Part 5

Tämän kirjailijan tapa käsitellä aiheitansa ei ole mainittavassa määrin esteettinen. Ulkonaisilta muodoiltansa se tosin on kyllin vaihteleva, mutta käyttelee kauttaaltansa liian taajaan suoraa ironiaa kiittämällä moitittavaa ja moittimalla kiitettävää. Tätä puhetaidoista keinoa pitäisi käytellä erittäin harvoin, koska se ajan pitkään harmistuttaa älykkäitä, harhauttaa heikkoja, tosin samalla miellyttäen suurta keskiluokkaa, joka voi ilman erikoista henkistä ponnistusta luulotella olevansa toisia viisaampi. Mutta se, mitä hän esittää ja miten, todistaa hänen oikeamielisyyttänsä, hilpeyttänsä ja tyyneyttänsä, jotka ominaisuudet meitä aina miellyttävät; hänen aikansa rajaton suosio johtui sellaisista siveellisistä eduista.

Oli luonnollista, että hänen yleisten kuvaustensa esikuvia etsittiin ja löydettiin; siitä seurasi, että yksityiset henkilöt esittivät häneen kohdistuvia valituksia; hänen ylen pitkät puolustelunsa, joissa hän todistaa, ettei hänen satiirinsa ollut henkilökohtaista, osoittavat hänelle aiheutettua mielipahaa. Eräät hänen kirjeensä ovat tämän ihmisen ja kirjailijan kunniaseppele. Se tuttavallinen kirjelmä, jossa hän kuvailee Dresdenin piiritystä, kuinka hän menettää talonsa ja tavaransa, teoksensa ja tekotukkansa, mielentyyneyden silti yhtään järkkymättä, hilpeyden himmentymättä, on erittäin arvokas, joskaan hänen aikalaisensa ja kaupunkilaisensa eivät voineet antaa hänelle anteeksi tätä onnellista mielenlaatua. Kirje, jossa hän puhuu voimiensa riutumisesta, läheisestä kuolemastansa, on mitä kunnioitettavin, ja Rabener ansaitsee kaikkien hilpeiden, älykkäiden, maallisiin tapahtumiin iloiten alistuvien ihmisten joukossa pyhimykselle kuuluvan kunnioituksen.

Vastahakoisesti tempaudun hänestä erilleni huomauttaen vain vielä seuraavaa: hänen satiirinsa kohdistuu aina keskiluokkaan; silloin tällöin hän sallii huomata tuntevansa hyvin ylemmätkin, mutta katsovansa parhaaksi olla niihin kajoamatta. Sopii sanoa, ettei hänellä ole ollut ketään seuraajaa, ettei ole löytynyt ketään, joka olisi voinut pitää itseänsä hänen veroisenansa tai kaltäisenansa.

Nyt siirrymme tarkastelemaan kritiikkiä ja ensinnä siihen kuuluvia teoreettisia kokeita. Emme ala liian etäältä, jos sanomme aatteellisuuden sinä aikana paenneen maailmasta uskonnon piiriin, vieläpä niin, että se tuskin ilmeni siveysopissakaan; taiteen korkeimmasta periaatteesta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Meille annettiin käteen Gottschedin »Kriitillinen runoustaide»; se oli kylläkin käyttökelpoinen ja opettavainen, sillä se antoi historiallista tietoa kaikista runouden lajeista sekä rytmistä ja sen eri liikunnoista; runohenkeä edellytettiin olevan! Muuten tuli runoilijalla olla tietoja, pitipä hänen olla oppinutkin, hänellä edellytettiin olevan makua ja niin edespäin. Lopulta meitä neuvottiin käymään käsiksi Horatiuksen »Runoustaiteeseen»; me silmäilimme kummastuneina ja syvästi kunnioittaen eräitä tämän verrattoman teoksen kultaisia lausumia, mutta emme aavistaneetkaan, mitä tekisimme sillä kokonaisuudessaan tai miten sitä hyödyksemme käyttäisimme.

Sveitsiläiset esiintyivät Gottschedin vastustajina; heidän siis täytyi tahtoa suorittaa jotakin muuta, saada aikaan jotakin parempaa. Niinpä kuulimmekin väitettävän, että he todella olivat etevämmät. Otettiin käsille Breitingerin »Kriitillinen runoustaide». Siinä me jouduimme avaralle vainiolle, mutta oikeastaan vain suurempaan sokkelopuistoon, joka oli sitä väsyttävämpi, kun meitä kuljetti kelpo mies, johon luotimme. Pikainen yleissilmäys puolustakoon tätä väitettä.

Runoustaiteelle sinänsä ei ollut voitu löytää mitään periaatetta: se oli liian henkevä ja ilmaisa. Maalaustaide, joka voidaan käsittää silmien avulla, jota voi ulkoisilla aistimilla seurata askel askelelta, näytti siinä suhteessa suotuisammalta. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat jo rakentaneet kuvaamataidetta koskevia teorioja, ja nyt otaksuttiin voitavan niistä käsin vertauksen nojalla perustella runoustaide. Edellinen esitti kuvia silmille, jälkimmäinen mielikuvitukselle; ensinnä otettiin niinmuodoin tarkasteltaviksi runolliset kuvat. Alettiin vertauksista, kuvaukset seurasivat, ja puheeksi tuli kaikki se, mikä suinkin oli ulkoisille aisteille esitettävissä.

Siis kuvia! Mutta mistäpä nämä kuvat olisi otettu muualta kuin luonnosta? Maalaaja jäljitteli ilmeisesti luontoa, miksipä ei runoilijakin? Mutta eihän luontoa, sellaisena kuin se on edessämme, voida jäljitellä. Se sisältää paljon merkityksetöntä, arvotonta, joten on valikoitava. Mikä määrää valinnan? On etsittävä se, mikä on merkittävää. Mutta mikä on merkittävää?

Sveitsiläiset lienevät miettineet kauan, ennenkuin tuohon vastasivat, sillä he johtuvat tosin eriskummalliseen, mutta silti sievään, jopa huvittavaankin tulokseen: he näet sanovat, että merkittävintä on aina se, mikä on uutta, ja kun ovat tuota vähän aikaa harkinneet, he havaitsevat, että se, mikä on ihmeellistä, on aina uudempaa kuin mikään muu.

Nyt heillä oli runolliset vaatielmat suunnilleen koolla; mutta oli vielä otettava huomioon, että se, mikä on ihmeellistä, voi olla tyhjääkin ja irralla ihmisestä. Mutta välttämättä vaaditun suhteen täytyy olla moraalinen, mistä sitten ilmeisesti seuraa ihmisen parantuminen, joten runo saavuttaa äärimmäisen tarkoitusperänsä, kun se muun suorittamansa ohella esiintyy hyödyllisenäkin. Kaikkien näiden vaatielmien nojalla tahdottiin nyt tutkia runouden eri lajeja, ja sen, joka jäljittelee luontoa ollen lisäksi ihmeellinen ja samalla kelvaten täyttämään siveellistä tarkoitusta ja hyödyttämään, piti olla ensimmäinen ja ylin. Monien harkintojen jälkeen tämä korkea etusija myönnettiin mitä ehdottomimmin vakaumuksin Aisopoksen saduille.

Sellainen johtelu voi nyt tuntua meistä eriskummalliselta, mutta varmaa on, että se mitä ratkaisevimmin vaikutti parhaisiin päihin. Mainitun runoudenlajin voittamaa luottamusta todistaa se, että Gellert ja myöhemmin Lichtwer antautuivat sitä viljelemään, että Lessingkin yritti työskennellä sillä alalla ja että monet muut kohdistivat siihen kykynsä. Teoria ja käytäntö vaikuttavat aina toisiinsa; teoksista voi nähdä, mikä on henkilöiden tarkoituksena, ja heidän mielipiteistänsä voi arvata, mitä he tulevat tekemään.

Emme kuitenkaan saa luopua käsittelemästä sveitsiläistemme teoriaa myöntämättä sille asianmukaista oikeutusta. Kaikesta uutteruudestansa huolimatta Bodmer pysyi elinikänsä lapsena sekä teoreettisessa että käytännöllisessä katsannossa. Breitinger oli kunnollinen, oppinut, älykäs mies, joka tarkoin tähytessään havaitsi kaikki runon vaatimukset, voipa näyttää toteen senkin, että hän saattoi hämärästi aavistaa oman menetelmänsä puutteellisuudet. Merkillinen on esim. hänen kysymyksensä, onko Königin kirjoittama, August toisen leiriä käsittelevä runo todellinen runo, ja sen vastaus osoittaa hyvää vaistoa. Mutta hänen täydelliseksi puolustukseksensa kelvannee, että hän, väärästä kohdasta lähdettyään, melkein koko tutkimuskehänsä kuljettuaan sentään osaa pääasiaan ja huomaa kirjansa lopussa olevan pakko suositella ikäänkuin lisiksi tapojen, luonteiden, intohimojen, sanalla sanoen sisäisen ihmisen kuvailemista, joka kuitenkin lienee runouden tärkeimpänä tehtävänä.

On helppo arvata, millaista hämmennystä aiheuttivat nuorissa mielissä sellaiset väkinäiset periaatteet, vain puolittain ymmärretyt lait ja hajalliset opit. Esimerkkeihin turvautumisesta ei siitäkään ollut apua: vierasmaiset olivat liian etäällä, yhtä etäällä kuin muinaisaikaisetkin, ja parhaista kotimaisista pilkisti aina esiin määrätty yksilöllisyys, jonka etuja ei voinut anastaa omiksensa ja jonka virheisiin lankeamista täytyi pelätä. Sille, joka tunsi itsessään jotakin tuottoisaa, oli tila epätoivoinen.

Jos tutkii tarkoin, mitä saksalaisesta runoudesta puuttui, niin huomaa, ettei siinä ollut arvokasta sisällystä, nimenomaan kansallista; kyvyistä ei ollut koskaan puutetta. Ajattelemme tässä vain Güntheriä, jota sopii nimittää runoilijaksi sanan täydessä merkityksessä. Hän oli ilmeisesti lahjakas, hyvillä aisteilla, mielikuvituksella, muistilla, käsitys- ja ajatuskyvyllä varustettu, mitä suurimmassa määrin hedelmällinen, rytmiltään notkea, henkevä ja leikkisä ja samalla laajatietoinen, sanalla sanoen: hänellä oli kaikki edellytykset voidakseen luoda elämään, nimittäin tavanomaiseen todelliseen elämään, toisen elämän runouden avulla. Me ihastelemme, kuinka helposti hän osaa tilapäisrunoissa tunteen nojalla korostaa kaikkia tiloja ja koristella niitä soveliailla ajatuksilla, kuvilla, historiallisilla ja tarumaisilla perinnäistiedoilla. Hänen teoksissaan ilmenevä karkeus ja viileys johtuu hänen ajastansa, elämäntavastansa ja varsinkin hänen luonteestansa tai, jos niin tahdotaan, luonteettomuudestansa. Hän ei osannut itseänsä kesyttää, ja niin häneltä hupeni elämä samoinkuin runouskin.

Günther oli harkitsemattomalla käyttäytymisellään menettänyt onnen päästä August toisen hoviin, missä kaiken muun komeuden lisäksi etsittiin hovirunoilijaa, joka voisi luoda juhlallisuuksiin lennokkuutta ja siroutta ja ikuistaa ohimenevää loistoa. Von König oli hienompi käytökseltään ja onnellisempi; hän hoiti tuota virkaa arvokkaasti ja suosiota saavuttaen.

Kaikissa itsenäisissä valtioissa johtuu runoustaiteen arvokas sisällys ylhäältä päin, ja Mühlbergin leiri oli kenties ensimmäinen arvokas, joskaan ei kansallinen, niin ainakin maakunnallinen aihe, joka tarjoutui runoilijalle. Kaksi kuningasta tervehtimässä toisiansa suuren sotajoukon nähden, koko hovi- ja sotilaskuntansa ympäröimänä, hyvässä kunnossa olevia joukkoja, leikkisota, kaikenlaisia juhlia: siinä oli riittävästi askarrusta ulkoisille aisteille ja ylen runsaasti ainesta kuvailevalle runoudelle.

Eräs sisäinen puutos tätä aihetta sentään vaivasi: se näet oli pelkkää loistoa ja silmäinlumetta, josta ei voinut johtua mitään tekoa. Lukuunottamatta kaikkein ylhäisimpiä kukaan ei esiintynyt huomattavana, ja jos niin olisikin ollut laita, ei runoilija saanut ketään erikoisesti korostaa, koska toiset olisivat siitä loukkaantuneet. Hänen oli pakko turvautua hovi- ja valtiokalenteriin, ja henkilökuvauksesta sukeutui senvuoksi verrattiin kuivakiskoinen; moittivatpa jo aikalaisetkin häntä siitä, että hän oli kuvaillut hevosia paremmin kuin ihmisiä. Mutta eikö juuri se ollut luettava hänen ansioksensa, että hän osoitti taidettansa kohta, kun sille vain tarjoutui käsiteltävä aihe? Pahin vaikeus näyttää muuten hänelle piankin selvinneen, sillä runoelma ei ole jatkunut ensimmäistä laulua kauemmaksi.

Tällaisissa opinnoissa ja katselmuksissa minut yllätti odottamaton tapaus tehden tyhjäksi kiitettävän aikomukseni oppia tuntemaan uuden kirjallisuutemme sen alkuvaiheista saakka. Vietettyään yliopistovuotensa uutteruuden ja ponnistusten merkeissä oli maanmieheni Johann Georg Schlosser tosin antautunut Frankfurt am Mainissa tavanomaiselle asianajouralle; mutta hänen eteenpäinpyrkivän ja yleistä etsivän henkensä oli monestakin syystä mahdoton sopeutua näihin olosuhteisiin. Hän otti empimättä vastaan yksityissihteerin viran Württembergin herttuan Ludwigin luona, joka oleskeli Treptowssa; tämä ruhtinas näet oli mainittu niiden ylhäisten joukossa, jotka ajattelivat jalolla ja itsenäisellä tavalla valistaa, parantaa ja yhdistää korkeampien tarkoitusperien tavoitteluun itseänsä, omaisiansa ja kaikkia. Tämä ruhtinas Ludwig oli lastenkasvatusta koskeviin asioihin neuvoa kysyen kirjoittanut Rousseaulle, jonka tunnetun vastauksen aloittaa tämä arveluttava lause: _Si javais le malheur d'être né prince_.

Schlosserin piti nyt, joskaan ei johtaa, niin ainakin neuvoin ja teoin halukkaasti auttaa ruhtinaan asioiden suorittamista, vieläpä hänen lastensa kasvattamistakin. Tämä nuori, jalo, parhaimman tahdon elähdyttämä mies, joka harrasti ehdotonta tapojen puhtautta, olisi eräänlaisella kuivakiskoisella ankaruudella helposti loitontanut ihmiset luotansa, ellei hänen kaunis ja harvinainen kirjallinen sivistyksensä, hänen kielitaitonsa, kykynsä ilmaista ajatuksiaan kirjallisesti, sekä runomittaisesti että suorasanaisesti, olisi vetänyt jokaista puoleensa ja helpottanut elämistä hänen kerallaan. Minulle oli ilmoitettu, että hän tulisi Leipzigin kautta, ja minä odotin häntä ikävöiden. Hän saapui ja asettui pieneen majataloon tai viiniravintolaan, joka sijaitsi Brühlin varrella ja jonka isäntä oli nimeltään Schönkopf. Viimeksimainitun vaimo oli frankfurtilainen, ja vaikka hän muuna vuoden aikana kestitsikin vain harvoja henkilöitä eikä voinut ottaa vieraita pieneen taloonsa, saapui hänen luoksensa kuitenkin messujen aikoina paljon frankfurtilaisia, joilla oli tapana siellä aterioida ja hätätilassa asuakin. Sinne minä kiirehdin Schlosseria tapaamaan, hänen ilmoitettuaan minulle saapumisestansa. Minä tuskin muistin aikaisemmin häntä nähneeni ja löysin nuoren, hyvärakenteisen miehen, jonka kasvot olivat pyöreät, kiinteät, piirteitten silti näyttämättä tylsiltä. Tummien kulmakarvojen ja kiharoiden kehystämä otsa osoitti vakavuutta, ankaruutta ja kenties itsepäisyyttäkin. Hän oli tavallaan minun vastakohtani, ja juuri tämä seikka lienee ollut kestävän ystävyytemme perustana. Minä kunnioitin hänen kykyjänsä mitä suurimmassa määrin, sitäkin enemmän, kun varsin pian huomasin, että hän kieltämättä oli teoissaan ja toiminnassaan minua varmempi. Hänelle osoittamani kunnioitus ja luottamus lujittivat hänen kiintymystänsä ja lisäsivät sitä leppoisuutta, jota vilkas, epävakainen ja aina liikkuva olemukseni hänen itsensä vastakohtana vaati. Hän tutki uutterasti englantilaisia pitäen Popea silmämääränänsä, joskaan ei esikuvanansa, ja oli mainitun kirjailijan teoksen Essay on Man vastineeksi kirjoittanut samaa esitysmuotoa ja runomittaa käyttäen runoelman, jonka piti tuottaa kristinuskolle voitto tuosta deismistä. Mukanansa kuljettamastaan suuresta paperivarastosta hän sitten näytti minulle kaikenlaisilla eri kielillä sepitettyjä runopukuisia ja suorasanaisia kirjoitelmia, jotka jälleen saivat mieleni sanomattoman levottomaksi, koska yllyttivät minua jäljittelemään. Minä osasin kuitenkin toiminnallisuudellani heti itseäni auttaa. Kirjoitin näet hänelle osoitettuja saksan-, englannin- ja italiankielisiä runoja, joihin otin aiheet aina merkittävistä ja opettavista keskusteluistamme.

Schlosser ei tahtonut lähteä Leipzigistä sitä ennen kasvoista kasvoihin näkemättä mainehikkaita miehiä. Minä vein hänet mielelläni tuttavieni luo; ne, joita en ollut vielä käynyt tervehtimässä, tulin nyt tuntemaan kunniakkaalla tavalla, koska hän oppineena, jo selväpiirteisenä miehenä sai kaikkialla osakseen kunnioittavan vastaanoton ja osasi varsin hyvin pitää huolta keskustelusta. Käyntiämme Gottschedin luona en saa sivuuttaa, koska se kuvastaa tämän miehen luonnon- ja elämänlaatua. Hän asui sangen säädyllisesti Kultaisen karhun ensimmäisessä kerroksessa, missä Breitkopf oli luvannut hänelle elinkautisen asumuksen niiden suurten etujen vuoksi, joita Gottschedin teokset, käännökset ja muut avunannot olivat liikkeelle tuottaneet.

Me annoimme ilmoittaa saapumisemme. Palvelija opasti meidät erääseen isoon huoneeseen sanoen herran kohta tulevan. En tiedä, lienemmekö siinä ymmärtäneet väärin hänen eleensä; joka tapauksessa luulimme hänen kehoittaneen meitä etenemään viereiseen huoneeseen. Me astuimme sisään, ja edessämme oli omituinen näky, sillä samana hetkenä astui vastakkaisesta ovesta huoneeseen Gottsched, iso, leveä, jättiläismäinen mies, puettuna viheriästä damastista tehtyyn yönuttuun, jonka vuori oli punaista taftia. Hänen valtava päänsä oli kalju ja päähineetön, mutta se asia korjautui pian: sivuovesta näet syöksähti huoneeseen palvelija, kädessään suuri kähäräperuukki (kiharat ulottuivat aina kyynäspäihin asti), ja ojensi säikähtynein elein päänkaunisteen herrallensa. Ilmaisematta vähintäkään harmistumista Gottsched otti vasemmalla kädellänsä peruukin palvelijan käsivarrelta, heilahdutti sen erittäin taitavasti päähänsä ja antoi samassa oikealla kämmenellänsä miesparalle sellaisen korvapuustin, että hän kuppuroi ovesta ulos, kuten huvinäytelmissä tapaa käydä. Sen jälkeen muhkea ukko sangen juhlallisesti pakotti meidät istuutumaan ja keskusteli kanssamme verraten kauan erittäin säädyllisesti.

Niin kauan kuin Schlosser viipyi Leipzigissä, minä aterioin joka päivä hänen kerallansa ja tulin tuntemaan erittäin miellyttävän pöytäseuran. Siihen kuuluvat eräät liiviläiset ja dresdeniläisen ylihovisaarnaajan Hermannin poika, myöhemmin Leipizigin pormestari, sekä heidän hovimestarinsa, hovineuvos Pfeil, »P:n kreivin», Gellertin »Ruotsalaisen kreivittären» vastineen tekijä, Zachariae, runoilijan veli, ja Krebel, maan- ja sukutieteellisten käsikirjojen toimittaja, olivat sivistyneitä, hilpeitä ja ystävällisiä henkilöitä. Zachariae oli hiljaisin, Pfeil hieno, olemukseltansa melkein hieman diplomaattinen mies, mutta koreilematon ja erittäin hyvänluontoinen, Krebel oikea Falstaff, suuri, lihava, vaalea, silmät ulkonevat, hilpeät, heleänsiniset, aina iloinen ja hyväntuulinen. Kaikki nämä henkilöt suhtautuivat minuun mitä kohteliaimmin, osaksi Schlosserin vuoksi, osaksi oman avoimen hyvänluontoisuuteni ja alttiuteni tähden, ja heidän ei tarvinnut kauankaan kehoittaa minua tästä lähtien liittymään pöytäseuraansa. Schlosserin lähdettyä minä tosiaankin jäin heidän joukkoonsa, jätin Ludwigin pöydän ja viihdyin tässä suljetussa piirissä sitä paremmin, kun talon tytär, varsin sievä tyttö, minua hyvin miellytti ja minulle tarjoutui tilaisuutta vaihtaa ystävällisiä silmäyksiä, jota mielihyvää en Gretchen-onnettomuuteni jälkeen ollut etsinyt enkä sattumalta löytänyt. Päivällishetket minä vietin ystävieni seurassa hilpeästi ja hyödyllisesti. Krebel tosiaankin piti minusta ja osasi minua säällisesti kiusoitella ja innostaa; Pfeil sitävastoin osoitti vakavaa kiintymystä koettaen opastaa ja määrätä monenlaisia asioita koskevia arvostelmiani.

Tässä seurassa minä tulin keskustelujen, esimerkkien ja oman harkintani nojalla havaitsemaan, että ensimmäinen askel pelastauduttaessa tästä vetisestä, pitkäpiimäisestä, tyhjänpäiväisestä aikakaudesta voitiin astua ainoastaan päättäväisyyden, täsmällisyyden ja lyhyyden merkeissä. Siihen asti vallinnut tyyli teki mahdottomaksi erottaa kehnoa paremmasta, koska kaikki vedettiin samaan latteuden tasoon. Eräät kirjailijat olivat jo yrittäneet välttää tätä leveätä tuhoa, ja se oli heille onnistunut paremmin tai huonommin. Haller ja Ramler taipuivat luonnostansa suppeuteen; Lessingin ja Wielandin oli siihen opastanut harkinta. Ensinmainitun runot muuttuivat vähitellen kerrassaan epigrammimaisiksi, hänen »Minnansa» oli niukka, »Emilia Galotti» lakoninen; vasta myöhemmin hän palasi hilpeään luontevuuteen, jota hän viljelee onnekkaasti »Nathanissa». Wieland, jonka »Agathon», »Don Sylvio» ja »Koomilliset kertoelmat» olivat paikoitellen vielä olleet pitkäveteiset, esiintyy teoksissaan »Musarion» ja »Idris» ihmeen tiukkana ja tarkkana ja samalla erittäin miellyttävänä. Klopstockin »Messiaan» ensimmäiset laulut eivät ole pitkäveteisyydestä vapaat; oodeissaan ja muissa pienissä runoissaan hän esiintyy suppeana, samoin murhenäytelmissään. Vanhojen kirjailijain, varsinkin Tacituksen kanssa kilpaillessaan hän huomaa välttämättömäksi yhä tiukentaa tyyliänsä, joten hän lopulta muuttuu käsittämättömäksi ja mauttomaksi. Gerstenberg, kaunis, mutta omituinen kyky, tiukkenee hänkin; hänen ansioillensa myönnetään tunnustusta, mutta kaiken kaikkiaan hän tuottaa vain vähän iloa. Gleim, pitkäveteinen, luonnostaan mukavuutta rakastava, ei muutu ytimekkääksi sotalauluissaankaan. Ramler on oikeastaan pikemmin kriitikko kuin runoilija. Hän alkaa koota saksalaisten lyyrillisiä tuotteita. Tällöin hän huomaa, että tuskin ainoakaan runo häntä täysin tyydyttää; hänen täytyy lyhentää, sovitella, muuttaa, jotta asiat tulevat edes jotenkin kohdallensa. Siten hän hankkii itselleen vihollisia melkein yhtä paljon kuin on olemassa runoilijoita ja runouden harrastajia, koska jokainen tuntee itsensä oikeastaan vain virheistänsä ja koska yleisön mieltä kiinnittää pikemmin virheellinen yksilöllisyys kuin se, mikä on sommiteltu tai korjailtu jotakin yleistä makusääntöä noudattaen. Rytmiikka oli silloin vielä kapaloissaan, ja kukaan ei tietänyt keinoa sen lapsuuden lyhentämiseksi. Runollinen proosa pääsi valtaan. Gessner ja Klopstock innostivat useita jäljittelijöiksensä; toiset taas vaativat sentään tavumittaa ja käänsivät tuon proosan käsitettäviksi rytmeiksi. Heidänkään työtänsä ei kukaan kiittänyt, sillä heidän täytyi vähentää ja lisätä, ja suorasanaista alkutekstiä pidettiin aina parempana. Mutta mitä enemmän tällöin tavoitellaan suppeutta, sitä paremmin käy arviointi mahdolliseksi, koska ahtaalle supistettu merkittävä vihdoin tekee mahdolliseksi varman vertailun. Samalla kävi ilmi, että oli syntynyt useita aitorunollisia muotolajeja. Kun näet koettiin jokaisesta jäljiteltävästä aiheesta esittää ainoastaan se, mikä on välttämätöntä, oli pakko kohdella oikeamielisesti kaikkia, ja vaikka kukaan ei tehnytkään sitä tietoisesti, moninaistuivat esitystavat, joiden joukossa tosin oli muodottomiakin, ja moni yritys päättyi onnettomasti.

Wielandin luontainen sävy oli ihan kiistämättä kaunein. Hän oli varhain kehitellyt itseänsä niissä aatteellisissa olokehissä, joissa nuoriso mielellään viipyy; mutta kun se, mitä nimitetään kokemukseksi, seuraelämä ja naiset, olivat tehneet ne hänelle vastenmielisiksi, niin hän heittäytyi todellisuuden puolelle ja piti muun muassa ilonansa esittää molempien maailmojen kiistailua, jolloin hänen kykynsä näyttäytyi kauneimmillaan leikin ja toden välimaalla, keveissä kahakoissa liikkuen. Useat hänen loisteliaat teoksensa ovat yliopistovuosiltani peräisin. »Musarion» vaikutti minuun voimakkaimmin, ja minä muistan vieläkin paikan, missä näin ensimmäisen, Oeserin minulle huomauttaman näytearkin. Siinä minä uskoin näkeväni antiikin jälleen elävänä ja uutena. Wielandin neron plastillisuus ilmeni siinä täydellisimmässä muodossaan, ja koska tuo onnettomaan arkisuuteen tuomittu Phanias-Timon lopulta jälleen suostuu tyttöönsä ja maailmaan, niin käy hänen kerallansa eläminen ihmisvihan täyttämän kaudenkin halki. Muuten myönnettiin erittäin kernaasti, että näihin teoksiin sisältyi hilpeätä vastenmielisyyttä ylevämpiä mielensuuntia kohtaan, jotka hiemankaan virheellisesti elämään sovellettuina useasti joutuvat epäluulonalaisiksi, koska vaikuttavat haaveellisilta. Kirjailijalle annettiin anteeksi, kun hän pilkaten ahdisti sitä, mitä pidettiin totena ja kunnioitettavana, sitäkin mieluummin, kun hän niin menetellen ilmaisi sen alati itseänsä askarruttavan.

»Allgemeine deutsche Bibliothek» julkaisun ensimmäisistä nidoksista voi nähdä, kuinka viheliäisesti kritiikki silloin suhtautui tällaisiin teoksiin. »Koomilliset kertoelmat» mainitaan kunnioittavasti; mutta tässä ei ole jälkeäkään itse runolaadun luonteen oivalluksesta. Arvostelija oli muodostanut makunsa esimerkkien nojalla, kuten kaikkikin siihen aikaan. Jäi huomaamatta, että sellaisia parodioivia teoksia arvioitaessa olisi ennen kaikkea pidettävä silmällä alkuperäistä jaloa ja kaunista aihetta, jotta kävisi selväksi, onko parodian tekijä todellakin keksinyt siinä heikon ja koomillisen puolen, onko hän siitä jotakin lainannut tai sellaisen jäljittelyn varjolla kenties itse suorittanut oivallisen keksinnön. Kaikesta tuosta ei ole aavistustakaan, vaan runoja paikoin kiitetään, paikoin moititaan. Arvostelija on oman tunnustuksensa mukaan merkinnyt muistiin sellaista, mikä on häntä miellyttänyt niin paljon, ettei voi painettuna edes kaikkea mainitakaan. Ja kun vihdoin erittäin ansiokkaasta Shakespeare-käännöksestä puhuttaessa huudahdetaan: »Oikeastaan ei Shakespearen kaltaisen miehen teoksia pitäisi ollenkaan kääntää», niin käsittää ilman muuta, kuinka sanomattomasti takapajulla »Allgemeine deutsche Bibliothek» esteettisissä asioissa oli ja että nuorten, aito tunteen elähdyttämien henkilöiden täytyi etsiä itselleen toisia johtotähtiä.