suurta yleisöäkin varten.

Erään ulkomaalaisen, Tissot’n, esimerkkiä noudattaen alkoivat nyt lääkäritkin innokkaasti toimia yleisen sivistyksen kohottamiseksi. Erittäin voimakkaasti vaikuttivat Haller, Unzer ja Zimmermann, ja mitä yksityiskohtaista muistutettavaa lieneekin heitä, varsinkin viimeksimainittua, vastaan, joka tapauksessa he toimivat aikanansa erittäin virkeästi. Ja juuri siitä pitäisi historian, mutta varsinkin elämäkerran kertoa; ihminen näet ei jää merkitykselliseksi sen nojalla, mitä hän jättää jälkeensä, vaan mikäli hän vaikuttaa ja nauttii ja innostaa toisiakin vaikuttamaan ja nauttimaan.

Oikeusoppineiden, jotka olivat nuoruudesta saakka tottuneet ylen mutkikkaaseen tyyliparteen, mikä eriskummallisimmalla tavalla säilyi vapaan aatelisen kansliassa samoinkuin Regensburgin valtiopäivilläkin, oli vaikea kohota jonkinlaiseen vapauteen, sitä vaikeampi, kun heidän käsiteltävinänsä olevat asiat mitä kiinteimmin liittyivät ulkonaiseen esitysmuotoon ja niin ollen myöskin tyyliin. Nuorempi Moser oli sentään jo osoittautunut vapaaksi ja omalaatuiseksi kirjailijaksi, ja Pütter oli esityksensä selvyyden nojalla tuonut selvyyttä esitettäväänsäkin sekä siihen tyyliin, jota sen käsittelyssä oli käytettävä. Kaikki, mikä oli peräisin hänen koulukunnastansa, oli siinä suhteessa huomattavaa. Ja nyt havaitsivat itse filosofitkin välttämättömäksi kirjoittaa selvästi ja ymmärrettävästi, jos mielivät esiintyä kansantajuisina. Mendelssohn ja Garve ilmaantuivat herättäen yleistä harrastusta ja ihastusta.

Saksan kielen ja saksalaisen tyylin kaikilla aloilla kehittyessä lisääntyi arvostelukykykin, ja senaikaiset uskonnollisia, siveellisiä sekä lääkeopillisia aiheita käsittelevien teosten arvostelut herättävät meissä ihastusta; sitävastoin on huomautettava, että runojen ja muun kaunokirjallisuuteen kuuluvan arviointi oli ainakin sangen heikkoa, ellei suorastaan surkeata. Olisi helppo huomattavien esimerkkien nojalla osoittaa, etteivät tätä tuomiota vältä edes »Literaturbriefe» enempää kuin »Allgemeine deutsche Bibliothek» tai »Bibliothek der schönen Wissenschaften».

Miten kirjavan joukon kaikki nämä pyrinnöt lienevätkin muodostaneet, kenelläkään, joka aikoi tuottaa jotakin omintakeista, joka ei halunnut siepata sanoja ja lauseparsia edeltäjiensä suusta, ei ollut muuta neuvoa kuin varhemmin tai myöhemmin etsiä itselleen aihetta, joka sopisi käsiteltäväksi. Tässäkin suhteessa meitä johdettiin pahoin harhaan. Yleisessä käytännössä oli eräs Kleistin lausuma, joka meidän täytyi varsin usein kuulla. Hän näet oli niille, jotka olivat häntä moittineet taajojen yksinäisten kävelyretkien vuoksi, vastannut leikkisästi, henkevästi ja totuudenmukaisesti, ettei hän ollut noilla retkillänsä joutilaana, vaan metsästeli kuvia. Tämä vertaus soveltui hyvin aatelismiehelle ja sotilaalle, koska hän siten asettui niiden säätynsä miesten rinnalle, jotka aina tilaisuuden tarjoutuessa välttämättä ottivat pyssyn olallensa ja lähtivät jäniksiä tai peltokanoja pyydystämään. Niinpä löysimmekin Kleistin runoista sellaisia yksityisiä, onnekkaasti siepattuja, joskaan ei aina onnekkaasti käsiteltyjä kuvia, jotka ystävällisesti johdattivat mieleemme luontoa. Mutta nyt meitä ihan vakavasti kehoitettiin lähtemään kuvametsään, joka tosin ei lopulta jättänyt meitä ihan saalista vaille, vaikka Apelin puutarha, Reudnitzin puutarhat, Rosen tai, Gohlis, Raschwitz ja Konnewitz lienevätkin olleet eriskummallinen alue runollisen riistan etsimistä varten. Siitä huolimatta yllytti edellämainittu aihe minua usein lähtemään yksin kävelyretkille, ja kun katselijalle tarjoutui varsin vähän kauniita ja yleviä nähtäviä ja todella ihanassa Rosentalissa parhaana vuodenaikana hyttyset estivät herkkiä mietteitä syntymästä, niin väsymättä jatketut yritykseni kiinnittivät huomioni nimenomaisesti luonnon pienoiseloon (tekee mieleni käyttää tuota hiljaiselon mukaan muodostettua sanaa), ja koska ne somat tapahtumat, joita tässä olopiirissä havaitsee, eivät sinänsä paljoakaan merkitse, niin totuin näkemään niissä merkitystä, joka kallistui milloin symboliseen, milloin allegoriseen suuntaan, riippuen siitä, oliko havainto, tunne vai harkinta voiton puolella. Kerron tässä erään tapauksen monien joukosta.

Minä olin, kuten ihmiset yleensä, mielistynyt nimeeni ja kirjoittelin sitä nuorten ja kehittymättömien ihmisten tavoin kaikkialle. Erään kerran olin sen piirtänyt erittäin kauniisti ja tarkasti keski-ikäisen lehmuksen sileään kuoreen. Seuraavana syksynä, kun Annetteen kohdistuva kiintymykseni oli parhaassa kukoistuksessaan, minä vaivauduin piirtämään hänen nimensä sen yläpuolelle. Talven kuluessa minä olin oikullisena rakastajana tekaissut monta tilaisuutta häntä kiusatakseni ja tuotteekseni hänelle harmia. Keväällä minä sattumalta osuin puun luo ja näin, kuinka voimakkaana puissa virtaileva mahla oli pursunut esiin hänen nimensä vielä kuoreutumattomista piirteistä viattomin kasvinkyynelin kostuttaen minun nimeni jo kovettuneita viilteitä. Minä säikähdin kovin nähdessäni täällä itkemässä hänet, jonka kyynelet olivat usein aiheutuneet minun pahanilkisyydestäni. Kun siinä muistelin omaa vääryyttäni ja hänen rakkauttansa, kihosivat silmiini kyynelet, minä kiiruhdin pyytämään kaksin-kolminkerroin kaikkea häneltä anteeksi ja muovasin tämän tapahtuman idylliksi, jota en milloinkaan voinut kiintymyksettä lukea enkä liikutuksetta toisille esittää.

Minun siten Pleissen lammaspaimenena sangen lapsellisesti syventyessäni tuollaisiin hentoisiin aiheisiin ja aina valitessani sellaisia, jotka saatoin nopeasti jälleen kätkeä omaan poveeni, olivat korkeammat ja tärkeämmät mahdit jo aikoja sitten pitäneet huolta saksalaisista runoilijoista.

Ensimmäisen todellisen ja korkeamman varsinaisen elämänsisällön toivat saksalaiseen runouteen Fredrik Suuri ja seitsenvuotisen sodan tapahtumat. Jokaisen kansallisrunoelman täytyy olla laimea tai muuttua laimeaksi, elleivät sen pohjana ole inhimillisessä katsannossa tärkeimmät asiat, kansojen ja niiden paimenten kohtalot molempien seistessä yhtenä miehenä. Kuninkaat on esitettävä sodassa ja vaaroissa, missä he ilmenevät ensimmäisinä juuri sen nojalla, että he määräävät kaikkein viimeisimmänkin kohtalon ja jakavat sen hänen kanssansa tullen siten paljoa mielenkiintoisemmiksi kuin itse jumalat, jotka kohtaloita säädettyänsä pidättyvät millään tavoin niihin osaa ottamasta. Tässä mielessä tulee jokaisella kansalla, joka tahtoo jotakin merkitä, olla oma sankarirunonsa, jonka ei tarvitse välttämättä pukeutua eepillisen runoelman muotoon.

Gleimin virittämät sotalaulut kykenevät puolustamaan korkeata sijaansa saksalaisten runojen joukossa sen vuoksi, että ovat syntyneet toiminnan keralla ja toiminnasta ja lisäksi siitä syystä, että niiden onnistunut muoto, joka saa ajattelemaan, että taisteluun osaaottava henkilö on ne sepittänyt tulisimpina tuokioina, tekee meille mahdolliseksi kokea niiden täydellisintä tehoisuutta.

Ramler laulaa toisella, erinomaisen arvokkaalla tavalla kuninkaansa teoista. Kaikki hänen runonsa ovat sisällykseltänsä arvokkaat, askarruttavat meitä suurilla, mieltäylentävillä aiheilla ja saavuttavat jo siten häviämättömän arvon.

Käsiteltävän aiheen sisäinen arvo näet on taiteen alku ja loppu. Tosin ei käy kieltäminen, että nero, kehitelty taiteellinen lahjakkuus, voi käsittelynsä nojalla tehdä kaikesta kaikkea ja vallita vastahakoisintakin ainesta. Mutta tarkoin katsoen silloin aina syntyy pikemmin taidonnäyte kuin taideteos, jonka tulee perustua arvokkaaseen esineeseen, jotta käsittelyn taitavuus, vaiva ja uutteruus sitäkin onnistuneemmin ja kauniimmin meille osoittaisi aiheen arvokkuutta. Preussilaiset ja heidän kerallansa protestanttinen Saksa voittivat niinmuodoin kirjallisuudellensa aarteen, joka vastapuolueelta puuttui ja jonka puutetta se ei ole myöhemmin kyennyt korvaamaan, miten lieneekin ponnistellut. He kehittelivät itseänsä sen hyvän käsityksen nojalla, joka preussilaisilla kirjailijoilla oikeudenmukaisesti oli kuninkaastansa, ja sitä innokkaammin, kun se henkilö, jonka nimessä he kaikki tekivät, ei tahtonut tietää heistä yhtään mitään. Jo aikaisemmin oli ranskalainen siirtokunta ja myöhemmin tämän kansakunnan sivistykseen ja rahalaitoksiin kohdistuva kuninkaan erikoinen mieltymys tuonut Preussiin koko joukon ranskalaista kulttuuria, joka oli saksalaisille erittäin hyödyllistä, koska se innosti heitä vastaväitteisiin ja vastakkaisiin pyrintöihin; samoin oli Fredrikin vastenmielisyys saksalaisuutta kohtaan onneksi kirjallisen elämän kehittymiselle. Pyrittiin kaikin tavoin kuninkaan havaittaviin, ei suinkaan hänen kunnioitustansa, vaan yksinomaan hänen huomiotansa tavoitellen, mutta tehtiin se saksalaiseen tapaan, sisäisestä vakaumuksesta, tehtiin, mitä pidettiin oikeana, ja toivottiin ja tahdottiin, että kuningas tunnustaisi tämän saksalaisen oikean ja antaisi sille arvoa. Niin ei käynyt eikä voinutkaan käydä, sillä kuinkapa voisikaan vaatia kuninkaalta, joka tahtoo henkisesti elää ja nauttia, että hän menettäisi vuosiansa nähdäkseen sen, mitä pitää barbaarisena, liian myöhään valmiiksi ja nautittavaksi ehtineenä? Mitä käsityö- ja tehdasteoksiin tulee, hän tosin saattoi pakottaa itsensä ja varsinkin kansansa tyytymään kohtalaisiin sijakkeisiin hyvien vieraiden tavarain asemesta, mutta näissä asioissa kaikki kehittyy nopeammin täydellisyyteensä eikä tarvita ihmisikää sellaisten teosten kypsyttämiseen.

Eräs teos, seitsenvuotisen sodan todellisin tuote,’arvokkaalta sisällykseltänsä täysin pohjoissaksalainen, minun on tässä ennen kaikkea kunnioittaen mainittava; se on ensimmäinen merkittävästä elämästä siepattu draamallinen tuote, sisällykseltään nimenomaisesti tilapäinen, ja aiheutti juuri sen vuoksi arvaamattoman vaikutuksen: »Minna von Barnhelm». Lessing, joka Klopstockin ja Gleimin vastakohtana mielellään luopui persoonallisesta arvokkuudestansa, luottaen siihen, että voi joka hetki sen jälleen omaksua, eli mielellään hajallista ravintola- ja suurenmaailmanelämää, koska tarvitsi aina tuimasti työskentelevälle sisimmällensä valtavaa vastapainoa. Niinpä hän oli myös liittynyt kenraali Tauentzienin seurueeseen. On helppo havaita, että mainittu kappale on syntynyt sodan ja rauhan, vihan ja kiintymyksen välimaalla. Tämä tuote se onnekkaasti avasi näköalan korkeampaan, merkittävämpään maailmaan siitä kirjallisesta ja porvarillisesta, jossa runoustaide oli siihen asti liikkunut.

Sitä vihamielistä jännitystilaa, joka oli tämän sodan aikana vallinnut Preussin ja Saksin välillä, ei saatu sodan päätyttyäkään laukeamaan. Saksilaista kirvelivät nyt sitäkin kipeämmin ne haavat, joita ylen kopeaksi käynyt preussilainen oli häneen iskenyt. Poliittisen rauhan avulla ei voitu heti palauttaa rauhaa ihmismielten välille. Mutta juuri tämä piti mainitun näytelmän saada aikaan kuvassa. Saksilaisnaisten sulo ja rakastettavuus vie voiton preussilaisten avosta, arvokkuudesta ja jäykkyydestä, ja niin hyvin pää- kuin sivuhenkilöissäkin kuvaillaan taiteellisesti eriskummallisten ja ristiriitaisten aineosien onnellista yhtymää.

Jos nämä kiireelliset ja hajanaiset saksalaista kirjallisuutta koskevat huomautukset ovat lukijaani hieman hämmentäneet, niin minun on onnistunut tehdä hänelle käsitettäväksi se sekasortoinen tila, jossa aivoraukkani olivat, kun kahden kirjalliselle isänmaalle ylen tärkeän kauden kamppaillessa kovin paljon uutta työntyi mieleeni, ennenkuin olin päässyt selviytymään vanhasta, ja moni vanha asia vielä vaati minua tunnustamaan oikeuksiansa, kun jo luulin olevani syystäkin oikeutettu sen hylkäämään. Nyt tahdon mahdollisuuden mukaan yrittää kertoa, mille tielle suuntauduin pelastuakseni tästä hädästä, vaikkapa askel askeleltakin.

Sen pitkäveteisen aikakauden, johon nuoruusikäni sisältyi, minä olin uskollisen uutterasti viettänyt työskennellen monien kunnianarvoisten miesten seurassa. Ne lukuisat nelitaitteiset nidokset, jotka olin jättänyt isälleni, kelpasivat riittäväksi todistukseksi, ja millainen määrä kokeita, luonnoksia, puolittain suoritettuja suunnitelmia olikaan palanut poroksi pikemmin masentuneisuuden kuin vakaumuksen vuoksi! Nyt minä olin keskusteluista yleensä, saamastani opista, monista kiistelevistä mielipiteistä, mutta varsinkin pöytäkumppanini, hovineuvos Pfeilin neuvosta oppinut pitämään yhä enemmän arvossa aiheen merkittävyyttä ja käsittelyn kiinteyttä voimatta kuitenkaan saada itselleni selväksi, mistä edellinen oli etsittävissä ja kuinka jälkimmäinen tavoitettavissa. Rajoitettu olotilani, toverien välinpitämättömyys, opettajien pidättyväisyys, sivistyneiden kaupunkilaisten eristyneisyys ja aivan mitättömät luonnonesineet pakottivat minut etsimään kaikkea omasta itsestäni. Jos siis tahdoin saada runoelmiini oikeata pohjaa, tuntoa tai harkintaa, niin minun oli käytävä omaan poveeni; jos vaadin runollista esitystä varten välitöntä aiheen, tapahtuman, näkemistä, en saanut poistua siitä piiristä, joka oli omansa minua liikuttamaan, herättämään minussa harrastusta. Tässä mielessä minä aluksi kirjoitin eräitä pieniä, laulun muotoon tai vapaampaa tavumittaa käyttäen laadittuja runoja; niiden lähtökohtana on harkinta, ne käsittelevät menneisyyttä ja päättyvät enimmälti epigrammaattäseen käänteeseen.

Niin sai alkunsa se suunta, josta en koko elinikänäni päässyt poikkeamaan, halu muuntaa se, mikä minua ilahdutti tai kiusasi tai muuten askarrutti, kuvaksi, runoksi, ja tehdä siitä itselleni lopullinen tili sekä ulkonaisia asioita koskevien käsitysteni korjaamiseksi että myöskin sisäisen elämäni tyynnyttämiseksi sen jäljeltä. Sellaista lahjaa ei kukaan liene kaivannut kipeämmin kuin minä, jota oma luonto aina heitteli äärimmäisyydestä toiseen. Niinpä ovatkin kaikki tunnetut teokseni vain katkelmia suuresta tunnustuksesta, jonka täydellistämiseksi tämä kirjanen tekee uskalletun yrityksen.